Donner-iltamat Teemalla onnistuivat tuoreesti, vaikka eivät tarjonneet järin uusia tulkintoja. Jörnin isyys alkaa olla keskeinen kysymys moniottelijan elämänvaiheissa. Isänä hän onnistui tuotteliaasti joskin vaihtelevasti, kuten muissakin teoksissaan. Hän teki elokuvia tunnustuksensa mukaan 95-prosenttisesti, mitä pidän yliarviointina. Hän oli erittäin uuttera kirjailija, luistavan viileä ohjaaja, puiseva näyttelijä, mutta kannustava tuottaja. Siinä hän oli ehkä parhaimmillaan.
Antti Alanen uskoi, että Donner kunnioitti naisia, varsinkin pohjoismaalaisia. Siinäkin hän kulki esikuvansa Bergmanin jäljillä. Kumpikin ainakin tutki ahkerasti pohjoismaisia naisia niin taiteessa kuin elämässä. Iloinen Harriet Andersson oli Donner-dokumentin valloittavin esiintyjä. Saattoi näyttää siltä, että J myös välineellisti naisia? Ei hän sentään yltänyt siinä Speden tasolle. Naisenkuvia ja muita kohuleffoja keskustelijat kuittasivat armollisesi rentoina kulttielokuvina! Gambian tyttö ja Hymy-lehti sivuutettiin diskreetisti.
Hieno juttu, että Kai Ekholm ja Rafael Donner ovat ottaneet hommakseen luetteloida Donnerin kirjaston. ”Lukeminen kannattaa aina.” Mika Waltarin kirjastoa piti luetteloida noin 40 vuotta sitten, eikä sitä vieläkään ole saatu toimeksi. Nyt Tunturikadun kotimuseokin on taas vaarassa. Mitä tapahtuu Donnerin Pohjoisrannalle, saataisiinko siitä yleinen nähtävyys?
Tunsin ohimennen minäkin Donnerin kannustavan asenteen. Kun kirjani Enkeli tulessa (1997) ilmestyi ja sitä aika paljon kauhisteltiin, Jörn tuli Otavan käytävällä vastaan ja lausahti: ”Sehän on hellvetin hyvä kirja.” Ajattelin hetken, että hän voisi tehdä siitä elokuvan. Sen teki sitten Televisioteatterin Tuija-Maija Niskanen, hurmaava pohjoismaalainen nainen.
Viehättävä ja viisaan tuntuinen oli myös Mari Leppänen, joka vihittiin Turun tuomiokirkossa arkkipiispahiippakunnan ensimmäiseksi naispiispaksi. Uutinen ei ollut kovin suuri Hesarin asteikossa, nuoret radiotoimitusten päälliköt saavat enemmän huomiota. Ehkä he ovatkin tämän kevyen ajan kuuluvampia saarnaajia.
Jussi Lampi puhuu ”helpon ja pinnallisen näyttelemisen” kurssista myönteiseen sävyyn. Vesa Vierikon mukaan riittää, kun tulee oikeaan aikaan näyttämölle ja sanoo repliikkinsä. Teatterikoulutus elää käännekohdassa. Me viihdytämme itsemme hengiltä, kuten Aarre Heino viimeksi totesi somessa. Puheena oli Yle Tv1:n uusi keskiviikkoinen ”kulttuuriohjelma”, jonka poseeraileva hauskuutus on herättänyt ansaittua tyrmistystä meissä vakavamielisissä kansalaisissa.
Häijään urheiluliikkeessä oli yhdet parit talven hittituotetta, liukulumikenkiä. Nehän oli sieltä heti haettava. Olen nyt antaumuksella rämpinyt umpihangessa itseni hikeen. Raskasta mutta arvatenkin terveellistä. Tavalliset sukset uppoavat paksuun lumeen eikä jalka potke. Vanha kunnon talvi on täällä.
Toisellekin hitille olen antanut periksi. Kuuntelen BookBeatin äänikirjoja, toistaiseksi tietokirjoja. En usko, että vaativa proosa pääsee kuunnellen oikeuksiinsa. Rytmillinen runous voisi lausuttuna tehota. Kiitos hyvien lukijoiden olen nyt selvillä siitä, kuinka surullisia vaiheita meidän poliisilaitoksemme on kokenut. Pätevät poliisimme ovat käyttäneet suunnattomasti energiaa keskinäiseen kahinointiin sen sijaan, että selvittäsivät rosvojen rötöksiä. Paha vain, että siellä on iso rikollinen riehunut omassakin piirissä. Passin ja Reinbothin kirja Keisari Aarnio avaa järkyttävän näkymän palkitun poliisimiehen konnuuksiin ja laajemminkin huumepoliisien sekoiluihin. Lehtijutut ovat antaneet asioista keveämpiä siivuja. Kirja kannatti näinkin myöhään kuunnella, koska se syventää aihetta ja varoittaa vastaavista ilmiöistä. En haluaisi tietää enkä uskoa.
Onneksi Tapio Bergholmin Kiihkeä Koivisto nostaa mielialaa. Kuulostaa erinomaiselta elämäkerralta, tieteellisesti tutkittu ja elävästi kerrottu. Yllättävän hauska on myös Jalmari Rinteen teos Muistelija (1985), jonka hänen tyttärensä Tiina Rinne toimitti. Teatterielämä sata vuotta sitten kiehtoo, siellä tapaa todellista paloa ja kutsumustietoisuutta sekä monenlaista taideperäistä hölmöilyä. Aina on teatteria pelattu, oli aika mikä hyvänsä. Jalmari Rinteen seikkailut näyttelijätovereineen piiritetyn Tampereen melskeissä 1918 olisivat tragikoomisen elokuvan aihe, jos joku ne kekkaisi.
Vielä yksi tämän ajan ilmiö. Simon Elo esitteli aamulla kirjaansa Perustuslaillisten hajoamisen vaiheista. Jos joku valtiotieteilijä luennoi joskus poliittisesta opportunismista, niin tässä olisi parasta havaintoainesta. Hävinneiden lohkeama taannoisessa puoluekokouksessa johti vain siihen, että Halla-aho veti kantapuolueen tyynesti nykyiseen menestykseen. Sininen ryhmä romahti läpinäkyvään pyrkyryyteensä. Yritys leimata Jussi Halla-aho radikaalin äärioikeiston liehitteläijäksi ontuu, koska Jussi on juuri näihin rabulisteihin yrittänyt pitää hajuarakoa. Nyt Elo on löytänyt poliittisen kodin kokoomuksesta, jota hän ennen Soinin peesissä rynkytti kelvottomana ”vanhana puolueena”. Näin kätevästi kääntyy takki aina sinne, missä uusi vihreä oksa voisi häämöttää.
8.2. 2021