Sitkeä idealisti on poissa

Professori Aarne Laurila avaa Myllykolun Kesäteatterin juhlanäytännön 2012.

Helsingin olympialaisten aikaan nuori kriitikko Aarne Laurila toi juttua Suomen Sosialidemokraatin toimitukseen. Päätoimittaja Atte Pohjanmaa arveli, että ansiokas kirjoitus ei vähään aikaan mahdu lehteen, kun ”on niin paljon tuota urheilua”. – ”Onkos nyt jotkut kilpailut”, kysyi hämmästynyt kriitikko.

Klassinen anekdootti kertoo Aarnen tunnetusta urheilun vastaisuudesta, mutta myös hänen sävyisästä ironiastaan. Kilpaurheilun vastustajana Laurila sai viime töikseen ansiolistalleen myös Malmin lentokentän ilmeisen muuttamisen asuntoalueeksi. Olen kuullut toisen humanistin, täysin palvelleen professorin Hannu K. Riikosen palopuheen tällaista barbariaa vastaan. Kirjallisuusmiehet eivät olleet samassa rintamassa.

Aarne Laurilan kuolema jättää ison aukon kritiikin kentälle. Hän kirjoitti jatkuvasti kirjallisuus- ja teatteriarvosteluja Demariin kuuden vuosikymmenen ajan. Siinä ajassa ehtii jo kertyä kokemusta ja perspektiiviä. Arvostelutoiminta jatkui Kansanvalistusseuran täysipäiväisen virkatyön ja lukemattomien luottamustoimien ohessa. Kuka pystyy tänään samaan?

Kun Aarne ja Ritva kävivät joskus vuosikymmeniä sitten meillä Helsingissä kylässä, hänellä oli mukanaan Alpo Ruuthin uusin romaani. Hän luki sitä mennen tullen Malmin paikallisjunassa. Näin ahkera kriitikko työskentelee.

Kerran törmäsin Aarneen kadulla. Hän sanoi kiertävänsä kaupungin taidenäyttelyt läpi nähdäkseen, mitä kukin taiteilija on saanut aikaan. Näin kulttuurilautakunnan puheenjohtaja hoiti tehtäväänsä.

Minä tunsin Aarnen ennen muuta Sillanpään tutkijana, joka väitteli aiheesta 1979. Kiskaisin hänet mukaan F. E. Sillanpään Seuran toimintaan, missä hänestä oli paljon hyötyä. Hän avasi Myllykolun Kesäteatterin ensimmäisen esityksen 1972 ja myös teatterin 40-vuotisjuhlaesityksen 2012, josta yllä todiste. Aina hän seurasi kiinnostuneena toimiamme. Usein hänet oli haettava tilaisuuksiin Tampereen asemalta, vannoutunut autoilun vastustaja kun oli.

Laurila oli varhainen pasifisti ja siviilipalvelumies. Sosialistien riveissä hän oli vanhan polven tunnustuksellinen kristitty. Hänessä oli iso annos vilpitöntä idealismia. Maailmankatsomustaan hän mittasi kohtaamillaan taideteoksilla – tai pikemminkin päinvastoin. Silti tai siksi hän oli hyvin avaramielinen arvostelija.

Minäkin olin kiitollinen Aarnelle monista kritiikeistä. Hän seurasi johdonmukaisesti Myllykolun Kesäteatterin esityksiä ja kirjoitti niistä todellisen asiantuntemuksen pohjalta. Sovittamastani ja ohjaamastani Hurskaasta kurjuudesta 2002 hän totesi jo otsikossa, että se oli toteutettu ”suurella taidolla ja voimalla”. Hän kirjoitti ymmärtävästi myös Ville Rantala -romaaneistani ja joistain elämäkerroista.

Sillanpäästä olimme pääasioissa yhtä mieltä, mutta oli myös painotuseroja. Aarne yritti ymmärtää innoittuneita ylitulkintojani. Hänen Sillanpää-suhteensa juontui jo 1950-luvulta, jolloin hän asuikin tuossa läheisessä Mäkelän talossa ja kirjoitti elämäkerran 1958, kun kirjailijamestari täytti 70 vuotta. Väinö Linnaa Laurila kipaisi Tampereelle haastattelemaan heti Tuntemattoman sotilaan ilmestyttyä. Kun tällainen kokemusperäinen tietäjä poistuu joukosta, seuraa tyhjyyden tunne.

Oli myös hauskoja retkiä ja muuta viihdettä. Reippailimme Tukholmassa F. E. Sillanpään Seuran Nobel-retkellä lokakuussa 2014. Siitä laatuaan ainoasta palkinnosta oli kulunut 75 vuotta. Sitä kaksi Sillanpäästä väitellyttä tohtoria juhli täysin palkein, mukana muusa ja muita seuran jäseniä (kuvakin löytyi). Raitis Aarne taisi siemaista jopa kuohuviinilasin tuon tapauksen kunniaksi, ellen väärin muista. Skål ja kepeät mullat!

22.2. 2021