Kalevalaa, koskikaraa ja kisahuumaa

Kalevalanpäivän aamuna seurustelimme virkeän koskikaran kanssa Sirkan sillan vaiheilla Lavajärvellä. Hauska veikko keikkui kivellä ja sukelteli jokeen noukkimaan toukkia, viroksi kuulemma vesipapp papillisen valkokauluksensa ansiosta. Toimii myös radion Viikon luontoäänenä tämän viikon.

Muuten jäi Kalevala vähälle tutkimukselle tällä kertaa. Radiosta kuuluu Juha Hurmeen julistus, että mitä enemmän Kalevalaa tutkii, huomaa ettei ole mitään Kalevalaa. Haa, kuinka tästä hirmustuisikaan vanha apulaisprofessorimme Väinö Kaukonen, maailman johtava Kalevalan tutkija. Hänelle Kalevala oli pyhä kirja ja nimenomaan itsenäinen kaunokirjallinen  teos, joka syntyi Lönnrotin kirjoituspöydällä. Vaan eipä ole enää Väinö oikaisemassa uusia hullutuksia.

Tuli mieleeni äsken kuulemani muistelus, jonka mukaan joukko kirjallisuuden oppineita kokoontui seminaarin jälkeen PamPamiin yliopiston nurkalle. Mainio kirjallisuusmies Kai Laitinen intoutui kehaisemaan, että lähtiessään Kanarian saarille talvilomalle hänpä ottaa Kalevalan mukaan ja lukee sen kannesta kanteen. Olikohan juhlavuosi 1984 alkamassa.  Kain huima aikomus herätti joukossa yleistä ihailua. Kävi ilmi, että läsnä olevista kukaan ei ollut koskaan lukenut Kalevalaa.

Vähälle lukemiselle se minultakin on jäänyt sen jälkeen kun sen Matti Kuuselle tentin. Aina sieltä otteita tulee vilkaistuksi. Kun Paavo Haavikko teki eepoksesta oman tulkintansa Rauta-aikaan, se herätti jo aika lailla innostusta. Väinö sen kyynisen näkemyksen teilasi kylläkin täydellisesti. Oli semmoista henkeä, että Kalevalaan ei saa koskea eikä sitä paljon tarvitse lukeakaan. Ajat ovat muuttuneet. Ainakin brändinä Kalevala herättää jopa kiistaa, kuten aamun Hesarista voitiin nähdä.

Säpsähdytti jonkin verran, kun Aamulehdestä rävähti Simo-Pekka Virkkulan juttu Rauni Mollbergin raakuuksista, joita Veikko Aaltosen dokumentti nyt Tampereen filmijuhlilla esittelee. Jotakin ehkä tietäisin. Mollen metodit lähenivät ajoittain raivohulluutta. Sen taustat voisi joskus selvittää. Jos Haavikko oli kyynikko, Molle oli patologinen sadisti. Enska Suominen luonnehti hänen elokuvallista näkemystään ”teurastajan estetiikaksi”.

Muuten telkkarissa Kalevalanpäivänä nähty Jäinen saari (1964), Erik Häkkisen tulkinta Mika Waltarin novellista, ei sittenkään ole niin kömpelö kuin maineensa. Siinä on jotain rehellistä amatöörimäisyyttä. Ainakin se oli uskollisesti novellin mukaan tehty – loppua lukuun ottamatta. Sovitin saman novellin noin 40 vuotta sitten MTV-teatteriin, ohjaaja oli Markku Onttonen ja elokuva sai nimen Harmaalakkinen tyttö. Sykähdytti kun Waltari antoi sovitukselleni täyden tunnustuksen. Häkkisen sovitusta hän oli joutunut korjailemaan. Ehkä silloin yritettiin jotain ronskimpaa. Meidän kiltti sovituksemme lepää jossakin MTV:n kellarissa. Jospa se joskus saataisiin uudelleen nähtäville.

Nyt on jatkettava hiihtokisojen seuraamista. Olen mukana ambassadööri Pekka Huhtaniemen veikkausringissä, mikä tuo katseluun lisäjännitteensä.Yhden täysosuman sain: veikkasin oikein sekä Iivon että Kristan sijoitukset skiathlonissa, molemmilla 13. Muuten veikkaukset sujuvat keskinkertaisesti, kisat itsessään selvästi odotettua paremmin. Vieläkö mitaleita ropisee? Tuskin ainakaan tänään. Tähdätään ensi pyhään.

3.3. 2021