Kevään hurmaa ja sekoilua

Tähän huumaan ei totu eikä ole tarviskaan. Helteen ylivoimainen hyökylaine melkein tainnutti. Kun paljon on kadonnut ja menetetty, tällaista saa sentään vielä kokea.

Kun Yle tyylikkäästi antoi alkuviikolla lukea F. E. Sillanpään mietteitä Elämästä ja auringosta, ne osuivat juuri ajankohtaan ja tunnelmaan. Ajatus luontoon sulautumisesta tuli kohdallani lähes konkreettiseksi, ja perusihmisen olemassaolon kokeminen on uudelleen tuttua. Monet etsivät sitä joogan tai muun opetellun kautta, mutta puhtaimmillaan sellainen tyhjän täyttymys voi iskeä ihan vain omenapuun alla pihatuolissa istuessa.

Toisaalta toukokuu on villin toimeliaisuuden aikaan. Lapseni ystävineen riehuvat täällä erilaisia innovaatioita kehitellen. Aino hankki uuden tieteellisen näköisen kompostorin! Sitä asennellessa vierähti helatorstain aamupäivä. Tytär saa luvan opettaa sen käytön hienouksia isälle. Ikkunatkin pestiin joukolla ja varhaista Timoa on perunamaassa kolme pitkää vakoa. Viljely jatkuu, kevät näyttää parhaat puolensa.

Samaan aikaan jotkut huhkivat tyhjyyttään kumisevassa täysistuntosalissa ja pitävät uhkaavuutta kumiseva puheita yökaudet kouralliselle samanmielisiä kuulijoita. Keskellä tätä Jumalan kauneinta kevättä! Tätä ei voi ihan normaalilla järjellä ymmärtää. Paitsi jos omaa sisimmässään pienen anarkistin, joka pyrkii minussakin silloin tällöin pilkistämään. On jotenkin hauskaa, kun tärkeät asiat menevät poskelleen ja arvokkaat kansanedustajat panevat ranttaliksi. Kuka kuunteli aikoinaan ”Knallia ja sateenvarjoa”, ymmärtää yskän. Nyt briteille on tosielämässään ollut niin paljon päälaelleen kääntyviä romahduksia, että mitkään kuunnelmat eivät enää pysyty niitä parodioimaan. Kommellusten konklaavi on siirtymässä meidän rannoillemme.

Kevään suurin sensaatio kohdallani on – sähköpyörä! Kävimme sellaisen poikani kanssa Suomen Urheilupyörästä hankkimassa. Se on Helkaman vahvaa tekoa, Hangossa valmistettu. Kaikki kohdallaan. Mikä riemu kiitää korkeimmalla vaihteella sähköavusteisesti Kierikkalan mäkeä ylös Jutilan ja Huupon ja Nikkilän harjanteelle. Monia hikipisaroita vaatineen lenkin liidän lentäen ylös. Heinijärven kierros sujahti varttitunnissa. Kun vastaedes näette mustan pisteen huristavan Hämeenkyrön maanteitä, se olen minä, kuten yllä kuvassa selvästi erotunkin. Tosin motoristien letka jylisti ohi ja pudotti vähän ylentynyttä tunnelmaani.

Henkisellä puolellakin tapahtuu. Kun kirja alkaa olla valmis, voin miettiä menneitä ja tulevia. Kiva toimitaja Sanna W tuli kylään ja toi muhkean hortensian, joka on istutettu kunniapaikalle. Tekeillä on arvatenkin syvällinen henkilötutkielma tasokkaaseen kulttuurlehteen, jota Marja jopa tilasi meille. Mutta tärkeintä oli iloinen rupattelu, joka virkisti ja puhdisti mieltä.

Luonto ympärillä tuuhettuu sellaista vauhtia, että vaikea on pysyä perässä. Yhden yön aikana omenapuu sai jo aavistelevat lehdet ja koivukuja rantaan kasvattaa lehvästöään silmissä. Tuomiston tertut ovat vielä pikkuruisia. On niin ihanaa, että meinaa pakahtua. Mustarastas on tekaissut pesän rannassa klapipinon päälle, jota on varoen kierrettävä. Telkät ja sorsat telkkuavat järvessä, vaan kala on jo painunut pitämään hellettä syvyyksiinsä. Vielä kohtaamme.

Ja sitten jyrähtää telkkarista Paavo Lipposen jyry saarna näille EU-sekoilijoille. Eikö vain veteraanin tekisi mieli tarttua taas ruoriin, kun eivät nämä poikaset ja tyttöset pääse selvyyteen edes siitä, mitä puhutaan missä tarkoituksessa ja mikä pöydätään ja mistä äänestetään. Saati sitten niistä unionin perimmäisistä talous- ja integraatiokysymyksistä, joita Paavo oli jo ammoin kolmattakymmentä vuotta sitten aukomassa.

Haastattelu olikin oikein hyvä. Lipponen oli jopa paremmassa vedossa kuin taannoin, puherytmikin on nopeutunut iän myötä. Sitä paitsi hän selosti EU:n strategiaa ja mahdollisuuksia niin kansantajuisen ytimekkäästi, että minäkin pysyin mukana. Nykyinen urhea persuilu alkoi tuntua entistä turhemmalta, jos asiaa katsotaan ”isossa kuvassa”, kuten on tapana sanoa. Paavo ei sortunut helppoihin muoti-ilmaisuihin, vaan tehosti itsetunnon merkitystä ja samalla yhteisöön vaikuttamista. Ehkä se on sittenkin parasta kansallista politiikkaa nyky-Euroopassa.

Juttu päättyi iloon kuopiolaisen jalkapallon menestyksestä. Itsetunnosta siinäkin on kysymys. Politiikan tervaskanto tuntuu seuraavan asioita varsin lavealla rekisterillä. Ja nyt jatkamaan toukotöitä.

15.5. 2021

 

 

Toipumisloma Stadissa

Ympäristön vaihdos, vaikka pienikin, puhdistaa mielen uumenia. Kuljeskelin vaihteeksi vanhan Stadin katuja selvästi virkistyneenä. Vanhoja tuttuja tuli tavatuksi, mutta myös mietiskellyksi tyhjässä asunnossa kaiken katoovuutta.

Marjan serkku Sirkka Norha puuhailee ruoka- ja tapahtumakulttuurin parissa ja poikkesi kahville kertomaan aikeistaan. Hiljaista on tietysti hänelläkin, mutta syksyllä aukeaa ainakin ruokamessut Pasilassa – kirjamessuista ei ole vielä varmuutta. I. K. Inhan kuvia on kesällä näytteillä Veikko Vionojan maisemissa Ullavalla; Sirkka painelee avajaisiin suvun edustajana. Inha ansaitsisi isomman tapahtuman esimerkiksi Virroilla, missä suurta osaa hänen jäämistöään säilytellään.

Puhelin pirahti ja Laila Hirvisaari otti ylitsevuotavan lämpimästi osaa suruuni –  seurauksena illalliskutsu Hietalahdenrantaan. Piti ensin siirtyä Lailan luota Salveen, mutta kun paikka sulkeutui alkuillasta hallituksen päätöksellä, ravintola tuli luoksemme herkullisten pahvipakkausten muodossa. Näin rakentui vanhan ajan elegantti kahden hengen supé. Laila hehkutti ylistyksiä Marjalle ja jopa minulle, häntä hersyvämpää mielialan kohottajaa tuskin onkaan.

Tahti vain yltyi, kun Touko ja Eva Siltala järjestivät oikeat vanhan ajan illalliset Marjaniemessä, paikalla parhaat kirjalliset kaverit Pekka ja Hanna, Vesa ja Jane. Ihmeelliseltä tuntui istua kauniissa pöydässä ja nauttia suussa sulavia antimia fiksun keskustelun saattelemana. Tällaistakin voi vielä olla! Ankka ja marjainen marenki valloittivat kaikkien sydämet. Toukon täytyi tosin muistuttaa meitä maakuntalaulujen heikosta hallinnasta, petraamisen varaa on. Kuka muuten osaa vetäistä Uusmalaaisten laulun, kysyn vaan. Marja ne laulut opetti kaikki aikoinaan oppilailleen. Opetetaanko enää?

Juhlamieltä kohotti uutinen Pekan samana päivänä tekemästä sopimuksesta Siltalan kanssa. Nuori Hellaakoski ponnahtaa unohduksesta julkisuuteen. Oma muistelmasopimukseni on allekirjoitetu jo helmikuussa, joten hyvässä tallissa ollaan. Asiapuolelta jäi mieleen keskustelu äänikirjojen jatkuvasti nousevasta suosiosta, eivätkä kirjamarkkinat muutenkaan synkiltä vaikuta. Korona on suorastaan lisännyt lukuintoa.

Kun ilta venähti pikkutunneille, oli paikallaan raikastaa päätä seuraavan aamupäivän kävelyllä Munkkiniemen ympäri vankan paikkakuntalaisen Markku Envallin seurassa. Lukemisesta siinäkin paljon puhuttiin, Markku kertoi uusista esseistään, joita toimittaa julkaisukuntoon. Hän pysyttelee klassikoiden parissa, minä yritän vähän uudempaakin silmäillä. Viimeksi ilahduin Harry Salmenniemen novellien poskettomuudesta, nyt luin Ville Eerolan  Nuoren Waltarin, jonka tekijä ystävällisesti lähetti minulle.

Tietysti oli kiintoisaa katsoa, kuinka elämäkertaan Unio Mystica pääosin kokoamani vaiheet ovat kääntyneet romaanin muotoon. Melko hyvin Eerola pysyttelee tosiasioiden tuntumassa, mutta lisää ikään kuin filosfis-pateettisen lisäkerroksen Waltarin omien kuvausten päälle. Tyyli on tietoisesti etäännytetty Waltarin lyhytlauseisesta tunnelmoinnista. Aikatasoja sekoittamalla Eerola saattaa karistaa asiaan perehtymättömän lukijan kannoiltaan, mutta kohtalaisen virkeätä luettavaa hän joka tapauksessa kehittelee. Olavi Paavolaisen hahmo vaikuttaa vahvasti Waltarin rinnalla, hänestäkin olen elämäkerran tekaissut.

Mikan maailma herättää jatkuvasti uusia tulkintoja. Samaan aikaan sain yhteydenoton mielenkiintoisesta dokumenttisuunnitelmasta, joka sekin liittyy Waltariin. Kunnollista dokumenttia Waltarista ei olekaan tehty, esikuva voisi olla vaikkapa äsken nähty Virpi Suutarin hyvä kuvaus Alvar Aallosta. Akateemikot ansaitsevat tasokkaat henkilökuvat. Toivottavasti hanke etenee. Sen sijaan kauan sitten alulle sysäämäni ajatus Mika Waltarin kotiumuseosta Tunturikadulla näyttää sittenkin kaatuneen byrokraattis-taloudelliseen kulttuuritahdon puutteeseen. Tappio on teidän, jotka ette ehtineet muutamilla esittelykierroksilla käydä tässä ainutlaatuisessa töölöläisessä kulttuurikodissa.

Näinkin paljon ehtii muutamassa päivässä kun pysyy liikkeessä. Mutta nyt on aika palata maaseudun rauhaan ja ryhtyä vähitellen uusiin töihin, kun Hannele Laurin henkilökuva on pian viimeistelty ja asian mukaisilla liitteillä varustettu. Keventyvä olo, kaikin puolin.

8.5. 2021

Muistojen vappu

 

Tällainenkin vappu joskus oli, vain pari vuotta sitten. Sitten tuli hiljaisempi ja nyt aivan yksinäinen.

Yksinolossa on se kiitollinen puoli, että kuvat kulkevat ja muistot syttyvät elämään. Viimeksi oltiin lounaalla Uunisaaressa kymmenen hengen pöydässä. Nyt varaus on jo kahteen kertaan peruuntunut.

Kaikenlaisia pirskeitä on täällä Viehätyksessäkin pidetty, iloista ja vallatonta. Seinät voisivat kertoa, mutta ne vaikenevat. Marjan valokuva-albumit ovat sen sijaan ehtymätön aarreaitta. Paljon unohtunutta ne palauttavat mieleen. Oi onnellisia aikoja!

Vapun nostalgia kukkii Matti Hällin romaanissa Oi aika sä entinen (1942, jonka pohjalta tehdyn elokuvan katsoin taas kerran vappuaamuna. Parasta siinä ovat Helsinki-näkymät ja kulttuurihistorialliset kuvat tutuilta paikoilta. Jotakin samaa myähemmältä ajalta häivähteli muuten Mikko Niskasen ohjaamassa Lapualaismorsiamessa (1967), joka myös nähtiin äskettäin uusintana. Sen ehdimme katsoa vielä yhdessä Marjan kanssa, molemmilla nuoruus läikähteli mielessä.

Katsoin vielä tallenteelta semmoisenkin leffan kuin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Ehdottomasti olisimme senkin katsoneet ja nauttineet sodan ajankuvasta Gernseyn saarella sekä häpeämättömän romanttisesta rakkausjuonesta. Miten kaikkia tällaisia elämyksiä nyt mittaa ja arvioi sitä vasten, miten ne olisi koettu yhdessä. Laususkelen kommentteja itsekseni ja ihan tuntuu kuin Marja kuulisi ja vastaisikin.

On arkisempiakin elämyksiä, joihin äskeinen menneisyys heijastuu. Huvitti kun Saska Saarikoski äskettäisessä kolumnissa kuvaili imuroinnin myönteisiä puolia. Jotain tuttua siinä oli. Kunnostauduin imuroimalla ison talon molemmat kerrokset ja tunsin suurta tyydytystä, tosin en ihan niin taiteellista kuin Saska jutussaan. Myös pesukoneen käyttö ja astainpesukoneen täyttö alkavat luonnistaa. Näistäkin Marja minut aivan luontevast ja syyttelemättä vapautti, nyt on aika opetella ne takaisin.

Yhden vapputradition järkkymättä säilytin, sekin Marjan perua. Kävin rantasaunassa ylioppilaslakki päässä. Tosin se oli ensimmäisen vaimoni Elinan lakki, kun oma on jäänyt Helsinkiin, mutta hyvin sekin tehtävänsä toimitti. Sen jälkeen se siirtyi Hannele Kylänpään Elina-veistoksen koristukseksi.

Myös vapun 1963 tulevaisuuttaan miettivä abiturientti vietti yksin kesämökillä Espoon Laaksolahdessa. Hän luki Tšehovin Valittuja novelleja ja pysähtyi kertomukseen ”Kirjallisuuden lehtori”. Voi sanoa, että se muutti hänen elämänsä ja ammatinvalintansa. Hänestä ei tullutkaan oikeussalien säihkyvää advokaattia, vaan hän heittäytyi humanismin arvaamattomaan hetteikköön.

Nyt luin tuon novellin uudelleen. Koin sen ilahduttavan tuttuna ja silti uutena. 58 vuotta on kulunut, monenlaista on tapahtunut. Eräs päätös kiinteytyy. On aika ryhtyä kirjoittamaan muistelmia.

2.5. 2021