Olympialaiset sittenkin

Liikutuin aivan, kun katselin Tokion olympialaisten päättäjäisiä. Miten kaunista, iloista ja haikeaa. Päällimmäisenä täyttymys siitä, että kisat saatiin sittenkin kaikista vaikeuksista ja vastuksista huolimatta viedyksi tyylikkäästi läpi. On aina helpompi vastustaa kuin tehdä jotakin. Tässä toteuttajat perivät kauniin voiton. Voi vain kuvitella, kuinka massiivista työtä ja sitkeyttä se vaati, miljardeista puhumattakaan.

Urheilulla on merkillinen voima. Kun kiihkeä taisto on käynnissä, kaikki lieveilmiöt ja pelottelut unohtuvat, on vain tämä kilpailun kihelmöivä tiimellys. Loistavia suorituksia on nähty kasapäin. Suomalaiset ovat tyynesti pysytelleet omalla tasollaan, mitään säväyttäviä itsensä ylittämisiä ei ole nähty. Aika moni valitti, että oli vähän alavireistä eikä oikein sytyttänyt. Miten niin ei!

Verrataan nyt vaikka norjalaisen ihmemiehen Karsten Warholmin vastaukseen, kun haastattelija ihmetteli kuinka hän juuri olympialaisissa pystyi näin häikäisevään maailmanennätykseen aitajuoksussa. Totta kai juuri täällä täytyy syttyä, nämähän ovat olympialaiset, Karsten totesi. Niinpä.

Ainoa ongelma oli, että kisoissa on nykyään niin mielettömästi lajeja ja niitä lähetetään suorana yötä päivää. Tarjonta on ruhtinaallista, mutta samalla tulee tunne kuin nautiskelijalla, joka on hukkumassa samppanjamereen. Ei millään jaksa kaikkea.

Toimitukset ja kommentointi Ylellä olivat huippuluokkaa. Muistanpa Melbournen olympialaiset 1956. Me urheiluhullut tokaluokkalaiset juostiin koulun väliajalla puhelinkioskiin, josta sai kolikolla soittaa tiettyyn numeroon. Sieltä kuuntelimme henkeä pidättäen tuloksia. Se oli sen ajan palvelua, telkkaria ei vielä ollutkaan. Kai illalla oli sitten radiossa joku kooste tai selostus.

Kisat ovat kumminkin nyt taputeltu ja paketissa, kuten nykyisin kuuluu sanoa. Muistelemista riittää. Kun en nyt osallistunut mihinkään veikkaukseen, saatoin katsella rennosti vailla jännityksiä. Meillähän oli poikani kanssa matkakin varattuna Tokioon, mutta onneksi saimme varausmaksun Elämysmatkoilta asiallisesti takaisin. Entäs vuonna 2024, yritettäisiinkö silloin Pariisiin? Marja urheiluhenkisenä frankofiilina lähtisi varmasti, jos olisi hengissä. Kuinka hän olisi nauttinut nyt päättäjäisissä Marseljeesin orkesterisovituksesta ja erilaisesta Piaf-tulkinnasta.

Muutakin on tapahtunut. Kävin katsomassa lystikkään runonäytelmän Sara Hildénin ja Eeva-Liisa Mannerin suhteesta Hildénin taidemuseossa. Sina Kujansuu oli taiten ohjannut ikään kuin hyvästijätön tyhjentyvälle, vaikuttavalle museolle. Jorma Uotinen näytteli topakasti itseään Saraa, mesenaattia ja liikenaista. Miksi muuten hieno rakennus on hylättävä, eikö sitä muka voisi korjata?

Tulee mieleen Koskilinnan surullinen kohtalo Hämeenkyrössä. Sitä huutokaupataan maailman tutuille, kun ei paikkakunnalla enää keksitä käyttöä sen ainoalle kulttuuritalolle. Siitä pauhasimme Huusarin ja Perkiömäen kanssa paikallislehdessä, vaikka tuskin siitä mitään hyötyä oli. Kunnanjohtaja jo vastasi ääribyrokraattisella tyylillä. Me kolme ulkopaikkakuntalaista (!)  kannattaisimme kunnanviraston siirtoa Koskilinnaan ja samalla isossa talossa olisi tilaa kulttuuritoimistolle ja monenlaisille tapahtumille.

Kävin myös onnittelemassa kulttuurikonkari Jussi Niinenmaata hänen synttäreillään. Kuulin siellä, että Myllykolun kesäteatterissa oli viimeksi 17 katsojaa. Jussi oli ollut hommissa parkkipaikalla ja onnistunut hyvin luotsaamaan paikoilleen kaikki kuusi autoa. Miten perinteisten ja kunnianarvoisten näyttämöiden, Koskilinnan ja Myllykolun, annetaan luisua tämmöistä alamäkeä?

Kontrasti tulvi vastaan, kun ajoin Helsinkiin palauttamaan tytärtä lomalta taas työelämään. Kävin mainiolla lounaalla Elitessä ja kuulin Waltari-seuran syyssuunnitelmista. Hyvältä näyttää, kunhan korona hellittää. Uusi Palmu-tulkinta Komediateatterissa kiinnostaa. Sitten jatkoimme Kaivarin rantaan, minne vaelsi koko kaupunki katsomaan lentonäytöstä. Valtavasti väkeä ja jyrinää taivaalla, koneita eri muodostelmissa ja värikkäitä savukiehkuroita. Liikennekin pysähtyi. Mikään kulttuuritapaus ei pysty koskaan kilpailemaan hävittäjien huimapäisten syöksyjen kanssa. Mitähän sekin meistä ihmisistä kertoo?

8.8. 2021