Vakoojien vallassa

Olipa melko karmea rokotereissu. Ajoimme halki valkean myrskyn Hämeenkyröstä Helsinkiin. Ei huonompaa päivää olisi voinut valita. Lumi pöllysi, näkyvyys kadoksissa, valtatie liukas, pelti kolisi ympärillä, autoja lojui katollaan tien poskessa, radio kertoi tämän tästä kolareista ja tiekatkoksista, hälytysajoneuvot kiisivät valot vilkkuen ja pillit ulisten – ja lopulta tie oli poikki Kaivokselan kohdalla. Pujottelimme matelevien jonojen jatkona kiertoteitä vihdoin Jätkäsaareen, puoli tuntia annetuista rokotusajoista myöhässä, vaikka olimme lähteneet pari tuntia tavallista aikaisemmin.

Mutta ihme tapahtui, ystävälliset hoitajat ottivat sisään, istuttivat tuoliin ja kutsuivat kohtsillään rokotettaviksi. Kaikki kävi käden käänteessä höyhenenkeveästi. Suomen lääkintähuolto on edelleen huipputasoa. Nyt on ensimmäinen suoja saatu.

Kuuntelin autossa BookBeatilta Seppo Tiitisen metkoja muistelmia Suopon ajoilta ja Eduskunnasta. Moneen soppaan ehti savolaispoika sekaantua. Kiintoisia olivat muistot venäläisten vakoojien jäljityksistä ja karkotuksista, jotka hoidettiin diskreetisti vailla julkisuutta. Jatkuvasti niitä täällä hiippailee varmasti edelleen. Koivisto kehotti ”nuhtelemaan lempeästi” ja sitten karkottamaan. Suomi on näköjään hoidellut asioita hillityn diplomaattisesti, voisiko sanoa sivistyneen suomettuneesti. Kirjan on Tiitisen jutuista toimittanut Pekka Ervasti.

Vähän järeämpää vakoilujuttua on tarjolla Jukka Rislakin hurjassa vasta ilmestyneessä kirjassa Saatan kuolla jo rajalla. Suomen ja Neuvostoliiton vakoilusodan hahmoja. (Docendo). Kokenut toimittaja ja tietokirjailija Rislakki on käynyt läpi huimaavan määrän arkistoja Suomen, Venäjän, Latvian, Liettuan, Viron, Yhdysvaltain ja ties minkä maitten puolelta. Tuloksena runsautta pursuava ja kuitenkin tiivis tietopaketti ennen muuta 1920-luvun vakoilutoimista täällä pohjolan perillä.

Olipa itsenäisyyden alussa rajan laiton ylittely vilkkaampaa kuin myöhempinä vuosikymmeninä. Suomen ja Venäjän välillä oli pitkään ollut sisämaan raja, kun samaa valtakuntaa oltiin. Kun tlanne muuttui, rajaa ylitettiin edelleen pitkin poikin eri ”ikkunoista” ja kaikenkarvaista tiedonkuljettajaa sen yli loikkasi edestakaisin maasta toiseen. Tästä kaikesta Rislakki tekee selkoa tiukan asiallisesti, sortumatta mihinkään jännärimäiseen juonenpunontaan. Joskus melkein toivoisi, että hän vähän irrottelisi ja maalailisi henkilöiden vaiheita enemmän. Järjestöjen, organisaatioiden, vaihtuvien lyhenteiden jäljillä ei ole lukijan ihan helppoa pysytellä.

Kaksi hahmoa nousee kirjassa yli muiden, kaksi monikasvoista agenttia, joiden jäljille Rislakki on uusin tiedoin iskeytynyt: Eduard Opperput ja hänen rakastettunsa Maria Zahartšenko-Šults. Kumpikin käytti monia eri nimiä. Kummankin vaiheissa riittää salamyhkäisyyttä ja käänteitä. Heidän yrityksensä, mitä ne olivatkaan, valuvat lopulta hiekkaan.  Otollisia romaanihenkilöitä he olisivat ja elokuvan sankareita,. Myöhempi Le Bureau -sarja osoittaa, kuinka vähän maailman perusrakennus on muuttunut. Vain välineet ja välikappaleet muuttuvat, vakoilutoiminnan tavoitteet pysyvät samoina.

Kiintoisa on laaja analyysi Trusti-nimisestä vastavallankumouksellisesta vakoilujärjestöstä, jonka avulla länteen muuttaneet emigrantit yrittivät sabotoida horjuvaa neuvostovaltaa ja valmistaa monarkisteille tietä valtaan paluuseen. Tragikoomista on se, että tämä järjestö osoittautuikin kommunistien taitavasti laadituksi ansaksi. Niin sanottu vastavakoilu lännestä olikin huipputaitavan neuvostovakoilujärjestöjen itsensä hoitelemaa ja ohjaamaa. Totta kai oli myös emigranttien onnistuneita terroritekoja Pietarissa, mutta aika vähiin nämä monarkistien menestykset jäivät. Murhia ja attentaatteja tehtiin molemmin puolin yhtenään.

Mannerheim on yhteydessä läntisiin yrittäjiin, mutta ei sittenkään ryhtynyt tositoimiin neuvostovallan kukistamiseksi ja vanhan kotikaupunkinsa Pietarin takaisin valtaamiseksi. Hyvin kiinnostunut hän oli entisten valkokenraalien suunnitelmista, mutta taisi varhain nähdä hajanaisen yrityksen heikot menestymisen mahdollisuudet. Silti maailmanhistoriaa siinä hetken heiluteltiin veitsen terällä. Länsivallat eivät yhdistyneet tositoimiin. Lenin voitti ja Stalin jatkoi, eikä neuvostovaltaa saatu kumotuksi ennen kuin seitsemisenkymmentä vuotta myöhemmin. Silloin ne tekivät sen itse.

Vakoilua on aina ja joka tasolla ja kaikkialla. Kaikki valtiot onkivat toisistaan tietoa niin paljon kuin ehtivät ja kykenevät. Tekniset menetelmät ovat huimasti kehittyneet salakirjoitusten ja henkilökohtaisen suhmuroinnin ajoilta. Nyt on alaa vallannut teollisuusvakoilu ja tekninen kybersota, jossa uusin teknologia juhlii. Mutta jotkut totuudet pysyvät, kuten äskettäin edsmenneen vakoojaveteraanin John le Carrén toteamus, johon Rislakki kovan kirjansa päättää:

”Kylmän sodan sääntö numero yksi: ei mikään, ehdottomasti ei mikään ole sitä, miltä näyttää.”

10.3. 2021

Hiihtoa ja hirtehishuumoria

Vanha kunnon kilpahiihto on mennyt sählingiksi. Oberstdorfin viideltäkympiltä jäi ikävä jälkimaku. Maalissa oli liikaa pettyneitä, katkeria ja uupuneita. Lisäksi voittaja hylättiin. Veren maku suussa siellä sohittiin. Eihän tämmöinen ole urheilun tarkoitus.

Kun hiihdosta tehtiin tv-otollinen spektaakkeli sprintteineen ja yhteislähtöineen, saatiin tätä ryysistä, kaatuilua ja kiilaamista. Olihan ennenkin metsäladuilla kamppailua, mutta nyt siitä on tullut jatkuvaa kuvauksellista lähitaistelua. Välineet ja voiteluniksit ovat entistä ratkaisevampia. Tämä on mennyt liian kiihkeäksi tavaramerkkien väliseksi. Mutta oma viihteensä tässäkin dramatiikassa tietysti on, ja sitä kai tavoiteltiin. Jari Isometsä ehdotti paluuta väliaikahiihtoon, kannatan häntä.

Olihan sentään oikeaa riemua naisten viestissä ja miesten yhdistetyssä, parisprintissäkin. Ei kisat mitenkään penkin alle menneet. Mutta vanhan hiihtovaltikkansa Suomi on kai iäksi menettänyt, ellei nyt uusi polvi synnytä uusia komeettoja. Aina sopii toivoa. Siteeraan taas Veikko Huovista: ellei hiihdossa ja pitkänmatkan juoksuissa tule menestystä, kansan selkäranka murtuu.

Tuntuu nyt helpottavalta, kun kisat päättyvät, Moneksi tunniksi ne päivittäin ovat sitoneet ruudun äärelle. On ollut myös palkitsevia hetkiä. Kisaveikkauksessa jäin sittenkin keskitason alapuolelle. Olin kai liian toiveikas menestyksemme suhteen. En mitenkään uskonut, että suomalaiset Iivoa lukuun ottamatta hiihtävät kuninkuusmatkaa noin hitaasti. Parempaa on tuskin luvassa. Miten se Musti sanaili: onko norjalaisille annettu lapiolla lahjoja vai tekevätkö he harjoituksissa jotakin, mitä kukaan muu ei tiedä?

Kuinka muuttuikaan tunnelma toiseksi, kun vilkaisi yleisurheilun EM-hallikisoja. Siellä oli iloisia ihmisiä ja vapautunutta meininkiä. Nuoret suomalaisnaiset Lotta Kemppinen ja Ella Junnila sekä Kristian Pulli ylsivät jopa mitalisijoille ja ruotsalainen Armand Duplantis meinasi hypätä seipäällä maailmanennätyksen. Juoksutkin onnistuivat tönimättä jyrkkäkaarteisella radalla. Yleisurheilu alkoikin taas näyttää hauskalta ja vapautuneelta kilvoittelulta.

Sitten voi jälleen palata kirjojen pariin. On eräs free lancereiden laji, jota pandemia ei kurista, nimittäin kirjailijat. Päinvastoin rajoitukset suovat heille entistä paremman työrauhan. Sain suoraan tekijän kädestä Helsingissä Sari Pöyliön kolmannen teoksen Rakkauden ja tulehduksen oireita. Tänään se kehua kajautettiin jo Hesarissa. Oli syytäkin.

Pöyliö on harvoja eläviä humoristejamme, hirtehisen komiikan villi taitaja. Tällaista tarvitaan synkkien aikojen kohotteeksi. Kirja ei ole mikään keksittyjen vitsien kokoelma, vaan elämänmakuinen mosaiikki, jonka palaset hajaantuvat ja sitten kokoontuvat lukijan mielessä. Ei mikään naurujuhla, vaan hykerryttävä kirjo arkisia ihmiskohtaloita.

Sari järjesti minulle kivan keikan syyskesällä Kemijärvelle. Onneksi eivät aio siellä myydä lentokenttäänsä kiinalaisille. Siellä pohjoisessa on fiksua, taiteellisesti aktiivista väkeä.

Kun Sarin romaani kertoo erään perheen vaiheista ja kriiseistä äidin ennenaikaisen kuoleman jälkeen, aihe tuntui minullekin läheiseltä. Huokaan että noin mustia kurimuksia ei sentään meillä koettu. Mutta Pöyliö keventää poskettomilla juonen käänteillään. Hän on erityisen etevä tilannekomiikan rakentaja, jopa siihen mittaan, että joskus vauhtia kertyy jo liikaa. Mutta pitkän aikavälin nopealiikkeinen kertomus pysyy koossa ja päättyy lohdulliseen lopputoteamukseen:

”Rakkaus ei itsessään tehnyt mitään eikä taannut onnistumista. Se vain sai ihmiset yrittämään parhaansa.”

Kirjoja odottaa pinossa. Seuraavana Jukka Rislakin hyytävä vakoiluhistoria Saatan kuolla jo rajalla, jonka posti ilokseni toi tänne maakylän hiljaisuuteen. Siitä enemmän, kunhan olen sen kunnolla lukenut. Nyt jo olen oppinut, kuinka vimmatusti rajoillamme vakoiltiin ja vehkeiltiin ”iloisella 20-luvulla”. Monet kohtalot olivat vähemmän iloisia.

Kaksi kirjaa, joissa kummassakin olisi elokuvan aineksia, jos vain tekijöitä löytyy.

7.3. 2021

Kalevalaa, koskikaraa ja kisahuumaa

Kalevalanpäivän aamuna seurustelimme virkeän koskikaran kanssa Sirkan sillan vaiheilla Lavajärvellä. Hauska veikko keikkui kivellä ja sukelteli jokeen noukkimaan toukkia, viroksi kuulemma vesipapp papillisen valkokauluksensa ansiosta. Toimii myös radion Viikon luontoäänenä tämän viikon.

Muuten jäi Kalevala vähälle tutkimukselle tällä kertaa. Radiosta kuuluu Juha Hurmeen julistus, että mitä enemmän Kalevalaa tutkii, huomaa ettei ole mitään Kalevalaa. Haa, kuinka tästä hirmustuisikaan vanha apulaisprofessorimme Väinö Kaukonen, maailman johtava Kalevalan tutkija. Hänelle Kalevala oli pyhä kirja ja nimenomaan itsenäinen kaunokirjallinen  teos, joka syntyi Lönnrotin kirjoituspöydällä. Vaan eipä ole enää Väinö oikaisemassa uusia hullutuksia.

Tuli mieleeni äsken kuulemani muistelus, jonka mukaan joukko kirjallisuuden oppineita kokoontui seminaarin jälkeen PamPamiin yliopiston nurkalle. Mainio kirjallisuusmies Kai Laitinen intoutui kehaisemaan, että lähtiessään Kanarian saarille talvilomalle hänpä ottaa Kalevalan mukaan ja lukee sen kannesta kanteen. Olikohan juhlavuosi 1984 alkamassa.  Kain huima aikomus herätti joukossa yleistä ihailua. Kävi ilmi, että läsnä olevista kukaan ei ollut koskaan lukenut Kalevalaa.

Vähälle lukemiselle se minultakin on jäänyt sen jälkeen kun sen Matti Kuuselle tentin. Aina sieltä otteita tulee vilkaistuksi. Kun Paavo Haavikko teki eepoksesta oman tulkintansa Rauta-aikaan, se herätti jo aika lailla innostusta. Väinö sen kyynisen näkemyksen teilasi kylläkin täydellisesti. Oli semmoista henkeä, että Kalevalaan ei saa koskea eikä sitä paljon tarvitse lukeakaan. Ajat ovat muuttuneet. Ainakin brändinä Kalevala herättää jopa kiistaa, kuten aamun Hesarista voitiin nähdä.

Säpsähdytti jonkin verran, kun Aamulehdestä rävähti Simo-Pekka Virkkulan juttu Rauni Mollbergin raakuuksista, joita Veikko Aaltosen dokumentti nyt Tampereen filmijuhlilla esittelee. Jotakin ehkä tietäisin. Mollen metodit lähenivät ajoittain raivohulluutta. Sen taustat voisi joskus selvittää. Jos Haavikko oli kyynikko, Molle oli patologinen sadisti. Enska Suominen luonnehti hänen elokuvallista näkemystään ”teurastajan estetiikaksi”.

Muuten telkkarissa Kalevalanpäivänä nähty Jäinen saari (1964), Erik Häkkisen tulkinta Mika Waltarin novellista, ei sittenkään ole niin kömpelö kuin maineensa. Siinä on jotain rehellistä amatöörimäisyyttä. Ainakin se oli uskollisesti novellin mukaan tehty – loppua lukuun ottamatta. Sovitin saman novellin noin 40 vuotta sitten MTV-teatteriin, ohjaaja oli Markku Onttonen ja elokuva sai nimen Harmaalakkinen tyttö. Sykähdytti kun Waltari antoi sovitukselleni täyden tunnustuksen. Häkkisen sovitusta hän oli joutunut korjailemaan. Ehkä silloin yritettiin jotain ronskimpaa. Meidän kiltti sovituksemme lepää jossakin MTV:n kellarissa. Jospa se joskus saataisiin uudelleen nähtäville.

Nyt on jatkettava hiihtokisojen seuraamista. Olen mukana ambassadööri Pekka Huhtaniemen veikkausringissä, mikä tuo katseluun lisäjännitteensä.Yhden täysosuman sain: veikkasin oikein sekä Iivon että Kristan sijoitukset skiathlonissa, molemmilla 13. Muuten veikkaukset sujuvat keskinkertaisesti, kisat itsessään selvästi odotettua paremmin. Vieläkö mitaleita ropisee? Tuskin ainakaan tänään. Tähdätään ensi pyhään.

3.3. 2021

 

 

 

 

Sitkeä idealisti on poissa

Professori Aarne Laurila avaa Myllykolun Kesäteatterin juhlanäytännön 2012.

Helsingin olympialaisten aikaan nuori kriitikko Aarne Laurila toi juttua Suomen Sosialidemokraatin toimitukseen. Päätoimittaja Atte Pohjanmaa arveli, että ansiokas kirjoitus ei vähään aikaan mahdu lehteen, kun ”on niin paljon tuota urheilua”. – ”Onkos nyt jotkut kilpailut”, kysyi hämmästynyt kriitikko.

Klassinen anekdootti kertoo Aarnen tunnetusta urheilun vastaisuudesta, mutta myös hänen sävyisästä ironiastaan. Kilpaurheilun vastustajana Laurila sai viime töikseen ansiolistalleen myös Malmin lentokentän ilmeisen muuttamisen asuntoalueeksi. Olen kuullut toisen humanistin, täysin palvelleen professorin Hannu K. Riikosen palopuheen tällaista barbariaa vastaan. Kirjallisuusmiehet eivät olleet samassa rintamassa.

Aarne Laurilan kuolema jättää ison aukon kritiikin kentälle. Hän kirjoitti jatkuvasti kirjallisuus- ja teatteriarvosteluja Demariin kuuden vuosikymmenen ajan. Siinä ajassa ehtii jo kertyä kokemusta ja perspektiiviä. Arvostelutoiminta jatkui Kansanvalistusseuran täysipäiväisen virkatyön ja lukemattomien luottamustoimien ohessa. Kuka pystyy tänään samaan?

Kun Aarne ja Ritva kävivät joskus vuosikymmeniä sitten meillä Helsingissä kylässä, hänellä oli mukanaan Alpo Ruuthin uusin romaani. Hän luki sitä mennen tullen Malmin paikallisjunassa. Näin ahkera kriitikko työskentelee.

Kerran törmäsin Aarneen kadulla. Hän sanoi kiertävänsä kaupungin taidenäyttelyt läpi nähdäkseen, mitä kukin taiteilija on saanut aikaan. Näin kulttuurilautakunnan puheenjohtaja hoiti tehtäväänsä.

Minä tunsin Aarnen ennen muuta Sillanpään tutkijana, joka väitteli aiheesta 1979. Kiskaisin hänet mukaan F. E. Sillanpään Seuran toimintaan, missä hänestä oli paljon hyötyä. Hän avasi Myllykolun Kesäteatterin ensimmäisen esityksen 1972 ja myös teatterin 40-vuotisjuhlaesityksen 2012, josta yllä todiste. Aina hän seurasi kiinnostuneena toimiamme. Usein hänet oli haettava tilaisuuksiin Tampereen asemalta, vannoutunut autoilun vastustaja kun oli.

Laurila oli varhainen pasifisti ja siviilipalvelumies. Sosialistien riveissä hän oli vanhan polven tunnustuksellinen kristitty. Hänessä oli iso annos vilpitöntä idealismia. Maailmankatsomustaan hän mittasi kohtaamillaan taideteoksilla – tai pikemminkin päinvastoin. Silti tai siksi hän oli hyvin avaramielinen arvostelija.

Minäkin olin kiitollinen Aarnelle monista kritiikeistä. Hän seurasi johdonmukaisesti Myllykolun Kesäteatterin esityksiä ja kirjoitti niistä todellisen asiantuntemuksen pohjalta. Sovittamastani ja ohjaamastani Hurskaasta kurjuudesta 2002 hän totesi jo otsikossa, että se oli toteutettu ”suurella taidolla ja voimalla”. Hän kirjoitti ymmärtävästi myös Ville Rantala -romaaneistani ja joistain elämäkerroista.

Sillanpäästä olimme pääasioissa yhtä mieltä, mutta oli myös painotuseroja. Aarne yritti ymmärtää innoittuneita ylitulkintojani. Hänen Sillanpää-suhteensa juontui jo 1950-luvulta, jolloin hän asuikin tuossa läheisessä Mäkelän talossa ja kirjoitti elämäkerran 1958, kun kirjailijamestari täytti 70 vuotta. Väinö Linnaa Laurila kipaisi Tampereelle haastattelemaan heti Tuntemattoman sotilaan ilmestyttyä. Kun tällainen kokemusperäinen tietäjä poistuu joukosta, seuraa tyhjyyden tunne.

Oli myös hauskoja retkiä ja muuta viihdettä. Reippailimme Tukholmassa F. E. Sillanpään Seuran Nobel-retkellä lokakuussa 2014. Siitä laatuaan ainoasta palkinnosta oli kulunut 75 vuotta. Sitä kaksi Sillanpäästä väitellyttä tohtoria juhli täysin palkein, mukana muusa ja muita seuran jäseniä (kuvakin löytyi). Raitis Aarne taisi siemaista jopa kuohuviinilasin tuon tapauksen kunniaksi, ellen väärin muista. Skål ja kepeät mullat!

22.2. 2021

Naiset puhuvat jos kohta miehetkin

Pekka istuu mustassa autossa, joka kiitää pitkin Pietarin Nevski Prospektia. Hän kertaa mielessään pontevia lauseita, joita aikoo kohta täräyttää Lavroville päin yrmeää naamaa. Lauseet on jo Helsingissä kehitetty ja hyväksytty, nyt ne on vain lausuttava hillityn mielevä hymy huulilla. Kova paikka, hiki kirpoaa otsalle, vaikka ulkona hyytää pakkanen. Koko Eurooppa katsoo sinuun, Pekka!

Aika kova paikka oli myös Pekan edeltäjällä Iso-Väiski Tannerilla syksyllä 1939. Silloin oltiin Moskovassa Kremlin uumenissa, vastassa Lavrovin veroinen peluri, yhtä synkkäilmeinen Molotov. Paasikivi oli sentään Tannerin taisteluparina. Suomi oli silloin altavastaaja, nyt puolestaan hyökkääjä EU:n urheana etuvartiona. Nyt ei odoteta mitään Suomi-keskeisiä puheenaiheita, ellei Lavrov yllätä ja puutu meidän mediamme länsimyönteisyyteen. Onko Suomi Naton rintamassa ahdistamassa itsenäistä Venäjää nurkkaan?

Tannerista tuli mieleen hänen vastauksensa Jalmari Rinteelle, kun tämä tuli valittamaan näyttelijöiden liiallista koulutusta ja siitä johtuvaa työttömyyttä. Valtiovarainministeri Tanner tokaisi, että metsätöihin tarvitaankin nyt lisää väkeä. Jos Vanhanen esittäisi tänään jotain tällaista, hänen uransa olisi ohi. Kemin suunnalla varmaan avautuukin paljon metsäteollisuuden työpaikkoja, jotka tuskin kiinnostavat tyhjän päälle joutuneita näyttelijöitä.

Tokion olympiakomitean puheenjohtaja Mori sai tuntea, keitä ei ainakaan pidä mennä arvostelemaan näinä aikoina. Entäpä jos naiset puhuivat todella häiritsevän paljon komitean kokouksissa? Se pitää vain kestää, arvoisa Mori. Kokonaista sukupuoliryhmää ei pidä syyllistää eikä ylipäätään varustaa heitä millään yleistävällä ominaisuudella. Johan Mattikin hermostui, kun Liisa alkoi puhua liikaa rautatiestä Juhani Ahon kertomuksessa. Mutta Matti pani toimeksi ja lähti itse ottamaan rovastilta selvää uuden ajan ihmeestä. Niin Liisakin sitten hiljeni miestään kunnioittamaan. Varhainen opastus klassisessa mieskirjallisuudessa!

Tänään Hesari ilmoittaa kulttuurin etusivulla: ALMAN VUORO. Se tarkoittaa tosin Alma Mahleria, mutta sisäsivulla on meidänkin Alman vuoro. Hänen perustamansa teatteri Mekaaninen Joutsen esittää Turussa vapaaehtoista lapsettomuutta kuvaavaa näytelmää , jota mekin striimattuna katselimme. Runsas ja omaperäinen teos, jossa kolme naista esitti tieteispohjaisen tulkinnan sukupuuton siunauksellisuudesta. Alma hallitsi ohjaajana melkoista koe-esineistöä vaikeahkon tekstin ohessa. Maria Säkön kritiikki lehdessä opetti meillekin, mistä kaikessa siinä olikaan kysymys. Hienoa että teatteri elää rajoituksista huolimatta. Striimaus on sekä rasittava että helpottava välityskeino,  voihan seurata esitystä rennosti kotituolilta tarvitsematta matkustaa Turkuun.

Eilinen päivä toi paljon tervehdyksiä ja hiihtolenkin jäällä aivan huikeassa talvisäässä. Menee kliseen puolelle että paukkuu. Matti Huusari, joka täytti viime viikolla 80, sanoi ettei koskaan ole ollut näin paljon hiihtäjiä Ikaalisten laduilla. Joitain siunauksia pandemiasta koituu: kansan kunto nousee. Tänään on taas ehdittävä hohtaville hangille, kunhan säällisen verran kirjoittelen. Marja luottaa lumikenkiin. Kuulen kun hän kajauttaa: ”Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki.”

Ja kuulen sitä ennen mitä Pekka Pietarissa Sergejlle puhelee. Kummankin pokka pitää, niin uskon, kun Pekka lausuu maagisen nimen Navalnyi. Uskon että vastarepliikkikin on valmiiksi mietitty. Hienoa että näilläkin kulmilla tapahtuu eikä vain Washingtonin Capitoliumilla. Isoilla maailmannäyttämöillä esitetään korvauksena näitä ennalta käsikirjoitettuja draamoja, kun varsinaiset teatterit ovat säästöliekillä.

15.2. 2021

 

Itä-Saksan ihmeitä

Mikä vastasataneen lumihunnun pehmyt hohde kivien yllä, kun kävin hautausmaalla viemässä Marjan taiteileman jääkukan Elinan haudalle nimipäivän kunniaksi.

Katsoimme illalla uudelleen Florian Henckel von Donnersmarckin ohjaaman elokuvan Muiden elämä. Teki yhtä suuren vaikutuksen kuin ensimmäisellä kerralla yli kymmenen vuotta sitten. Tiedustelukuvausten parhaimmistoa, salakuuntelustakin voi tehdä trillerin. Hyytävän kuvan elokuva antaa DDR:n valvontasysteemistä. Pääroolin esittäjän Ulrich Mühen ilmeettömyydessään ilmaisevat kasvot jäivät jo aikanaan pysyvästi mieleen.

Elokuva tiivistyy napsahtaen viimeiseen repliikkiin. Se tuntuu kertovan kaiken. Meillä DDR oli takavuosina varsinkin teatterintekijöiden suosiossa. Elokuvassa näytetään maan omaa teatterielämää toisessa valossa. Kohtasivatko nämä koskaan toisiaan, naiivi suomalainen lojaalisuus ja saksalaisen älymystön kapinallisuus?

Kokenut virkamies Antti Vihinen puhuu tänään Aamulehden haastattelussa kulttuurien eroista. Suomalaiset ovat luonnostaan valtiouskollisia, eivät hevin epäile vallanpitäjiä, varsinkaan itselleen mieluisia. Tiitisen lista julkaistaisiin missä tahansa muualla, meillä se pysyy kassakaapissa, koska paljastaisi ilmeisesti elossa olevien vaikuttajien toimia entisessä DDR:ssä.

Juttelin kerran Sanomatalon kirjatapahtumassa Lenita Airiston kanssa. Hän kertoi varhaisista opiskeluajoistaan Saksassa. Hyvin suorasukaista kerrottavaa hänellä oli, suomalaisista kommunistisen DDR:n myötäjuoksijoista. Varmaan hän on julkaissut kokemuksiaan myös muistelmissaan. Ei häntä kukaan aikanaan uskonut, koska hän oli malli ja kaupallinen nainen. Terävästi hän analysoi Saksojen poliittista tilannetta.

Olihan idässä myös syvällisiä kulttuurisia vaikutuksia. Viimeksi törmäsin niihin Ralf Långbackan muistelmissa. Hän ei koskaan päässyt irti Berliinin aikojensa Brecht-vaikutteista. Häntä ei ilmeisesti valjastettu ilmiantajaksi. Moni toimi toisin. Muiden elämä näyttää, kuinka poliittinen johto sekaantuu maan teatterielämään karkealla tavalla. Kuinka todellinen oli fiktion pohja? Asiat selviävät jopa meillä pohjia myöten aikanaan.

Antti Vihinen on kirjoitttanut DDR:n kokemuksistaan rikosromaanin Punainen prinsessa. Se on hänen esikoisensa. Harri Hautalan lyhyt kritiikki sai kiinnostumaan kirjasta. Ehkä sekin osaltaan avaa meillä vieläkin suljettua poliittista umpiota. Toinen kysymys on, alkaako Saksan osien tasapaino taas rakoilla, kun itäsaksalainen tohtori Merkel väistyy.

Aamulehdestä puheen ollen, niin sitten kävi, että paras tv-elokuvien kriitikko Pekka Eronen sai lähteä, kun Hesarin sivu semmoisenaan korvaa kunnon esittelyt Martta Kaukosen silppunurkalla. Erosen hauskoja ja älykkäitä juttuja on nyt jo ikävä. Fuusioista ei ainakaan lukijoille koskaan koidu etuja. Toivotaan että edes yhtiön talousosastolla iloitaan laadun ohennuksesta.

Eikä se eilisen ”kulttuuriohjelma” Tv1:llä yhtään parantunut, valitettavasti. Rakkauslauluista puheltiin kuin missä hyvänsä populaarimakasiinissa. SKS:n vanhoista runoista kehiteltiin uusi ohut viisu, siinä kaikki. Eikö maan kulttuurielämästä löydy mitään kunnon purtavaa, kun taiteen tutkimusta ajetaan hyvää vauhtia alas? Mutta aina pitää toivoa ja kannustaa parasta. Hyvä kun edes yritettävät. Jaksaisiko uskoa, että tästä vielä jotakin kehittyy…

11.2. 2021

 

Sankareita aikojen saatossa

Donner-iltamat Teemalla onnistuivat tuoreesti, vaikka eivät tarjonneet järin uusia tulkintoja. Jörnin isyys alkaa olla keskeinen kysymys moniottelijan elämänvaiheissa. Isänä hän onnistui tuotteliaasti joskin vaihtelevasti, kuten muissakin teoksissaan. Hän teki elokuvia tunnustuksensa mukaan 95-prosenttisesti, mitä pidän yliarviointina. Hän oli erittäin uuttera kirjailija, luistavan viileä ohjaaja, puiseva näyttelijä, mutta kannustava tuottaja. Siinä hän oli ehkä parhaimmillaan.

Antti Alanen uskoi, että Donner kunnioitti naisia, varsinkin pohjoismaalaisia. Siinäkin hän kulki esikuvansa Bergmanin jäljillä. Kumpikin ainakin tutki ahkerasti pohjoismaisia naisia niin taiteessa kuin elämässä.  Iloinen Harriet Andersson oli Donner-dokumentin valloittavin esiintyjä. Saattoi näyttää siltä, että J myös välineellisti naisia? Ei hän sentään yltänyt siinä Speden tasolle. Naisenkuvia ja muita kohuleffoja keskustelijat kuittasivat armollisesi rentoina kulttielokuvina! Gambian tyttö ja Hymy-lehti sivuutettiin diskreetisti.

Hieno juttu, että Kai Ekholm ja Rafael Donner ovat ottaneet hommakseen luetteloida Donnerin kirjaston. ”Lukeminen kannattaa aina.” Mika Waltarin kirjastoa piti luetteloida noin 40 vuotta sitten, eikä sitä vieläkään ole saatu toimeksi. Nyt Tunturikadun kotimuseokin on taas vaarassa. Mitä tapahtuu Donnerin Pohjoisrannalle, saataisiinko siitä yleinen nähtävyys?

Tunsin ohimennen minäkin Donnerin kannustavan asenteen. Kun kirjani Enkeli tulessa (1997) ilmestyi ja sitä aika paljon kauhisteltiin, Jörn tuli Otavan käytävällä vastaan ja lausahti: ”Sehän on hellvetin hyvä kirja.” Ajattelin hetken, että hän voisi tehdä siitä elokuvan. Sen teki sitten Televisioteatterin Tuija-Maija Niskanen, hurmaava pohjoismaalainen nainen.

Viehättävä ja viisaan tuntuinen oli myös Mari Leppänen, joka vihittiin Turun tuomiokirkossa arkkipiispahiippakunnan ensimmäiseksi naispiispaksi. Uutinen ei ollut kovin suuri Hesarin asteikossa, nuoret radiotoimitusten päälliköt saavat enemmän huomiota. Ehkä he ovatkin tämän kevyen ajan kuuluvampia saarnaajia.

Jussi Lampi puhuu ”helpon ja pinnallisen näyttelemisen” kurssista myönteiseen sävyyn. Vesa Vierikon mukaan riittää, kun tulee oikeaan aikaan näyttämölle ja sanoo repliikkinsä. Teatterikoulutus elää käännekohdassa. Me viihdytämme itsemme hengiltä, kuten Aarre Heino viimeksi totesi somessa. Puheena oli Yle Tv1:n uusi keskiviikkoinen ”kulttuuriohjelma”, jonka poseeraileva hauskuutus on herättänyt ansaittua tyrmistystä meissä vakavamielisissä kansalaisissa.

Häijään urheiluliikkeessä oli yhdet parit talven hittituotetta, liukulumikenkiä. Nehän oli sieltä heti haettava. Olen nyt antaumuksella rämpinyt umpihangessa itseni hikeen. Raskasta mutta arvatenkin terveellistä. Tavalliset sukset uppoavat paksuun lumeen eikä jalka potke. Vanha kunnon talvi on täällä.

Toisellekin hitille olen antanut periksi. Kuuntelen BookBeatin äänikirjoja, toistaiseksi tietokirjoja. En usko, että vaativa proosa pääsee kuunnellen oikeuksiinsa. Rytmillinen runous voisi lausuttuna tehota. Kiitos hyvien lukijoiden olen nyt selvillä siitä, kuinka surullisia vaiheita meidän poliisilaitoksemme on kokenut. Pätevät poliisimme ovat käyttäneet suunnattomasti energiaa keskinäiseen kahinointiin sen sijaan, että selvittäsivät rosvojen rötöksiä. Paha vain, että siellä on iso rikollinen riehunut omassakin piirissä. Passin ja Reinbothin kirja Keisari Aarnio avaa järkyttävän näkymän palkitun poliisimiehen konnuuksiin ja laajemminkin huumepoliisien sekoiluihin. Lehtijutut ovat antaneet asioista keveämpiä siivuja. Kirja kannatti näinkin myöhään kuunnella, koska se syventää aihetta ja varoittaa vastaavista ilmiöistä. En haluaisi tietää enkä uskoa.

Onneksi Tapio Bergholmin Kiihkeä Koivisto nostaa mielialaa. Kuulostaa erinomaiselta elämäkerralta, tieteellisesti tutkittu ja elävästi kerrottu. Yllättävän hauska on myös Jalmari Rinteen teos Muistelija (1985), jonka hänen tyttärensä Tiina Rinne toimitti. Teatterielämä sata vuotta sitten kiehtoo, siellä tapaa todellista paloa ja kutsumustietoisuutta sekä monenlaista taideperäistä hölmöilyä. Aina on teatteria pelattu, oli aika mikä hyvänsä. Jalmari Rinteen seikkailut näyttelijätovereineen piiritetyn Tampereen melskeissä 1918 olisivat tragikoomisen elokuvan aihe, jos joku ne kekkaisi.

Vielä yksi tämän ajan ilmiö. Simon Elo esitteli aamulla kirjaansa Perustuslaillisten hajoamisen vaiheista. Jos joku valtiotieteilijä luennoi joskus poliittisesta opportunismista, niin tässä olisi parasta havaintoainesta. Hävinneiden lohkeama taannoisessa puoluekokouksessa johti vain siihen, että Halla-aho veti kantapuolueen tyynesti nykyiseen menestykseen. Sininen ryhmä romahti läpinäkyvään pyrkyryyteensä. Yritys leimata Jussi Halla-aho radikaalin äärioikeiston liehitteläijäksi ontuu, koska Jussi on juuri näihin rabulisteihin yrittänyt pitää hajuarakoa. Nyt Elo on löytänyt poliittisen kodin kokoomuksesta, jota hän ennen Soinin peesissä rynkytti kelvottomana ”vanhana puolueena”. Näin kätevästi kääntyy takki aina sinne, missä uusi vihreä oksa voisi häämöttää.

8.2. 2021

 

 

Runebergit ja Rinne

”Hyvää Runebergin päivää! Tänään suuntaamme katseemme, ei niinkään runoihin kuin herkullisiin torttuihin.”

Näillä sanoilla Tommi Fränti avasi päivämme aamutelevisiossa ja osui ytimeen. Juuri näin me kansallisrunoilijan miellämme, hänen rouvansa torttujen kautta.  Tietysti joku runokin olisi mukava kuulla.

Aamuhartauden yhteydessä sentään kuultiin Runebergin sanoittamia virsiä, joita on parikymmentä edelleen virsikirjassa. Mietelauseena luettiin Pertti Karkaman iskevän ajankohtaisia ajatuksia patriarkaalisen kyläyhteisön merkityksestä Runebergin tuotannossa. Ne on kirjoitettu 1980-luvulla.

Hesarin kolmospääkirjoitus on sentään vähän tuoreemmilla jäljillä. Siinä todetaan Fredrikan viime aikoina nousseen miehensä rinnalle, ja päivää pitäisikin viettää kummankin kunniaksi. Viitataan jopa minun viimevuotiseen elämäkertaani, jossa keskityn Runebergin rakkauselämään.

Onkin kulunut päivälleen vuosi siitä, kun jätin käsikirjoituksen kustantajalle. Sen jälkeen WSOY on ahmaissut koko Minervan ja paljon muuta on tapahtunut, kaksi uutta kirjaakin olen julkaissut. Karanteeni-kirjassani kerron enemmän vuoden takaisesta juhlinnasta, juuri ennen koronakautta.

Tänään juhlitaan hillitymmin. En saanut edes lippua salkoon, sillä narut olivat jäätyneet kiinni nuppiin. Pahoittelut syystä närkästyneille ohikulkijoille: liputtomuus ei johdu laiskuudesta tai leväperäisyydestä. Tosin kellään muullakaan ei täällä ole lippua salossa.

Luvassa on myöhemmällä toivon mukaan torttua ja punssia. Torttureseptin Fredrika kehitti energiaa antavaksi välipalaksi miehensä metsästysretkille. Se kuului nauttia lämmittävän viinaryypyn kera. Kokeilkaamme tänään samaa, vaikka emme metsästäisikään. Päivän pääjuhlaa voi katsella striimattuna linkin kautta. Vuosi sitten se pidettiin Savoy-teatterissa. Toiset juhlat on Porvoossa, missä palkintokin jaetaan. Programmia riittää koronasta huolimatta.

Vinkki: pelkkään torttuun ei pidä pitäytyä, Runebergin runoutta kannattaa todella lukea ja mieluiten alkukielellä. Tavattoman viehättävää, taidokasta, rytmillistä, nautittavaa. Sanoisin että oikeata runoutta. Miten paljon se on vaikuttanut, rakentanut, luonut ja voimistanut tätä kansaa!

x x x

Luin Tiina Rinteen muistelmat Tanssivan tähden alla (2003) kannesta kanteen hienon näyttelijän kunniaksi. Aiemmin olen sen pääkohtia selannut. Hämmästyen huomaan, että kirjassa on jopa omistuskirjoitus ainoan tapaamisen ajalta. Olipa antoisaa luettavaa! Pitkä kappale keskeistä teatterihistoriaa eloisasti kerrottuna. Tiina Rinteen kirja on harvinaisuus alan opusten joukossa sikälikin, että näyttelijä on sen itse kirjoittanut ilman avustajaa. Lisäksi hän toimitti isänsä Jalmari Rinteen muistelmat.

Tiina Rinne kuuluu sivistyneeseen ikäpolveen, jota monet ilmiöt teatterimaailmassa 1970-luvulta alkaen hämmensivät. Poliittinen teatteri, karjuvat ja kiroilevat näyttelijät olivat hänelle kauhistus. Mutta todella vahvojen esitysten kohdalla hän antautui ja meni täysillä mukaan. Kalle Hoilmbergin ohjaama Rikhard III sai hänet valtoihinsa. Hän esitti vastarintaliikkeen pispalalaismuijaa Jouko Turkan ohjaamassa esityksessä Siinä näkijä missä tekijä – kaukana omasta tyypistään. ”Sää olet saatanan hyvä kommunisti”, Turkka kehui. Hän arvosti Turkkaa ohjaajana, mutta ei kouluttajana. Turkka kohteli häntä aina ”hurmaavasti”! Kaikki eivät todista samaa.

Pitkä rivi ohjaajia on ottanut mittaa Tiina Rinteestä matkan varrella. Hänellä on monesta painavaa sanottavaa. Hulluin oli Mauno Manninen Intimiteatterissa, silti vaikuttava ja rakastettava visionääri. Ihmeellisiä seikkailuja ryhmä koki ympäri Eurooppaa hänen johdollaan. Pahin vika uusissa ohjaajissa on Rinteen mielestä puheliaisuus ja turha selittäminen. Pitää antaa näyttelijän tehdä ja kehitellä. Valmista näkemystä ei pidä kantaa harjoituksiin.

Kirjassa on paljon hyviä havaintoja näyttelemisestä. Paras ohjaaja juttelee, nykäisee hihasta, sysää eteenpäin – ei karju tai mäyhää omia ideoitaan. Elokuvan puolella Matti Kassila oli tällainen, Molle hänen vastakohtansa, Mikko Niskanen välimuoto. (Nämä ovat jo omia havaintojani.) Vahva nainen ei kaipaa prässääjää. Yksittäisistä ohjaajista Tiina Rinteen ihanne oli Turun teatterin hienovarainen näyttelijä-ohjaaja Hemmo Airamo. Sanoo paljon kummastakin. Yksittäisistä näyttelijätovereista Rinne piirtää hienoja lähikuvia, liikuttavimpia Leo Jokela, yllättävimpiä Anita Välkki, paras kaikista Pia Hattara. Kaivakaa esiin, riemullinen retki entisajan teatteriin.

5.2. 2021

 

Luontoromaanien lumoa

Rikoskirjavimman rinnalla kulkee toinen syvempi virtaus: ekologiset luontoromaanit. Kun meillä luettiin hartaasti Anni Kytömäen voittajakirjaa Margaritaa, Marja huomasi selviä yhteyksiä Delia Owensin menestysromaaniin Suon villi laulu. Ja tänä aamuna Hesarissa Suvi Ahola ja Tommi Melender esittelevät laajasti  Richard Powersin romaania Ikipuut (The Overstory).

Owens ja Kytömäki ovat kirjoittaneet romaaninsa samoihin aikoihin ja eri maissa, joten keskinäistä vaikutusta tuskin voi kukaan osoittaa. Yhteistä on maanläheinen ja hiljaisen hurmioitunut viritys.

Kaikissa näissä näyttää olevan Pentti Linkolan ajattelua liippaava tendenssi. Powersilla on ilmeisesti tunnevoimaista surua ja vihaakin punapuiden hakkaamisesta. Owensin kirja on poeettinen luontoon sulautumisen kuvaus, jolla on riittävästi sytyttävää vetoa kaupalliseksi maailmanmenestykseksi. Anni Kytömäki poikkeaa näistä melankolisen maltillisella asenteellaan.

Annin kirjaa luin hitaammin kuin mitään pitkään aikaan. Ensinnä teki mieli todella mieltää jokainen lause, niin kauniisti hänen kielensä solisee. Sitten tajusin, että tässä täytyy muutenkin olla tarkkana, sillä juoneen on sijoitettu ovelia kuoppia, joita hätäinen lukija ei tule huomanneeksi.  Kertojan äkilliset vaihtelutkin pitivät nekin valppaana.

Kytömäki on kuitenkin näistä koukuistaan huolimatta perinteinen ja tunnollinen kertoja. Näköjään Powers on Melenderin luonnehdinnan mukaan vielä perinteisempi: hänen Ikipuunsa on ”vanha kunnon romaani”, joka ei pelaa henkilöhahmojensa välisillä näkökulmaeroilla tai kerronnan ristiriitaisuuksilla. Molemmat kirjailijat tähtäävät sanottavan läpimenoon, eivät niinkään kerronnallisiin kikkailuihin.

Minulle tuli hyvin samanlainen tunne kuin Annin kirjan palkinneelle Hannu Linnulle: tämän kirjan päähenkilö Senni jää hyväksi ystäväksi pitkäksi aikaa. Hän kuuluu maan hiljaisiin, ulkoisesti aivan vähäpätöisiin, mutta sisäisesti sankarillisiin ihmisiin. Siinä hän muistuttaa hyvinkin Sillanpään henkilöitä, jotka kirjailija ikuisti ”maan tasalta” maailmankirjallisuuteen. Myös luonnon ilmiöiden äärimmäisen herkkinä tallentajina Kytömäki ja Sillanpää kohtaavat, suotta ei heillä ole todellisuuden kosketuspohjansa samassa pitäjässä. Raakun suojeluteeman komean koomisessa finaalissa kertojasta on likipitäen tuloss uusi ’nuorena nukkunut’, mutta Sennin käy sentään paremmin kuin sielunsiskonsa Siljan.

Metsänhakkuiden myllertävää tuhoa Sennin rakkaisiin maisemiin Kytömäki kuvaa satuttavan asiallisesti, ilman yhtään hyökkäävää sävyä – ja sen vuoksi hyvin  tehoavasti ja mieleen painuvasti. Kannattaisi kaikkien selluloosan tuottajien ja tehometsänhoitajien lukea heti!

Kun Annin Margarita vihdoin loppui (luin aina luvun tai pari sängyssä ennen nukahdusta), tuli välittömästi tunne, että tähän täytyy vielä palata ja katsoa uudestaan alusta, kuinka kirjailija tämän hienovireisen rakennelmansa oikein punoo. Se on aina todella hyvän kirjan merkki, että siitä ei heti hennoisi luopua, vaan antaa sen joitain aikoja levätä mielessä ja ladata taas voimiaan.

On todettu myös, että Margarita on ihmeen ajankohtainen romaani polioepidemian ja lääketieteellisen kuntoutuskuvauksensa osalta. Se on välillä raastavaa luettavaa, mutta sulautuu romaanin kummalliseen rakennelmaan sittenkin lempeästi. Tuleekin olemaan kiintoisaa lukea jonkun kirjallisuustieteilijän syventvä analyysi romaanin rakenteesta, sehän ei ole ihan  tavanomainen. Epäilen että perinteinen, sanotaan vaikka matsonilainen romaaniestetiikka löytää siitä myös vammoja, mutta ne eivät haittaa yhtään lukemisen hidasta nautintoa.

Päivän lehdessä on Sinikka Nopolan kaunis kuolinilmoitus ja Kirsikka Moringin poeettinen nekrologia Tiina Rinteestä, hienosta näyttelijästä. Tiina Rinne kävi Hämeenkyrön kirjastossa kertomassa elämäkerrastaan helmikuun viimeisenä päivänä 2004. Eromme Katrin kanssa oli vastikään julkistettu, ja siitä oli mediassa asianomaisia kommentteja. Tiina Rinne lausahti hämmästyneenä, kun tervehdin häntä: ”Saatko sinä edelleen kulkea vapaalla jalalla?” Suuri näyttelijä ja hauska nainen.

31.1. 2021

 

 

Onnellinen kirjoittaja

Aamulehden uutinen hiljensi. Entinen päätoimittaja Raimo Seppälä on poistunut rivistä. Matti Pitko muistelee kunnioittavasti vanhaa esimiestään.

Raimo Seppälä, 86, oli lehtimies henkeen ja vereen, minkä lisäksi hän oli sadan kirjan mies. Viimeisen kirjansa hän ehti julkaista juuri ennen kuolemaansa. Olen surkeasti jäljessä, vaikka kuinka lasken en saa puoliakaan siitä kokoon. Mutta vielä on vähän aikaa.

Monesti tapasin Raimo Seppälän eri yhteyksissä, aina hän oli ystävällinen ja kannustava ystävä. Hänellä ei voinut olla vihamiehiä, tietokirjailijanakin hän oli loppuun saakka asiallinen. Elämäkerroissaan hän ei tölvinyt ketään. Kirjoittiko herrasmies liiankin hienovaraisia kirjoja?

Yksi yhteinen kohdekin meillä oli. Raimo Seppälä haastatteli paljon Poika Tuomista ja kirjoitti hänestä pari kirjaa. Kävimme kumpikin vuorollamme puhuttamassa poliittista veteraania Tammelan puistokadun varrella. Minä kyselin lähinnä Hämeenkyrön asioista ja Sillanpäästä. Satuin kerran paikalle, kun Raimo toi Pojalle joulukukkaa. Sekin kuvaa hänen sydämellisyyttään.

Kun julkaisimme Hannu Rautkallion kanssa kirjan Petturin testamentti (1994), jossa yritimme vähän syventää Pojan seikkailuja, Raimo Seppälä ei pitänyt otteestamme. Kirjoitin Pojan vaiheista Hämeenkyrössä ja arvioin hänen kirjallista työtään. Rautkallio hoiti kovan poliittisen puolen. Hän todisteli, että Poika oli viimeiseen saakka kaksoisagentti, jolla oli salaiset kanavansa Kremliin, vaikka esiintyi pontevana kommunismin rikosten paljastajana.

Tähän ei Rautkallio löytänyt sitovia todisteita, mutta teoria oli kiinnostava. Ei Seppälän mielestä: hän haukkui kirjamme päättäväisesti Aamulehdessä.  Harvoin hän käytti niin suoraa kieltä. En pahastunut, hänellä oli oikeus mielipiteeseensä. Taisipa monin paikoin olla oikeassakin.

Viimeinen tapaaminen Raimo Seppälän kanssa jäi erityisen lämpimästi mieleeni. Hän tuli seurueineen Myllykoluun katsomaan Sillanpää-oopperaa kolme vuotta sitten. Lähtiessään hän lepäsi hetken polun varressa, nojasi aidanseipääseen ja silmäili edessä leviävää peltomaisemaa. Hän kiitti sydämestään esityksestä. ja lausui: ”Olen niin onnellinen, että näin vielä tämän.”

Koskettavampaa kiitosta en muista sillä paikalla koskaan viidenkymmenen näytäntövuoden aikana saaneeni.

27.1. 2021