Naiset puhuvat jos kohta miehetkin

Pekka istuu mustassa autossa, joka kiitää pitkin Pietarin Nevski Prospektia. Hän kertaa mielessään pontevia lauseita, joita aikoo kohta täräyttää Lavroville päin yrmeää naamaa. Lauseet on jo Helsingissä kehitetty ja hyväksytty, nyt ne on vain lausuttava hillityn mielevä hymy huulilla. Kova paikka, hiki kirpoaa otsalle, vaikka ulkona hyytää pakkanen. Koko Eurooppa katsoo sinuun, Pekka!

Aika kova paikka oli myös Pekan edeltäjällä Iso-Väiski Tannerilla syksyllä 1939. Silloin oltiin Moskovassa Kremlin uumenissa, vastassa Lavrovin veroinen peluri, yhtä synkkäilmeinen Molotov. Paasikivi oli sentään Tannerin taisteluparina. Suomi oli silloin altavastaaja, nyt puolestaan hyökkääjä EU:n urheana etuvartiona. Nyt ei odoteta mitään Suomi-keskeisiä puheenaiheita, ellei Lavrov yllätä ja puutu meidän mediamme länsimyönteisyyteen. Onko Suomi Naton rintamassa ahdistamassa itsenäistä Venäjää nurkkaan?

Tannerista tuli mieleen hänen vastauksensa Jalmari Rinteelle, kun tämä tuli valittamaan näyttelijöiden liiallista koulutusta ja siitä johtuvaa työttömyyttä. Valtiovarainministeri Tanner tokaisi, että metsätöihin tarvitaankin nyt lisää väkeä. Jos Vanhanen esittäisi tänään jotain tällaista, hänen uransa olisi ohi. Kemin suunnalla varmaan avautuukin paljon metsäteollisuuden työpaikkoja, jotka tuskin kiinnostavat tyhjän päälle joutuneita näyttelijöitä.

Tokion olympiakomitean puheenjohtaja Mori sai tuntea, keitä ei ainakaan pidä mennä arvostelemaan näinä aikoina. Entäpä jos naiset puhuivat todella häiritsevän paljon komitean kokouksissa? Se pitää vain kestää, arvoisa Mori. Kokonaista sukupuoliryhmää ei pidä syyllistää eikä ylipäätään varustaa heitä millään yleistävällä ominaisuudella. Johan Mattikin hermostui, kun Liisa alkoi puhua liikaa rautatiestä Juhani Ahon kertomuksessa. Mutta Matti pani toimeksi ja lähti itse ottamaan rovastilta selvää uuden ajan ihmeestä. Niin Liisakin sitten hiljeni miestään kunnioittamaan. Varhainen opastus klassisessa mieskirjallisuudessa!

Tänään Hesari ilmoittaa kulttuurin etusivulla: ALMAN VUORO. Se tarkoittaa tosin Alma Mahleria, mutta sisäsivulla on meidänkin Alman vuoro. Hänen perustamansa teatteri Mekaaninen Joutsen esittää Turussa vapaaehtoista lapsettomuutta kuvaavaa näytelmää , jota mekin striimattuna katselimme. Runsas ja omaperäinen teos, jossa kolme naista esitti tieteispohjaisen tulkinnan sukupuuton siunauksellisuudesta. Alma hallitsi ohjaajana melkoista koe-esineistöä vaikeahkon tekstin ohessa. Maria Säkön kritiikki lehdessä opetti meillekin, mistä kaikessa siinä olikaan kysymys. Hienoa että teatteri elää rajoituksista huolimatta. Striimaus on sekä rasittava että helpottava välityskeino,  voihan seurata esitystä rennosti kotituolilta tarvitsematta matkustaa Turkuun.

Eilinen päivä toi paljon tervehdyksiä ja hiihtolenkin jäällä aivan huikeassa talvisäässä. Menee kliseen puolelle että paukkuu. Matti Huusari, joka täytti viime viikolla 80, sanoi ettei koskaan ole ollut näin paljon hiihtäjiä Ikaalisten laduilla. Joitain siunauksia pandemiasta koituu: kansan kunto nousee. Tänään on taas ehdittävä hohtaville hangille, kunhan säällisen verran kirjoittelen. Marja luottaa lumikenkiin. Kuulen kun hän kajauttaa: ”Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki.”

Ja kuulen sitä ennen mitä Pekka Pietarissa Sergejlle puhelee. Kummankin pokka pitää, niin uskon, kun Pekka lausuu maagisen nimen Navalnyi. Uskon että vastarepliikkikin on valmiiksi mietitty. Hienoa että näilläkin kulmilla tapahtuu eikä vain Washingtonin Capitoliumilla. Isoilla maailmannäyttämöillä esitetään korvauksena näitä ennalta käsikirjoitettuja draamoja, kun varsinaiset teatterit ovat säästöliekillä.

15.2. 2021

 

Itä-Saksan ihmeitä

Mikä vastasataneen lumihunnun pehmyt hohde kivien yllä, kun kävin hautausmaalla viemässä Marjan taiteileman jääkukan Elinan haudalle nimipäivän kunniaksi.

Katsoimme illalla uudelleen Florian Henckel von Donnersmarckin ohjaaman elokuvan Muiden elämä. Teki yhtä suuren vaikutuksen kuin ensimmäisellä kerralla yli kymmenen vuotta sitten. Tiedustelukuvausten parhaimmistoa, salakuuntelustakin voi tehdä trillerin. Hyytävän kuvan elokuva antaa DDR:n valvontasysteemistä. Pääroolin esittäjän Ulrich Mühen ilmeettömyydessään ilmaisevat kasvot jäivät jo aikanaan pysyvästi mieleen.

Elokuva tiivistyy napsahtaen viimeiseen repliikkiin. Se tuntuu kertovan kaiken. Meillä DDR oli takavuosina varsinkin teatterintekijöiden suosiossa. Elokuvassa näytetään maan omaa teatterielämää toisessa valossa. Kohtasivatko nämä koskaan toisiaan, naiivi suomalainen lojaalisuus ja saksalaisen älymystön kapinallisuus?

Kokenut virkamies Antti Vihinen puhuu tänään Aamulehden haastattelussa kulttuurien eroista. Suomalaiset ovat luonnostaan valtiouskollisia, eivät hevin epäile vallanpitäjiä, varsinkaan itselleen mieluisia. Tiitisen lista julkaistaisiin missä tahansa muualla, meillä se pysyy kassakaapissa, koska paljastaisi ilmeisesti elossa olevien vaikuttajien toimia entisessä DDR:ssä.

Juttelin kerran Sanomatalon kirjatapahtumassa Lenita Airiston kanssa. Hän kertoi varhaisista opiskeluajoistaan Saksassa. Hyvin suorasukaista kerrottavaa hänellä oli, suomalaisista kommunistisen DDR:n myötäjuoksijoista. Varmaan hän on julkaissut kokemuksiaan myös muistelmissaan. Ei häntä kukaan aikanaan uskonut, koska hän oli malli ja kaupallinen nainen. Terävästi hän analysoi Saksojen poliittista tilannetta.

Olihan idässä myös syvällisiä kulttuurisia vaikutuksia. Viimeksi törmäsin niihin Ralf Långbackan muistelmissa. Hän ei koskaan päässyt irti Berliinin aikojensa Brecht-vaikutteista. Häntä ei ilmeisesti valjastettu ilmiantajaksi. Moni toimi toisin. Muiden elämä näyttää, kuinka poliittinen johto sekaantuu maan teatterielämään karkealla tavalla. Kuinka todellinen oli fiktion pohja? Asiat selviävät jopa meillä pohjia myöten aikanaan.

Antti Vihinen on kirjoitttanut DDR:n kokemuksistaan rikosromaanin Punainen prinsessa. Se on hänen esikoisensa. Harri Hautalan lyhyt kritiikki sai kiinnostumaan kirjasta. Ehkä sekin osaltaan avaa meillä vieläkin suljettua poliittista umpiota. Toinen kysymys on, alkaako Saksan osien tasapaino taas rakoilla, kun itäsaksalainen tohtori Merkel väistyy.

Aamulehdestä puheen ollen, niin sitten kävi, että paras tv-elokuvien kriitikko Pekka Eronen sai lähteä, kun Hesarin sivu semmoisenaan korvaa kunnon esittelyt Martta Kaukosen silppunurkalla. Erosen hauskoja ja älykkäitä juttuja on nyt jo ikävä. Fuusioista ei ainakaan lukijoille koskaan koidu etuja. Toivotaan että edes yhtiön talousosastolla iloitaan laadun ohennuksesta.

Eikä se eilisen ”kulttuuriohjelma” Tv1:llä yhtään parantunut, valitettavasti. Rakkauslauluista puheltiin kuin missä hyvänsä populaarimakasiinissa. SKS:n vanhoista runoista kehiteltiin uusi ohut viisu, siinä kaikki. Eikö maan kulttuurielämästä löydy mitään kunnon purtavaa, kun taiteen tutkimusta ajetaan hyvää vauhtia alas? Mutta aina pitää toivoa ja kannustaa parasta. Hyvä kun edes yritettävät. Jaksaisiko uskoa, että tästä vielä jotakin kehittyy…

11.2. 2021

 

Sankareita aikojen saatossa

Donner-iltamat Teemalla onnistuivat tuoreesti, vaikka eivät tarjonneet järin uusia tulkintoja. Jörnin isyys alkaa olla keskeinen kysymys moniottelijan elämänvaiheissa. Isänä hän onnistui tuotteliaasti joskin vaihtelevasti, kuten muissakin teoksissaan. Hän teki elokuvia tunnustuksensa mukaan 95-prosenttisesti, mitä pidän yliarviointina. Hän oli erittäin uuttera kirjailija, luistavan viileä ohjaaja, puiseva näyttelijä, mutta kannustava tuottaja. Siinä hän oli ehkä parhaimmillaan.

Antti Alanen uskoi, että Donner kunnioitti naisia, varsinkin pohjoismaalaisia. Siinäkin hän kulki esikuvansa Bergmanin jäljillä. Kumpikin ainakin tutki ahkerasti pohjoismaisia naisia niin taiteessa kuin elämässä.  Iloinen Harriet Andersson oli Donner-dokumentin valloittavin esiintyjä. Saattoi näyttää siltä, että J myös välineellisti naisia? Ei hän sentään yltänyt siinä Speden tasolle. Naisenkuvia ja muita kohuleffoja keskustelijat kuittasivat armollisesi rentoina kulttielokuvina! Gambian tyttö ja Hymy-lehti sivuutettiin diskreetisti.

Hieno juttu, että Kai Ekholm ja Rafael Donner ovat ottaneet hommakseen luetteloida Donnerin kirjaston. ”Lukeminen kannattaa aina.” Mika Waltarin kirjastoa piti luetteloida noin 40 vuotta sitten, eikä sitä vieläkään ole saatu toimeksi. Nyt Tunturikadun kotimuseokin on taas vaarassa. Mitä tapahtuu Donnerin Pohjoisrannalle, saataisiinko siitä yleinen nähtävyys?

Tunsin ohimennen minäkin Donnerin kannustavan asenteen. Kun kirjani Enkeli tulessa (1997) ilmestyi ja sitä aika paljon kauhisteltiin, Jörn tuli Otavan käytävällä vastaan ja lausahti: ”Sehän on hellvetin hyvä kirja.” Ajattelin hetken, että hän voisi tehdä siitä elokuvan. Sen teki sitten Televisioteatterin Tuija-Maija Niskanen, hurmaava pohjoismaalainen nainen.

Viehättävä ja viisaan tuntuinen oli myös Mari Leppänen, joka vihittiin Turun tuomiokirkossa arkkipiispahiippakunnan ensimmäiseksi naispiispaksi. Uutinen ei ollut kovin suuri Hesarin asteikossa, nuoret radiotoimitusten päälliköt saavat enemmän huomiota. Ehkä he ovatkin tämän kevyen ajan kuuluvampia saarnaajia.

Jussi Lampi puhuu ”helpon ja pinnallisen näyttelemisen” kurssista myönteiseen sävyyn. Vesa Vierikon mukaan riittää, kun tulee oikeaan aikaan näyttämölle ja sanoo repliikkinsä. Teatterikoulutus elää käännekohdassa. Me viihdytämme itsemme hengiltä, kuten Aarre Heino viimeksi totesi somessa. Puheena oli Yle Tv1:n uusi keskiviikkoinen ”kulttuuriohjelma”, jonka poseeraileva hauskuutus on herättänyt ansaittua tyrmistystä meissä vakavamielisissä kansalaisissa.

Häijään urheiluliikkeessä oli yhdet parit talven hittituotetta, liukulumikenkiä. Nehän oli sieltä heti haettava. Olen nyt antaumuksella rämpinyt umpihangessa itseni hikeen. Raskasta mutta arvatenkin terveellistä. Tavalliset sukset uppoavat paksuun lumeen eikä jalka potke. Vanha kunnon talvi on täällä.

Toisellekin hitille olen antanut periksi. Kuuntelen BookBeatin äänikirjoja, toistaiseksi tietokirjoja. En usko, että vaativa proosa pääsee kuunnellen oikeuksiinsa. Rytmillinen runous voisi lausuttuna tehota. Kiitos hyvien lukijoiden olen nyt selvillä siitä, kuinka surullisia vaiheita meidän poliisilaitoksemme on kokenut. Pätevät poliisimme ovat käyttäneet suunnattomasti energiaa keskinäiseen kahinointiin sen sijaan, että selvittäsivät rosvojen rötöksiä. Paha vain, että siellä on iso rikollinen riehunut omassakin piirissä. Passin ja Reinbothin kirja Keisari Aarnio avaa järkyttävän näkymän palkitun poliisimiehen konnuuksiin ja laajemminkin huumepoliisien sekoiluihin. Lehtijutut ovat antaneet asioista keveämpiä siivuja. Kirja kannatti näinkin myöhään kuunnella, koska se syventää aihetta ja varoittaa vastaavista ilmiöistä. En haluaisi tietää enkä uskoa.

Onneksi Tapio Bergholmin Kiihkeä Koivisto nostaa mielialaa. Kuulostaa erinomaiselta elämäkerralta, tieteellisesti tutkittu ja elävästi kerrottu. Yllättävän hauska on myös Jalmari Rinteen teos Muistelija (1985), jonka hänen tyttärensä Tiina Rinne toimitti. Teatterielämä sata vuotta sitten kiehtoo, siellä tapaa todellista paloa ja kutsumustietoisuutta sekä monenlaista taideperäistä hölmöilyä. Aina on teatteria pelattu, oli aika mikä hyvänsä. Jalmari Rinteen seikkailut näyttelijätovereineen piiritetyn Tampereen melskeissä 1918 olisivat tragikoomisen elokuvan aihe, jos joku ne kekkaisi.

Vielä yksi tämän ajan ilmiö. Simon Elo esitteli aamulla kirjaansa Perustuslaillisten hajoamisen vaiheista. Jos joku valtiotieteilijä luennoi joskus poliittisesta opportunismista, niin tässä olisi parasta havaintoainesta. Hävinneiden lohkeama taannoisessa puoluekokouksessa johti vain siihen, että Halla-aho veti kantapuolueen tyynesti nykyiseen menestykseen. Sininen ryhmä romahti läpinäkyvään pyrkyryyteensä. Yritys leimata Jussi Halla-aho radikaalin äärioikeiston liehitteläijäksi ontuu, koska Jussi on juuri näihin rabulisteihin yrittänyt pitää hajuarakoa. Nyt Elo on löytänyt poliittisen kodin kokoomuksesta, jota hän ennen Soinin peesissä rynkytti kelvottomana ”vanhana puolueena”. Näin kätevästi kääntyy takki aina sinne, missä uusi vihreä oksa voisi häämöttää.

8.2. 2021

 

 

Runebergit ja Rinne

”Hyvää Runebergin päivää! Tänään suuntaamme katseemme, ei niinkään runoihin kuin herkullisiin torttuihin.”

Näillä sanoilla Tommi Fränti avasi päivämme aamutelevisiossa ja osui ytimeen. Juuri näin me kansallisrunoilijan miellämme, hänen rouvansa torttujen kautta.  Tietysti joku runokin olisi mukava kuulla.

Aamuhartauden yhteydessä sentään kuultiin Runebergin sanoittamia virsiä, joita on parikymmentä edelleen virsikirjassa. Mietelauseena luettiin Pertti Karkaman iskevän ajankohtaisia ajatuksia patriarkaalisen kyläyhteisön merkityksestä Runebergin tuotannossa. Ne on kirjoitettu 1980-luvulla.

Hesarin kolmospääkirjoitus on sentään vähän tuoreemmilla jäljillä. Siinä todetaan Fredrikan viime aikoina nousseen miehensä rinnalle, ja päivää pitäisikin viettää kummankin kunniaksi. Viitataan jopa minun viimevuotiseen elämäkertaani, jossa keskityn Runebergin rakkauselämään.

Onkin kulunut päivälleen vuosi siitä, kun jätin käsikirjoituksen kustantajalle. Sen jälkeen WSOY on ahmaissut koko Minervan ja paljon muuta on tapahtunut, kaksi uutta kirjaakin olen julkaissut. Karanteeni-kirjassani kerron enemmän vuoden takaisesta juhlinnasta, juuri ennen koronakautta.

Tänään juhlitaan hillitymmin. En saanut edes lippua salkoon, sillä narut olivat jäätyneet kiinni nuppiin. Pahoittelut syystä närkästyneille ohikulkijoille: liputtomuus ei johdu laiskuudesta tai leväperäisyydestä. Tosin kellään muullakaan ei täällä ole lippua salossa.

Luvassa on myöhemmällä toivon mukaan torttua ja punssia. Torttureseptin Fredrika kehitti energiaa antavaksi välipalaksi miehensä metsästysretkille. Se kuului nauttia lämmittävän viinaryypyn kera. Kokeilkaamme tänään samaa, vaikka emme metsästäisikään. Päivän pääjuhlaa voi katsella striimattuna linkin kautta. Vuosi sitten se pidettiin Savoy-teatterissa. Toiset juhlat on Porvoossa, missä palkintokin jaetaan. Programmia riittää koronasta huolimatta.

Vinkki: pelkkään torttuun ei pidä pitäytyä, Runebergin runoutta kannattaa todella lukea ja mieluiten alkukielellä. Tavattoman viehättävää, taidokasta, rytmillistä, nautittavaa. Sanoisin että oikeata runoutta. Miten paljon se on vaikuttanut, rakentanut, luonut ja voimistanut tätä kansaa!

x x x

Luin Tiina Rinteen muistelmat Tanssivan tähden alla (2003) kannesta kanteen hienon näyttelijän kunniaksi. Aiemmin olen sen pääkohtia selannut. Hämmästyen huomaan, että kirjassa on jopa omistuskirjoitus ainoan tapaamisen ajalta. Olipa antoisaa luettavaa! Pitkä kappale keskeistä teatterihistoriaa eloisasti kerrottuna. Tiina Rinteen kirja on harvinaisuus alan opusten joukossa sikälikin, että näyttelijä on sen itse kirjoittanut ilman avustajaa. Lisäksi hän toimitti isänsä Jalmari Rinteen muistelmat.

Tiina Rinne kuuluu sivistyneeseen ikäpolveen, jota monet ilmiöt teatterimaailmassa 1970-luvulta alkaen hämmensivät. Poliittinen teatteri, karjuvat ja kiroilevat näyttelijät olivat hänelle kauhistus. Mutta todella vahvojen esitysten kohdalla hän antautui ja meni täysillä mukaan. Kalle Hoilmbergin ohjaama Rikhard III sai hänet valtoihinsa. Hän esitti vastarintaliikkeen pispalalaismuijaa Jouko Turkan ohjaamassa esityksessä Siinä näkijä missä tekijä – kaukana omasta tyypistään. ”Sää olet saatanan hyvä kommunisti”, Turkka kehui. Hän arvosti Turkkaa ohjaajana, mutta ei kouluttajana. Turkka kohteli häntä aina ”hurmaavasti”! Kaikki eivät todista samaa.

Pitkä rivi ohjaajia on ottanut mittaa Tiina Rinteestä matkan varrella. Hänellä on monesta painavaa sanottavaa. Hulluin oli Mauno Manninen Intimiteatterissa, silti vaikuttava ja rakastettava visionääri. Ihmeellisiä seikkailuja ryhmä koki ympäri Eurooppaa hänen johdollaan. Pahin vika uusissa ohjaajissa on Rinteen mielestä puheliaisuus ja turha selittäminen. Pitää antaa näyttelijän tehdä ja kehitellä. Valmista näkemystä ei pidä kantaa harjoituksiin.

Kirjassa on paljon hyviä havaintoja näyttelemisestä. Paras ohjaaja juttelee, nykäisee hihasta, sysää eteenpäin – ei karju tai mäyhää omia ideoitaan. Elokuvan puolella Matti Kassila oli tällainen, Molle hänen vastakohtansa, Mikko Niskanen välimuoto. (Nämä ovat jo omia havaintojani.) Vahva nainen ei kaipaa prässääjää. Yksittäisistä ohjaajista Tiina Rinteen ihanne oli Turun teatterin hienovarainen näyttelijä-ohjaaja Hemmo Airamo. Sanoo paljon kummastakin. Yksittäisistä näyttelijätovereista Rinne piirtää hienoja lähikuvia, liikuttavimpia Leo Jokela, yllättävimpiä Anita Välkki, paras kaikista Pia Hattara. Kaivakaa esiin, riemullinen retki entisajan teatteriin.

5.2. 2021

 

Luontoromaanien lumoa

Rikoskirjavimman rinnalla kulkee toinen syvempi virtaus: ekologiset luontoromaanit. Kun meillä luettiin hartaasti Anni Kytömäen voittajakirjaa Margaritaa, Marja huomasi selviä yhteyksiä Delia Owensin menestysromaaniin Suon villi laulu. Ja tänä aamuna Hesarissa Suvi Ahola ja Tommi Melender esittelevät laajasti  Richard Powersin romaania Ikipuut (The Overstory).

Owens ja Kytömäki ovat kirjoittaneet romaaninsa samoihin aikoihin ja eri maissa, joten keskinäistä vaikutusta tuskin voi kukaan osoittaa. Yhteistä on maanläheinen ja hiljaisen hurmioitunut viritys.

Kaikissa näissä näyttää olevan Pentti Linkolan ajattelua liippaava tendenssi. Powersilla on ilmeisesti tunnevoimaista surua ja vihaakin punapuiden hakkaamisesta. Owensin kirja on poeettinen luontoon sulautumisen kuvaus, jolla on riittävästi sytyttävää vetoa kaupalliseksi maailmanmenestykseksi. Anni Kytömäki poikkeaa näistä melankolisen maltillisella asenteellaan.

Annin kirjaa luin hitaammin kuin mitään pitkään aikaan. Ensinnä teki mieli todella mieltää jokainen lause, niin kauniisti hänen kielensä solisee. Sitten tajusin, että tässä täytyy muutenkin olla tarkkana, sillä juoneen on sijoitettu ovelia kuoppia, joita hätäinen lukija ei tule huomanneeksi.  Kertojan äkilliset vaihtelutkin pitivät nekin valppaana.

Kytömäki on kuitenkin näistä koukuistaan huolimatta perinteinen ja tunnollinen kertoja. Näköjään Powers on Melenderin luonnehdinnan mukaan vielä perinteisempi: hänen Ikipuunsa on ”vanha kunnon romaani”, joka ei pelaa henkilöhahmojensa välisillä näkökulmaeroilla tai kerronnan ristiriitaisuuksilla. Molemmat kirjailijat tähtäävät sanottavan läpimenoon, eivät niinkään kerronnallisiin kikkailuihin.

Minulle tuli hyvin samanlainen tunne kuin Annin kirjan palkinneelle Hannu Linnulle: tämän kirjan päähenkilö Senni jää hyväksi ystäväksi pitkäksi aikaa. Hän kuuluu maan hiljaisiin, ulkoisesti aivan vähäpätöisiin, mutta sisäisesti sankarillisiin ihmisiin. Siinä hän muistuttaa hyvinkin Sillanpään henkilöitä, jotka kirjailija ikuisti ”maan tasalta” maailmankirjallisuuteen. Myös luonnon ilmiöiden äärimmäisen herkkinä tallentajina Kytömäki ja Sillanpää kohtaavat, suotta ei heillä ole todellisuuden kosketuspohjansa samassa pitäjässä. Raakun suojeluteeman komean koomisessa finaalissa kertojasta on likipitäen tuloss uusi ’nuorena nukkunut’, mutta Sennin käy sentään paremmin kuin sielunsiskonsa Siljan.

Metsänhakkuiden myllertävää tuhoa Sennin rakkaisiin maisemiin Kytömäki kuvaa satuttavan asiallisesti, ilman yhtään hyökkäävää sävyä – ja sen vuoksi hyvin  tehoavasti ja mieleen painuvasti. Kannattaisi kaikkien selluloosan tuottajien ja tehometsänhoitajien lukea heti!

Kun Annin Margarita vihdoin loppui (luin aina luvun tai pari sängyssä ennen nukahdusta), tuli välittömästi tunne, että tähän täytyy vielä palata ja katsoa uudestaan alusta, kuinka kirjailija tämän hienovireisen rakennelmansa oikein punoo. Se on aina todella hyvän kirjan merkki, että siitä ei heti hennoisi luopua, vaan antaa sen joitain aikoja levätä mielessä ja ladata taas voimiaan.

On todettu myös, että Margarita on ihmeen ajankohtainen romaani polioepidemian ja lääketieteellisen kuntoutuskuvauksensa osalta. Se on välillä raastavaa luettavaa, mutta sulautuu romaanin kummalliseen rakennelmaan sittenkin lempeästi. Tuleekin olemaan kiintoisaa lukea jonkun kirjallisuustieteilijän syventvä analyysi romaanin rakenteesta, sehän ei ole ihan  tavanomainen. Epäilen että perinteinen, sanotaan vaikka matsonilainen romaaniestetiikka löytää siitä myös vammoja, mutta ne eivät haittaa yhtään lukemisen hidasta nautintoa.

Päivän lehdessä on Sinikka Nopolan kaunis kuolinilmoitus ja Kirsikka Moringin poeettinen nekrologia Tiina Rinteestä, hienosta näyttelijästä. Tiina Rinne kävi Hämeenkyrön kirjastossa kertomassa elämäkerrastaan helmikuun viimeisenä päivänä 2004. Eromme Katrin kanssa oli vastikään julkistettu, ja siitä oli mediassa asianomaisia kommentteja. Tiina Rinne lausahti hämmästyneenä, kun tervehdin häntä: ”Saatko sinä edelleen kulkea vapaalla jalalla?” Suuri näyttelijä ja hauska nainen.

31.1. 2021

 

 

Onnellinen kirjoittaja

Aamulehden uutinen hiljensi. Entinen päätoimittaja Raimo Seppälä on poistunut rivistä. Matti Pitko muistelee kunnioittavasti vanhaa esimiestään.

Raimo Seppälä, 86, oli lehtimies henkeen ja vereen, minkä lisäksi hän oli sadan kirjan mies. Viimeisen kirjansa hän ehti julkaista juuri ennen kuolemaansa. Olen surkeasti jäljessä, vaikka kuinka lasken en saa puoliakaan siitä kokoon. Mutta vielä on vähän aikaa.

Monesti tapasin Raimo Seppälän eri yhteyksissä, aina hän oli ystävällinen ja kannustava ystävä. Hänellä ei voinut olla vihamiehiä, tietokirjailijanakin hän oli loppuun saakka asiallinen. Elämäkerroissaan hän ei tölvinyt ketään. Kirjoittiko herrasmies liiankin hienovaraisia kirjoja?

Yksi yhteinen kohdekin meillä oli. Raimo Seppälä haastatteli paljon Poika Tuomista ja kirjoitti hänestä pari kirjaa. Kävimme kumpikin vuorollamme puhuttamassa poliittista veteraania Tammelan puistokadun varrella. Minä kyselin lähinnä Hämeenkyrön asioista ja Sillanpäästä. Satuin kerran paikalle, kun Raimo toi Pojalle joulukukkaa. Sekin kuvaa hänen sydämellisyyttään.

Kun julkaisimme Hannu Rautkallion kanssa kirjan Petturin testamentti (1994), jossa yritimme vähän syventää Pojan seikkailuja, Raimo Seppälä ei pitänyt otteestamme. Kirjoitin Pojan vaiheista Hämeenkyrössä ja arvioin hänen kirjallista työtään. Rautkallio hoiti kovan poliittisen puolen. Hän todisteli, että Poika oli viimeiseen saakka kaksoisagentti, jolla oli salaiset kanavansa Kremliin, vaikka esiintyi pontevana kommunismin rikosten paljastajana.

Tähän ei Rautkallio löytänyt sitovia todisteita, mutta teoria oli kiinnostava. Ei Seppälän mielestä: hän haukkui kirjamme päättäväisesti Aamulehdessä.  Harvoin hän käytti niin suoraa kieltä. En pahastunut, hänellä oli oikeus mielipiteeseensä. Taisipa monin paikoin olla oikeassakin.

Viimeinen tapaaminen Raimo Seppälän kanssa jäi erityisen lämpimästi mieleeni. Hän tuli seurueineen Myllykoluun katsomaan Sillanpää-oopperaa kolme vuotta sitten. Lähtiessään hän lepäsi hetken polun varressa, nojasi aidanseipääseen ja silmäili edessä leviävää peltomaisemaa. Hän kiitti sydämestään esityksestä. ja lausui: ”Olen niin onnellinen, että näin vielä tämän.”

Koskettavampaa kiitosta en muista sillä paikalla koskaan viidenkymmenen näytäntövuoden aikana saaneeni.

27.1. 2021

Loistava päivä

Kaikki meni niin nappiin kuin voi mennä. Se oli Joe Bidenin ja Kamala Harrisin suuri päivä, eikä mitään häiriötä tapahtunut. Häiriöttömyyden varmisti Trump poistumalla vaimoineen ajoissa paikalta. Demokratia voitti sittenkin Amerikassa.

Oli kiintoisaa katsella tuntikausia eri kanavia. Meidän ykkösellämme on se varma vakaumus, että toimittajien kommentit ovat suurissa tapahtumissa ensisijaisia, eivät itse tapahtumat. Päälähetyksessä annosteltiin hyvin säästeliäästi virkaanastujaisten ohjelmaa ja leikattiin tämän tästä toimittajien selostaviin puheenvuoroihin. Miksi emme voisi katsella ihan rauhassa suoraa ohjelmaa ja kuulla sitten vasta tulkintoja, jos ne yleensä tuoreeltaan ovat tarpeellisia.

Oli käännyttävä melko sukkelaan CNN:n puolelle, missä selostukset ovat niukkoja ja tulevat fiksusti taustaäänenä eivätkä katko itse ohjelmaa. Kommentaattorit eivät tunge niin etualalle kuin meillä, mutta perästä päin heillä riittääkin sitten kerrottavaa aamtunneille saakka.

Olin valveilla taas aamuyöstä ja näin juhlapäivän huippuhetket, varsinkin kolmen entisen presidentin – Obaman, Bushin ja Clintonin – yhteisyyttä korostavat terveiset uudelle presidentille. Historiallinen hetki, voi sanoa. Onneksi vasta jälkeenpäin toimittajat yltyivät kiivailemaan, olisiko Trump kuulunut joukkoon neljäntenä vaiko ei. Vastaus kallistui jälkimmäiseen. Tom Hanks juonsi tapahtuman selvästi liikuttuneena.

Oli toinenkin huippuhetki, joka livahti suomalaisilta kanavilta kokonaan ohi. Nuori musta runoilija Amanda Gorman herkisteli niin patrioottisin äänenpainoin, että sai CNN:n kovapintaisen toimittajankin siteeraamaan hänen säkeitään. Voisiko meillä vaikkapa Saila Susiluoto esiintyä presidentin virkaanastujaisissa ja saisiko säkeillään yhtä vahvan kosketuksen kuulijoihin?

Ilotulitus, jota presidentti Biden puolisoineen Valkoisen talon parvekkeelta lopuksi katseli, oli kerrassaan mahtava, jos näin loppuun kulutettua sanaa voi enää käyttää. Ptkä juhla sai arvoisensa päätöksen.

Nämä rituaalit ovat jonkin verran muuttuneet siitä, kun George Washington matkusti kotoaan Virginiasta New Yorkiin, hallituksen tilapäiseen istuntopaikkaan, vannomaan virkavalansa. Proomuilla ja hevoskärryillä tehty matka kesti seitsemän päivää. Kymmenentuhatta kannattajaa kertyi paikalle. Kunnialaukaukset ammuttiin, ja Washington piti vartin mittaisen vaisun puheen istuntorakennuksen hämärässä salissa.  Sitten hän paineli kirkkoon.

Vaatimaton alku ei vähääkään heikentänyt alkanutta virkakautta. Retoriikkaa ei vielä pidetty niin tärkeänä, teot ratkaisivat. Barack Obama oli muistelmiensa mukaan itse tyytymätön ensimmäiseen virkaanastujaispuheeseensa 2008. Sitä pidettiin liian synkkänä ja asiallisena, hän ei antanut tarpeeksi toivoa., vaikka mustan miehen valinta oli sinänsä toiveikas ja käänteen tekevä.

Nyt tilanne on monin verroin vaikeampi, ja Biden tajusi kuinka piti puhua. Ei turhia koukeroita, ei ylevää retoriikkaa eikä konkreettisia julistuksia. Tärkeintä oli vakuuttaa vaikka vähän toisteisesti uuden alun ja yhteisyyden merkitystä. Se oli juuri tähän hetkeen paras mahdollinen puhe, joka varmasti vaikutti yhdistävästi ainakin otolliseen osaan kuulijoista. Siitä on hyvä jatkaa.

Obama kuvaa muistelmissaan, kuinka outoa on aloittaa toimikausi presidenttinä. ”Kaikki on uutta, vierasta ja  tärkeyden raskauttamaa.” Hän allekirjoitti ensimmäisenä päivänä muutaman asetuksen muun muassa kidutuksen kieltämisestä ja sotilasvankilan sulkemisesta Guantánamossa. Biden otti huomattavasti lentävämmän startin ja allekirjoitti heti 17 määräystä. Hän ei Trumpin tavoin näyttänyt niitä leveillen kameralle.

Nyt vain seurailemme, kuinka Amerikka nousee. Totta kai se nousee, aina se on noussut. Eikä se niin alhaalla ole nytkään kuin kommentaattorit meille uskottelevat. Yhtä varmaa on, että suuret vaikeudet väijyvät nurkan takana.

21.1. 2021

 

Paras Pohjantähti

Näin kävi taas. On muutettava mieleni ja voitettava ennakkoluulot. Uskoin kriitikoita ja pidin Timo Koivusalon uutta elokuvaa Täällä Pohjantähden alla –romaanista jotensakin tarpeettomana, olihan meillä se Laineen vähän jäykkä mutta paikoin väkevä ykkönen. Alkuteoskin tuntui jo liian tutulta. Sen vuoksi jätin uuden version katsomatta. Olin jälleen väärässä.

Nyt kun huolellisesti katsoimme Marjan kanssa koko teoksen televisiosta (totta, aina ne pitäisi katsoa kankaalta), yllätyin elokuvan voimasta ja vaikutuksesta. Ei se olekaan pelkkä hengetön toisinto, siinä on paljon hyvää ja aitoa kuvausta. Jossain suhteessa se edustaa jopa uutta ja syventävää näkemystä.

Tämä koskee ennen muuta Koskelan perheen kuvausta. Koivusalo menee lähemmäksi perheen jäseniä kuin aikaisempi elokuva. Teatterissa lähikuvaus ei ole mahdollistakaan, huomio kiintyy väkisin joukkoihin ja niiden välisiin jännitteisiin. Kun Kalle Holmberg ohjasi teoksen Pyynikillä, hän kunnostautui nimenomaan joukkojen poliittisena tulkitsijana. Tyypit kyllä hyvin erottuivat, mutta heidän mielensä liikkeisiin ei avaralla kesänäyttämöllä päässyt keskittymään. Myös Edvin Laine pysyttäytyi tietyn etäisyyden päässä henkilöistä.

Tuntuu selvältä että Koivusalon ohjaama Akseli Koskela on näkemistäni paras, ankarin ja ehdottomin – kuinka hyvin Ilkka Koivula tavoittaakaan mustan hämäläisen vihan ja myös kestokyvyn. Ritva Jalonen tekee elämänsä roolin Almana, myös Vera Kiiskinen on liikuttavan hyvä Elina. Esko Roine syventää Otto Kivivuoren kuvaa loppua kohden, jolloin huolettomasta huulenheittäjästä kasvaa vastuuntuntoinen huolenkantaja.

Koivusalolla on yhtä hyvä roolisilmä kuin Laineella aikanaan, eikä hän kaihda itseoikeutettuja valintoja – esimerkkinä kaikkien aikojen paras Halme, Heikki Nousiainen. Oli hauska seurata Pyynikiltä tuttujen näyttelijöiden muovautumista elokuvarooleihin – ja katso, kaikki kesäteatterimaneerit olivat karisseet, ilmaisu useimpien kohdalla puhdistunut ja syventynyt. Toistojakaan ei turhaan kaihdettu, saipa siellä Eija Vilpaskin paljastaa takapuolensa yhtä reippaasti kuin Pyynikillä 1990-luvulla.

Koivusalon urakka oli mittava ja hän paneutui siihen koko sydämellään. Hänen suhteestaan työhön ja Linnan romaaniin saa hyvän käsityksen vilpittömästä tunnustuskirjoituksesta viime syksynä ilmestyneessä artikkelikokoelmassa Väinö Linna, tuttu ja tuntematon. Häneltä on kritiikeissä vaadittu kokonaan uudenlaista tulkintaa Pohjantähdestä, mutta en oikein usko sellaisen mahdollisuuksiin – ainakaan alkuteoksen sanomaa ja tunnevoimaa menettämättä. Sovintoon päättyvä loppujakso on sekin Linnan tarkoitusten mukainen, sen voi vaikka todentaa hänen haastatteluistaan teoksessa Päivä on tehnyt kierroksensa. 

Linnan romaani on aikansa tuote ja silti ihmeen kestävää tekoa. Koivusalo tekee sille täyttä oikeutta, ainoastaan vähän kiireinen eteneminen voi ohentaa vaikutusta. Jokunen pitempi pysäys olisi tehnyt terää, mutta Linnan lukijat voivat helposti täydentää aukkopaikat lukumuistoillaan ja näin kokonaisuus kiinteytyy ja mehevöityy. Kansallisromaanin voi olettaa kaikkien tuntemaksi. Yleä sopii kiittää siitä, että se lähetti peräjälkeen kaikki Linna-filmatisoinnit juhlavuoden huipennukseksi. Koivusalon eepos nousi meidän kohdallamme yllättäen tuoreimmaksi elämykseksi.

Muuten tänä aamuna Hesarin lukijoita hemmotellaan lukuelämyksellä. Matti Kuuselan psykomedikaalinen huippuessee polvileikkauksensa vaiheista saa ansaitun uuusinnan! On siitä Hesarin ja Aamulehden epäsäätyisestä avoliitosta sentään jotain siunaustakin koitumassa.

16.1. 2021

Surua jos iloakin

Sinikka Nopolan kuolema oli minulle yllätys. Varmaan monet hänen sairaudestaan tiesivät. Tuli todella surullinen olo, kuin menettäisin läheisen ystävän, vaikka tapasimme vain kirjallisissa tilaisuuksissa. Aina hän oli hauskaa, pisteliästä ja virkistävää seuraa.

Käytin kuulemma joskus televisiossa sanaa ”tenhoisa”, mistä Sinikka erikseen mainitsi jutellessamme. Häntä kiinnostivat erilaiset ilmaisut, varsinkin tällaiset käytöstä kadonneet. Ilmiselvä kirjailijan ammattitauti.

En nyt kovin paljon seurannut Sinikan ja Tiinan lastenjuttuja tai elokuvia, kun omat lapset kasvoivat niiden ohi, mutta Marjan lastenlasten suosikkeja ne näyttivät olevan. Nämä tamperelaismurteella väännetyt ”Ei tehdä tästä nyt numeroo” -filosofiat kyllä valloittivat teatterissakin, samoin Eilat ja Rampet ja muut. Tiina jää nyt perinnettä kannattamaan, hänelle intoa ja voimia. Marja heidät yhdessä kuvasi Tampereen Akateemisessa, missä esittelimme kirjojamme joulun alla 2015 (yllä).

Kun juuri sain itse perusteellisesta tarkastuksesta niin toiveikkaat arvot, että lääkäri suorastaan pomppi tuolilla, on kädet ristissä kiitettävä. Niin moni kaatuu viereltä, miestä ja naista toiveen tosiaan… Täällä vaan paukkupakkasissa kilvoitellaan. Maalämpöpumppu teki aamulla pikalakon ilmeisesti sähkökatkoksesta johtuen, mutta saatiin ammattimiesten voimin nopeasti taas hyrräämään.

Nautimme viikon Helsingin komeista kinoksista ja puskimme päin myräkkää ja nyt ihmettelemme maaseudun paljon matalampia hankia. Auto sentään käynnistyy ja pakkanen virkistää. Tulee aivan entisajat mieleen.

Eilen keskustelimme Tampereella Werstaan museossa taas kerran V. Linnasta – kolmas kerta näin striimattuna. Aiemmin puheltiin Yrjö Varpion ja sitten Panu Raipian kanssa, nyt koolla Panun lisäksi vara-Väpi Tuukka Huttunen ja kirjallisuudentutkija Maria Laakso, puheen johdattajana Norssin ex-lehtori Kaisa Lange, monivuotinen tuttu näistä kuvioista.

Jäi mieleen erityisesti Marian toteamus, että nuoria on vaikea saada innostumaan Linnasta, kun sitä pidetään niin vanhana ja isänmaallisena jne. Isänmaallisena!  Aikanaan Linna nimenomaan haastoi vanhan isänmaa-käsityksen ja herätti radikaaleilla romaaneillaan kova kiistaa Suomenmaassa. Nyt hän on niiden arvojen symboli, joita lähti vastustamaan. Päivä on tehnyt kierroksensa.

Käsitykseen Linnan sinivalkoisuudesta ovat varmaan vaikuttaneet elokuvat ja teatterikin. Laineen Tuntemattomasta on tullut kansallinen rituaali, vaikka sekin herätti aikoinaan upseerien ja porvarien vastarintaa. Vasemmisto taas piti sitä liian sotaisena, samoin Pyynikin myöhempiä versioita. No nyt on hyvä tilaisuus illalla tarkistaa, kuinka ”isänmaalliseksi” Timo Koivusalo Pohjantähden väänsi. Katsoin nyt vasta ensimmäisen osan viikko sitten, ja se oli selvästi myönteinen yllätys. Hyvin tehty, tosin pikakelaamalla, mutta Linnan henki oli tuntuvilla. Katsotaanpa tänä iltana, mitä kuuluu Pentinkulmalle sisällissodan jälkitunnelmissa.

Vielä yksi myönteinen seikka. Vuoden urheilijan valinta meni aivan nappiin. Teemu Pukin jälkeen ilmiömäinen maalivahti Lukás Hrádecky, Bratislavan lahja Suomelle, joukkuehengen ylläpitäjä. Tästä iloitsemme; aina tunnen lukkarinrakkautta maalivahteja, noita pelikentän suvereeneja solisteja, kohtaan. Kunpa vaan saataisiin jonkinlaiset EM-kisat viimein kesällä aikaan.

15.1. 2021

Pannaan hulinaksi

Aamu-tv heräsi jouluhorteesta oikeana päivänä. Sähköinen media näyttää taas ylivoimansa, painettua Hesaria ei tule eikä Aamulehtikään tiedä mitään USA:n kongressin tapahtumista. Verkkosivuilla vuodatetaan sitäkin enemmän. Parhaita olivat kuitenkin Tv1:n Mika Aaltolan ja Mäkeläisen sekä Benita Heiskasen ja Maria Annalan kommentit. Kanava oli valmistautunut ja valppeillaan.

Kenelle muulle tulee mieleen Berliinin valtiopäivätalon poltto 1933? Tilanne oli tietysti eri eivätkä tapahtumat vastaa toisiaan, mutta poliittisen porovokaation keinot ovat ihmeellisen vähän muuttuneet vajaassa sadassa vuodessa. Nyt on puhuttu kapinasta eikä syyttä. Trump tekee vaikuttavaa poliittista harakiriä. Tuskin voidaan hänelle laulaa, että kaunis muisto jää…

Sähäkät uutisaamut virkistävät ja saavat heti hereille. Meillä lisättiin joulunpyhien aikaista uutisointia, kun Romania teki vallanvaihdon  ja Ceausescu vaimoineen teloitettiin. Jospa USA:n vaalitulosta olisi alettu vahvistaa vuorokautta aikaisemmin, uusiksi olisi mennyt tv-kanavien loppiainen.

Työmarkkinat siirsivät loppiaisen 1973 lauantaiksi, ja onneksi se 1991 palasi taas omaksi arkipyhäkseen.  Työnantajat palautusta vastustivat. Heikki Tavela jyrisi tv:ssä ihmetyksensä siitä, että kun itäisen maat viisaat tulivat 2000 vuotta sitten Jeesus-lasta katsomaan, pitääkö työantajien vieläkin siitä maksaa! Nöyrästi maksavat, koska saivat joitakin kompensaatioita.

Pientä kansankiihotusta yritettiin meilläkin tv-sarjassa Sisäilmaa. Sinänsä hyvä idea karkasi absurdiksi yliampumiseksi. Yhteiskunnallinen satiiri ei osu maaliin, jos siihen mäiskitään niin paljon ylimääräistä tunnehyrskyä, että katsoja voi sen naureskellen sivuuttaa. Kun pohjalla kai oli kritiikki tehotyöllistämisen (aktiivimallin) ylikuormittavasta vaikutuksesta virkamiehiin, itse työtä asiakkaiden kanssa näytettiin minimaalisesti. Päähuomio kiinnittyi virkailijoiden omiin sekoiluihin, jotka irtosivat pääaiheesta. Sääli kovaa yritystä ja hyviä näyttelijöitä, ei tullut kunnon kapinan lietsontaa, vaan väkisin paisuteltu pannukakku.

Kärki keskustan innovoimaa aktiivimallia kohtaan huipentui Ievan polkan kansallispukuisena tanhuiluna! Olikohan tämä tosiaan tekijöiden käsitys älyllisestä ja osumatarkasta satiirista? Sitä paitsi se myöhästyi pari vuotta. Tuskin Te-toimistoissa tämän jälkeen pikkuruisiakaan kapinaliikkeitä syntyy saati kunnon mellakoita.

Amerikkalaiset ovat ylivoimaisia rähinöinnin taidoissa. Se tarjotaan siellä suorana tosi-tv:nä. Nyt on seurattava henkeä pidättäen, kuinka demokratian mallimaa selviää parin vuosisadan pahimmasta kolhusta. Mittasuhteet ovat erilaisia kuin toisessa parlamentarismin kultamaassa, missä pääministeri halusi tässä välillä jalkauttaa koko parlamentin, kun ei tullut sopua brexit-kiistoissa. Mielenkiintoisia aikoja todella eletään.

Eipä ole aikaa enempiä kirjoitella, kun on kuunneltava seuraavat uutiset. Parin viikon jälkeen nähdään ainutlaatuiset virkaanastujaiset kansalliskaartin valvonnassa. Missä luuraa silloin entinen presidentti, telkien takana?

7.1. 2021