Lähestyy edes juhannus

Ihminen tekee virheitä, sitä ei voi estää. Minä tein raskaan virheen myydessäni vanhan Tusculumini ja sen ympäriltä rantapalstan pariskunnalle, johon uskoin luottavani. Väärä luulo! Lähes vuoden olen saanut kestää vihakampanjaa, joka huipentui minuun kohdistuvaan syytteeseen ja tuomioon lähestymiskiellosta.

Olenko siis rikolllinen vaiko uhri? Käräjäoikeuden tuomari on tehnyt oman päätöksensä. Minä voin vain syvästi ihmetellä tätä prosessia. Minut on lain voimalla estetty lähestymästä henkilöä, jonka olen viimeksi tavannut 10 kuukautta sitten. Yleensä olemme kohdanneet perhepiirissä korkeintaan kerran vuodessa. Yhteytemme on ollut luontevan etäinen. En todella kaipaa lähempää tuttavuutta.

Kolmen sekunnin väärä kädenliike voi äkkiä kostautua. Tarjosin ositustilaisuuden jälkeen sisaruksille yhteisen saunaillan, kuten täällä on tapana. Ilta jatkui nauttien viiniä ja piirakkaa, jonka  nuorempi tytär oli leiponut. Hänen miehensä soitti yöllä ja ilmoitti, että ”tästä et selviä vähällä”. Aamulla sain kuulla, että olinkin saunassa syyllistynyt seksuaaliseen häirintään!

Lisää syytteitä koitui siitä, että kävelin muutaman kerran vanhaa polkuani pitkin heidän tyhjillään olleen tonttinsa poikki. Kaupanteon yhteydessä nimenomaan sovittiin, että kulkuyhteyteni polkua pitkin säilyy. Nyt se on tukittu lauta-aidalla ja valvontakameralla. Kävelystäni seurauksena kolme aiheetonta rikossyytettä ja sarja laittomia uhkauksia.

Yritin turhaan liennyttää tulehtunutta tilannetta nimi- ja syntymäpäiväkorteilla sekä lämminhenkisellä joulukirjeellä. Nekin on nyt merkitty todistusaineistoksi ahdistelusyytökseen! Lukutaito on meillä yleisesti heikentynyt, mutta vielä tärkeämpää olisi luetun ymmärtäminen.

Tapaukseen liittyy pohjavirtoja, joita en halua enkä voi julkisesti käsitellä. Syvä murhe menetyksestä voi kääntyä aggressioksi, joka kohdistuu sivulliseen osapuoleen. Tällainenkin on kestettävä, mutta lakituvassa näin yksityisiä tuntemuksia ei pitäisi käsitellä saati levittää julkisuuteen. Ällistyin sitäkin, että naispuolinen käräjätuomari uskoi näkevänsä tulevaisuuteen: tällainen ”ahdistelu” tulisi osaltani jatkumaan ellei sitä lähestymiskiellolla pysäytetä!

Toivon että kiellosta olisi edes se hyvä puoli, että se hillitsee naapuriamme, tätä pohjalaista käräjäpukaria, ja hänen puoleltaan tulevaa häirintää ja uhkailua. Tilanne on vähän sama kuin Joel Lehtosen Putkinotkossa, missä Juutas Käkriäinen aiheuttaa monet harmit isännälleen kirjakauppias Aapeli Muttiselle. Käräjiin ei siinä mennä, riittää uhkaava laukaus. Sama asetelma täällä muutettavat muuttaen.

Juhannus kuitenkin lähestyy, vaikka se on kohdaltamme tehokkaasti pilattu. Eipä kuulu enää soitto eikä laulu juhannusrannalta. Tuskin roihahtaa kokko, jota virkavalta onkin viimeksi ansiokkaasti valvonut. Vanha tunnelma on menetetty. Mennyttä tutuille ja kyläläisille järjestämäni juhannusjuhlat. Mennyttä entinen ilo ja rakkaus. Muistot sentään jäivät ja kuolleen vaimoni hienot valokuva-albumit, joiden lehdiltä vielä riemu raikuu.

Toivotan kaikille parempiosaisille kunnon kansalaisille oikein hyvää, helteistä ja valoisaa juhannusta!

Aattona 2022

 

 

 

Pohjois-Viron ihmeitä

Rakveren kaupungissa Pohjois-Virossa on 15 000 asukasta. Katselemme vanhaa hienoa teatterirakennusta. Rakvere on Euroopan pienin kaupunki, joka pitää yllä ammattiteatteria. Kesällä ohjelmistona on Robin Hood. Siitä on pitkä esittely Eestin televisiossa. Kesäteattereita on noussut maahan paljon. Myös shakkilaudanomainen Kolme muskettisoturia lähistöllä vaikuttaa kiinnostavalta. Matkaileva Tuglas-seuran joukkue Jaana Vasaman johdolla alkaa kallistua siihen, että Viroon on tehtävä erityinen kesäteatteriretki.

Ylhäällä mäellä hallitsee kaupungin tunnus, mahtavasarvinen tarvas. Sinne valleille on myös kohennettu avara luonnon luoma ulkoilma-areena vaikka millaisia juhlia varten. Entä mitä sanomme siitä, että samaan pieneen kaupunkiin on perusteilla oman säveltäjän kunniaksi Arvo Pärt -keskus ja konserttisali. Valtavia suunnitelmia! Mistä rahat? Innostusta riittää ainakin omasta takaa. Meillä ei saada Helsinkiin aikaan edes yhtä ainoaa kirjailijamuseota Mika Waltarin tunnettuun kulttuurikotiin, joka olisi siinä valmiina.

Arvo Pärtin muistomerkki on hellyttävä. Hän pyöräilee siinä pikkupoikana Rakveren torille kuuntelemaan musiikkia, jota ei voi kuunnella kotona, kun ei ole radiota. Näinkin voi alkaa  suuren säveltäjän ura. Näköispatsas kertoo enemmän kuin mikään figuratiiviveistos.

Neljän päivän aikana ehtii nähdä ja kuulla paljon todistuksia todellisesta yritteliäisyydestä ja kulttuuritahdosta. Kiiun kartanossa toimii nyt kunnanvirasto. Ei ole tarvittu uutta kalseaa rakennusta. Vierellä vartioi torni, jolla on sotahistoriansa. Valgejöen Veinivillassa nautimme Tiina Kuulerin marjaviinitilan kansainvälisesti palkittuja tuotteita. Taas tasoa ja tavatonta omatoimisuutta.

Lahemaan kansallispuistoalueella kohoaa Sadagin versaillesmainen kartano upeasti kunnostettuna. Taas sama kysymys: mistä rahat? Virossa osataan hakea tehokkaasti EU-varoja, mutta takana on muutakin. Sagadiin moni meistä haluaisi palata juhlia pitämään tai vain herrastelemaan. Samalla tutustumme maisema-arkkitehti Helle Väärsin varsin ainutlaatuiseen puutarhaan.

Vielä ällistyttävämpää on ihailla käsityömestari Janika Saarin loihtimia häikäisevän kauniita kukkatakkeja! Viehkeä nainen on entinen kolhoosin työnjohtaja, joka 15 traktorin ja juoppojen työmiesten voimin viljeli sadan tuhannen hehtaarin tilaa. Ja sitten heittäytyi tekstiilitaiteilijaksi! Mykistyin ihailusta. Naiset koettelivat innokkaasti takkeja, joita markkinoidaan ihailtavan maltillisesti. Ne myyvät varmasti itsensä.

Tulisi pitkäksi kertoa kaikista kohtaamistamme ihmeistä, kuten Moen kartanon viinatehtaasta, Karepan maahisemännän hoitelemastra lääkekasvipuutarhasta tai Äänisjärveltä kerätyistä kalliopiirroksista. Kaikissa kohtasimme aitoa intoa ja ylpeyttä omista saavutuksista. Muistiin jäi myös Käsmun antaumuksellisesti koottu merimuseo, jota Aarne Vaiki esitteli vanhan merikarhun lakoniseen tyyliin, sekä Toolsen jyhkeä linnoitus meren äärellä. Se esiintyy tiettävästi Jaan Krossin romaanissa Pietarin tiellä. 

Mitä olisi matka ilman yllättävää loppuhuipennusta. Kun luvassa oli vielä taidemuseo Viinistun kalastajakylässä, sitä jo uuvahtaneen ajatteli että no jaa… Yllätys täydellinen! Kohtaammkin vahvan persoonan Jaan Manitskin, entisen ulkoministerin ja kalatehtailijan, joka kalanjalostuksen kohdattua Venäjän kauppaan liittyneitä rajoituksia muuttikin tehtaansa taidemuseoksi! Eikä miksikään tusinataiteen kokoelmaksi, vaan hienoksi läpileikkaukseksi Viron maalaustaiteesta. Itse rakennus on jo arkkitehtonisesti vaikuttava merinäkymineen. Kaikkein vaikuttavin taisi olla pieneen latoon tehdyn kappelin alttaritaulu: ikkuna suoraan Luojan aavalle merelle.

Tämä on maan ainoa puhtaasti yksityinen taidemuseo, Manitskin oma luomus. Nyt ei tarvinnut suuremmin kysellä mistä rahat. Ruotsiin yksivuotiaana sodan jaloista muuttanut Manitski on entisessä elämässä toiminut Abban managerina!

Olimme aika ihmeissämme näistä Pohjois-Viron helmistä. Miten paljon on yritystä, tulosta, taidetta, tuotteita ihan kättemme ulottuvilla. Kun pitkästä aikaa verryttelemme ulkomaanmatkailua, Viron maaseutu näyttäytyy antoisammalta kohteelta kuin koskaan voisi olettaa. Sinne on siis palattava, viimeistään katselemaan uuteen kukoistukseen nousseita kesäteattereita. Ja nauttimaan näitä oman maan tuotteita, joita bussillamme poimimme vähän kylästä kuin kylästä. Palju tänu kaikesta!

18.6. 2022

Suosittuja naisia

Tuskin on millään kansakunnalla niin laajasti arvostettua johtohahmoa kuin on Iso-Britannialla. En nyt tarkoita Boris Takkupäätä, vaan Hänen Majesteettiaan kuningatar Elisabetia. Häikäistyin hänen juhlinnastaan viime viikonvaihteessa. Erityistä on sekin, että kuningatarta voidaan tervehtiä sydämellisesti, vaikka hän ei ole fyysisesti läsnä. Tuskin Charlesin yllyttämä onnitteluhuutokaan kantautui Elisabetin korviin Buckinghamin palatsilta Windsorin linnaan.

Muutenkin show palatsin edustalla oli ylittämätön. Amerikassa voidaan rahalla saada mahdollisesti vielä näyttävämpää ja tähtikirkkaampaa tulitusta, mutta silloin puuttuu kuitenkin tuo kuninkaallinen loiste. Mikä ristiriita brexit-maan ja ongelmissaan kompuroivan pääministerin ja toisaalta kansan valtaisa riemun ja juhlinnan välillä! Etteikö muka kuninkaallisilla ole väliä.

Samaan hengenvetoon oli katsottava uusin Downton Abbey elokuvateatterissa. Edellinen versio tuotti katsojille pettymyksen, mutta täästä on kiirinyt toisenlaisia tietoja. Kriitikoiden mukaan se on ihan kunnollinen elokuva. Sitä myöten yllätys olikin melkoinen: elokuva on jopa mainettaan parempi.

Mehän olimme Marjan kanssa tv-sarjan uskollisia katsojia. Se oli erinomaisesti tehty, ja jokin rojalistinen vivahde meihin epäilemättä tarttui. Olen edelleen Maryn eli Michelle Dockereyn vannoutut ihailija. Miten tyylikkäästi hän torjuu filmiohjaajan iskemisyrityksen. Muutkin näyttelijät ovat jääneet pysyvästi mieleen, ja tuntuukin loukkaavalta, jos he esiintyivät joissakin muissa aivan tavallisissa rooleissa. Onhan Carson eli Jim Carter kaiken perinteisen arvokkuuden ohittamaton symboli.  Siispä oli hauska tavata koko sakki uudelleen elokuvassa.

Elokuvan teko linnassa ja äänielokuvan läpimurto oli mielestäni hauskasti toteutettu. Se toi kahden kerroksen väkeen uutta verenkiertoa. Jotain liiankin täydellistä ja sovinnollista tarinassa oli. Kaikkien kävi lopulta kovin hyvin, parit löysivät toisensa kuin vanhassa operetissa, kaikki pulmat ratkesivat. Maggie Smithin eli Violet Crawleyn romanttinen menneisyys oli kivasti ympätty mukaan, mutta leidin kuolinkohtauksessa alkoi jo olla liikaa melodraaman asetelmaa. Sydämellistä oli yhtä kaikki, todellinen hyvän mielen elokuvasatu.

Pitääkö väliin tuikata jotakin Sanna Marinista, kun kerran suosituista naisista puhutaan. Netissäkin nähtävillä oleva peppukuva on tietysti hemaiseva, en itse hahmossa näe vähääkään mauttomuutta. Näinhän paparazzit kaikkialla toimivat. Tuskin olisi brittikuvaaja jättänyt tilaisuutta käyttämättä. On kai Marinillakin vähän tietoista harkintaa, kun hän tiukat housut päälleen pujottaa ja nahkatakin harteilleen heittää. Vetävä nainen tietää vetävänsä huomion puoleensa.

Kuningatarhahmojen joukkoon täytyy istuttaa myös meidän muistoissa herttainen La Lailamme, omaa sukua Hirvisaari. Häntä muisteltiin lämpimästi Otavan tiloissa viime tistaina, oli ystäviä koolla ja puheita pidettiin. Kun vielä kuvat vierivät kankaalla, tuntui kuin Laila olisi ollut itsekin läsnä. Hänellä riittää säteilyvoimaa vielä kuoleman jälkeen. Hänen erityinen kykynsä pyydystää hyvin erilaisia ihmisiä ystävikseen tuli monella suulla todistetuksi. Luonnollista oli sekin, että hänen tuotannostaan ei paljon puhuttu. Riitti että kirjat olivat hyllyssä nähtävillä, ja äänikirjoiksi niitä täyttä päätä tuotetaan uusia lukijapolvia varten. Molemmat Katariinat luin, niitä arvostin kyllä. Valamon yksinäistäkin muistan. Hauska olisi lukea läpikäyvä sisältöanalyysi koko hänen tuotannostaan, ei kai sellaista ole vielä tehty.

Tällaisessa tilaisuudessa, johon ihmiset on kutsuttu nimenomaan henkilökohtaisten suhteiden perusteella, kohtaa pitkästä aikaa kivoja ystäviä. Saa kuulla ilahduttavia kommentteja omistakin kirjoistaan, joita ei aina heru. Kuin Lailan henki olisi virrannut ympäriinsä, hänhän oli yliveto toisia rohkaisemaan. Kai hän usein tarkoitti ihan totta kiitoksissaan. Hänen kaltaisiaan tarvittaisiin lisää, ihan vain pitämään yleistä mielialaa korkealla.

10.6. 2022

 

 

Suvi saa tulla

Jäälautan murskaama laituri ennen ja nyt.

Päävalmistelut on tehty. Laiturit on korjattu ja vielä tärkeämpi: savusaunan kiuas on muurattu uudelleen. 12-kesäinen kova käyttö murensi rakenteen, mutta taitava muurari Pekka Linnainmaa ennallisti kiukaan, Ylivakerin Tauno tärkeänä apumiehenä. Kohta kuuluu taas vihtain läiske.

Nurmikin on leikattu, sillä 32-vuotias pihatraktori toimii jälleen. Kuinkahan paljon sitäkin on korjailtu, ja aina se pärähtää uudelleen käyntiin. Omenapuut kukkivat ilman mitää valmisteluja. Ja raparperi rehottaa. Ensimmäinen kiisseli on aina elämys. Perunoistakin enin osa maassa, loput kylvän tänään Kustaan päivän aattona. Puutarhasta voi iloita ilman sen kummempia ponnisteluja.

Puolustusvoimain lippujuhlaa komisti Vesa Karosen arvio Paavo Haavikon Mannerheim-monologista Hesarissa. Haavikko pani useimmat aikalaiset armotta matalaksi, mutta Mannerheim ja Kekkonen saivat korkeimmat tunnustukset. Jäin miettimään tuota hänen paradoksiaan, että Paasikivi olisi puuskahtanut pääministerikautensa olleen erityisen raskas, koska Mannerheim tuki hänen politiikkaansa. Oliko tarkoituksellinen vaiko pelkkä lapsus? Haavikostahan ei koskaan tiedä kuinka hänen piruettinsä pitäisi tulkita. Vesakin kallistui lapsuksen kannalle. Martti Anhava voi tietysti tietää tarkemmin.

Katselin paraatia täältä televisiosta ja mietin, että olisihan mukava olla kadulla katselemassa. Tosin kuvaruudusta näkee enemmän. Sillanpään Marssilaulu avasi tuttuun tapaan veteraanilippujen tulon. Paraati ei ole meillä mitenkään suureellisesti varusteltu, mutta herättää silti turvallisuuden tunnetta. Kyllä noilla joukko-osastoilla ja vempeleillä aika hyvin kampoihin pannaan, jos joku yrittää rajan yli.

Kuukausiliitteessä näkyy Antti Kaikkosen kiivas aikataulu. Ennen Elisabeth Rehniä puolustusministeri oli hallituksen heittopussi, johon pantiin joku takametsien mies, jolle ei muuta keksitty. Nyt Kaikkonen on kolmas tukipilari presidentin ja pääministeri ohessa. Joskus sattuma nostaa miehen oikealle paikalle oikeaan aikaan.

Samaa lehteä selaillessa en edes Anni Vuohijoesta kertova maratonjutun jälkeenkään ymmärrä, mistä hänen häirintäjutussaan oli kysymys. Pelkästä poskensoitosta korttipelissä lätkäkundien kanssa? Jo on taas pienestä saatu valtakunnallinen hälinä. Jos taas kyse oli Jan Vapaavuoren masinoimasta peittelyoperaatiosta muiden mokien suojaksi niin se onnistui täydellisesti.  Hesarissa keitetään muutenkin pienistä asioista ihan liian pitkiä juttumöhkäleitä. Kuka jaksaa kahlata? Sitten vielä valitellaan paperipulaa ja hyödyllinen Nyt-liite laihtui ikävästi.

Pelionni on pienestä kiinni. Huuhkajat oli lähellä tavanomaista niukinta voittoa, mutta sekin mureni loppuminuutilla. Mutta mitä sitä suremaan. Bosnialaiset olivat niin iloisia tasoituksesta, että sen suo heille mielellään. Onhan heidän nyt mukavampi palata kotimaahan yksi piste plakkarissa kuin ei mitään. Jalkapallossakin yritetään nostattaa meillä henkeä, mutta ei saada lähimainkaan aikaan sellaista hybristä kuin jääkiekossa.

Nyt sitten sitä suvea viettämään. Pinkaisen ensin Helsinkiin tiedottamaan Raatteen tie -oopperasta huomenna Musiikkitalossa ja sitten on muutakin ohjelmaa. Joissain raporteissa on verrattu, kuinka ukrainalaiset ovat käyttäneet samantapaista taktiikkaa venäläisiä vastaan kuin suomalaiset 1939 Raatteessa kahtakin venäläistä divisioonaa vastaan. Siellä korpitiellä tuho oli murskaavampaa kuin Ukrainan aukeilla tasangoilla. Nähtäväksi ja kuultavaksi jää, kuinka Uljas Pulkkiksen säveltämä ooppera tärähtää tämän ajan hermoon. Ensi-ilta on heinäkuun alussa alkuperäisen paikan tuntumassa Suomussalmella ja sitten ooppera valuu etelän kaupunkeihin syksymmällä.

5.6. 2022

 

Virtuoosimaista kanavapujottelua

Voittaja Inmo Yang, kuva Minna Hatinen.

Sibelius-viulukilpailun finaalia ei ehdottomasti pidä järjestää päällekkäin jääkiekon MM-loppuottelun kanssa! Olkoon viimeinen kerta. Sunnuntai-ilta tuotti herkeämättömän jännittävää kanavanvaihtelua, mutta vielä parempi olisi ollut keskittyä jompaan kumpaan, viulun virtuooseihin tai lätkän ihmeläimijöihin.

Kaiken lisäksi kumpikin kisa huipentui ratkaisuihin aivan samoilla minuuteilla. Kun Musiikkitalossa jaettiin palkintoja pitkin esipuhein, Kanada teki 40 sekunnin sisään kaksi tasoitusmaalia. Olin jo 3-1 tilanteessa tuudittautunut varmaan voittoon kunnes ravistauduin hereille. Onneksi sain rauhassa katsoa sentään jatkoajan, jota ei kauan kestänytkään.

Tyttäreni nauroi, ettei kukaan usko tällaiseen allveatareen, joka tahtoisi eläytyä tasavertaisesti sekä soittoon että matsiin. No minä nyt tahdoin ja hyvä niin, pysyin kärryillä kummastakin. Vahinko vain ettei voitu pitää Artsin kanssa perinteistä kisastudiota, sillä hän olisi heti alkuun hermostunut sukkulointiini. Naapurini Tauno totesi selvittäneensä  molemmat kisat hyvin rauhallisesti menemällä nukkumaan puoli kymmeneltä.

Joka tapauksessa molemmissa kisoissa paras voitti. Inmo Yang nousi kärkeen ehkä viimeisen päivän Sibelius-konsertollaan, jota Jan Söderblom piti parhaana koskaan kuulemistaan. Aika paljon sanottu. Yhdyin hänen kantaansa siinä, että Dmytro Udovychenkon tulkinta Shostakovitshin viulukonsertosta oli järkyttävä ja tunteisiin vetoava, minun mielestä koko kilpailun kirkkain helmi. Olisinkin veikannut viime metreillä Ukrainan poikaa voittajaksi. Lemmikkini Yesong Sophie Lee sai sentään tunnustuspalkinnon.  Olivat he niin hurjan hyviä, että olisivat ansainneet pääpalkinnon kaikki, mutta pisteet kertoivat lahjomattoman totuutensa.

Vaikka viulustilla on orkesteri ja kapellimestari tukenaan, soitto on silti yksilön suoritus. Jääkiekko on joukkueen yhteen hitsautunutta taistelua, vaikka yksilöt sielläkin esiin nousevat. Solistit eivät silti pärjää, yhteisyys on voimaa.

Mörkö ja poika. Kuva Ossi Ahola, Iltalehti. 

Lätkässä ainakin erot tulevat selvemmin ja ikään kuin konkreettisemmin esiin. Tosin tuomaripeliä nähdään sielläkin. Jokin kyseenalainen jäähy tai maalin hylkäys voi ratkaista lopputuloksen. Nytkin oltiin lähellä sellaista tilannetta, mutta kunnialla kai ruotsalaistuomarit lopulta selvisivät. Ainakaan voittajasta ei jäänyt epäselvyyttä. Ottelusta teki ottelun Kanadan loppuvenyminen, joka kylmäsi viulunsoiton lämmittämää sieluani, Oli aivan lähellä käydä taas hullusti.

Ehkä ne olivat sitten ihan eri yleisöt, jotka seurasivat soittoa ja lätkää, sovitaan niin, ja minä lopetan kiukutteluni. Jos matsia seurasi 3 miljoonaa ihmistä, niin soittoa ehkä jokunen sata tuhatta. Siinä kansan jakauma, joka on melkein sama kuin Nato-äänestyksessä, siis eroiltaan.

Nyt tuolla on menossa leijonien juhla Hakametsässä. Ei siihenkään juuri uusia muotoja enää keksitä, vähän vain paisutellaan vanhoja ja lisätään hehkutusta. Pitkäveteisyydessään juhla on irvikuva nopeatempoisen jääkiekon juhlinnasta, mutta yelsiö nielee mitä vaan, kunhan näkee taas leijonat elävinä. Vesalan ja Waltterin Finlandia sentään säväytti. Loistava joukkue tämä oli, ennen kaikkea sen henkinen kantti piti taas. Kovia kundeja. Chapeau. 

Mutta onhan sekin puuduttavaa, jos Suomi aikoo voittaa tästäedes kaikki suuret ja pienet matsit ja kaiken kukkuraksi järjestää uudet kotimaisat ensi vuonna. Tampere pullistuu kohta sijoiltaan, vanhaa vakaata tehdaskaupunkia on enää vaikea tunnistaa samaksi. Eikä se sama enää olekaan, se on kohta Suomen kaikkien alojen hypetyksen ja suuruudenhulluuden pääkaupunki. Kyllä se sen ansaitsee, ja vaikeki ansaitsisikaan, rynnii silti sumeilematta eteenpäin. Citius altius fortius.

30.5. 2022

 

Paremmuuksia

Vaikea on panna ihmisiä paremmuusjärjestykseen. Pyhin arvomme on tasa-arvo. Hymy-patsaitakaan ei haluta enää jakaa ettei toisille tulisi paha mieli.

Joillakin aloilla paremmuus taas on hengentärkeä kysymys. Lätkän MM-kisoissa jokainen pelaaja, jokainen syöttö, taklaus, laukaus, taktinen siirto arvioidaan paremmuuden näkökulmasta. Suomi on parempi kuin Slovakia, koska voitti selvin numeroin, ja Mörkö on paras. Lopuksi vielä kaikki pelaajat leimataan leijoniksi tai lampaiksi ja kaikkien toimet peleissä kuurnitaan armottomasti. Eikö siinäkin nyt joillekin tule paha mieli? Tosin he ovat raavaita ammattimiehiä eivätkä herkkiä koululaisia, mutta sielu heilläkin kai on.

Taiteilijat, kirjailijat, näyttelijät, laulajat ovat aina saaneet tottua julkisiin kritiikkeihin ja paremmuusjärjetyksiin. Maailma on täynnä raateja, kilpailuja ja palkintoja. Äskettäin gaalattiin Jusseilla ja Venloilla ja Oscareilla monenlaisia veijareita. Kuinka monelle tuli taaskin paha mieli? Kun kirjallisuuden Finlandia-palkinto perustettiin, kirjailijat olivat sitä vastaan ”koska me ollaan kaikki hyviä”. Voiko taiteessa ylipäänsä kilpailla?

Eräs alue, jota herkeämättä olen viime päivät seurannut, on viulunsoitto. Että on liuta loistavia soittajia saatu Suomeen tulkitsemaan vaikeita, hienoja, vaativia kappaleita. Mutta kuinka heidät pannaan paremmuusjärjestykseen? Minusta kaikki ovat suurenmoisia. Näemmä voidaan hyvin hienovaraisella otevaa’alla löytää joitakin vivahteita, joissa he poikkeavat toisistaan. Voitokseen tai häviökseen. Minä olisin valmis palkitsemaan heidät kaikki.

Armoton parhaimmisto on nyt lopulta finaalissa löydettävä. Kuusi onnellista soittajaa kisaa keskenään loppukilpailussa. Kävin R-salissa katsomassa paria alkuerää tutustuakseni kilpailijoihin. Silloisista suosikeistani Anna Im ja Amia Janicki ovat jo pudonneet jatkosta. Pidin vääryytenä, että sensuelli ja sytyttävä Janicki jätettiin välieriin. Pidin myös Felicitas Schiffneria räiskyvänä soittajana, mutta hänkin putosi. Mukana on onneksi vielä ihmeellinen kuopus Yesong Sophie Lee. Vahvasti veikkaan häntä voittajaksi, ainakin kärkikolmikkoon. Armenialainen Diana Adamyan on hienostunut ja hyvin vahva suosikki. Kiinnitän kai yhtä paljon huomiota soittajan säteilyyn kuin hänen soittoonsa.

Näin alan minäkin arpoa kilpailijoita kuin ravihevosia. Paremmuuserot maailmanluokan virtuoosien välillä ovat hiuksenhienoja. Paljon riippuu siitä, kuinka he juuri soittohetkiinsä keskittyvät ja haltioituvat. Hermopaineet ovat varmasti valtavat. Vapautuneet ja soitostaan nauttivat taiturit erottuvat edukseen.

Raati ei ainakaan soveltanut sukupuolikiintiötä, sillä miehiä on finaalissa enemmistö ja monet hurmaavat naiset putosivat. Ukraina-kortti taisi keskusteluissa vilahtaa vai mitä, kun molemmat pojat Moroz ja Udovychenko pääsivät finaaliin. Uljaita soittajia he olivat, ei siinä mitään. Mutta Kasmir Uusitupa olisi mielestäni ansainnut finaalipaikan siinä kuin hekin. Kovia tyyppejä ovat myös Meltzer ja Yang, voitajaehdokkaita jokainen.

En tosin ole asiantuntija, omat viuluopintoni Ilmari Weneskosken johdolla katkesivat noin 12-vuotiaana. En koskaan oppinut leiskauttamaan kyllin vauhdikkaasti vaativaa kappaletta ”Eikä ne pienet linjalirattaat keikutella kestä ja kestä…” Minulta keikahtivat kumoon. Jalkapallo vei voiton.,

Kun aavistelen kuinka hirmuisia harjoituksia varsinainen mestaruus soittajilta vaatii, oli ehkä ihan hyvä että hellitin ajoissa. En olisi löysemmässäkään kyydissä pärjännyt, mutta otan nyt itselleni vapauden nauttia täysin rinnoin todellisten taiturien katsomisesta ja kuuntelemisesta. Illalla ne sitten alkavat…

27.5. 2022

Jaakko Syrjä ja kanssakirjailijoita

Vaatimaton ja hiljainen mies voi samalla olla hyvinkin vaikuttava henkilö. Sellainen oli kirjailija Jaakko Syrjä. Kaikki Tampereella tiesivät ja tunsivat hänet. Ainakin mikäli olivat kirjallisuuden kanssa missään tekemisissä ja kaikkihan olivat.

Alueellinen raja näkyy selvästi. Tampereella Syrjän kuolema on etusivun pääuutinen, Helsingissä sisäsivun korrekti nurkkauutinen. Sama näkyi tavallaan hänen toimiessaan Kirjailijaliiton puheenjohtajana poliittisesti kuumina vuosina 1975-80. Sitoutumaton Syrjä oli Helsingin näkökulmasta sananmukaisesti syrjässä, ja häntä kampitettiin kaikin keinoin. Muistan kun Kirsi Kunnas kihisi kiukkua: hän ei uskonut, että kirjailijat, toden puhumisen ammattilaiset, voivat valehdella ja juonitella niin häikäilemättömästi kuin silloin tapahtui. Tietysti vain se taistelutahtoinen osa heistä.

Matti Kuusela kirjoittaa Aamulehdessä luonteenomaisen syvän ja hyvin ymmärtävän muistokirjoituksen Jaakko Syrjästä. Minua kiinnosti hänen havaintonsa, että kahdessakin Tampereella pyörivässä näytelmässä Syrjää on kuvattu turhan kevyesti, sivuhenkilönä. Kun toinen näytelmä on minun kirjoittamani, on pakko tunnustaa. Minäkin näin Syrjän vain Väinö Linnan kaverina, en itsenäisenä persoonallisuutena. Ohjaus taisi vähän korostaakin hahmon karikatyyrimäisiä piirteitä.

Lähetin käsikirjoituksen ennen ensi-iltaa Syrjän nähtäväksi mahdollista kommenttia varten. Hän vastasi kohteliaasti, että on siinä määrin heikentynyt ja muistisairas, että ei tunne itseään vastuulliseksi antamaan lausuntoa näytelmästä. Rehellinen herrasmies. Kävi hän kuitenkin Kirsin kanssa esityksen katsomassa. Mitä lienee miettinyt.

Jaakko Syrjä oli vuosikymmenet kaiketi uskollisin Pirkkalaiskirjailijoiden kokouksissa kävijä. Kun hän käytti puheenvuoron, hänellä oli todella jotakin sanottavaa. Monet uudet jäsenet muistavat hänen vähäeleisen rohkaisunsa. Erästä esikoisrunoilijaa Syrjä läimäytti vain olalle. Kaveri muistaa vieläkin kuinka hyvältä tuntui.

Sain jutella Syrjän kanssa paitsi kokouksissa myös hänen kotonaan Tampereella ja Hämeenkyrössä, missä Syrjä vieraili kirjallisuustapahtumissa. Hänellä oli hyvin käytännöllinen näkemys kirjoista ja niiden vaikutuksista, olihan hän myös entinen kustantaja ja Kalle Päätalon teosten toimittaja. Syrjällä oli lisäksi filosofinen näkökulma kirjallisuuteen ja elämään yleensä, mistä Aulis Aarnio todistaa keskustelukirjassa Surullinen humoristi (2003). Aarnion mukaan Georg Henrik von Wright totesi erään iltatapaamisen jälkeen, että tämä Jaakko Syrjä on todella hyvä filosofi. Aika hyvin pälkäneläiseltä palomieheltä.

Suomen Kirjailijaliitto on hengeltään ja tyyliltään kovasti muuttunut sitten Jaakko Syrjän puheenjohtajavuosien. Sen saattoi aistia viime lauantaina, kun liitto vietti 125-juhliaan hyvin vapautuneissa ja lämminhenkisissä tunnelmissa. Eipä käydä enää Sirpa Kähkösen luotsaamassa liitossa poliittisia kiistoja, vaan hyvin ammattimaisiin kysymyksiin keskitytään. Syrjä oli  vähän harmissaankin siitä, että kirjailijoista on tullut niin perin juurin ammattilaisia. Kai hän kaipasi vanhaa innoitusta, jonka tunsi harvaan julkaisevana kutsumuskirjailijana. Liiian suppeaksi jäi hänen tuotantonsa.

Clarion-hotellin pöytäseurueessa, jota hallitsi Osmo Pekosen 196-senttinen oppineisuus ja Kai Ekholmin kirjatietämys, käytiin vilkkaita ja viisaita keskusteluja. Intouduin sitten tanssimaankin Dallapé-orkesterin muhkeasti soitellessa. Oikeastaan sellainen ei kuulu kirjalliseen rooliin, jossa varsinkin miesten pitää keskittyä yhä vakavampiin keskusteluihin ja alkoholin nauttimiseen. Mutta paikalla oli niin suuri määrä nuoria mitä viehättävimpiä naiskirjailijoita, minkäs teet. Entisiä tyttöystäviäkin kohtasin, ikää kun karttuu. Marjo-kulta Saarinenkin on julkaissut juuri uuden teoksen ja saanut kehuja Hesarissa, ilmankos hehkui. Oli siellä jääriä ja veteraanittaria iloiselta 60-luvulta ja tuliselta 70-luvulta saakka. Sensaatiomaisin kohtaamani oli virolainen Maimu Berg, jonka kanssa olemme syntyneet saman vuoden  samana päivänä. Pitihän sitäkin juhlia. Illan paras saavutus: pääsin dekkarikuningatar Outi Pakkasen fb-sivulle.

Samalla mietin katsellessani noita villisti hyppiviä ja leiskuvia, pulisevia ja kauniisti poseeraavia naisia: kaikilla heistä on päänsä sisällä älykkäitä, purevia ja pirullisia tarinoita, tunteita raastavia runonsäkeitä, ja silti he pystyvät jättämään ne työhuoneeseensa tai viimeistään narikkaan ja heittäytymään iloisen juhlan pyörteisiin vailla viiltävää kireyttä, isoja huolia tai näkyviä luomistuskia. Ihmeellistä.

23.5. 2022

Marilyn ei kelvannut Neferneferneferin rooliin

 

 

 

 

 

Alan K. Roden kirjoittama elämäkerta ohjaaja Michael Curtizista (2017) antaa uutta tietoa The Egyptian –elokuvan valmisteluista Hollywoodissa vuonna 1953. Elokuva perustuu kuten tiedämme Mika Waltarin romaaniin Sinuhe egyptiläinen.

Erittäin suurisuuntaisesti ja huolellisesti suunniteltu elokuva näyttää kaatuneen ennen kaikkea epäonnistuneisiin roolivalintoihin. Tuottaja Darryl Zanuck halusi järjestää rakastajattarelleen Bella Darville läpimurtoroolin loisteliaan kurtisaanin Neferneferneferin osassa. Tuottaja oli tavannut tämän Puolan juutalaisen näyttelijättären (oikealta nimeltään Bella Wegier) Pariisissa ollessaan kävelyllä vaimonsa kanssa Champs-Élyséellä. Bella Darvi oli pahoissa peliveloissa, ja Zanuck halusi pelastaa hänet. Sinuhen tarina pyöri hänen mielessään.

Marilyn Monroesta oli samaan aikaan tullut yksi suurimmista Hollywood-tähdistä. Hän oli saanut vihiä suunnitteilla olevasta suurelokuvasta ja tarjoutui Neferneferneferin rooliin vain saadaksen kuulla, että se oli jo varattu eräälle Bella Darville. Myös elokuvan ohjaaja Michael Curtiz sijoitti oman rakastajattarensa Anitra Stevensin kuningatar Nefrititen rooliin.  Elämäkerran kirjoittajan Roden mukaan tällainen peli oli mahdollista vain Hollywoodissa, mutta eiköhän samoja suhmurointeja oli tapahtunut kaikkialla maailman sivu.

Suurin ongelma oli kuitenkin itse Sinuhen päärooli, johon valittiin alun alkaen Marlon Brando. Hän kuitenkin kieltäytyi tehtävästä ensimmäisten lukuharjoitusten jälkeen. Hän ei pitänyt käsikirjoituksesta eikä voinut sietää vastanäyttelijäänsä Bella Darvia. Hänen managerinsa esitti lääkärintodistuksen Brandon psyykkisestä romahduksesta, mutta joutui silti maksamaan elokuvayhtiö 20th Century-Foxille huomattavan korvaussumman. Brando koki nopean ihmeparanemisen ja siirtyi näyttelemään Julius Caesaria Joseph L. Mankiewiczin ohjaamassa elokuvassa.

Voi vain kysyä, mitä Sinuhen filmatisoinnista olisikaan tullut, jos keskeisiä rooleja olisivat näytelleet Marlon Brando ja Marilyn Monroe.

Sinuhen osaan kysyttiin sitten hätäisesti monia näyttelijöitä, muiden muassa Dirk Bogardea ja John Cassavetesia, mutta saatiin viimein melko tuntematon englantilainen Shakespeare-näyttelijä Edmund Purdom. Hän tulkitsi roolin jäykästi ja ulkokohtaisesti.

Elokuvaa pelastivat jonkun verran vahva Victor Mature Hormehebina ja hupaisa Peter Ustinov Kaptahina. Jälkimmäinen tosin piti filmauksia niin hullunkurisina, ettei katsonut koskaan valmista elokuvaa. Pahimmin kritiikki kohteli Bella Darvin Neferneferneferiä, jonka olemuksesta puuttui New York Timesin arvostelijan mukaan kaikki erotiikka, magnetismi ja charmi. Hänen vaihtuvat peruukkinsa nousivat rakastelukohtauksissa parhaiten näkyviin.

Bella Darvi palasi elokuvan jälkeen Monacoon pelipöytien äärelle. Hänestä ei tullut suurta tähteä. Mutta jotain vetovoimaa hänessä oli, sillä hän sai mukaansa tuottaja Darryl Zanuckin, joka hylkäsi perheensä ja studionsa ja ryhtyi itsenäiseksi tuottajaksi. Hänenkin uransa lähti alamäkeen. Suhde purkautui, kun ilmeni että Bella Darvilla oli toinen suhde naiseen. Hän teki itsemurhan 1971.

The Egyptian sai kautta linjan viileän kritiikin. Vain sen visuaalisesti upeita joukkokohtauksia kiitettiin. Pelkistettyyn tarinaan ei saatu lähimainkaan romaanin kaltaista vetoa. Unkarilaissyntyisen ohaajan Michael Curtizin päätyöksi jäi Ingrid Bergmanin ja Humphrey Bogartin tähdittämä Casablanca (1942). Erityisesti uusi laajakankainen cinemascope-tekniikka tuotti vaikeuksia ohjaajalle, joka oli tottunut pienimuotoisempiin tuotantoihin. Silti hän onnistui Sinuhen lopun tehokkaassa verilöylyn kuvauksessa.

Elokuvan  lavasteiden, esineistön, aseiden, tapojen ja vaatetuksen tarkka historiallisuus sai myös kiitosta. Asiantuntijoina oli yliopistojen parhaita egyptologeja. Elokuvan markkinointi oli mahtavaa, sen rekvisiittaa ja eläimiä kuljetettiin rekkavaunuilla ympäri Amerikkaa. Elokuvan budjetti oli siihen aikaan ennätysmäiset 5 miljoonaa dollaria, josta yhtiö otti takkiinsa huomattavan tappion.

Kun The Egyptian esitettiin ensi kerran Suomessa elokuvateatteri Metropolissa 1954, alkuteoksen kirjoittaja Mika Waltarikin suostui viimein astelemaan punaista mattoa pitkin sitä katsomaan. Kokeneeana käsikirjoittajana hän ymmärsi, ettei elokuva voi koskaan vastata varsinkaan näin laajaa romaania. Hänen mielestään romaanin ideologinen ydin oli kuitenkin saatu elokuvassa esiin. Hän antoi elokuvasta lehdistölle ystävällisen lausunnon ja totesi lopuksi: ”En minä ainakaan haukotellut kertaakaan.”

 

Päälähde Alan K. Rode: Michael Curtiz. A Life in Film. University Press in Kentucky 2017. 681 pages.

21.5. 2022

Matkoista syntyy kirjoja

Eihän voinut välttää liikutusta, kun katseli presidentti Bidenin ylistelemää Pohjolan kaksikkoa Valkoisen talon ruusutarhassa. Näin pitkällä ollaan! Suomi lännettyy valtavaa vauhtia, jopa rinnanmitan edellä kuninkaallista Ruotsia. Monen vakiintuneet maailmankuvat sortuvat ja romahtelevat.

Sauli Niinistön kansainvälinen hirmukunto häikäisee. Toivottava hartaasti, että terveys kestää lennot ja lehdistötilaisuudet. Salon varatuomari vetelee pressit kolmella kielellä, jokainen kieli keskellä suuta. Lipsahdus kohahtaisi heti lööppeihin. Nyt jo Hbl kolumnissaan moittii Niinistöä väärästä siteerauksen valinnasta: ei olisi pitänyt lainata Harry S. Trumania, koska tämän aikana pudotettiin atomipommi Hiroshimaan. Tämä logiikka karsii maailman siteerattavat tahot vähiin.

Onkohan ihan luvallista iloita turvallisuuden lisääntymisestä? Kansanluonteeseemme kuuluu epäillä viime kädessä pahinta. Joku koira kai tähänkin on haudattuna, synkistelee moni kadunmies. Koiviston tunnettu sananparsi ei ole vielä levinnyt kansanviisaudeksi. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että kaikki kääntyy parhain päin. Putin nosti Zelenskyn kansallissankariksi ja Niinistön kannatuksen kohta yli pohjoiskorealaisten lukemien. Lisäksi hän on maailmanluokan tähti heti Mannerheimin kannoilla.

Maailmanhistorian myllertäessä luin muutamia matkakirjoja. Sain tilaisuuden kertoa niistä arvokkaan matkailijaklubin illallisilla Pörssitalossa. Runsaasta tarjonnasta on vain mahdotonta valita kirkasta linjaa parinkymmenen minuutin puheeseen. Verestin vanhoja tuttavuuksia ja selaisin joitain avaamattomia opuksia hyllystäni. Yrjö Varpion tutkimus Matkalla moderniin Suomeen (1997) osoittaa, kuinka ahkerasti täällä ja täältä on matkailtu jo 1800-luvulla. Ja nyt on matkailukausi taas kiihkeästi repeämässä.

Huiman matkan teki esimerkiksi Frans Mikael Franzén painellessaan Pariisiin heti suuren vallankumouksen jälkilaineilla 1796. Hän sai omin silmin todistaa kuinka kuningas mestattiin. Se oli herkälle runoilijalle järkytys. Oulun poeetan syntymästä on kulunut 250 vuotta, juhlimiseen on siis aihetta. Franzén edelsi monia Runebergin teemoja ja tuli hyvinkin tunnetuksi Ruotsissa. Hän kirjoitti nimimerkillä En Stockholmsbo matkakuvauksia myös Suomesta 1794-1800. Jännää on lukea kuinka hitaasti ja vaivalloisesti ennen matkailtiin hollikyydillä majatalosta toiseen. Silti paljon nähtiin, enemmän kuin nykyisten moottoriteiden varsilta ehdimme.  Polkupyöräily olisi paras tapa, sitä harrasti pioneerina I. K. Inha sata vuotta myöhemmin.

Kumma kyllä tuttu klassikko piti pintansa. Edelleenkin viehätyin Mika Waltarin vapaasta matkailutyyylistä kirjassa Lähdin Istanbuliin (1947). Sen alkuluvut kertovat, kuinka byrokraattisen pulmallista oli päästä Suomesta Eurooppaan heti sotien jälkeisinä vuosina. Viisumit ja valuutta olivat kiven alla tai paremminkin virkailijoiden peukaloiden alla, mutta Waltarin sitkeys palkitaan. Hän lähtee rouvineen katsastamaan sodan ja satamalakon runtelemaa Eurooppa ensin nuoruutensa muuttuneeseen, pimeään ja köyhään Pariisiin, sitten paratiisilliseen Sveitsiin ja lopulta Italian kautta kohti omia historiallisia tutkimuksiaan Istanbuliin. Mikael-kirjat olivat suunnitteilla.

Matti Klinge on päiväkirjassaan  2014 muun ohessa arvostellut kirjan ”tyhjänpäiväistä jutustelua”, mutta historioitsija ei huomaa, että juuri tässä assosioivassa ja läheisessä tyylissä on matkakirjan paras charmi. Waltari kirjoittaa paitsi tarkkoja matkakuvauksia, tietoja rahan käytöstä ja arvon vaihteluista, hotelleista, ravintoloista, teatterista ja Ranskan vaaleista, yleensä maansa ja  kohdemaiden ajankohtaisesta politiikasta. Ohessa kulkee tuttavallinen avioliittoromaani, joka antaa rouva Waltarista hauskan suorasukaisen luonnekuvan. Riemukas on kertomus siitä, kuinka mäyräkoira Petteri saa Pariisista tuliaisena lämpimän villapaidan.

Suomen sodan jälkeinen politiikka saa valaisua eurooppalaisesta perspektiivistä. Kirjailija ottaa tehtäväkseen hälventää kohtaamiensa ihmisten ennakkoluuloja ja vääriä huhuja. Suomessa voitiin olosuhteisiin nähden hyvin, ”paljon hullumminkin olisi voinut olla”. Tämähän ei tarkoita sitä, että ns. vaaran vuodet olisivat olleet myöhemmin keksittyä kampanjaa, kuten Klinge näyttää käsittäneen. Se että kaikesta on selvitty ei poista toista mahdollisuutta: kyllähän Suomelle valmisteltiin Tšekkoslovakian tietä, jolle ei Luojan kiitos lähdetty. Näinä päivinä kun euforian vallassa purjehdimme Naton siipien suojaan nuo ajat palautuvat muistoissa pahana unena. Olinhan jo syntynyt. Kivempi oli elää Helsingin Skattalla kuin jossain Siperian kaivoskylässä, minne kansaa Suomenlahden eteläpuolelta kyydittiin.

Pekka Huhtaniemen johtamassa matkailijaklubissa juttuani kuunneltiin tarkkaavaisesti. Kun valittelin naispuolisten matkakirjailijoiden puutetta (maailmalta niitä kyllä löytyy), yleisön pöydästä muistutettiin Kyllikki Villan matkoista rahtilaivoissa ympäri maailman meriä. Hän teki niissä käännöstöitä ja kolusi kylät ja satamat. Olihan myös laulajattaria ja naistaiteilijoita, mutta liian harvat kirjoittivat matkoistaan. Villa sai aikanaan melko yksin kumota Ilmari Kiannon väittämän: ”Mies on luotu liikkuvaksi, nainen pirtin vartijaksi.”

Vielä toivon hartaasti, että Sauli Niinistöllä on rasittavien virkakausiensa jälkeen aikaa ja voimia kirjoittaa omat kirjansa näistä historiaamme liikauttelevista matkoistaan ja tietysti muistoistaan ja päätöksistään muutenkin. Näin rikastuu ja täsmentyy kuvamme käänteentekevistä ajoista, joita juuri nyt saamme henkeä pidättäen elää.

20.5. 2022

Historian heilahduksia

Tässä on jonossa jo monta merkittävää päivämäärää, mutta tämä Kaatuneiden muistopäivä taitaa jäädä pysyvimmin mieleen. Liputimme täällä viileässä säässä vakavalla mielellä. Nyt Nato-päätös näyttää jo varmalta ja peruuttamattomalta. Uskon että kaatuneetkin kannattavat sitä sankarihaudoistaan.

Päivä oli samalla vilkkaan viikon päätös ja ansaittu lepopäivä. Keskiviikkona kuuntelin Eeva-Liisan lausuntaa Agricolan kirkossa ja seurasin Tuglas-seuran 40-vuotisjuhlakokousta striimattuna. Snellmanin päivänä presidentti ja pääministeri linjasivat Nato-kantansa. Sen jälkeen nautimme lounasta Pekka Huhtaniemen kanssa Stockan vintillä ja keskustelimme matkailukysymyksistä, kun kausi taas avautuu. Illalla oli se Maanpuolustuskurssin kova kokous, josta jo kerroin. Harvinaisen täysiä päiviä.

Perjantaina vietimme vaihteeksi Norssin päivää vanhassa opinahjossa Ratakadulla. Siellä vihittiin käyttöön kunnostetut urut, ja hyvin ne jylisivät. Kuinka monena aamuna niitä ennen kuunneltiinkaan, usein Manu Konttisen soittamana. Silloin ne vähän pihisivät ja puhalsivat omiaan, nyt kunnossa. Luokkatoveri Lassi Rajamaa vihki ja esitteli. Ekalla klassillisella istuimme vierekkäin aakkosten mukaan, sitten Lassi vaihtoi linjaa ja katosi. Meidän vanhojen puolesta puhui Pentti Paavolainen, ja vuoden norssiksi valittiin Mikko Mykkänen, joka on latinanlinjalta ponninut tislausalan yrittäjäksi, kova naama. Klassikko-liikemiehiä on noussut meidänkin luokalta.

Katselin vielä nykynorssien ja vanhojen välistä futismatsia Sepiksellä siihen saakka, kun nykynorssit meni 1-0 johtoon. Verestin vanhoja maalivahtiaikojen muistoja. Sitten lähdin ajamaan Porvooseen. Siellä tapasin Erkki ja Ulpu Bäckmanin sekä Alisa Hirstiön (os. Ylivakeri) torin nurkalla, mistä suunnistimme Rafaelin pihvihuoneeseen mahtilounaalle. Pippuripihvi veti hyvin vertoja Kyrön Sarven kuuluisalle vastaavalle.

Erkki Bäckmanillla on syntyjuuria täällä Hämeenkyrössä, ja sen kunniaksi perustimme Kierikkala-klubin. Muistojaan kelasivat Alisan kanssa, kaikenlaisia kolttosia on kuulemma harrastettu nuorina. Erkki esitteli asumustaan kaupungissa ja varsinkin mahtavaa residenssiään ja tuotantolaitoksiaan Kråkössä. Siellä toimii jopa oma panimo. Hartwallin ex-pomo on halunnut kokeilla oluen valmistusta omin käsin käytännössä. Muhevaa olutta se olikin, saimme maistiaiset ja näytteet mukaan.

Lauantaina jaksoin vielä poiketa Ruoholahden Konservatorioon kuulemaan Avoimen oopperaluokan esityksiä ”Juonittelua ja kostonhimoa oopperassa”. Se oli jatlkoa viime tiistain Tornin illalliselle, missä juhlimme Janne Palkiston tuoretta tohtoriutta. Tuula Uusi-Hallilan kanssa. Janne veteli aarioita kuin aika poika ja kunnostautui varsinkin Don Giovannin traagisessa luhistumisessa. Hupaisiakin esityksiä nähtiin sekä kuultiin.

Sitten vauhdilla Tampereelle, missä oli pakko katsastaa se suosittu musikaali Matilda, koska pääroolissa oli Vatkan Tertun tyttärentytär Alma. Hienosti Alma pärjäsikin, hallitsi näytttämöä kuin vanha tekijä ja lausui vuorosanat erittäin selkeästi. Lupaava alku näyttämöuralle. Meluisasta esityksestä karmeine karrikointeineen en muuten erityisesti pitänyt, mutta yleisö tuntui olevan innoissaan.

Ja vielä keinahdus Villa Viehätykseen, missä ehdin seurata Latvia-matsin niukkaa voittoa Granlundin maalilla ja Euroviisuja puoleen väliin ennen kuin uni voitti. Vasta aamulla saatoin todeta, että myös Ukraina voitti odotetusti yleisön äänillä. Suomen hilpeä joukkue jäi hännille. Pidin joistakin kauniista balladeista, mutta niitä on maukana valitettavan vähän.

Kun nyt sunnuntaina oli vielä seurattava kansainvälistä tedotustilaisuutta linnasta, viikko sai viimein täyttymyksensä. Hyvin ja vakuuttavasti vastailivat Niinistö ja Marin kolmella kielellä, samoin Haavisto ja Kaikkonen. Jos viikko olikin kohdaltani vilkas, ei voi verrata Niinistön superpuserrukseen. Nyt hän vielä reissaa Tukholmaan selittämään samoja asioita. Onko kellään presidentillä ollut tällaista loppunousua urallaan? Ehkä Mannerheimilla sentään. Toivotaan että Saulin terveys kestää. Onko Suomi koskaan ollut näin tapetilla maailmanpolitiikassa? Oli tietysti talvisodan puhjetessa. Nyt ei sotaa enää koskaan. Luottakaamme siihen.

15.5. 2022