Vaikuttava klarinetisti Crusell

Kävinpä väitöstilaisuudessa Turussa – tosin vain kirjoituspöytäni ääressä istuen. Eipä vastaväittäjäkään ollut paikan päällä. Ihmeellistä tämä tekniikka, ihmeellinen myös koronan kaatovoima. Striimaus toimi hienosti.

Väittelijä itse, Janne Palkisto, oli ylväänä frakissaan katederin takana ja selvisi tilaisuudesta voitollisesti. Harvoin väitös alkaa näin hienosti kuin tämä: kuultiin neljän elävän klarinetistin soittavan väitöskirjan aineistoa: Bernhard Crusellin musiikkia.

Pitäisiköhän kirjallisuudenkin väitöksissä jonkun taiteilijan lausua ensin kohteen runoja tai proosaa? Näin päästäisiin tunnelmaan. Näin taisi ollakin Senni Timosen väitöksessä vanhoista runoista. Totta puhuen olen itsekin käyttänyt metodia omassa virkaanastujaisesitelmässäni Tampereen yliopistossa. Sitä ennen oppilaani esittivät katkelman Edward Albeen näytelmästä The Zoo Story.

Herkistyin kun väittelijä esitteli metodiaan, uutta elämäkertatutkimusta. Sillä hän tarkoitti ”yhteiskunta- ja humanististen tieteiden kenttää laajemminkin luonnehtineen elämäkerrallisen, narratiivisen ja kulttuurisen käänteen innoittamaa tutkimusta, joka keskittyy kulttuuristen ja sosiaalisten merkitysten monimutkaiseen kytkeytymiseen henkilöiden elämään ja toimintaan”.

Kieltämättä vähän mutkikkaasti ilmaistu, mutta juuri jotakin tuon tapaista olen itsekin mielestäni harrastanut kirjallisuuden parissa. Vielä muutama vuosikymmen sitten biografinen metodi oli sillä puolen hyljeksitty ja halveksittu, likipitäen kielletty. Vain kaltaiseni kovakalloinen tyyppi uhmasi kieltoa.

Miten raikasta ja vapauttavaa, että nyt musiikkitieteen puolella elämäkerrallista menetelmää käytetään  uudistaen ja hyvin tuloksin. Siellä tietysti on Erik Tawaststjernan Sibelius-monumentti vahvana ja esikuvallisena kivijalkana. Mutta silti käy vähän kateeksi. Saas nähdä koska hermeettinen kirjallisuustiede taipuu samoille hermeneuttisille linjoille. Pieniä viitteitä voi jo näkyä.

Vastaväittäjä, professori Markus Mantere tosin huomautteli siitä, että Janne piti tiettyä etäisyyttä Crusellin henkilöön ja yksityiselämään, mutta tämä lupasi tehdä vielä populaarimman elämäkerran säveltäjästä ilman tieteellisiä paineita.

Pohdittiin myös sitä, miksi Crusellista ei tullut suomalaisen musiikin isää, vaan Fredrik Pacius sai kunnian. Crusell syntyi Uudessakaupungissa, mutta teki elämäntyönsä pääasiassa entisessä emämaassa Ruotsissa. Nuorempi Pacius pääsi rynnistämään voimallisemmin Suomen neitseelliseen musiikkielämään.

Palkisto tiivisti Crusellin merkityksen kolmeen kohtaan: hän laajensi klarinetin käyttöä musiikissa, otti käyttöön uudenlaista sotilasmusiikkia ja kehitti ylipäänsä konserttisoittimellisuutta. En ole musiikkitieteilijä, joten on uskottava tässä Jannea. Hänen väitöskirjansa on hauskaa ja kohtalaisen kansantajuista luettavaa, mistä antaa viitteen jo persoonallinen esipuhe kiitoksineen.

Vastaväittäjä tyytyi melko leppoisiin huomautuksiin, mikä on nykyisin yleinen suuntaus. Dramaattista jännitettä harvoin enää syntyy. Voihan olla, kuten Tuula U-H tilaisuutta arvioidessamme arveli, että väitökset halutaan tehdä haluttaviksi, vähemmän pelottaviksi, jotta yliopisto tuottaisi niitä mahdollisimman paljon ja saisi rahaa. Olkoon niin, mutta tilaisuuksia suuntaus vähän löyhentää.

Vain yhdessä kohdin syntyi pientä erimielisyyttä väittelijän ja vastaväittäjän välille. Mantere ei aivan uskonut Jannen teoriaan Crusellin sävellyskielen eräiden piirteiden, muun muassa juomalaulujen yhteyksiin vapaamuurarien maljannostotraditioihin. Ehkä saamme näistäkin jatkotulkintoja.

Oikeastaan oli hienoa seurata väitöstä omalta tietokoneelta. Toivottavasti tämä suunta ei kuitenkaan jää pysyväksi. Miten hieno tilaisuus olisikaan ollut livenä, kun se näilläkin keinoin teki vaikutuksen ja seurasin sitä loppuun saakka. Onnittelut doctor in spe Janne Palkisto!

16.1. 2022

Runoilijat ja ruhtinaat

Pari runousjuttua Hesarissa on mieltä ilahduttanut. Vesa Sirén pohti lauantaiesseessään (8.1.) editoinnin etuja Ezra Poundin ja T. S. Eliotin kohdalla. Saska Saarikoski nosti lopulta Martti Anhavan kirjoittaman  Paavo Haavikon elämäkerran äkillisestä unohduksesta kolumnissaan Nuutin päivänä.

Eliotin The Waste Land (Autio maa, Joutomaa) ilmestyi tosiaan jo sata vuotta sitten. Meillä ja muualla se nousi modernismin merkkiteokseksi lähes 30 vuotta myöhemmin Eliotin Nobel-palkinnon vauhdittamana. Nyt sitä taas muistellaan ja käännetään uudelleen suomeksi,

Myös Eliotin ja Poundin suhteessa tapahtui sodan jälkeen uusi vaihe. Pound oli tehnyt palveluksia Eliotille tämän runojen muokkaajana. Vastapalvelusten aika koitti, kun Pound joutui sodan jälkeen ensin Pisan rangaistusleirille Italiassa ja sitten Amerikassa vuosiksi St. Elisabethin mielisairaalaan.

Pound ihaili Hitleriä ja Mussolinia ja piti heitä suuurina johtajina. Hän vertasi Hitleriä Jeanne d’Arciin, joka johti kansansa voittoihin, sortui liioitteluihin ja kaatui marttyyrinä. Mussolini oli hänestä humaani joskin epätäydellinen henkilö, joka lopulta vangittiin, ammuttiin ja ripustettiin jaloistaan bensa-aseman pylvääseen.

Kun Pound toitotti näkemyksiään Italian radiossa vielä sodan päätyttyä, liittoutuneet vangitsivat hänet ja sulkivat psykiatrsisiin tutkimuksiin. Nyt tuli Eliotin vuoro auttaa vanhaa kaveriaan. Hän otti salkkunsa, paineli St. Elisabethin sairaalaan ja yritti saada Poundin vapaaksi.

Olisi vain tarvittu Poundin oma tunnustus, että hän oli vähän erehtynyt ja puhunut vastoin parempaa tietoa. Siihen jääräpäinen runoilija ei suostunut, hän ei tinkinyt näkemyksistään. Hän ei allekirjoittanut mitään tunnustusta, joka olisi heti avannut vankilan ovet. Eliotin yritykset valuivat tyhjiin.

Ezra Pound vertautuu norjalaiseen Nobel-kirjailija Knut Hamsuniin, joka myös ihaili Hitleriä ja toivoi Saksan kukistavan Englannin, joka oli ihmiskuntaa orjuuttavan industrialismin emämaa. Ei Hamsunkaan taipunut, kun häntä vastaan käytiin Norjassa oikeutta. Loistava yhdeksänkymppinen kansankuvaaja piti loppuun saakka kiinni vakaumuksestaan.

Satuin näkemään vuonna 1986 Lontoon liepeillä erään pubin yläkerrassa huippukiinnostavan kahden hengen näytelmän. Siinä Nobel-palkittu literary gentleman T. S. Eliot taivutteli sinikkäästi parrakasta riutunutta Poundia myöntämään poliittiset virheensä. Äärimmäisen tiheä dialogi päättyi molemmin puolin ratkaisemattomaan. Mutta mikä ottelu!

Tällaisiin draamoihin olisi meilläkin aiheita, varsinkin nyt kun suomettumisesta ja taistolaisuudesta taas keskustellaan. Pitäisikö kääriä hihat?

Paavo Haavikko on hänkin tavallaan suurten poliittisten fantasiarunoilijoiden rinnakkaishahmo, vaikka ei koskaan ottanut ihan selvää kantaa mihinkään. Vallan lumoissa hän silti eli ja kirjoitti, kuten Saska Saarikoski osoitti. Haavikko eläytyi niin voimakkaasti vallan olemukseen, että halusi lopulta olla itse ylin valtias, Kekkonen. Tarja Halostakin hän ihaili ja kirjoitti hänestä kritiikittömästi ylistävän kirjan. Vain ruhtinaat olivat lopulta Haavikon arvoisia kuvattavia.

Nämä kotoiset hurahdukset ovat vähän pienempiä tapauksia kuin Hitleristä ja Mussolinista sokaistuneet runoilijat, mutta samoista lähteistä ilmiöt kumpuavat. Olikohan se Ben Zyskovicz, joka näissä suomettumisohjelmissa luonnehti taiteilijoita reippaasti ”poliittisiksi ääliöiksi”. Voisiko tuossa määreessä joissain tapauksissa olla jopa jotakin perää?

14.1. 2022

Katri Vala ja miehet

Kuinka paljon ihmiseen vaikuttavat hänen omat valintansa, kuinka paljon politiikka?

Tämä ei nyt johda koronaan eikä rokotuksiin tai rajoituksiin. Kysymys nousi mieleen runoilija Katri Valan kohdalla, jonka elämäkertaa Suvi Ahola esittelee tänään Hesarissa. Runoilijan kohtalo oli onneton, ja Minna Maijalan syyttävä sormi osoittaa ilmeisesti kovan ajan kulttuuripolitiikkaan. Naiset kertovat taas yhdestä sorretusta naisesta.

Olen julkaissut Yrjö Jylhän elämäkerran Vesa Karosen kanssa ja kirjoittanut myöhemmin Olavi Paavolaisen elämäkerran. Nämä miehet kilpailivat 1920-luvun lopulla muoniolaisen kansakoulunopettajan ja aloittelevan runoilijan Katri Wadenströmin suosiosta. Paavolainen ihaili ennen kaikkea Katri Valaksi ryhtyneen runoilijan vapaata mittaa, joka oli uutta suomenkielisellä puolella, ruotsinkielinen modernismi sitä oli jo hienosti tuottanut. Askeettista, urheilullista Jylhää Katri kiinnosti sekä runoilijana että enemmänkin fyysisenä naisena.

Saattaa olla, että näkökulmani on hieman miesvoittoinen, mikä ei näinä aikoina ole ansio. Mutta Katrin ja Yrjön rakkaus oli molemminpuolista. Valan toinen kokoelma Sininen ovi (1926) syntyi hehkuvasta rakkaudesta Jylhään. Syystä tai toisesta Jylhän tunne alkoi jäähtyä. Samaan aikaan Valaa vahvasti mainostanut Paavolainen loittoni uusien ihastustensa piiriin. Molemmat kilpakosijat hylkäsivät Katri Valan.

Tästä hänen onnettomuutensa alkoivat. Hän teki virhevalintoja, pahimpana avioliitto radikaalin vasemmistolaisen Armas Heikelin kanssa. Raikas modernisti Katri Vala alkoi itsekin vasemmistolaistua 30-luvulla. Hän hyökkäsi kritiikeissään fanaattisesti muun muassa Mika Waltaria vastaan. Tämä oli hänen kateudensekaisesta näkökulmastaan ”kokoomuslainen äitienpäivärunoilija”.

Valan luisu jatkui. Lapsi kuoli, Armas Heikel joutui vankilaan, tuli lisää sairauksia, lopulta sota. Yhteisvaikutuksena inhimillinen tragedia, johon kulttuuripolitiikalla oli vähän vaikutusta. Vala kuoli Ruotsissa keuhkotautiin. Heikel syyllistyi sen jälkeen Helsingissä raakaan naismurhaan.

Kunpa Vala ja Jylhä olisivatkin päätyneet pysyvästi yhteen. Siinä kaksi alkuaan vahvaa elinvoimaista runoilijaa olisi yhdessä saanut ihmeitä aikaan. Jylhänkin elämä suistui lopulta alamäkeen, väärään avioliittoon ja sairauteen. Kaikkiaan seurauksena Suomen runouden huomattavin kaksoistragedia.

Kun Valan uurnaa kannettiin sodan jälkeen halki Helsingin, Yrjö Jylhä seisoi katukäytävällä katsomassa kuinka entinen ystävä Paavolainen johti ylväänä kulkuetta. Jylhä kuuluu lausahtaneen vierellään seisoneelle Martti Haaviolle: ”Niin, mehän olimme aikanamme kihloissa.” Haavio hämmästyi, hän ei ollut moisesta kuullutkaan.

Sodan jälkeen todellakin vasemmistolainen kulttuuripolitiikka nosti Katri Valan korkeuksiin, liian myöhään.

9.1. 2022

 

 

Hyvän tahdon lähettiläitä

Presidentti Niinistö siteerasi uudenvuoden puheessaan F. E. Sillanpään joulusaarnaa vuodelta 1948:

”Minun ehkä vanhentunut käsitykseni meidän ihmisten keskinäisistä suhteista on se, että tarvitaan enemmän hyvää tahtoa, enemmän halua ymmärtää toinen toisiaan  ja enemmän nöyryyttä korkeampien arvojen edessä.”

Lieneekö löytänyt kohdan itse vai onko Jenny kuiskannut. Joka tapauksessa hyvin poimittu. Niinistö totesi, että ajatus ei ole vähääkään vanhentunut. Eipä todella, vaikka sen lausumisesta radiossa on kulunut 73 vuotta. Jatkossa Sillanpää lausui vähän lannistuneesti, että ”meidän jokapäiväisen elämämme piirissä tempovat niin monet voimat ja virrat, emmekä sen piirissä täydellistä rauhaa koskaan saa…” Totta sekin vai mitä.

Näitä voimavrtoja presidentti käsitteli puheessaan monipuolisesti, ei kuitenkaan luettelonomaisesti, vaan kutakin teemaa painottaen. Mielestäni se oli oikein hyvä puhe, hänen parhaitaan. Eiköhän Venäjästkin tullut sanotuksi riittävän jämerästi: etupiiriajattelu ei kuulu 2020-luvulle. Putin on toista mieltä, samoin Kiinan johtaja. Pitäköön hyvänään.

Sillanpäällä on enemmänkin ajankohtaista sanottavaa. Tiedän valistuneen perheen Tapanilassa, jossa luettiin jouluaattona ääneen kirjailijan ”Joulukirje diktaattoreille” vuodelta 1938. Siinä kuulivat kunniansa niin Stalin, Hitler kuin Mussolini. Keskeiset ajatukset pätevät edelleen, mutta viesti olisi kai ollut jo liian raju Niinistön puheeseen.

x x x

Kun vaihdoin vuotta yksin ja kuuntelin ulkoa räiskeitä, tulin samalla katsoneeksi Sofia Coppolan elokuvan Marie Antoinette alusta loppuun. Upean koristeellinen leffa keskittyi Versailles’n visuaaliseen loistoon ja jätti Ranskan vallankumoukseen johtavat tapahtumat taustalle. Silti syntyi vetoavan elävä henkilökuva Itävallan kevytmielisestä prinsessasta, josta hetkessä leivottiin Ranskan kuningatar. Naimakaupan perusta oli tukevasti valtapoliittinen.

Kuvaus limittyi hyvin prinsessa Dianasta nähtyyn dokumenttiin tänään. Se oli yksityiskohtaisempi kuin monet aiemmat ja näytti Dianan monin vilauksin ihmisläheisenä hyvän tahdon lähettiläänä. Ansiokkaasti hän näytti aikanaan toteuttaneet Niinistön siteeraamaa Sillanpään ohjetta. Dokumentti laajensi Dinan luonnekuvaa siitä ahdistuksesta, mitä teattereihin pian palaava Spencer esittää.

Yhtä mahdoton Dianan oli sovittautua hovin vaatimuksiin kuin Marie Antoinettella parisataa vuoitta aikaisemmin omaan etikettiinsä. Tällä oli tosin hovitausta ja vähän tottumusta eikä hän erityisesti harrastanut hyväntekeväisyyttä, vaan pikemmin surutonta tuhlaavaisuutta. Mutta kuninkaittensa kanssa nämä jalot naiset olivat purjeessa. Charles harrasti vanhaa sivusuhdetta ja Ludvig XVI ei harrastanut rakkauselämää ylipäätään. Ole sitten näitten kanssa onnellinen ja tuota maalle uusia kuninkaita,.

Tässä vain päivän pikapistoja. Vuosi alkoi lupaavasti ja jatkukoon yhtä virikkeellisenä.

1.1. 2022