Elokuvaelämys keskellä Helsingin kevättä! Samalla iloinen jälleennäkeminen. Suomalainen klassikko on kaivettu haudasta ja ravisteltu uuteen eloon.
Aku Louhimies on ohjannut ja myös käsikirjoittanut yhdessä näyttelijänsä Inka Kallénin kanssa elokuvan Odotus. Se perustuu vapaasti Juhani Ahon parhaaseen romaaniin Papin rouva (1893) – ei suinkaan tutumpaan Juhaan, kuten Hesarin kriitikko erehtyi uskomaan. Kauan onkin odotettu, että Papin rouvasta tehtäisiin hienovireinen elokuva. Veteraani Matti Kassila moitti aikanaan nuoria ohjaajia siitä, että he eivät ota aiheiksi vahvoja klassisia teoksia, kuten maailmalla paljon tehdään. Nyt Louhimies on tarttunut toimeen.
Odotus herättää aluksi todella odotuksia. Onko kuvaus nyt näin litteätä ja ulkokohtaista vailla Ahon psykologista syvyyttä? Mutta tilanne kohenee koko ajan loppua kohden. Alkaa kirkastua tekijöiden kokonaan uusi lähtökohta,. Tämä kolmikko – Mikko, Elli ja Olavi – on tuotu hyvin perinteiseen saaristomaisemaan, mutta samalla nykyaikaan uudenlaisine tarpeineen ja toimineen. Tämä koskee erityisesti papin rouvaa Elliä, jonka seksuaalinen halu on elokuvan keskiössä.
Olihan se Ahollakin, mutta tässä kuvauksessa paljaampana ja voimakkaampana. Elokuva vaikuttaa tyydyttämättömän naisen kamppailulta kohti onnen täyttymystä, jota hän ei ihan saavuta. Mutta yritys on estottomampi ja kursailemattomampi kuin toistasataa vuotta vanhassa romaanissa. joka sekin oli aikanaan varsin uskallettu. Inka Kallén luo vähän empivän mutta sitten mutkattomasti heittäytyvän nykynaisen, joka ei kaihda aviomiehen pettämistä omassa kodissaan miehen maatessa alakerrassa.
Tästä syntyy jännitteinen selvittely, jossa pökkelömäinen sanailu lähenee jo Aki Kaurismäen elokuvia. Varsinkin miesten on vaikea ilmaista itseään kihelmöivässä tilanteessa. Heidän välinen suhteensa jääkin auki, samoin Ellin ja Olavin rakkaus loittonee ja raukeaa tyhjiin. Miehet – niin kotoinen pappi kuin maailmalta palaava tutkija – jäävät tässä kolmiossa ulkokehälle, heidän tehtävänsä on toimia vain katalysaattoreina Ellin kuohuville tunteille. Aku Hirviniemi tekee pappina kerrankin vakavan roolin ja Andrei Alén täydentää jotensakin hämmentyneen Olavin rakastajan roolin salskealla olemuksellaan. Enemmän tässä ollaan naisesta kiinnostuneita kuin hänen kohteistaan. Inka Kallénia näytetään anteliaasti alasti ja on syytäkin, niin hivelevän kauniisti häntä kamera hyväilee.
Suurin ero Ahon henkilöihin on se, että Elli ei ole tässä kaihoisa ja kohtaamaton nainen. Hänellä näyttää olevan vanhastaankin vilkas seksielämä miehensä kanssa ja uuteen yritykseen hän tekee rivakan aloitteen. Hänen syvin tasonsa, rakkauden euforian tavoittelu ei kuitenkaan täyty. Nainen haluaa aina enemmän. Se kerrotaan mustikanpoiminnan kielikuvalla: mies poimii yhden mättään tyhjäksi, kun taas nainen hamuaa aina seuraavaa. Melko suora ja rohkea tulkinta tekijäryhmältä, saa nähdä kuka tai mikä taho siihen puuttuu. Onko se feministinen näkemys vaiko jotain muuta?
Elokuvassa on kauniita ja hauskoja silmäniskuja suomalaisuuden kliseille, maiseman, linnunlaulun, musiikin, uinnin ja saunomisen merkeissä – viimeksi mainittu jää yllättävän vähälle. Ainekset ovat koossa, tekijät ikään kuin leikitellen herkuttelevat vanhojen mestarien raiviomailla. Tärkein rakkauskohtaus tapahtuu tietysti korkeimmalla ja uljaimmalla maisemapaikalla – juuri näin Ahokin tapahtumiaan asetteli. Seilin saari on antoisa kuvauspaikka, ohut kristllinen silauskin tapahtumien ylle valetaan.
Sunnuntaisen näytännön huipensi yllätys: tekijät Kallén, Alén ja Louhimieskin ilmestyivät lopuksi keskustelemaan yleisön kanssa nähdystä. Lämmin ele! Toivottavasti sana lähtee kulkemaan: viel´on kotimainen elokuva voimissaan.
3.4. 2022
PS Viime jutussani jäi kertomatta, että Moskovassa on Mestarin ja Margaritan kirjoittajan Mihail Bulgakovin kotimuseo kuten niin monen muun kirjailijan museot – Helsingissä ei ainuttakaan. Vahinko vain, että Bulgakovin museo taitaa jäädä nyt käymättä – kiitos Putinin järjettömän sodan.