Jaakko Syrjä ja kanssakirjailijoita

Vaatimaton ja hiljainen mies voi samalla olla hyvinkin vaikuttava henkilö. Sellainen oli kirjailija Jaakko Syrjä. Kaikki Tampereella tiesivät ja tunsivat hänet. Ainakin mikäli olivat kirjallisuuden kanssa missään tekemisissä ja kaikkihan olivat.

Alueellinen raja näkyy selvästi. Tampereella Syrjän kuolema on etusivun pääuutinen, Helsingissä sisäsivun korrekti nurkkauutinen. Sama näkyi tavallaan hänen toimiessaan Kirjailijaliiton puheenjohtajana poliittisesti kuumina vuosina 1975-80. Sitoutumaton Syrjä oli Helsingin näkökulmasta sananmukaisesti syrjässä, ja häntä kampitettiin kaikin keinoin. Muistan kun Kirsi Kunnas kihisi kiukkua: hän ei uskonut, että kirjailijat, toden puhumisen ammattilaiset, voivat valehdella ja juonitella niin häikäilemättömästi kuin silloin tapahtui. Tietysti vain se taistelutahtoinen osa heistä.

Matti Kuusela kirjoittaa Aamulehdessä luonteenomaisen syvän ja hyvin ymmärtävän muistokirjoituksen Jaakko Syrjästä. Minua kiinnosti hänen havaintonsa, että kahdessakin Tampereella pyörivässä näytelmässä Syrjää on kuvattu turhan kevyesti, sivuhenkilönä. Kun toinen näytelmä on minun kirjoittamani, on pakko tunnustaa. Minäkin näin Syrjän vain Väinö Linnan kaverina, en itsenäisenä persoonallisuutena. Ohjaus taisi vähän korostaakin hahmon karikatyyrimäisiä piirteitä.

Lähetin käsikirjoituksen ennen ensi-iltaa Syrjän nähtäväksi mahdollista kommenttia varten. Hän vastasi kohteliaasti, että on siinä määrin heikentynyt ja muistisairas, että ei tunne itseään vastuulliseksi antamaan lausuntoa näytelmästä. Rehellinen herrasmies. Kävi hän kuitenkin Kirsin kanssa esityksen katsomassa. Mitä lienee miettinyt.

Jaakko Syrjä oli vuosikymmenet kaiketi uskollisin Pirkkalaiskirjailijoiden kokouksissa kävijä. Kun hän käytti puheenvuoron, hänellä oli todella jotakin sanottavaa. Monet uudet jäsenet muistavat hänen vähäeleisen rohkaisunsa. Erästä esikoisrunoilijaa Syrjä läimäytti vain olalle. Kaveri muistaa vieläkin kuinka hyvältä tuntui.

Sain jutella Syrjän kanssa paitsi kokouksissa myös hänen kotonaan Tampereella ja Hämeenkyrössä, missä Syrjä vieraili kirjallisuustapahtumissa. Hänellä oli hyvin käytännöllinen näkemys kirjoista ja niiden vaikutuksista, olihan hän myös entinen kustantaja ja Kalle Päätalon teosten toimittaja. Syrjällä oli lisäksi filosofinen näkökulma kirjallisuuteen ja elämään yleensä, mistä Aulis Aarnio todistaa keskustelukirjassa Surullinen humoristi (2003). Aarnion mukaan Georg Henrik von Wright totesi erään iltatapaamisen jälkeen, että tämä Jaakko Syrjä on todella hyvä filosofi. Aika hyvin pälkäneläiseltä palomieheltä.

Suomen Kirjailijaliitto on hengeltään ja tyyliltään kovasti muuttunut sitten Jaakko Syrjän puheenjohtajavuosien. Sen saattoi aistia viime lauantaina, kun liitto vietti 125-juhliaan hyvin vapautuneissa ja lämminhenkisissä tunnelmissa. Eipä käydä enää Sirpa Kähkösen luotsaamassa liitossa poliittisia kiistoja, vaan hyvin ammattimaisiin kysymyksiin keskitytään. Syrjä oli  vähän harmissaankin siitä, että kirjailijoista on tullut niin perin juurin ammattilaisia. Kai hän kaipasi vanhaa innoitusta, jonka tunsi harvaan julkaisevana kutsumuskirjailijana. Liiian suppeaksi jäi hänen tuotantonsa.

Clarion-hotellin pöytäseurueessa, jota hallitsi Osmo Pekosen 196-senttinen oppineisuus ja Kai Ekholmin kirjatietämys, käytiin vilkkaita ja viisaita keskusteluja. Intouduin sitten tanssimaankin Dallapé-orkesterin muhkeasti soitellessa. Oikeastaan sellainen ei kuulu kirjalliseen rooliin, jossa varsinkin miesten pitää keskittyä yhä vakavampiin keskusteluihin ja alkoholin nauttimiseen. Mutta paikalla oli niin suuri määrä nuoria mitä viehättävimpiä naiskirjailijoita, minkäs teet. Entisiä tyttöystäviäkin kohtasin, ikää kun karttuu. Marjo-kulta Saarinenkin on julkaissut juuri uuden teoksen ja saanut kehuja Hesarissa, ilmankos hehkui. Oli siellä jääriä ja veteraanittaria iloiselta 60-luvulta ja tuliselta 70-luvulta saakka. Sensaatiomaisin kohtaamani oli virolainen Maimu Berg, jonka kanssa olemme syntyneet saman vuoden  samana päivänä. Pitihän sitäkin juhlia. Illan paras saavutus: pääsin dekkarikuningatar Outi Pakkasen fb-sivulle.

Samalla mietin katsellessani noita villisti hyppiviä ja leiskuvia, pulisevia ja kauniisti poseeraavia naisia: kaikilla heistä on päänsä sisällä älykkäitä, purevia ja pirullisia tarinoita, tunteita raastavia runonsäkeitä, ja silti he pystyvät jättämään ne työhuoneeseensa tai viimeistään narikkaan ja heittäytymään iloisen juhlan pyörteisiin vailla viiltävää kireyttä, isoja huolia tai näkyviä luomistuskia. Ihmeellistä.

23.5. 2022

Marilyn ei kelvannut Neferneferneferin rooliin

 

 

 

 

 

Alan K. Roden kirjoittama elämäkerta ohjaaja Michael Curtizista (2017) antaa uutta tietoa The Egyptian –elokuvan valmisteluista Hollywoodissa vuonna 1953. Elokuva perustuu kuten tiedämme Mika Waltarin romaaniin Sinuhe egyptiläinen.

Erittäin suurisuuntaisesti ja huolellisesti suunniteltu elokuva näyttää kaatuneen ennen kaikkea epäonnistuneisiin roolivalintoihin. Tuottaja Darryl Zanuck halusi järjestää rakastajattarelleen Bella Darville läpimurtoroolin loisteliaan kurtisaanin Neferneferneferin osassa. Tuottaja oli tavannut tämän Puolan juutalaisen näyttelijättären (oikealta nimeltään Bella Wegier) Pariisissa ollessaan kävelyllä vaimonsa kanssa Champs-Élyséellä. Bella Darvi oli pahoissa peliveloissa, ja Zanuck halusi pelastaa hänet. Sinuhen tarina pyöri hänen mielessään.

Marilyn Monroesta oli samaan aikaan tullut yksi suurimmista Hollywood-tähdistä. Hän oli saanut vihiä suunnitteilla olevasta suurelokuvasta ja tarjoutui Neferneferneferin rooliin vain saadaksen kuulla, että se oli jo varattu eräälle Bella Darville. Myös elokuvan ohjaaja Michael Curtiz sijoitti oman rakastajattarensa Anitra Stevensin kuningatar Nefrititen rooliin.  Elämäkerran kirjoittajan Roden mukaan tällainen peli oli mahdollista vain Hollywoodissa, mutta eiköhän samoja suhmurointeja oli tapahtunut kaikkialla maailman sivu.

Suurin ongelma oli kuitenkin itse Sinuhen päärooli, johon valittiin alun alkaen Marlon Brando. Hän kuitenkin kieltäytyi tehtävästä ensimmäisten lukuharjoitusten jälkeen. Hän ei pitänyt käsikirjoituksesta eikä voinut sietää vastanäyttelijäänsä Bella Darvia. Hänen managerinsa esitti lääkärintodistuksen Brandon psyykkisestä romahduksesta, mutta joutui silti maksamaan elokuvayhtiö 20th Century-Foxille huomattavan korvaussumman. Brando koki nopean ihmeparanemisen ja siirtyi näyttelemään Julius Caesaria Joseph L. Mankiewiczin ohjaamassa elokuvassa.

Voi vain kysyä, mitä Sinuhen filmatisoinnista olisikaan tullut, jos keskeisiä rooleja olisivat näytelleet Marlon Brando ja Marilyn Monroe.

Sinuhen osaan kysyttiin sitten hätäisesti monia näyttelijöitä, muiden muassa Dirk Bogardea ja John Cassavetesia, mutta saatiin viimein melko tuntematon englantilainen Shakespeare-näyttelijä Edmund Purdom. Hän tulkitsi roolin jäykästi ja ulkokohtaisesti.

Elokuvaa pelastivat jonkun verran vahva Victor Mature Hormehebina ja hupaisa Peter Ustinov Kaptahina. Jälkimmäinen tosin piti filmauksia niin hullunkurisina, ettei katsonut koskaan valmista elokuvaa. Pahimmin kritiikki kohteli Bella Darvin Neferneferneferiä, jonka olemuksesta puuttui New York Timesin arvostelijan mukaan kaikki erotiikka, magnetismi ja charmi. Hänen vaihtuvat peruukkinsa nousivat rakastelukohtauksissa parhaiten näkyviin.

Bella Darvi palasi elokuvan jälkeen Monacoon pelipöytien äärelle. Hänestä ei tullut suurta tähteä. Mutta jotain vetovoimaa hänessä oli, sillä hän sai mukaansa tuottaja Darryl Zanuckin, joka hylkäsi perheensä ja studionsa ja ryhtyi itsenäiseksi tuottajaksi. Hänenkin uransa lähti alamäkeen. Suhde purkautui, kun ilmeni että Bella Darvilla oli toinen suhde naiseen. Hän teki itsemurhan 1971.

The Egyptian sai kautta linjan viileän kritiikin. Vain sen visuaalisesti upeita joukkokohtauksia kiitettiin. Pelkistettyyn tarinaan ei saatu lähimainkaan romaanin kaltaista vetoa. Unkarilaissyntyisen ohaajan Michael Curtizin päätyöksi jäi Ingrid Bergmanin ja Humphrey Bogartin tähdittämä Casablanca (1942). Erityisesti uusi laajakankainen cinemascope-tekniikka tuotti vaikeuksia ohjaajalle, joka oli tottunut pienimuotoisempiin tuotantoihin. Silti hän onnistui Sinuhen lopun tehokkaassa verilöylyn kuvauksessa.

Elokuvan  lavasteiden, esineistön, aseiden, tapojen ja vaatetuksen tarkka historiallisuus sai myös kiitosta. Asiantuntijoina oli yliopistojen parhaita egyptologeja. Elokuvan markkinointi oli mahtavaa, sen rekvisiittaa ja eläimiä kuljetettiin rekkavaunuilla ympäri Amerikkaa. Elokuvan budjetti oli siihen aikaan ennätysmäiset 5 miljoonaa dollaria, josta yhtiö otti takkiinsa huomattavan tappion.

Kun The Egyptian esitettiin ensi kerran Suomessa elokuvateatteri Metropolissa 1954, alkuteoksen kirjoittaja Mika Waltarikin suostui viimein astelemaan punaista mattoa pitkin sitä katsomaan. Kokeneeana käsikirjoittajana hän ymmärsi, ettei elokuva voi koskaan vastata varsinkaan näin laajaa romaania. Hänen mielestään romaanin ideologinen ydin oli kuitenkin saatu elokuvassa esiin. Hän antoi elokuvasta lehdistölle ystävällisen lausunnon ja totesi lopuksi: ”En minä ainakaan haukotellut kertaakaan.”

 

Päälähde Alan K. Rode: Michael Curtiz. A Life in Film. University Press in Kentucky 2017. 681 pages.

21.5. 2022

Matkoista syntyy kirjoja

Eihän voinut välttää liikutusta, kun katseli presidentti Bidenin ylistelemää Pohjolan kaksikkoa Valkoisen talon ruusutarhassa. Näin pitkällä ollaan! Suomi lännettyy valtavaa vauhtia, jopa rinnanmitan edellä kuninkaallista Ruotsia. Monen vakiintuneet maailmankuvat sortuvat ja romahtelevat.

Sauli Niinistön kansainvälinen hirmukunto häikäisee. Toivottava hartaasti, että terveys kestää lennot ja lehdistötilaisuudet. Salon varatuomari vetelee pressit kolmella kielellä, jokainen kieli keskellä suuta. Lipsahdus kohahtaisi heti lööppeihin. Nyt jo Hbl kolumnissaan moittii Niinistöä väärästä siteerauksen valinnasta: ei olisi pitänyt lainata Harry S. Trumania, koska tämän aikana pudotettiin atomipommi Hiroshimaan. Tämä logiikka karsii maailman siteerattavat tahot vähiin.

Onkohan ihan luvallista iloita turvallisuuden lisääntymisestä? Kansanluonteeseemme kuuluu epäillä viime kädessä pahinta. Joku koira kai tähänkin on haudattuna, synkistelee moni kadunmies. Koiviston tunnettu sananparsi ei ole vielä levinnyt kansanviisaudeksi. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että kaikki kääntyy parhain päin. Putin nosti Zelenskyn kansallissankariksi ja Niinistön kannatuksen kohta yli pohjoiskorealaisten lukemien. Lisäksi hän on maailmanluokan tähti heti Mannerheimin kannoilla.

Maailmanhistorian myllertäessä luin muutamia matkakirjoja. Sain tilaisuuden kertoa niistä arvokkaan matkailijaklubin illallisilla Pörssitalossa. Runsaasta tarjonnasta on vain mahdotonta valita kirkasta linjaa parinkymmenen minuutin puheeseen. Verestin vanhoja tuttavuuksia ja selaisin joitain avaamattomia opuksia hyllystäni. Yrjö Varpion tutkimus Matkalla moderniin Suomeen (1997) osoittaa, kuinka ahkerasti täällä ja täältä on matkailtu jo 1800-luvulla. Ja nyt on matkailukausi taas kiihkeästi repeämässä.

Huiman matkan teki esimerkiksi Frans Mikael Franzén painellessaan Pariisiin heti suuren vallankumouksen jälkilaineilla 1796. Hän sai omin silmin todistaa kuinka kuningas mestattiin. Se oli herkälle runoilijalle järkytys. Oulun poeetan syntymästä on kulunut 250 vuotta, juhlimiseen on siis aihetta. Franzén edelsi monia Runebergin teemoja ja tuli hyvinkin tunnetuksi Ruotsissa. Hän kirjoitti nimimerkillä En Stockholmsbo matkakuvauksia myös Suomesta 1794-1800. Jännää on lukea kuinka hitaasti ja vaivalloisesti ennen matkailtiin hollikyydillä majatalosta toiseen. Silti paljon nähtiin, enemmän kuin nykyisten moottoriteiden varsilta ehdimme.  Polkupyöräily olisi paras tapa, sitä harrasti pioneerina I. K. Inha sata vuotta myöhemmin.

Kumma kyllä tuttu klassikko piti pintansa. Edelleenkin viehätyin Mika Waltarin vapaasta matkailutyyylistä kirjassa Lähdin Istanbuliin (1947). Sen alkuluvut kertovat, kuinka byrokraattisen pulmallista oli päästä Suomesta Eurooppaan heti sotien jälkeisinä vuosina. Viisumit ja valuutta olivat kiven alla tai paremminkin virkailijoiden peukaloiden alla, mutta Waltarin sitkeys palkitaan. Hän lähtee rouvineen katsastamaan sodan ja satamalakon runtelemaa Eurooppa ensin nuoruutensa muuttuneeseen, pimeään ja köyhään Pariisiin, sitten paratiisilliseen Sveitsiin ja lopulta Italian kautta kohti omia historiallisia tutkimuksiaan Istanbuliin. Mikael-kirjat olivat suunnitteilla.

Matti Klinge on päiväkirjassaan  2014 muun ohessa arvostellut kirjan ”tyhjänpäiväistä jutustelua”, mutta historioitsija ei huomaa, että juuri tässä assosioivassa ja läheisessä tyylissä on matkakirjan paras charmi. Waltari kirjoittaa paitsi tarkkoja matkakuvauksia, tietoja rahan käytöstä ja arvon vaihteluista, hotelleista, ravintoloista, teatterista ja Ranskan vaaleista, yleensä maansa ja  kohdemaiden ajankohtaisesta politiikasta. Ohessa kulkee tuttavallinen avioliittoromaani, joka antaa rouva Waltarista hauskan suorasukaisen luonnekuvan. Riemukas on kertomus siitä, kuinka mäyräkoira Petteri saa Pariisista tuliaisena lämpimän villapaidan.

Suomen sodan jälkeinen politiikka saa valaisua eurooppalaisesta perspektiivistä. Kirjailija ottaa tehtäväkseen hälventää kohtaamiensa ihmisten ennakkoluuloja ja vääriä huhuja. Suomessa voitiin olosuhteisiin nähden hyvin, ”paljon hullumminkin olisi voinut olla”. Tämähän ei tarkoita sitä, että ns. vaaran vuodet olisivat olleet myöhemmin keksittyä kampanjaa, kuten Klinge näyttää käsittäneen. Se että kaikesta on selvitty ei poista toista mahdollisuutta: kyllähän Suomelle valmisteltiin Tšekkoslovakian tietä, jolle ei Luojan kiitos lähdetty. Näinä päivinä kun euforian vallassa purjehdimme Naton siipien suojaan nuo ajat palautuvat muistoissa pahana unena. Olinhan jo syntynyt. Kivempi oli elää Helsingin Skattalla kuin jossain Siperian kaivoskylässä, minne kansaa Suomenlahden eteläpuolelta kyydittiin.

Pekka Huhtaniemen johtamassa matkailijaklubissa juttuani kuunneltiin tarkkaavaisesti. Kun valittelin naispuolisten matkakirjailijoiden puutetta (maailmalta niitä kyllä löytyy), yleisön pöydästä muistutettiin Kyllikki Villan matkoista rahtilaivoissa ympäri maailman meriä. Hän teki niissä käännöstöitä ja kolusi kylät ja satamat. Olihan myös laulajattaria ja naistaiteilijoita, mutta liian harvat kirjoittivat matkoistaan. Villa sai aikanaan melko yksin kumota Ilmari Kiannon väittämän: ”Mies on luotu liikkuvaksi, nainen pirtin vartijaksi.”

Vielä toivon hartaasti, että Sauli Niinistöllä on rasittavien virkakausiensa jälkeen aikaa ja voimia kirjoittaa omat kirjansa näistä historiaamme liikauttelevista matkoistaan ja tietysti muistoistaan ja päätöksistään muutenkin. Näin rikastuu ja täsmentyy kuvamme käänteentekevistä ajoista, joita juuri nyt saamme henkeä pidättäen elää.

20.5. 2022

Historian heilahduksia

Tässä on jonossa jo monta merkittävää päivämäärää, mutta tämä Kaatuneiden muistopäivä taitaa jäädä pysyvimmin mieleen. Liputimme täällä viileässä säässä vakavalla mielellä. Nyt Nato-päätös näyttää jo varmalta ja peruuttamattomalta. Uskon että kaatuneetkin kannattavat sitä sankarihaudoistaan.

Päivä oli samalla vilkkaan viikon päätös ja ansaittu lepopäivä. Keskiviikkona kuuntelin Eeva-Liisan lausuntaa Agricolan kirkossa ja seurasin Tuglas-seuran 40-vuotisjuhlakokousta striimattuna. Snellmanin päivänä presidentti ja pääministeri linjasivat Nato-kantansa. Sen jälkeen nautimme lounasta Pekka Huhtaniemen kanssa Stockan vintillä ja keskustelimme matkailukysymyksistä, kun kausi taas avautuu. Illalla oli se Maanpuolustuskurssin kova kokous, josta jo kerroin. Harvinaisen täysiä päiviä.

Perjantaina vietimme vaihteeksi Norssin päivää vanhassa opinahjossa Ratakadulla. Siellä vihittiin käyttöön kunnostetut urut, ja hyvin ne jylisivät. Kuinka monena aamuna niitä ennen kuunneltiinkaan, usein Manu Konttisen soittamana. Silloin ne vähän pihisivät ja puhalsivat omiaan, nyt kunnossa. Luokkatoveri Lassi Rajamaa vihki ja esitteli. Ekalla klassillisella istuimme vierekkäin aakkosten mukaan, sitten Lassi vaihtoi linjaa ja katosi. Meidän vanhojen puolesta puhui Pentti Paavolainen, ja vuoden norssiksi valittiin Mikko Mykkänen, joka on latinanlinjalta ponninut tislausalan yrittäjäksi, kova naama. Klassikko-liikemiehiä on noussut meidänkin luokalta.

Katselin vielä nykynorssien ja vanhojen välistä futismatsia Sepiksellä siihen saakka, kun nykynorssit meni 1-0 johtoon. Verestin vanhoja maalivahtiaikojen muistoja. Sitten lähdin ajamaan Porvooseen. Siellä tapasin Erkki ja Ulpu Bäckmanin sekä Alisa Hirstiön (os. Ylivakeri) torin nurkalla, mistä suunnistimme Rafaelin pihvihuoneeseen mahtilounaalle. Pippuripihvi veti hyvin vertoja Kyrön Sarven kuuluisalle vastaavalle.

Erkki Bäckmanillla on syntyjuuria täällä Hämeenkyrössä, ja sen kunniaksi perustimme Kierikkala-klubin. Muistojaan kelasivat Alisan kanssa, kaikenlaisia kolttosia on kuulemma harrastettu nuorina. Erkki esitteli asumustaan kaupungissa ja varsinkin mahtavaa residenssiään ja tuotantolaitoksiaan Kråkössä. Siellä toimii jopa oma panimo. Hartwallin ex-pomo on halunnut kokeilla oluen valmistusta omin käsin käytännössä. Muhevaa olutta se olikin, saimme maistiaiset ja näytteet mukaan.

Lauantaina jaksoin vielä poiketa Ruoholahden Konservatorioon kuulemaan Avoimen oopperaluokan esityksiä ”Juonittelua ja kostonhimoa oopperassa”. Se oli jatlkoa viime tiistain Tornin illalliselle, missä juhlimme Janne Palkiston tuoretta tohtoriutta. Tuula Uusi-Hallilan kanssa. Janne veteli aarioita kuin aika poika ja kunnostautui varsinkin Don Giovannin traagisessa luhistumisessa. Hupaisiakin esityksiä nähtiin sekä kuultiin.

Sitten vauhdilla Tampereelle, missä oli pakko katsastaa se suosittu musikaali Matilda, koska pääroolissa oli Vatkan Tertun tyttärentytär Alma. Hienosti Alma pärjäsikin, hallitsi näytttämöä kuin vanha tekijä ja lausui vuorosanat erittäin selkeästi. Lupaava alku näyttämöuralle. Meluisasta esityksestä karmeine karrikointeineen en muuten erityisesti pitänyt, mutta yleisö tuntui olevan innoissaan.

Ja vielä keinahdus Villa Viehätykseen, missä ehdin seurata Latvia-matsin niukkaa voittoa Granlundin maalilla ja Euroviisuja puoleen väliin ennen kuin uni voitti. Vasta aamulla saatoin todeta, että myös Ukraina voitti odotetusti yleisön äänillä. Suomen hilpeä joukkue jäi hännille. Pidin joistakin kauniista balladeista, mutta niitä on maukana valitettavan vähän.

Kun nyt sunnuntaina oli vielä seurattava kansainvälistä tedotustilaisuutta linnasta, viikko sai viimein täyttymyksensä. Hyvin ja vakuuttavasti vastailivat Niinistö ja Marin kolmella kielellä, samoin Haavisto ja Kaikkonen. Jos viikko olikin kohdaltani vilkas, ei voi verrata Niinistön superpuserrukseen. Nyt hän vielä reissaa Tukholmaan selittämään samoja asioita. Onko kellään presidentillä ollut tällaista loppunousua urallaan? Ehkä Mannerheimilla sentään. Toivotaan että Saulin terveys kestää. Onko Suomi koskaan ollut näin tapetilla maailmanpolitiikassa? Oli tietysti talvisodan puhjetessa. Nyt ei sotaa enää koskaan. Luottakaamme siihen.

15.5. 2022

 

 

Mistä Suomi tunnetaan?

Jari Tervon telkkarissa takoma huuli sattuu aikaan, jolloin Suomi on maailmanpoliittisesti tunnetuimmillaan. Tänään Suomen Nato-päätös on kaikilla etusivuilla. Ruotsikin pääsee peesiin. Mutta onko sittenkin jotain perää Tervon väitteessä, että Suomea ei maailmalla tunneta mistään?

Sen mitä olen maailmalla liikkunut olen usein vieläkin törmännyt talvisotaan, velanmaksuun ja suomalaisiin ralli- ja formulakuskeihin. Näistä jokainen New Yorkin taksikuski tuntui tietävän. Kerran Rooman katukauppias kotimaani kuultuaan näytti oikein nyrkit pystyssä kuinka Suomi päihitti sodassa venäläiset. Nyttemmin kai meiltä parhaiten tunnetaan loistavat kapellimestarit ja jokunen laulaja.

Ehkä Tervoa jäytikin eniten suomalaisen kirjallisuuden pimento maailmalla. Vai onko sitäkään? Kirjoja käännetään enemmän kuin koskaan. Jopa elokuva, murheiden lapsi, rynnii  maailman punamatoilla eikä enää vain Kaurismäen perässä.

Keskustelin kerran rennossa seurueessa Manhattanin ravintolassa niitä näitä. Minulta kysytiin tietysti kohteliaasti mitä teen Suomessa. Kerroin opettavani kirjallisuutta yliopistossa. ”Oh is there literature in Finland?” kysäisi muuan arrogantti tyyppi vierelläni.

Toisen kerran tapasin Edinburghissa oppineen kaverin, joka teki uutta tutkimusta Conan Doylesta, Sherlock Holmesin luojasta. Puhe kääntyi tietysti Suomen kirjallisuuteen. Kaveri pinnisti ja yritti muistaa edes yhden suomalaisen kirjailijan. Ei tullut ketään mieleen. Yritin tarjota Mika Waltaria ja Tove Janssonia. Ei kilauttanut mitään kelloa. Sillanpää, Nobel-prize! Aivan outo nimi. Entä Sofi Oksanen? Ei reaktiota. Hätäpäissäni löin pöytään Kalevalan. Never heard. Yliopistomies oli vilpittömän pahoillaan siitä, ettei tuntenut yhtään suomalaista kirjailijaa edes nimeltä. Hän lupasi paikata aukon kohdaltaan. Jari Tervoa en tullut tarjonneeksi.

Pärjätään nyt näillä mitä meillä on. Suomalaisilla on ikiaikainen taipumus vähätellä omia ansioitaan. Tai sitten kuten nyt euroviisujen ja lätkäkisojen aikaan pullistelemme vastapainoksi yli äyräiden. Voitto on vähin mitä hyväksymme.

Tämä historiallinen viikko on ollut kaikin puolin hektinen. Maanpuolustuskurssimme 143 kokoontui parahiksi Snellmanin päivänä, jolloin  Suomen Nato-hakemus varmistui. Saimme kuulla suoraan ministeri Mika Lintilän ja puhemies Matti Vanhasen suusta missä nyt mennään. Herrat eivät pystyneet peittämään mielihyväänsä näistä historian kumahduksista. He voivat osaltaan muotoilla maailmanaikaa ja me kaikki olemme tässä mukana. Lintilä uskoi että energiapolitiikan riskeistäkin selvitään, vaikka elintaso lähiaikoina notkahtaa. Kansallista kaaosta ei ole lakoista huolimatta näköpiirissä.

Kun Matti Vanhanen joutui poistumaan Säätytalosta kesken illallisen a-studion lähetykseen, katsoin hänen peräänsä: siinä menee tämän parlamentaarisen prosessin kylmähermoinen kapellimestari. Kun tulin kotiin, sama mies vakuutti telkkarissa ensi viikolla tehtävän päätöksen lopullisuutta ja peruuttamattomuutta. Toimivaa demokratiaamme kehuttiin kurssimme kokouksessa vuolaasti.  Kaikki on toiminut nopeasti, rauhallisesti ja tarkoituksenmukaisesti, ajoitus täydellinen. Jos Ruotsi nyt ehtii jättää hakemuksensa vähän meitä ennen, silläkään ei ole väliä. Heidän ei siellä tarvitse kysyä mitään parlamentiltaan. Pieni ja sisukas Suomi on ennenkin tullut maaliin hyvänä kakkosena. Nyt tasapelikin tuntuu voitolta. Harvoin Suomi on näin hyvin tunnettu maailmalla kuin juuri nyt,

12.5. 2022

Sota totuudesta

 

On jatkettava Mika Waltarin ajankohtaisuudesta. Nyt syynä on Waltarin tsekintäjän Markéta Hejkalován vierailu Helsingissä. Hän esitteli nimikkoseurassa tuoreinta käännöstään, oikeastaan ryhmätyönä Masarykin yliopiston oppilaiden kanssa syntynyttä teosta Valka o pravdu, suomeksi Sota totuudesta. 

Pohjana on Waltarin tunnettu tietokirja Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta, joka ilmestyi nimimerkillä Nauticus Malmössä 1941. Asiatiedot Waltari tutki vakoiluraporteista Suojelupoliisin tiloissa Valtion tiedotuslaitoksen tilaustyönä. Lisäksi hän haastatteli Baltiasta paenneita emigrantteja ja luki lehtiartikkeleita. Jopa Jaan Kross hämmästeli aikanaan kuinka Waltarilla saattoi olla paremmat tiedot Viron tapahtumista kuin virolaisilla itsellään.

Tsekinkielisen käännöksen nimi on varsin osuva. ”Sota totuudesta” kuvaa hyvin Waltarin kirjan tendenssiä. Nyt huomaamme kuinka totuudesta käydään taas yhä kiihkeaämpää sotaa Ukrainassa ja Venäjälläkin. Totuus on sodan ensimmäinen vainaja kuten sanotaan. Waltari kaivoi niin paljon faktoja kuin saatavilla oli. Monet vähättelivät hänen kirjaansa progandana, mutta myöhempi tutkimus on osoittnut sen pätevyyden. Parempaa kuvausta Baltian maiden miehityksestä ei heti tuoreeltaan ilmestynyt,

Samat menetelmät ovat nytkin käytössä Ukrainassa kuin silloin Baltiassa: ensin sotavoimin maahan ja sitten lavastetaan kansan tuki valtaukselle. Ei tässäkään mitään uutta auringon alla. Silti on vieläkin piilossa asiantuntijoita, joiden mielestä Baltian maita ei koskaan miehitetty ja Krimin valtaus oli kansan oikeutettu tahto. Nyt he eivät hevin tule esiin.

Markéta Hejkaloválla on suorat nielipiteet ajan tapahtumista, Hänellä oli 8-vuotiaan muistot Prahan miehityksestä 1968, ja hän on seurannut tarkasti maansa tapahtumia sen jälkeen. Illuusiot valtapolitiikan edessä ovat karisseet. Hauska oli kuulla, että Václav Havelia arvostetaan taas jopa enemmän kuin presidenttikausinaan. Nykyinen poresidentti lopettelee kauttaan korruptiosyytteiden keskellä. Maansa uuteen hallitukseen Markéta tuntui kiinnittävän hyviä toiveita.

Kuulimme taas kuinka tärkeä ja suosittu kirja Sinuhe egyptiläinen on edelleen Tšekin maassa. Siitä saakka kun Marta Hellmuthová sen suureksi osaksi vankilassa käänsi, se on kuulunut kaikkien tsekkien lukemistoon ja on edelleen maan kuudenneksi myydyin kirja, Jokin sen illuusiottomassa historiantulkinnassa vetoaa erityisesti kovia kokeneisiin kansoihin. Ja silti kirjassa on se pieni toivon pilkahdus, johon lukijat voivat vieläkin tarttua.

Markéta on kääntänyt molemmat Mikaelit Karvajalan ja Hakimin ja luki meille otteen jälkimmäisestä, kuinka hyytävän osuvasti Waltari kuvaa osmannien valtakunnan diktatoriset piirteet, joista aikalaiset ja nyt taas tämä aika tunnistaa heti totalitaarisen valtion verhottomat kasvot. Markéta sanoi lukeneensa ääneen saman katkelman kotimaassaan monissa tilaisuuksissa – aina sama vaikutus. Ei voisi paremmin Stalinin tai Putinin vallankäyttöäkään kuvata.

Alkoi kiinnostaa sekin, että Milan Kunderasta on tehty kaksikin elämäkertaa, joissa lähdetään aivan eri näkökulmista. Toinen kirja syyttää Kunderaa poliittisista petoksista, toinen puolustaa ja ihailee häntä maailmankuluna kirjailiana. Kumpikohan näistä suomennetaan?

Istuimme Markétan seurassa vielä pitkän tovin Janoisessa Lohessa tsekkiläistä Urquelia ja kotimaista lonkeroa nauttien ja maailman merkillistä menoa pohdiskellen. Olisiko Mika Waltari koskaan osannut kuvitella, että hänen maanpuolustustarkoituksiin tilattu kirjansa, joka varmuuden vuoksi naamioitiin ruotsalaiseksi kustannustuotteeksi, eläisi vielä 80 vuotta myöhemmin, saisi uusia käännöksiä ja painoksia. Kirjoilla on totisesti kohtalonsa, joskus näinkin yllättävät nousunsa!

3.5. 2022