Mistä Suomi tunnetaan?

Jari Tervon telkkarissa takoma huuli sattuu aikaan, jolloin Suomi on maailmanpoliittisesti tunnetuimmillaan. Tänään Suomen Nato-päätös on kaikilla etusivuilla. Ruotsikin pääsee peesiin. Mutta onko sittenkin jotain perää Tervon väitteessä, että Suomea ei maailmalla tunneta mistään?

Sen mitä olen maailmalla liikkunut olen usein vieläkin törmännyt talvisotaan, velanmaksuun ja suomalaisiin ralli- ja formulakuskeihin. Näistä jokainen New Yorkin taksikuski tuntui tietävän. Kerran Rooman katukauppias kotimaani kuultuaan näytti oikein nyrkit pystyssä kuinka Suomi päihitti sodassa venäläiset. Nyttemmin kai meiltä parhaiten tunnetaan loistavat kapellimestarit ja jokunen laulaja.

Ehkä Tervoa jäytikin eniten suomalaisen kirjallisuuden pimento maailmalla. Vai onko sitäkään? Kirjoja käännetään enemmän kuin koskaan. Jopa elokuva, murheiden lapsi, rynnii  maailman punamatoilla eikä enää vain Kaurismäen perässä.

Keskustelin kerran rennossa seurueessa Manhattanin ravintolassa niitä näitä. Minulta kysytiin tietysti kohteliaasti mitä teen Suomessa. Kerroin opettavani kirjallisuutta yliopistossa. ”Oh is there literature in Finland?” kysäisi muuan arrogantti tyyppi vierelläni.

Toisen kerran tapasin Edinburghissa oppineen kaverin, joka teki uutta tutkimusta Conan Doylesta, Sherlock Holmesin luojasta. Puhe kääntyi tietysti Suomen kirjallisuuteen. Kaveri pinnisti ja yritti muistaa edes yhden suomalaisen kirjailijan. Ei tullut ketään mieleen. Yritin tarjota Mika Waltaria ja Tove Janssonia. Ei kilauttanut mitään kelloa. Sillanpää, Nobel-prize! Aivan outo nimi. Entä Sofi Oksanen? Ei reaktiota. Hätäpäissäni löin pöytään Kalevalan. Never heard. Yliopistomies oli vilpittömän pahoillaan siitä, ettei tuntenut yhtään suomalaista kirjailijaa edes nimeltä. Hän lupasi paikata aukon kohdaltaan. Jari Tervoa en tullut tarjonneeksi.

Pärjätään nyt näillä mitä meillä on. Suomalaisilla on ikiaikainen taipumus vähätellä omia ansioitaan. Tai sitten kuten nyt euroviisujen ja lätkäkisojen aikaan pullistelemme vastapainoksi yli äyräiden. Voitto on vähin mitä hyväksymme.

Tämä historiallinen viikko on ollut kaikin puolin hektinen. Maanpuolustuskurssimme 143 kokoontui parahiksi Snellmanin päivänä, jolloin  Suomen Nato-hakemus varmistui. Saimme kuulla suoraan ministeri Mika Lintilän ja puhemies Matti Vanhasen suusta missä nyt mennään. Herrat eivät pystyneet peittämään mielihyväänsä näistä historian kumahduksista. He voivat osaltaan muotoilla maailmanaikaa ja me kaikki olemme tässä mukana. Lintilä uskoi että energiapolitiikan riskeistäkin selvitään, vaikka elintaso lähiaikoina notkahtaa. Kansallista kaaosta ei ole lakoista huolimatta näköpiirissä.

Kun Matti Vanhanen joutui poistumaan Säätytalosta kesken illallisen a-studion lähetykseen, katsoin hänen peräänsä: siinä menee tämän parlamentaarisen prosessin kylmähermoinen kapellimestari. Kun tulin kotiin, sama mies vakuutti telkkarissa ensi viikolla tehtävän päätöksen lopullisuutta ja peruuttamattomuutta. Toimivaa demokratiaamme kehuttiin kurssimme kokouksessa vuolaasti.  Kaikki on toiminut nopeasti, rauhallisesti ja tarkoituksenmukaisesti, ajoitus täydellinen. Jos Ruotsi nyt ehtii jättää hakemuksensa vähän meitä ennen, silläkään ei ole väliä. Heidän ei siellä tarvitse kysyä mitään parlamentiltaan. Pieni ja sisukas Suomi on ennenkin tullut maaliin hyvänä kakkosena. Nyt tasapelikin tuntuu voitolta. Harvoin Suomi on näin hyvin tunnettu maailmalla kuin juuri nyt,

12.5. 2022