Juhlia, hyvästijättöjä

Olen voinut käydä tervehtimässä vanhoja taistelutantereita, ehkä myös hyvästelemässä. Emme tiedä paljon tulevaisuudesta. Helteinen melankolia on vallannut mieleni.

Pitkästä aikaa Vanhan kirjallisuuden päivillä Sastamalassa – jonka aina muistan paremmin Vammalana. Siellä kävin jo päivien alussa 1985 ja sittemmin toimin 10 vuotta ohjelmajohtajana. Tapahtuma on tullut tutuksi, mutta nyt on ollut muutama vuosi taukoa. Touko Siltala on seuraajani, puhelimme hänen ja Evan kanssa ja vaihdoimme kuulumisia. Kirjallista yhteistyötäkin on kustantajan kanssa menossa muistelmieni merkeissä.

Osallistuin paneelikeskusteluun elämäkerroista ja niiden kirjoittamisesta, mukana lisäkseni Leena Virtanen ja Martti Anhava, puheenjohtajana Hanna-Reetta Schreck. Varmaankin viisaita puhelimme ja todistimme ihmisen elämän kuvauksen merkityksestä. Kirjallisuudentutkimuksen puolella elämäkertojen kirjoittamista yritettiin ennen jopa kieltää, nyt niitä kirjoitetaan kaikilta aloilta vinhaa vauhtia. Erityisesti naisten elämäkertoja kaivataan lisää, korostivat Leena ja Hanna-Reetta.  Ääni oli päivin teema, kuulukoon siis naisten ääni!

Elämästä ja kirjoittamisesta puhui avajaisissa myös Matti Rönkä ja Simo Frangén esitteli hupaisia palindromejaan.  Päivien puheenjohtaja Leena Majander-Reenpää muistutti aiheellisesti paitsi lukutaidon erityisesti luetun ymmärtämisen merkityksestä. Kun media pullistelee älyttömiä ja värittyneitä viestejä, tärkeää on erottaa onko kyseessä ”klikkaukset, pöyristelu, kohutus”, kuten Leena huomautti. Kriittistä älyä totisesti tarvitaan enemmän kuin koskaan.

Väkeä oli ehkä vähemmän kuin menneinä mahtikesinä, mutta tunnelma sitä väljempi ja leppoisampi. Kaupungin vastaanotolla tapasin monia vanhoja tuttuja, Jouni Ovaskan ja ministeri Aki Lindénin ja puhemies Matti Vanhanenkin näkyi päivällä kirjakokoelmaansa täydentävän. Terassilla tähdensimme Kimmo Pietiläisen kanssa tietokirjojen merkitystä. Kari Häkämieskin vilahti tarjoilupöydän tuntumassa, Hämeenkyrön paras kunnanjohtaja vaikka liian lyhytaikainen. Bibliofiilien sihteeri Kati Solastie henki lämpöä ja lempeyttä. Kaiken kaikkiaan on suuri helpotus, kun viheliäisen hälinän jälkeen saa taas tavata ihan järkeviä fiksuja ihmisiä ja puhua oikeista asioista.

Sain samalla riemukkaita viestejä Kainuusta! Raatteen tie –oopperan ensi-ilta oli sujunut suorastaan haltioituneissa tunnelmissa Suomussalmella. Jouduin luopumaan matkasta kilpailevan juhlan vuoksi, ja heti alkoi kaduttaa. Syyn luette seuraavasta.

Sastamalasta ajelin nimittäin muistoista rikkaaseen Myllykoluun, missä pidettiin kesäteatterin 50-vuotisjuhla. Olin koko teatteria aloittamassa, vaikka Kaunohan käytännön työt silloin hoiteli. Siellä me vanhat jäärät nyt istuimme rinnan katsomossa ja seurailimme juhlan kulkua. Mitähän siitä voisi sanoa. ”Voi hyvät hyssykät”, huudahtaisi ensimmäinen vaimoni Elina, joka näytteli Siikriä aikoinaan Töllinmäen tohtorissa. Hän tunsi hyvin Kyrön sarvipäät ja ennusti heti alussa: ”Muista, ne eivät tule koskaan sinua täällä hyväksymään.”

Olen kirjoittanut ja sovittanut Myllykoluun 16 näytelmää, ohjannut niistä 5; kaikkiaan lähes 30 kesää on niitä pyöritetty. Kun minua ei pyydetty juhlaan puhumaan eikä muutakaan tekemään, arvelin salaa mielessäni, että ehkä jokin huomionosoitus odottaa. Väärä kuvitelma, ollaanhan Hämeenkyrössä. Juhlassa kuultiin pari ympäripyöreää puhetta ja  näyttelijäveteraanien hajanaisia muistoja. Kunnanjohtaja huipensi laihan annin ojentamalla suusanallisen ”noopelin” kaikille näytelmiä järjestäneille tahoille. Loistava idea eikä vaadi antajalta eikä vastaanottajalta mitään, koska ei näy missään. Kaikkien persaukisten kuntien kannattaa kopioida tämä.

Onneksi Turkka Mastomäki pelasti vähän tilannetta muistamalla yhteistyömme Hurskaan kurjuuden parissa 2002-2003. Se on edelleen ainoa kerta, jolloin Nobel-kirjailijamme pääteos on minnekään dramatisoitu. Silja Sillanpää viittasi kirjallisen kaimansa kohtaloon näytelmäsovituksessa 1988 sekä ohjaamaani Elämään ja aurinkoon 1992, josta myös Turkan näyttelijänura alkoi. Kukaan ei sen sijaan maininnut sanallakaan, mistä Myllykolun teatteritoiminta 50 vuotta sitten ylipäänsä sai alkunsa. Vilkaisimme Kaunon kanssa toisiamme: tällaisia ohituksia  voi tapahtua vain täällä sarvipäiden paratiisissa.

Jatkoa seuraa post festum Töllinmäessä sunnuntaina 10.7. klo 13 – ehkä silloin kuullaan vähän perustellumpaa kerrontaa aiheesta, Niinpä niin, olisikohan sittenkin kannattanut ajaa sinne Suomussalmelle todistamaan Raatteen tie –oopperan maailman kantaesitystä? Siellä ollaan ylpeitä oman seudun historiaa kuvaavasta teoksesta eikä ainakaan kätketä helmeä maan alle. Kainuun Sanomat on jo repinyt oopperasta jyliseviä otsikoita.

Piti vielä sanomani muutama sana Myllykolun juhlanäytelmästä Pelastakaa Röllimetsä. Lapsille se oli liian pitkä ja aikuisille liian simppeli, mutta tarkoitus oli hyvä ja opettavainen: metsää suojeltiin. Eniten huolta oli pantu puvustukseen, joka pörrötti ja kimalsi mielikuvituksellisen mauttomasti, kuten kai oli tarkoituskin. Allu Tuppuraisen laatima juoni on hatara, mutta ohjaajat Mira Card ja Hanna Rajakoski saivat pidetyksi jutun kasassa. Puheilmaisua ei kannattaisi edes peikkomaailmassa rökeltää kovin epäselväksi. Esityksestä kohosi kaksi kirkasta tähteä. Maahiskeiju Johanna (Arin tytär) Ryhänen on upea ja taitava ja laulaa kauniisti. Metsän raiskaajapuolta edustava sihteeri Niina Siewert tajusi hyvin koomiset vivahteet. Lapset ovat tietysti hervottoman herttaisia.

Kun samaan päivään osui vielä vanhan Sarkia-näytelmäni päivitetty ensi-ilta Kiikan Sarkia-näyttämöllä, oli ruuhkainen festariviikonloppu täälläkin täyteläinen. Näin viikolla ennakon. Hyvä että  Sulinin Kallekin nousee taas unohduksesta, vaikka esitys sotkee turhan muodikkaasti sukupuoliroolit. No jaa, Kallella ne menivät itselläänkin vähän sekaisin, mikä näin Pride-päivänä on paikallaan. Kati Juurikka hoitelee ohjausta, esitys alkaa jo Kannarin koululta ja jatkuu maantietä pitkin sillan yli. Muistoja tämänkin vaiheilta kirjoittajan mieleen kimpoili.

Mutta muistot ovat samalla hyvästijättöjä. Vakavin sellainen sattui juuri ruuhkaisimpaan päivään, mainion serkkuni Timo Kivimäen siunaus Tampereella; sekin jäi surukseni näiden kaikkien keskellä todistamatta. Timo oli taitava trumpetisti ja arkkitehti, joka suunnitteli entisestä lautakuivaamosta tiilisen työmajani Tusculumin. Hyvästeltäviin sekin pian kuuluu kuten koko elämä.

3.7. 2022