Jäähyväiset surkealle vuodelle

Monella suulla on jo todettu, ettei tule ikävä kulunutta vuotta.  Siihen on yleisiä syitä ja voi olla myös yksityisiä. Minulla painottuvat milteipä jälkimmäiset. Harvinaisen moni asia on mennyt kohdaltani päin helvettiä. Mutta yleiset tragediat ovat toki ihmiskunnan kannalta suurempia. Niiden rinnalla omat murheet kutistuvat hiirenkorvan kokoisiksi.

Ihminen arvioi maailman tilaa usein ahtaasti omasta näkökulmastaan. Suhteellisuutta kannattaa harrastaa. Kun kallistan pääni pehmeälle pielukselle, ajattelen kyllä joka ilta kuinka onnellinen sentään olen. Ei tarvitse nukkua metron käytävällä tai haahuilla hajonneen talon raunioilla. Sähkölaskutkaan eivät ole ainakaan vielä täällä hyökyneet yli äyräiden. Mitä hittoa valitan, tämähän on kaikkiaan ylellistä elämää!

Jouluruokia riittää vieläkin juomista puhumattakaan. Voin katsealla televisiota ja lukea hyviä kirjoja pelkäämättä yhtään ohjusiskua. Tämä talo on tukevasti paikoillaan, tähän ei kohdistu mitään uhkaa. Kuvat tv-uutisissa raatelevat sisuksia sietämättömästi, ja ymmärrän niitä, jotka ovat tehneet lakon ja varjelevat itseään uusilta sotakuvilta. Noinkin läheistä todellisuutta on sittenkin vaikea mieltää ihan todeksi, niin kauhea se on. Ja sitten nuo urheat ukrainalaiset näyttävät suhtautuvan kaikkeen tyynesti ja tulevaisuuteen uskoen!

Entinen puolisoni kuului puhuvan aamulähetyksessä kauniisti uskon ja toivon merkityksestä. Totta tietysti puhui, mutta entä jos nuo peruspilarit kaikesta huolimatta sortuvat. Keskusteluihin valikoituu etupäässä voittajia eli niitä, jotka ovat selättäneet ylivoimaisen tuntuiset vaikeudet. Harvoin kuullaan sortuneiden ääniä. Mitä jos usko ja toivo sittenkin pettävät? No sitten liikutaan jo teho-osastoilla, mielenterveyden toisella puolen tai hautausmaalla. Ei näistä löydy valoisia tv-keskustelijoita.

Hauskempiin asioihin. Tunnen kriittisiä älykköjä, jotka eivät katso televisiota. Minkä sille kuitenkaan voi, että sieltä yksinäinen mies löytää valon pilkahduksia. Kuluneella viikolla riemastutti ruotsalainen sarja Äntligen! Juuri tuon tyyppinen hirtehisen totinen huumori iskee suoraan suoneeni, olkoonkin alkulähde itämaista tekoa. Ruotsalaisilla on armoitettu kyky horjuttaa kansallisten instituutioiden, jopa Nobel-palkinnon perusteita elegantisti ja hauskasti.

Sama hieno taito on briteillä, vieläkin kaikista koettelemuksista huolimatta. Olen säästellyt The Crown –sarjan uusinta jaksoa kuin kallista jouluherkkua ja katsonut vasta kaksi osaa. Ne olivat hienoja, varsinkin kaksi keskustelua tekivät vaikutuksen. Prinssi Charlesin ja pääministeri John Majorin mittely heti aluksi sisälsi kohteliaisuuteen hienosti pehmustettua valta-asemien tunnustelua. Tähänastinen huippu oli prinssi Pihilipin puhuttelu Dianalle, samalla tavoin sisäisesti vivahteita myöten tutkittu. Loistavien näyttelijöiden juhlaa, Elisabeth Debicki on häikäisevän hyvä Diana, ja varsinainen suosikkini on taas totuuksia laukova Philip, roolissa oivallinen Jonathan Pryce. Täydellinen kombinaatio rehtiyttä ja sarkasmia.

Meillä vallanpitäjien kuvaukset sortuvat turhan usein pinnalliseen ja ilkeämieliseen satiirin yritykseen vailla    sydämellisyyttä tai perimmäistä avoantoa kohteille. Tässäkin briteistä voisi ottaa oppia. Myös älykkäässä ilkeydessä he ovat tarpeen tullen ylivoimaisia. Melkein mikä tahansa meille asti rantautunut brittisarja kannattaa katsoa.

Välipäivinä on myös viimein aikaa lukea. Pukki toi muun ohessa Olli Jalosen ehdokasromaanin Stalker-vuodet, jonka vähäeleinen totisuus kyllä puree tarkoin havainnoin, mutta puolivälissä odotan jo, että jotain merkittävää alkaisi tapahtua. Indonesian lähetystön kuvaus on sinänsä kiintoisaa. Muistaakseni Olli sanoi semmoisessa joskus työskennelleensä, ja se näkyy. Pinossa odottaa muita paksuja opuksia, nyt ei tarvitse vilistää äänikirjan vietävänä, vaan voi keskittyä ihan oikeaan lukemiseen.

Vuotta on ilahduttavan vähän jäljellä, hemmetti kun on hauskaa vaihtaa uuteen lukemaan. Paremman, onnellisemman ja iloisemman Uuden Vuoden 2023 toivotukset kaikille kanssakulkijoille ja kaukaisemmillekin!

Sylvesterin päivänä 2022

Joulu Stadissa

Alan päästä taas täkäläisen joulun rytmiin. Viime joulu meni vielä hapuillessa. Vanhaa tuntumaa on. Skattalla vietin joulut 50-luvun alussa ja vuodesta 1957 täällä Sepiksen laidalla. Nyt tämä on pitkän tauon jälkeen vähän outoa, mutta sitenkin niin tuttua.

Kiertelin eilen kirjakauppoja ja poikkesin kustantamossa ja kuulin murheisia viestejä hiljaisista kirjamarkkinoista. Yritin niitä osaltani virkistää. Muuten tapasin iloisia ja ystävälisiä ihmisiä, näyttelijöitä ja semmoisia. Kierros päättyi kantadivariin Välkesalmeen, mistä aina voi tehdä löytöjä – nytkin pari kirjaa tyttöjen paketteihin.

Iltapäivällä kävin joulusaunassa Löylyssä tuolla Eiran rannassa, missä harvoin tulee käydyksi. Yrjönkadulla on kotoisampi ja rennompi tunnelma eikä tarvitse käyttää simmareita. Mutta onhan tuolla merinäkymät komeita, vaikka ei tehnyt mieli polskahtaa harmaan hyisiin aaltoihin. Paljon nuoria kauniita ihmisiä, kieliä puhutaan. Lohikeitto maistui.

Oma sauna ja useampikin tönöttää tyhjillään Hämeenkyrössä. Tauno sieltä luki mitä kortteja oli tullut sikäläiseen laatikkoon, kiitos niistäkin! Pienen kinkun ostin täältä ja ensimmäisen kerran paistoin sähköuunissa. Kun eilen illalla maistelin, ei hullumpi, mutta toista oli aina maalla leivinuunissa paistettu muhkea kinkun roikale. Josta Salla sanoi kerran, että ”tää on niin hyvää, että mun täytyy itkeä”.

Alakerran Aku ja Saga järjestivät iloksemme tauon jälkeen taas glögitilaisuuden kellarissa rapun väelle. Pääsin mukaan ensimmäisen kerran – aina olen ennen ollut siihen aikaan maalla. Hauska perinne. Tutustuin jopa uusiin tämän kerroksen asukkaisiin. Isännöitsijän kanssa keskustelimme Waltarin naiskuvasta. Lopuksi paikalle paukahti Ville Rydman, vanha norssi, ja puhelimme ”molempia kiinnostavista kysymyksistä”.  Ville sai vapauttavan päätöksen ja vaikutti tyytyväiseltä, minä omaa tuomiotani vielä hovista odotan. Ei mitään kiirettä. Voi meitä tasavallan rikkureita…

Aattoaamun ilahduttavin huomio; Hesari julkaisee Sillanpään ”Joulukirjeen diktaattoreille”  vuodelta 1938 kokonaisuudessaan! Ei lehti turhaan hehkuta sen ajankohtaisuutta. Hieno löytö, onnittelut. Viimeksi kirjeen osia kuultiin Seppo Pohjolan säveltäminä Sillanpää-oopperassa Myllykolussa viisi vuotta sitten.

Se on sen verran jämerä teksti, että siihen ei ole nyt mitään lisättävää, joten toivotan kaikille lukijoille ja kanssakulkijoille ja kaukaisemmillekin HYVÄÄ JOULUA – !

Jouluaattona 2022

 

 

 

Jalkapalloa ja ekumeniaa

Käsikirjoitus on ollut tekeillä puolitoista vuotta. Viisi ja puolisataa sivua on viimein koossa. Siinä on pääkohdin koossa tähänastinen elämäni. Surkuteltavan vähän mahtuu yhteen kirjaan, mutta tärkeimmät tapaukset kuitenkin. Lähetin tekstin kustantajalle kuluneella viikolla. Nyt on vain väristävä ja odoteltava.

Työn rynnistävässä loppuvaiheessa jalkapallo on suonut ainoan rentoutuksen. Kun tiedostojen lukeminen on tuskastuttavan hidasta ja korjailuun kuluu mietintäaikaa, olen palkinnut itseni iltaisin hienoilla futismatseilla. Kun vielä kymmenen sivua käyn läpi, pääsen kohta pelien äärelle! Tämmöinenkin kannustaa.

Jalkapallon seuraaminen kuten kirjoittaminenkin vaatii kokonaisuuden tajua ja jäsentämisen kykyä. Kielipeli voi muistuttaa pallopeliä. Pelaajan kuten kirjoittajan on osattava valita oikeat ratkaisut aina tilanteen mukaan. Pelaaja tekee ne nopeasti, kirjoittajalla on aikaa harkita, mutta kumpikin toimii perimmältään vaistonvaraisesti. Kriittiset lukijat ovat yleensä myös hyviä pelien tulkitsijoita.

On tunnustettava, että en ole antanut Qatarin ihmisoikeuksien häiritä pelien jännitystä. Jos todella vääryyksiä vastaan taistellaan, pitäisi luopua enimmistä inhimillisistä mielihyvän aiheista. Yksityinen mielenosoitus voi tuottaa tyydytystä, mutta harvoin laajempaa tulosta. Ja aina voi rauhoittaa sisäistä syyllisyyttään muistamalla, että on vakavia ajattelijoita, joiden mielestä juuri ihmisoikeudet muodostavat suurimman uhkan maapallomme luonnolle ja tulevaisuudelle. Myös miljoonille kanssaihmisille riippuen siitä ketkä oikeuksia käyttävät.

Upottavista mietteistä pääsen kuiville lukemalla viisaitten vakaumuksia. Lohtua suo huomata, että eivät nuokaan ole kaikkia kysymyksiä loppuun saakka ratkaisseet. Viimeksi kuulostelin kahden piispan näkemyksiä maan ja taivaan asioista. Eero Huovinen on vanha koulukaverini, joten luin kiinnostuneena, millaista tilintekoa hän työstään ja elämästään meille luovuttaa. Kun olin vasta saanut omat muistoni jonoon, luin Eeron Sielujen puolustajaa (WSOY) hyvänä sparrauksena ja vertauskohtana.

Meillähän on tyystin erilaiset työkentät ja elämänkohtalot, mutta aina löytyy yhtymäkohtia. Yksi ilmeinen on kirjallisen ilmaisun arvostaminen. Sitä opimme Norssissa. Eero kirjoittaa ytimekästä asiaproosaa, josta kirkollinen kumina pysyy etäällä. Dogmatiikan professorina hän ei tosin malta olla näyttämättä detaljeihin ulottuvaa syvätuntemustaan kristinopin kysymyksissä. Niissäkin on oma mielenkiintonsa, vaikka konkreettisia kiinnekohtia löytyy harvassa. Pitää ehdottomasti uskoa niin persoonalliseen Jumalaan kuin Saatanaan, jotta pysyy mukana Eero kyydissä.

Irja Askola näyttää olleen Eeron seuraajana ennen muuta naisten ja homojen asialla, niin ainakin päällisin puolin näyttää. Tasa-arvoisuutta hän on ajanut tomerasti. Hänen teologiansa vaikuttaa Eeron rinnalla vähän vesittyneeltä yleismyönteisyydeltä, kaikkien hyvien asioiden kannattamiselta maan päällä ja kai taivaassakin. Vasta Heli Pruukin kirjasta Sydänten piispa (Tammi) näkyy, kuinka valtavana asiana ensimmäistä naispiispaa aikanaan pidettiin.

Eeroa ja Irjaa yhdistää eniten se, kuinka hyviä, ansioituneita, toimeliaita, uskollisia, lahjakkaita ja loistavia kanssakulkijoita he ovat oman todistuksensa mukaan urallaan kohdanneet. Ovatkohan seurakunnat täynnä näin esikuvallisia työntekijöitä vai onko näissä kuvailuissa mukana vähän piispallista kiillotusta. Yllättävä on myös piispojen työntäyteinen toimenkuva, jota Askola kuormitti lisää hyvin aktiivisella julkisella roolillaan, kunnes eläkkeelle pääsyään romahti. Eeron kurssi oli vakaampi ja arvovaltaisempi, kuten vanhalta norssilta sopii odottaa. Se näyttää myös varjostaneen seuraajan tuntemuksia.

Kauas on tultu niistä ajoista, jolloin vasemman laidan älykkö Erno Paasilinna paheksui sitä, että piispat saavat risti kaulalla puhua kovalla palkalla pehmeitä. Näidenkin kirjojen perusteella heidän merkityksensä on kovasti kasvanut. Mutta kummankin piispan suurta harrastusta ekumeniaan en parhaalla tahdollakaan ymmärrä. Mitä todellista hyöytä kaikista matkoista ja kokouksista on ollut? Tulee mieleen Mika Waltarin absurdit kuvaukset filioque-lisäyksen väittelyistä Ferraran kirkolliskokouksessa 1400-luvulla Nuoressa Johanneksessa.  Vielä karvaammin iski Paavo Haavikko mietelmällään 1900-luvulla: ”Ekumeeninen liike on jonkun hotelliketjun keksintö. Eikä huono.”

Mutta nyt on jätettävä liian raskaat mietteet ja keskityttävä ratkaiseviin futismatseihin. Olen monien tavoin veikannut Ranskaa voittajaksi, mutta nyt sydän sykkii pikemmin Argentiinalle. Kaikki toivovat Messille lopullista kruunua, miljoona ihmistä rukoilee hänelle menestystä korkeimmilta voimilta. Viime kisojen veikkauksessa menestyin valttikortillani Kroatialla, mutta nyt enää enää tyhmyyksissäni luottanut vanhaan suosikkiini. Ehkä nyt onkin uuden yllättäjän vuoro kahmaista pronssia.

Mitä yhteistä on teologialla ja jalkapallolla? Siitä voisi kirjoittaa viisaita tutkielmia, on ehkä kirjoitettukin. Jalkapallo on maailman mahtavin ekumeeninen liike. Se yhdistää muun ohessa kaikkia uskontokuntia. Nyt kallistun ennen muuta futiksen tarjoaman konkretian puoleen, se on ainakin selvää peliä, ellei sitä liiallisella VAR-tärkeilyllä pilata. Joskus tuntuu että hiuksenhienoihin tulkintoihin ja taktisiin tarvitaankin pian teologista lisäapua ja se olisi sitten reilun pelin loppu.

17.12. 2022