Suomessa voi katsella maailman parasta oopperaa ja ulvoa parhaille jääkiekko-otteluille. Onnellisin kansa on maailman huipulla niin lavataiteessa kuin joukkueurheilussa.
Todistukseksi voi katsella vaikka Kansallisoopperan uutta Turandot –tulkintaa. Tuskin missään Puccinin vanhaa teosta tämän paremmin voidaan esittää.
Tosin oopperan entinen dramaturgi Juhani Koivisto tunnusti väliajalla, että vuosituhannen alussa tällä lavalla nähtiin myös aika kulahtanut Turandot. No nyt se sitten kajahtaa kaikessa mahdissaan sitäkin komeammin.
Kun seuraa loisteliaissa lavasteissa melko jäykästi liikkuvaa esitystä, kannattaa muistaa, että vanhasta Kiinasta nouseva myytti noudattaa omia perinteitään. Sitä on vaikea lähteä kovin raisusti modernisoimaan. Ohjaaja Sofia Adrian Jupither lukeutuu näköjään tradition kannattajiin. Uljas musiikki ja häikäisevä visuaalisuus saavat tilaa.
Kiinassa toistaminen kuuluu tiemmä teatteritaiteen tukipilareihin. Esitys, joka toistaa entistä parhaimmistoa, on onnistunut. Meillä uudistaminen on taiteen a ja o. Vanhat tulkinnat on käännettävä mieluiten ylösalaisin. Tätä eroa nyt nähtävä Turandot omalla tavallaan todistaa.
Laulajat ovat ihmeellisiä, varsinkin Miina-Liisa Värelä nimiosassa. (Sehän muistetaan taannoin Anita Välkin yhtenä loistoroolina.) Kauniisti kajauttelee myös tenori Leonardo Caimi Calafin osassa. Sitkeästi hän ulkoisesti pidättelee rakastuneita tunteitaan. Entinen Calafi Mika Pohjonen on nyt hoviherra Pang, kumppaneinaan Ping ja Pong. Hupaisia tyyppejä haaveilemassa paremmasta tulevaisuudesta. Hannu Lintu johtaa kiinalaisvaikutteista musiikkia varmoin ottein. Kuoro kunnostautuu. Mitä puuttuu, tuskin mitään. Ei muuta kuin nauttimaan.
Kun ooppera on tällainen vähän vakavampi taidemuoto, Dmitri Shostakovitsh on varmasti nauttinut riehaantuessaan vaihteeksi säveltämään musiikkikomediaa. Sellainen ei totisesti kuulunut hänen arsenaaliinsa. Moskva, Tsherjomushki eli Lempeä lähiössä kuvasi 1950-luvun neuvosto-oloja, asuntopulaa ja byrokratiaa, ihmeen iloisen satiirin keinoin. Stalin oli kuollut ja teos pääsi näyttämölle Hrushtshevin suojasään suojeluksessa. Siitä tuli suuri menestys. Sitten se päättäväisesti unohdettiin.
Opera Box on tehnyt kulttuuriteon saattaessaan tämän viiltävän hilpeilyn viimein meidänkin nähtäville ja kuultaville. Aleksanterin teatteri on paras mahdollinen areena juuri tälle teokselle. Miljöö ja esitys puhuttelevat toisiaan. Innostunut amatöörijoukko eläytyy täysin rinnoin moskovalaisten kommelluksiin. Harvoin on asuntopulaa ja byrokratiaa sivallettu näin hyväntuuliseen tyyliin. Esitystä kasvatellaan railakkain joukkokohtauksin varsin riemukkaasti ohjaajan Ville Saukkosen ja kapellimestarin Joonas Rannilan johdolla.
Kasvatellaan nimenomaan, sillä ainoana miinuksena voi todeta, että kolme ja puoli tuntia on sentään liikaa. Viimeinen puolituntinen pois! Alun riemukas viritys, joka vastustamatta tempaa mukaansa, uhkaa loppua kohti latistua loputtomiin kertauksiin. Muutaman ylimääräisen yrityksen jälkeen päästään sentään kohtuulliseen loppunousuun. Vaikutelma on kaikesta huolimatta positiivinen. Helsingin hauskimpia esityksiä, jota tuskin olisi voitu suomettumisen vuosina missään tuoda esiin. Parempi edes myöhään.
Keskiössä on kolme pariskuntaa, jotka moninaisin törmäyksin etsivät kattoa päänsä päälle. Pääparina Ville Salonen ja Olga Heikkilä selviävät notkeasti museon uumenista uuden elämän alkuun. Hauskin tyyppi Reetta Ristimäki rehevänä edustusvaimona. Kun juuri näimme hänet Kapsäkissä Hella Wuolijoen toisentyyppisessä osassa, on todettava että näyttelijällä riittää arsenaalia ja heittäytymiskykyä. Tuoretta ja railakasta väkeä riittää muutenkin lavan täydeltä.
Katsomosta valui naulakolle hymyileviä ihmisiä. Poistuimme Shostakovitshin kaarevia johtosäveliä hyräillen ulos pikkupakkaseen. Aleksanterin teatterissa kannattaa aina käydä, jo itse miljöönkin vuoksi. Kiitos elämyksestä.
28.1. 2023