Perjantain tapahtumat

Herkistynyt olo aamulla. Oli lähdettävä saattamaan hyvää ystävää viimeiselle matkalle. Sellainen tietää aina myös omien vaiheiden kertaamista. Kuinka olen ottanut lähimmäiseni huomioon? Carita oli niin lämmin ja lempeä ihminen, että häneltä sain myötätuntoa aina enemmän kuin itse pystyin antamaan.

Onhan vaikea sokkeloida Espoon kaupungin kaduilla. Ilman navigaattorin täsmällisiä ohjeita emme olisi löytäneet koko siunauskappelia. Ainolla on hyvä kärsivällisyys, pääsimme ajoissa perille, mutta parkkeerasimme väärälle plaanille. Onneksi Vesa ja Jane tekivät saman liikkeen, ja heidän kanssaan harhailtuamme löysimme viimein kappelin. Pappi rauhoitti ovella, että ei hätää, vielä minuutti alkamisaikaan.

Ei ole montaa vuotta siitä, kun hyvästelimme samassa paikassa Caritan puolison Matin. Molemmat perheystävät ovat poissa keskuudestamme. Matti oli paras amerikkalaisen elokuvan ja film noirin tuntija maassamme. Hänen kirjastonsa ja arkistonsa oli valtava. Sain noukkia joitain mieleisinä kirjoja Caritan luvalla. Nyt Antti on roudannut loputkin Kaviin ja hyviin koteihin ne arvatenkin pääsivät. Niin mureni eräs elämäntyö, mutta Matin teokset pysyvät.

Kun Matti ja Carita kävivät Hämeenkyrössä ja poikkesimme kesäteatteriin, esittelin tutuille Matin vauhdikkaasti kaikkine ansioineen ja lisäsin – ja tässä on Carita. Tämä huvitti Caritaa. Hän sanoi, että juuri niin, hän halusikin olla pelkkä Carita, vahva ja itsenäinen nainen. Kuinka paljon hän oli tukena Matin tutkimuksille, voidaan vain aavistaa. Samalla hän hoiteli monia   ammattimaisia ja harrastuspohjaisia tehtäviä. Välillä puolisot olivat erossa, ja silloinkin Carita piti tiiviin yhteyden mieheensä. Ollapa tällaisia vaimoja, minulla ei ole enää yhtäkään.

Mieleen jäi vielä Heidin (Heijun, Glorian) koskettava puhe muistotilaisuudessa. Hän hoiti äitiään loppuaikoina suurenmoisesti. Ollapa kaikilla sellainen tytär. Myös Konginkankaan ystävät muistelivat. Siellä Caritan mökillä monina kesinä iloittiin. Nekin enää muistoja, mutta kultareunaisia.

Kiirehdin Espoon perukoilta Siltalan kustantamoon, missä näin tulevan kirjani kansikuvaluonnoksia ensi kerran. Kovasti innostaa viimeitelemään kirjaa, kun saa jo lupaavan havainnon siitä, miltä se tulee näyttämään. Sisältöä täytyy sparrata vähintään kannen lupaamalle tasolle. Tuomiani kuvia käytiin muutenkin läpi, suurin osa niistä näytti läpäisevän Touko Siltalan ja Tuula Mäkiän kriittisen seulan.

Vielä sama puku päällä kelpasi illalla oopperaankin.  Olin oikein odottanut uutta kohtaamista Dmitri Shostakovitshin oopperan Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbethin kanssa. Näin sen viimeksi oopperassa kuusi vuotta sitten ja vaikutuin suuresti. Nikolai Leskovin pienoisromaanin olen lukenut ja kuuntelimme myös Juhani Koiviston valaisevan esittelyn ennen esitystä. Kaikki osatekijät tukivat alkavaa nautintoa.

Paitsi että oopperahan on hiton synkkä ja loppua kohti yhä traagisempi. Mutta musiikki on dramaattista ja suurenmoista, säestää joka kohdaltaan ja suorastaan johdattaa tapahtumia. Sikäli kuin ymmärsin John Storgårdsin johtama orkesteri oli aivan huippuvireessä ja sen tosiaan soinnista kuuli. Mutta mitä se torvisoittokunta siellä hiippaili aina välillä näyttämöllä? Se oli kuin jostain kansankarvevaalista. Juhani taisi selittää, että se kuuluu norjalaiseen kansanperinteeseen. Vasket antoivat tietysti omaa jylhää räminäänsä orkesterin sekaan.

Kas kun venäläisen oopperan ohjaaja Ole Anders Tandberg on sovittanut sen jotensakin norjalaiseen malliin. Ollaan kalastajasaarella eikä maalaisessa kihlakunnassa, vaikka vankijono lähtee lopussa aron halki Siperiaan. Hybridimalli sekoittaa tapahtumia, mutta ehkä se tuo jotain karua kiinteyttä, mene tiedä. Kalaraadoilla ainakin mätkittiin niin ahkerasti, että seksuaalinen symboliikka tuli enemmän kuin selväksi. Olikohan tähän sovitukseen tullut enemmän karkeutta ja selkokieltä kuin aiemmin näkemässäni versiossa?

Upeasti kuitenkin lauloivat ja soittivat eikä kannata takertua yksityiskohtiin. Pääsolistit vetelivät korvia huumaavasti, niin sopraano Svetlana Sozdateleva kuin tenori Alexey Kosarev, lienevät maailmantähtiä kumpikin. Pappi Koit Soasepp oli muhkea. Suomalaiset laulajat eivät tässä paljon juhlineet, mutta hauska oli nähdä ja kuulla Esa Ruuttusta vankijoukon kärjessä. Ja eikö ole hyvä, että mikään venäläisyyden boikotointi ei ulottunut tähän hienoon esitykseen. Viimeisiä viedään, eikä tämä enää palaa ohjelmistoon.

17.2. 2023

Katastrofien laidalla

Kun maailmassa tapahtuu karmeita asioita, omat vaikeudet kutistuvat pieniksi. Ei niistä kannattaisi puhuakaan.  Mistä ei voi puhua, siitä pitää vaieta. Silti puhumme kaikesta koko ajan, lakkaamatta. Ja valitamme niin turhista, että hävettää.

Kun esimerkiksi jouduin tulostimen hankinnan takia hyppäämään Gigantissa kuusi kertaa, se on täysin merkityksetön harmi. Ensin vanha uskollinen laite lakkasi palvelemasta, hankin uuden. Sitten uusikin teki lakon ja vein korjattavaksi. Vietiin tehtaalle, ei voitu korjata. Sain viikon odotuksen jälkeen taas uuden, mutta erilaisen. Sen langattomaan asentamiseen vaadittiin lopulta toisen kerroksen Kinnusen asiantuntevaa apua. Saatiin toimimaan tunnin aherruksen jälkeen. Onko tosiaan tarkoitus, että meidän kaikkien on hankittava alempi it-alan tutkinto ennen kuin pärjäämme arkisissa tilanteissa, jotka ennen hoituivat aivan helposti?

Mutta kuten sanottu, suorastaan nolottaa edes mainita tällaisia pikkuharmeja. Miten olisi, jos talo romahtaisi ja koti hajoaisi alta. Kaipaisinko ensimmäiseksi toimivaa tulostinta? Silti Gigantti voisi palvella vähän paremmin pulaan joutunutta, jos tätä nyt voi edes pulaksi sanoa. Esimerkiksi tarjoamalla tilapäisen laitteen korjauksen ajaksi.

Katastrofien suhteita mietin myös katsoessani Kaupunginteatterin uutta näytelmää Ei kertonut katuvansa. Sen pohjana olevaa Tommi Kinnusen romaania en ole lukenut. Miten huonosti seuraan muutenkin uudempaa kirjallisuutta. Mutta näytelmäsovituksesta saa ainakin jonkun käsityksen teoksesta. Siinä kuvataan yhtä inhimillistä kärsimysnäytelmää, yhteistoimintaan ryhtyneiden naiset paluuta Norjasta Suomen Lappiin, kun Saksa on antautunut ja sota päättymässä. Hirveää rehaamista sekin oli, mutta sittenkin lievää koettelemista, kun vertaa nyt käynnissä olevaan sotaan ja näihin maanjäristyksiin.

Aina joskus on irvailtu siitä, kuinka esi-isämme tekivät todella tyhmän valinnan, kun matkasivat tänne kylmälle pimeälle kolkolle niemimaalle ja jäivät tänne asumaan. Oliko kovin tyhmää sittenkään? Maanjäristyksiä on verraten vähän, ja uudesta sodastakin olemme toistaiseksi turvassa. Onkohan tämä kolkko niemi tällä hetkellä maailman idyllisimpiä lintukotoja. Ja kohta puhkeaa kesä kaikkine ihanuuksineen. Kunhan ensin vaaleista päästään ja Natoon kuivin jaloin selvitään.

Susanna Airaksisen sovittama ja ohjaama näytelmä tarjoaa sodan jaloista palaaville naisille kiitollisia rooleja. Yllättävän vähällä he kuitenkin nähdyn perusteella pääsevät, ketään ei edes raiskata, mikä kuuluisi ajankohdan esitystraditioon. Tietysti on pirullista kävellä satoja kilometrejä, eivätkä kaikki selviäkään. Mutta näytelmässä kohdataan myös hyviä ihmisiä, jotka ihme ja kumma ovat miehiä! Edes saksalainen upseeri ei ole mikään paholainen. Näissä suhteissa harvinainen sotakuvaus tai sodanjälkeinen selviytymistarina. Samaa aihetta on käsitelty ennenkin, mieleen palaa Timo K. Mukan romaani Laulu Sipirjan lapsista (1966). Lapin sota itsessään on nyttemmin noussut muotiaiheeksi.

Yhdessä suhteessa näytelmäsovitus jää kumman vajaaksi. Keskushenkilö Irene lähtee yhtäkkiä miehensä luota saksalaisen Klausin matkaan, eikä tätä kuvata edes erityisen hurmaavaksi. Oma mies on tietysti tylsähkö urkujen soittaja, mutta sanottavia ristiriitoja ei avioliitossa kuvata. Perusteleekohan romaani lähdön vähän syvemmin? Samoin Irenen paluu törmää kummalliseen paniikkipakoon, kun kiltti mies olisi jopa valmis ottamaan naisen takaisin. Tämä ryhtyy mieluummin irtolaiseksi. Aukolliset motiivit ovat harmillisia, varsinkin kun Ireneä esittävä Heidi Herala on nyt näyttämötaiteensa kypsällä huipulla ja tuntuisi pystyvän vaikka mihin. Komea Everstinna on vielä hyvässä muistissa. Lisää suuria ja perusteltuja rooleja Heidille!

Muutkin naiset täyttävät osansa annetuissa vähän kapeissa raameissaan. Hyvä esitys vaikka ei kovin kouraiseva. Nyt vain alkaa olla niin, että ympärillä ruhjova todellisuus vie voiton kaikista draamallisista yrityksistä. Maailma on julmempi näyttämö kuin minkään esityksen estradi.

10.2. 2023