Kirjallista kirjavaa

Eläköön, nyt olemme taas ylimpiä ystäviä Turkin kanssa! Moninkertaisena Istanbulin kävijänä riemuni on rajaton. Turkkiin voi taas matkustaa tuntematta pistoja sydänalassaan. On otettava uusi painos Valkoliljojen maasta! Liittolaisia on lupa ja vähän velvollisuuskin kannattaa.

Ehkä vanhaan heimoveljeen Unkariinkin suhteemme vähitellen kohentuvat. Magyaarit olivat hyvinkin lähellä sydäntämme ennen kuin Orban alkoi siellä kukkoilla. Itäiset valtiaat ovat nyt saaneet näyttää mahtiaan. Sándor Petöfi uudelleen arvoonsa! Kun Sillanpää sai 1939 Nobelin, unkarilaiset kirjailijat kirjoittivat runoja Siljan kunniaksi.

Tyynnyttävää oli katsella meidän valtionjohtajamme terävää ja täsmällistä esiintymistä aamulla tv:ssä. Sauli Niinistön diplomaattinen sukkulointi on ollut paitsi näyttävää myös tehokasta. Totta kai asioita valmistellaan isommalla joukolla, mutta presidentin johtoasema on kiistaton ilman ulkoisia valtiaan elkeitä. Miten meillä taas on näin hyvä herraonni.

Kuuntelin perjantaina Ruben Stillerin ohjelmaa, jossa Kai Ekholm puhui kiintoisia sensuurista. Vauhdikkaasta jutusta tarttui korvaan joitakin suurpiirteisiä haksahduksia. Joskus vanhat myytit ovat hyvin sitkeitä. Valistuneet herrat toistivat taas väärän käsityksen siitä, että Mika Waltari olisi 1930-luvulla vastustanut ulkomaisen kaunokirjallisuuden suomentamista! Jopa minä olen kumonut tämän aikoja sitten Waltarin elämäkerrassa Unio mystica.

Ironia on tunnetusti vaikea tyylilaji ja kääntyy toisinaan tarkoitustaan vastaan. Waltari kirjoitti Suomalaiseen Suomeen (2/1933) hauskan pakinan Tyhjiä tynnyreitä eli kolinaa ammattikirjailijan aivokopassa. Hän moitti vanhoillisia kustantajia haluttomuudesta välittää meille modernia eurooppalaista kirjallisuutta suomen kielellä. Mutta onnettomuudeksi hän käytti pakinaan sopivaa käänteistä tyyliä.

Hän totesi, että uusi eurooppalainen kirjallisuus oli a) epäsiveellistä b) myrkyllistä (so. älykästä, repivää ja hajottava) ja c) yhteiskunnalliseen kumoukseen yllyttävää. Tällaisen levittäminen ”kehittymättömän lukijakunnan käsiin” ei vastannut kirjoittajan mielestä tarkoitustaan, koska se saattoi herättää joko kiivasta vastustusta tai kannatusta. Sitä paitsi kiinnostuneet saattoivat lukea uusinta kirjallisuutta ruotsin tai englannin kielellä.

Jos nyt vähänkin Waltarin kansainvälisesti suuntautumista tunsi, tämä ei voinut olla muuta kuin leikkaavaa ironiaa. Hän tuskaili kansallista umpiotamme ja eteni itse pian kauas kansainvälisille markkinoille. Hän kirjoitti gradunsa Paul Morandista, jolta ei ollut käännetty yhtään teosta. Tulenkantajista hän avasi konkreettisesti ensimmäisenä ikkunoita Eurooppaan. Hän myös esitteli kirja-arvosteluissaan ulkoimaista kärkeä aina kun siihen tarjoutui mahdollisuus.

Ikävä kyllä ironia käsitetään usein väärin, niin tässäkin tapauksessa. Joku tosikkomainen Waltarin vastustaja otti pakinan kirjaimellisesti ja alkoi levittää tietoa tästä ”mielipiteestä”. Niinpä se oli säilynyt hyvin hengissä kahden älykön radiokeskustelussakin vielä 90 vuotta julkaisemisensa jälkeen!

Tarkennettakoon samalla pari muuta väittämää. Ekholm sanoi Pentti Haanpään joutuneet ”poseen” konikapinasta eli Tulenkantajassa julkaisemistaan Pulamiesten puheista. Tosiasiassa Haanpää sai sakot ja kieltäytyi maksamasta niitä. Hänen kustantajansa Erkki Vala järjesti keräyksen, jonka tuloilla sakot maksettiin.

Toinen oudompi Ekholmin väite koski ”ennakkosensuuria”, jonka kynsiin olisivat joutuneet Juhani Aho ja Ilmari Kianto. Ei kai sentään. Kirjoitin molempien elämäkerrat, mutta en koskaan törmännyt tällaiseen. Siihen aikaan oli Venäjän keisarivallan harjoittamaa sensuuria, mutta en ole kuullut sen ulottuneen kaunokirjallisuuteen. Ahon romaani Yksin (1890) aiheutti jopa valtiopäiväkyselyn, mutta ei sitä sensuroitu. Kiannon romaanin Elämän ja kuoleman kentät julkaisemistra lykättiin Otavalla 10 vuotta, mutta ei senkään verisiä kuvauksia vuoden 1918 taristeluista sensuroitu. Ahon ja Kiannon hyvinkin leikkaavat lehtikirjoitukset saivat ilmestyä melko vapaasti.

No puhellessa sattuu eikä kaikkea voi muistaa niin tarkalleen. Ei sitäkään, että Yrjö Leinon muistelmat yritti julkaista Tammi eikä Otava. Pääasia keskustelussa oli kuitenkin vanhemman kirjallisuuden ajankohtaiset sensuuriyritykset, jotka on mielestäni torjuttava päättävämmin kuin Ruben ja Kai esittivät. Totta kai erilaista sensuuria on aina esiintynyt, mutta enpä hevin muista tällaista taannehtivaa, uudemman ajan moraaliskäsityksistä johtuvaa. Paitsi tietysti on ollut poliittisia päätöksiä tuomita tai hävittää kokonaisia teoksia. Venäjällä ollaan tässäkin suhteessa meitä huomattavasti pitemmällä. Uusia kirjarovioita emme tosiaan kaipaa, emmehän?

18.3. 2023