Innokkaasti paranneltua Sillanpäätä

Sisäpoliittisesti kiihkeänä ja suurvaltapoliittisesti korkeapaineisena viikkona Hämeenkyrössä keskityttiin kirjallisuuteen, maisemiin ja oopperaan.

Töllinmäessä julkistettiin Erkki Luumin matkailumainoshenkinen valokuvateos Taatan maisemista hyvin valittuine tekstinäytteineen. Kuultiin myös kalevalaisten naisten lausunnallinen kavalkadi naiskohtaloista sekä Pirkkalan pelimannien erinomaista soitantaa.

Sitten koitti odotettu Ihmiset suviyössä -oopperan ensi-ilta. On sinänsä erinomainen asia, että Myllykolu viisivuotisen alhon jälkeen ryhdistäytyy taas todelliseen yritykseen. Kiitos ja hatunnosto siitä Waltteri Torikalle joukkoineen.

Nyt täytyy vain pitää kieli keskellä suuta, kun tulosta jälkeenpäin mietiskelen, niin ristiriitaisia ajatuksia tulkinta herätti.

Oopperan katsojan kannalta on ehdottomasti etu, jos hän tuntee alkuteosta mahdollisimman vähän. Tällöin sovituksen suuret poikkeamat Sillanpään luomuksesta eivät pääse häiritsemään. Tosin voi olla myös vaikeaa pysyä uuden tulkinnan kärryillä.

Kun olen aiemmin sovittanut saman teoksen kahdesti ensin Pyynikin (1978) ja sitten tähän Myllykolun kesäteatteriin (1997) ja lisäksi analysoinut sen rakenteen ja henkilöt tarkkaan elämäkerrassani, olen onnettomassa asemassa. En voi välttyä kriittiseltä vertailulta.

On tietysti ihailtava nuoren sovitajan Elina Snickerin rohkeutta, kun hän on surkeilematta ravistellut herkän eepillisen sarjan paikoitellen suoraan sanoen ranttaliksi. Suurin osa libretosta irtautuu Sillanpään tekstistä sovittajan omiin keksintöihin.

Näin voi tietysti tehdä, mutta itse edustan kunnioittavampaa asennetta kirjailijan sanaan ja alkuteoksen henkeen. Ihmiset suviyössä (1934) on hienovireinen simultaanisti rakentuva teos, joka ei mielestäni kaipaa kovakouraista nykyaikaistamista, koska sen aikanaan hyvinkin moderni sommittelu sisältää jo itsessään aivan riittävän tämänpäiväisiä aineksia. Ne voi hyvin nostaa esiin sen omasta orgaanisesta rakenteesta.

Esityksessä on outoja oivalluksia. Kun tarkoitus näyttää olleen keskittyä syrjäytyneisiin ihmisiin maalaisyhteisössä, tulkinta menettää kontrastin jättämällä vakavaraisen Telirannan talon kokonaan hunningolle. Miten tuo vaivainen pöksä ylärinteessä voi edustaa vanhaa kypsää talolliskulttuuria? Telirannan emäntä ja tytär esiintyvät kuin muotiliikkeen asusteissa, ja naisväki heiluttelee maitotonkkia kuin kaupunkilaiset käsilaukkujaan. Pidettiinkö talossa lehmiäkin siis päärakennuksessa? Joku raiskausyrityskin muistuu äkkiä naisten mieleen ilman mitään selitystä tai motivaatiota

Kun esitys kuitenkin yrittää sijoittua 1930-luvun maaseudulle, olisi ohjaajan Riikka Oksasen ja tekijöiden ollut hyvä vähän tutustua sen aikaiseen tapakulttuuuriin.

Tietysti ooppera taidemuotona anastaa aina vapautensa, mutta voiko kirjan henkilötkin muuttaa  kokonaan toisiksi kuin alkuteoksessa? Telirannan vanha emäntä, suopea sivustakatsoja, muuntuu tässä syvällisiä monologeja laulavaksi kvasifilosofiksi! Voisiko Pohjantähden sovituksessa Koskelan Almalle tehdä saman tempun? Ehkä joku velä yrittää. Vanhoissa naisissa asuu viisaus, mutta aniharvoin se saa näin massiivisia ja luvalla sanoen ryppyotsaisen teennäisiä muotoja.

Esimerkkejä voisi jatkaa. Harri Hautala toteaa Aamulehdessä aivan oikein, että Sillanpään teos on tässä vain alkupiste, josta sovitus jatkaa omille teilleen. Tapa on yleistynyt, mutta vanhan liiton jääränä en voi siitä innostua. Miksi eivät sovittajat tee sitten alun alkaen omia teoksiaan? Tosin en pidä Snickeriä tämän perusteella vielä ihan Sillanpään veroisena taiteilijana.

Innokkaasti paranteleva intentio näkyy myös Nokian käsittelyssä. Hänen homouttaan on tietysti korostettu. Alkuteoksessa hienosti kuvattu puukotus hetkellisenä purkauksena saa sovituksessa perustelut ja pohjustukset ja oikean tukkilaistappelun actionleffan malliin. Sen jälkeen tapausta puidaan pitkään kuulusteluissa, joita ei ole alkuteoksessa ja jotka sovittaja on sepittänyt itse. Sillanpää on nimenomaan taittamisen mestari siinä missä sovitus sortuu selittelyyn ja pitkittämisiin.

Mettälän Jukan henkilöä on kasvateltu alkujaan punakapinan uhriksi. Tosin ohut viiite voi mennä katsojalta ohi. Mettälän Santrasta on tehty isäntään rakastaunut  romanttinen sankaritar, kun hän alkuteoksessa on ronskin laskelmallinen kauppanainen, joka luonnonavuillaan lyhentää torppansa velkaa. Ero on aika huomattava. Joku voisi puhua väärennöksestä.

Sat sapienti eli viisaalle kylliksi. Onhan esityksellä myös ansionsa. Paavo Korpijaakon musiikki soljuu ja vaihtelee, vaikka yhtään melodiaa ei jää mieleen. Paras on tuttu viisu Nokian virran vedestä, joka toistetaan turhanaikaisesti. Laulajat ovat erinomaisia kaikki, Ilkka Hämäläinen, Päivi Nisula ja Johannsa Rusanen vallankin sekä Waltteri itse sillanpääläisiä maisemia maalailevana taiteilijana, joka tepastelee olkihatussaan ja liivipuvussaan kuin ranskalainen symbolisti kylän mailla. Alussa ja lopussa kuultu suviyön kuvaus on jo sanoissaan niin täydellistä musiikkia, ettei se nuotteja kaipaisikaan.

Meitä oli kohtalaisen asiantunteva seurue koolla keskustelemassa oopperasta esityksen jälkeen yli puolenyön, ja hämmennys oli kyllä yleisin vaikutelma. Paljon heräsi kysymyksiä, joihin ei keksitty vastauksia. Mihin tähdättiin, missä oli ydin ja punainen lanka? Eräs esityksen solisti viestitti, ettei ymmärtänyt omasta roolistaankaan juuri mitään. No pitikö meidän katsojina siis ymmärtää enemmän?

Ehkä yleisön kannattaakin ottaa rennommin ja antautua vain tunnelmien vietäväksi ilman kiristäviä tulkintakysymyksiä. Ja ottaa joskus Sillanpään proosahelmi taas käteensä ja huomata, kuinka hienosti, kauniisti ja pelkistetysti se ihan itsessään toimii ilman mitään koristelevia lisäkoukeroita.

16.7. 2023