Paljastavat kirjelöydöt avaavat uusia mahdollisuuksia politiikan tutkimukselle. Joskus ammoin puhuttiin kirjesalaisuudesta, mutta tämä jäänne on haudattu. Jos kirjeen kirjoittaja on kyllin merkittävässä asemassa ja hänellä on katkeroituneita tyttöystäviä, mikään viesti ei ole enää salainen.
Tutkimusta pitäisi vain tiivistää ja luoda sille metodi ja järjestelmä. Ei riitä, että joku yksityinen paljastaa jotakin noin vaan satunnaisista motiiveistaan lähtien. Tutkivan journalismin ja politiikan tutkimuksen pitäisi tehostaa työtapojaan. On varmasti kätköön jääviä lähteitä, jotka valottaisivat tärkeissä asemissa olevien toimijoiden pimeitä ajatuskulkuja lähimenneisyydestä tai kaukaisemmilta ajoilta. Jonkunlainen kansallinen totuuskomissio tarvittaisiin yksityisiä ja salaisia lähteitä avaamaan.
Julkaistut kirjekokoelmat on tietysti tarkoin valittu eivätkä ne paljasta kirjoittajan tai vastaanottajat kaikkia mielipiteitä. Sitten on varta vasten julkisuuteen kirjoitettuja kirjeenvaihtokirjoja, joissa keskustelijat antavat itsestään edullisen tai ainakin vilpittömän sympaattisen kuvan. Radio ykkönen esittelee uudessa sarjassaan tavallisten ihmisten yksityisiä kirjeitä, mutta tuskin niissäkään tulee esiin mitään yhteiskunnallisesti pysäyttäviä saati hälyttäviä mielenilmaisuja. Niitä varten tarvitaan terästettyä ja pinnan alle tunkeutuvaa tutkimustyötä.
Historian tutkijoille arkistojen kaivelu on tuttua askaretta, mutta mitä lähemmäs tullaan tätä päivää, sitä niukemmiksi käyvät lähteet. Harva enää kirjoittaa kirjeitä, harva niitä säilytteleekään. Sähköpostia on ilma sakeanaan ja tekstiviestit vilisevät, mutta kuka pääsee niitten jäljille? Delete-nappula on kovin lähellä kaikkia asianosaisia. Hitonmoinen jäljitystyö odottaa varsinkin politiikan tutkivia dekkareita.
Valtalehti Hesarin ja ministeri Rydmanin käynnissä oleva ottelu on tästä hedelmällinen esimerkki. Lehti hävisi ensimmäisen erän, mutta ottaa nyt näyttävää revanssia. Oli tietysti sietämätöntä, että parilla aukeamalla mustamaalattu, nuoria tyttöjä ahdistellut kansanedustaja ponnahtaa puolen vuoden kuluttua ministeriksi. Toiseen erään tarvittiin jo entisen tyttöystävän paljastavaa apua. Kovan onnen ministeri on yksityisessä huulenheitossa paljastunut kaiken lisäksi hervottomaksi rasistiksi, mikä on melkein yhtä paha kuin ennen neuvostovastaisuus. Jokohan ministerin päivät on luettu, vaikka pääministeri ja puoluetoverit yrittävät antaa hampaat irvessä tukea. Wille on itse kova tappelupukari, mutta oppositio, rkp ja valtalehdistö eivät hevin hellitä,
Nämä ovat vähän liian polttavia aiheita pohdittaviksi näin heinäkuun lopulla, kun sateetkin hetkeksi hellittävät. Näin politiikan penkkiurheilijan kannalta eduskunnan lomakausi olisi ihan suotava rauhoitusaika, vaikka oikeusoppineetkin näyttävät turhautuvan, ellei panna heti täyttä rähinää päälle ja hälytetä edustajia lomalaitumilta puimaan vääräuskoisten ministerien luottamusta. Muuten asiat voivat haalistua ja patinoitua, ja sehän taas horjuttaisi valppaasti valvovaa demokratiaamme.
Aamulla rauhoitin mieltäni kuuntelemalla maisteri Lindgrenin esitelmää ihmelapsi Franz Schubertista. Musiikkitietäjien huolitellun matalaäänisestä puheesta maisterin kimakka ironia poikkeaa virkistävästi. Hänen verbaalinen kuvitteellis-interaktiivinen performanssinsa on harvinainen ilmiö radiossa. Hannu Taanila oli lajin yksinäinen edeltäjä. Kirjallisuuden tai teatterin saati muiden taiteiden puolella meillä ei ole ketään yhtä moniotteista peitsenkalistelijaa.
Taidekeskustelut ovat yleensä yksimielisten trendikkään edistyksellistä sananselitystä. Urheilutoimittajat ovat heti huomattavasti reippaampia. Jälkihiki edustaa osallistujien rautaista tietämystä ja usein haastavia urheilupolittisia kannanottoja. Sellaista lisää kulttuurikeskusteluihin! Poliittisista a-studioista en välittäisi puhuakaan, niissä tietää jo etukäteen kunkin puheenvuorot, vaikka toimittaja kuinka yrittäisi näitä hiostaa.
Eipä irtoa tästäkään jorinasta tämän enempää. Päätän yleis- ja kulttuuripoliittisen katsaukseni Hämeenkyrön kaurapellon lailtamalta tähän.
30.7. 2023