Aulis Aarnion kuolema ei ollut yllätys, silti suuri menetys. Kesän mttaan hänen kuntonsa heikkeni. Oli tarkoitus vielä tavata syksyn alussa, mutta Aulis naurahti, ettei pysy enää tolpillaan. Oli tyydyttävä vaakasuoraan asentoon. Sanoi ilmoittavansa heti, kun tilanne paranee. Sitä hetkeä ei enää tullut.
Talven ja kevään mittaan meillä oli sarja tapaamisia Kangasalan kahvila Paakarissa. Asia oli painava, Aulis oli luvannut kirjoittaa valituksen hovioikeuteen saamastani naurettavasta korirauhan rikkomista koskevasta tuomiosta Pirkanmaan käräjäoikeudessa. Pohdimme ja puimme asiaa monelta kulmalta. Aulis piti tuomiota täysin kohtuuttomana ja osoitti käräjäoikeuden päätöksen perusteluissa useita heikkoja, suorastaan kestämättömiä kohtia.
En nyt enää jauha tapauksen yksityiskohtia. Aulis otti pyytämäni tehtävän tapansa mukaan perusteellisesti ja kirjoitti 6-sivuisen valituksen suuren tietonsa ja taitonsa pohjalta. Hän tokaisi, että kai ne ainakin lukevat sen hovioikeudessa. Lukivat tai eivät, valitus ei kuitenkaan vaikuttanut mitään, tuomio pysyi. Aulis oli sanalla sanoen tyrmistynyt. Minua taas harmitti se, että tulin osaltani aiheuttaneeksi kansainvälisesti tunnetulle oikeutieteilijälle hänen uransa loppumetreillä tällaisen pettymyksen.
Tavallaan valitus oli vastapalvelus. Olin viimeksi esittelemässä Auliksen romaania Viiltävät muistot hänen pyynnöstään eräässä matineassa. Olen lukenut ja lausunut käsitykseni hänen monesta käsikirjoituksistaan. Kaksi hänen näytelmäänsä olen ohjannut hänen omassa Ramppiteatterissaan Kangasalla. Yhteyttä pidimme kirjallisuuden ja teatterin merkeissä, vähemmän oikeustieteen. Auliksessa paloi lieki kulttuurin kentille, vaikka hän oli saavuttanut laakereita siviilioikeuden teorioissa ja yhteiskuntafilosofisissa pohdinnoissa. Vieläkin hänellä oli tekeillä esseekokoelma, ehkä se saadaan toimitetuksi julkaisukuntoon.
Aulis Aarnion kaltainen poikamaisen vireä idealisti on harvinaisuus. Hän piti kontaktia hyvin laajaan tuttavapiiriin ja oli aina valmis keskustelemaan mitä moninaisimmista kysymyksistä. Paikallisen kulttuurin harrastajina tunsimme hengenheimolaisuutta. Yhteys yliopistoon ja tieteeseen oli meille näiden ohella yhteinen, tosin aika eritasoinen. Murheiselta tuntuu, ettei hänen syvän miehinen äänensä enää kuulu puhelimesta. Hän esitteli auliisti saavutuksiaan, mutta oli aina valmis kuuntelemaan ja auttamaan kaveria. Häntä tulee oikein ikävä.
Ihana laulaja Helena Juntunen on julkaissut mietteitään kirjailija Petri Tammisen siiivilän läpi. Uusi kirja Joskus liikaa, aina liian vähän julkaistiin eilen Kansallisoopperan lämpiössä. Ei se ollut mikään tavallinen julkkari, vaan eräänlainen säihkyvä lavashow. Päähenkilön lisäksi siihen osallistuivat työparinsa Tamminen, dramaturgi Juhani Koivisto ja pianisti Jukka Nykänen. Helena itse lauleli sulokkaasti yllättäviä numeroita, lopuksi jopa dueton Ville Rusasen kanssa.
Kirja on aika ohut 200-sivuinen, sisältää proosarunon kaltaisia ilmavia katkelmia laulajan loistavan uran vaiheista. Melko yllättävästi kirja alkaa siteeraamalla pitkään Helenan saamaa murskaavaa kritiikkiä Sentan roolista Lentävässä hollantilaisessa Grazin oopperatalossa. Harva tallentaisi tällaisen kokemuksen kirjaan. Perimmäinen syy on tietysti väärässä ohjauksessa, jonka asenteet Juntunen kuvailee hupaisasti, karvaita muistoja kaihtelematta. Kirja on muuten kevyttä luettavaa, sen melkein hotkaisi nimikirjoitusjonossa ja loput raitsikassa. Jotain sentään jäi silmäilemättä.
Helenan muistan tietysti hänen roolistaan Siikrinä Hämeenkyrön Sillanpää-oopperassa 2017-18. Se oli minusta lumoava rooli ja ooppera sinällään suuri menestys. Vielä aiemmin muistan laulajan Ilmajoen oopperasta Taipaleenjoki vuosilta 2010-12, jolloin hänen roolinaan oli Yrjö Jylhän onneton vaimo Kirsti Svensson. Kun Kirstillä oli taipumusta alkoholiin, tuntui säpsähdyttävältä lukea samoista ongelmista Helenan omalla kohdalla. Ilmankos hän hoiperteli lavalla hyvin eläytyvästi asianomaisissa kohtauksissa. Hän näyttää raitistuneen juuri 2012, kun oopperan esitykset päättyivät. Olikohan näillä mitään yhteyksiä?
Ihmeellinen laulaja, räiskyvä esiintyjä, repäisevä nainen hennon kuorensa alla. Lyhyt ja tavallinen, kuten hän itse luonnehti. Ilo on ollut hänet tuntea, kylässäkin hän kävi perheineen Villa Viehätyksessä. Seuraavaksi häntä voidaan ihailla Kansallisoopperan Lepakossa, josta kertoo se 12-metrinen juliste oopperatalon seinässä. Helena tuntui olevan siitäkin hyvin otettu. Jospa menisin katsomaan kuulua operettia, kunhan olen vähän kunnollisemmin selaillut kirjaa, löytänyt siitä uusia tasoja. Muistelmia on tänä syksynä ilmestynyt sankka joukko ja lisää tulossa; tämä edustaa persoonallisinta puolta, läikehtivän ja suojattoman omakohtaista tilitystä.
7.10.2023