Mitä kaikkea ihminen kestää. Tätä ajattelin useaan otteeseen, kun luin tšekkiläisen kirjailijan Alena Mornštajnován romaania Hana (kuvassa). Heti on sanottava, että se on kohdallani syksyn suurin yllätys ja paras lukemani romaani vuosiin. Se on järkyttävä, traaginen ja samalla syvästi inhimillinen, paikoin suorastaan hykerryttävän hauska. Voiko tämä olla mahdollista?
Miten kirja yleensä tuli luokseni? Syynä oli vanha ystäväni Markéta Hejkalová, Mika Waltarin tšekintäjä ja elämäkerran kirjoittaja. Kirjamessujen aikaan hän kutsui minut Akateemiseen, esitteli minulle kotimaansa kirjailijatähden Alena Mornštjanován ja tarjosi meille kahvit Café Aallossa. Tämä oikeastaan sen vuoksi, että en päässyt kirjan julkistamiseen, koska oli mentävä samana päivänä Lauri Törhösen kuuluisaan väitöstilaisuuteen.
Minulle kerrottiin, että romaani Hana on ollut valtava menestys Tšekissä, missä sitä on myyty pitkälti yli 200 000 kappaletta. Meillä eivät edes Kari Hotakainen ja Kimi Räikkönen pysty vastaavaan. Näin syntyi kieltämättä aika lailla ennakkolatausta. Voisiko kirja vastata maineestaan? Se on nyt toistaiseksi tuntemattoman kustantajan Kairaamon ensimmäinen julkaistu kirja, suomentajana firman perustaja Susanna Räty. Tämän komeammmin uusi kustantaja tuskin voisi meillä aloittaa.
Puhuimme kahvilassa juutalaisvastaisuudesta, joka taas nostaa päätään Euroopassa ja muuallakin. Tuttu aihe, mutta voiko sillä todella taas olla kasvupohjaa. Kuulin että näin todella on. Poliisit vartioivat synagogeja, juutalaisten hautoja häpäistään ja meillä Suomessakin on nähty pientä mielenosoitusliikehdintää. Ihmettelin myös voiko Alenan romaani ammentaa näin koetellusta lähteestä vielä jotakin uutta kerrottavaa.
Kun olin lukenut 100 sivua, luovuin kaikista epäilyistäni. Tässä todella on jotakin oikeata, tuoretta, koskettavaa kerrontaa. Tässä vanhaa juutalaisvainojen aihetta lähestytään hitaasti mainion perhekuvauksen kautta pienessä tsekkiläisessä Mezrícín kaupungissa. Valitettavasti surkeasta koneestani ei löydy kaikkia erikoismerkkejä kaupungin nimeen. Jossakin se kuitenkin on, ja lukiessa siitä tulee yhä todellisempi. Sen tori, talot huoneineen ja sisustuksineen ja hitaasti virtaava joki alkavat elää omaa vangitsevaa elämäänsä.
Alussa ajattelin, että tässäpä sydmellinen ja välillä hirtehisen hauska perhekuvaus. Vasta vähitellen yhä syvemmät varjot alkavat ympäröidä tutuiksi käyneitä ihmisiä. Sitten varjot pitenevät ja muuttuvat ahdistavaksi vainoksi. Eletään Eurooppaa 1930-luvulla, Hitler ulottaa valtansa Tsekkoslovakiaan. Lukijalle käy vasta tällöin ilmi, että nämä surumielisen rakastettavat ihmiset ovat juutalaisia ja heille alkaa käydä todella huonosti. Etnotaustaa ei ole aiemmin mitenkään korostettu. Tämäkin on kertojan taitoa, kaikkea ei paljasteta heti, esirippua vedetään vähän kerrallaan historian julmuuksien edestä.
Toinen kerronnan ihailtava taito koskee aikatasoja, jotka vaihtelevat vuosisadan alusta aina sodanjälkeisiin vuosiin 1960-luvulle saakka. Rakenne jäsentää hienosti selkeyden ja oikullisuuden. Sinä aikana keskeiset perheet ja kaupungin muut asukkaat kokevat hirveitä mullistuksia. Mutta kertoja ei syyllistä eikä osoita sormella eikä ylipäätään yritä nostattaa tunteita, vaan kuvaa kaiken rauhallisesti, tarkasti, mitään salaamatta tai ketään erikseen säälimättä. Näin tunteet siirtyvät kokonaisina, miltei kestämättöminä lukijan haltuun. Henkilöiden pienet murheet kotona, koulussa tai rakkaudessa lomittuvat isompiin ja saavat synkeät maailmanhistorialliset kehykset.
Keskushenkilö Hana on perheensä vanhempi tytär, kaunis juutalaisneito, lahjakas käsitöissään, valmistuu opettajaksi, haaveilee omasta perheestä ja lapsista. Mitä sitten tapahtuu, ylittää kaiken ihmisen kestokyvyn, mutta hän kestää ja selviytyy kaikesta kuin monien ihmeiden kaupalla. Hanan henkilökuva jää kuin syövytettynä lukijan mieleen. Ajattelen häntä heti herätessäni. Muutkin kirjan henkilöt todistavat, että elävä ihmiskuvaus on kaiken kestävän kirjallisuuden lähtökohta ja välttämätön perusta, jota kuitenkaan aniharvoin kohtaa tämän tasoisena.
Kokosin jonkin aikaa voimiani ennen kuin uskalsin lukea kirjan lopun, viimeiset 50 sivua. Mutta kestin senkin. Siellä odottaa kärsimyksen pohja mutta myös katharsis, yllättävästi viimeisessä lauseessa jopa elämänmyönteisyyden hento lupaus. Lukijan valtaa ihmeellinen hyvän tahdon ja elämänuskon tunne. Ihminen todellakin selviää näköjään ihan mistä vain kun niikseen tulee, sen Alena Mornštajnová väkevällä romaanillaan näyttää ja todistaa.
Tietysti holokaust on vanha ja monenmonia kertoja kaluttu aihe, mutta silti riittää kovapäisiä kansanvillitsijöitä, jotka tahtovat kieltää sen todellisuuden. Heidät pitäisi edesvastuun uhalla pakottaa lukemaan Hana ja vaatia heiltä siitä kertauskuulustelu kerran vuodessa. Ehkä se pieneltä osaltaan voisi estää historiaa toistamasta itseään, mistä nyt näkyy pahaenteisiä viitteitä. Nujerrettakoon ne heti alkuunsa ennen kuin mitään pahempaa ehtii tapahtua.
3.11.2023