Tampereen kirjafestarit oli nyt vihonviimeinen messu, missä kävin. Tampere-talo on avara ja toisaalta sokkeloinen paikka, salit eivät löydy helpolla. On pitkiä välimatkoja, mutta kun oikea paikka löytyy, keskustelurauha tiivistyy paremmin kuin keskellä messuhälyä. Minut oli sijoitettu kolmannen kerroksen Maestroon, ja arvelin, ettei sinne moni jaksa kiipeillä, mutta ihmeesti riitti kuulijoita. Aamulehden entinen toimittaja Marja Aalto haastatteli. Kaikki puhuttajani ovat syksyn mittaan olleet päteviä, kirjan tuntevia.
Varasin sen verran aikaa, että ehdin kuulostella kollegoita. J-P Pietiäisen kanssa ratkoimme erästä historian arvoitusta. Kuka oli se Kosolan ”kaksoisolento”, jonka nähtiin nousevan presidentti Relanderin autoon lapualaismarssin päätöstilaisuuden jälkeen Senaatintorilla. Myyttinen tieto väittää, että se oli nimenomaan Kosola itse, mutta J-P on tämän kirjassaan määrätietoisesti kumonnut. Eräs tuntemattomaksi jäänyt vanttera kaljupäinen herra tuli ja lähti presidentin autossa. Kuka siis? Minulla on hyvä ehdokas, jonka esittelin valokuvien kanssa tutkijalle. On jopa sukua. Perästä kuullaan.
Kävin kuulemassa muutakin presidentillistä ohjelmaa. Jälleen presidenttiehdokkaat marssivat rivissä keskustelemaan – tällä kertaa ”elämänsä kirjasta”. Tämä oli rennompi ja eloisampi istunto kuin viimekertainen yliopiston juhlasalissa. Urpilainen puuttui taas joukosta, samoin Li Andersson. Jälkimmäinen esitteli jo elämänsä kirjan Hesarin esseessä, Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan. Mika Aaltola tulkitsi lehdessä uusiksi Juhani Ahon Juhan sen verran mutkia oikoen, että juttu on herättänyt jälkikeskustelua. Ehkä Ahon tendenssi ei ollut niin ulkopoliittinen kuin Aaltola uumoilee.
Nyt Mika Waltari nousi keskustelun yhdistäväksi tekijäksi. Jussi Halla-aho sen aloitti valitsemalla mielikirjakseen Turms kuolemattoman. Hän sanoi, että olisi yhtä hyvin voinut valita tunnetumman Sinuhe egyptiläisen, niin samantyyppisiä nämä Waltarin historialliset romaanit ovat. Sari Essayah lisäsi kierroksia puhumalla alkukristittyjä kuvaavista Valtakunnan salaisuudesta ja Ihmiskunnan vihollisista. Hän oli hyvin selvillä myös Waltarin problemaattisesta naiskuvasta. Pekka Haavisto ilmoittauti hänkin Waltarin ihailijaksi. Mika Aaltola kertoi saaneensa jopa etunimensä Waltarin mukaan. Vain laidoilla istuvat Stubb ja Harkimo jäivät tämän keskustelupiirin ulkopuolelle.
Kiinnostavasti ehdokkaat pohtivat romaanin ja historiallisen totuuden suhteita. Waltari oli tunnettu tarkkuudestaan, vain siinä hietakirpun kohdalla hän haksahti, niin että sveitsiläisen hyönteistutkijan oli häntä oikaistava: kyseinen kirppu levisi Egyptiin vasta Ekhnatonia myöhäisempänä aikana pyhiinvaellusten mukana. Referoin näitä muistinvaraisesti kuten keskustelijatkin. Tämänkin otoksen pohjalta huomataan, että meillä on kirjallisesti kohtalaisen sivistyneitä ehdokkaita korkean virkaan. Perinteet velvoittavat Kekkosesta alkaen.
Vaalien teemaa liittyy myös Kari Häkämiehen ja Rosa Meriläisen yhdessä kirjoittama dekkari Presidentintekijän kuolema, jossa varsinaisen murhatapauksen taustalla vilahtelee neljä presidenttiehdokasta vaalien lähestyessä. Ajankohtaiseen saumaan kirja iskee. Valpas iltapäivälehden toimittaja yrittää siinä kaivaa ehdokkaiden taustoista kompromettoivia asioita. Viime kesänä kuumentunut poliittinen teema ei tässä enää iske tulta kuten ei todellisuudessakaan. Vaan kuka tietää mitä paljastuksia vielä tulee. Häkämiehellä on aina varma tuntuma päivänpolitiikkaan, muta en osaa sanoa, mitä lisää toinen kirjoittaja on hänen tuotantoonsa tuonut. Ainakin naisistuneen vammaisen päähenkilön. Minulle tuli vähän kunnon kotkalaispoliiseja Söderiä ja Jorosta ikävä.
Finlandia-voittaja Sirpa Kähkösellä oli tietysti loputon jono signeerauksen pyytäjiä. Luin vasta äskettäin hänen kirjansa 36 uurnaa, ja hyvin taidokkaasti rakennettu autofiktiivinen romaani se on. Sen tyylillinen tarkkuus muistuttaa siroa koruommelta, jossa jokainen pisto on kohdallaan. Kertojan äiti-suhde avautuu moniin suuntiin, mutta jää kaltaiselleni parkkiintuneelle mieslukijalle tietyn välimatkan päähän. Poliittisen lähihistorian taso siinä kyllä kiinnosti, osin tuttu Kähkösen aiemmista romaaneista. Hänen paras teoksensa on mielestäni Graniittimies (2014). Äidistään ovat muutamatkin viime aikoina kirjoittaneet, Anja Snellman ja Hannu Mäkelä tulevat mieleen. Ja voi voi, Sillanpäähän se vasta äite-vainaastaan kirjoittikin, tosin vain novelleissaan ja muistelmissaan.
Niin, oma muistelmani ei nyt päässyt tänä syksynä kunnolla esiin. Matti Kuusela arvioi käytävällä tavatessamme, että syynä on kielteinen ennakkoasenne, joka ei vielä murtunut. Olen ollut niin monen parjauksen kohteena, imago on rasittunut. Osaltaan vaikutti Hesarin nihkeä arvostelu, vaikka Matti teki parhaansa Aamulehdessä. Mutta sitten tuleekin messuilla vastaan fiksu lukija, Tampereen yliopistosta tuttu historiantutkija, joka paneutuu kertomaan, mitkä kohdat tekivät häneen vaikutuksen kirjassa: varsinkin alun lapsuus ja Helsinki-kuvaus sekä professori Sarajaksen pelottava hahmo, josta kertoi nähneensä jopa painajaisunia. Ehkä kirjan paksuus pelottaa monia. Ei auta, näillä mennään, ja tähyän jo uusiin tehtäviin, kuten Marja Aallon haastattelussa uhosin.
Muihin kauno- tai tietokirjoihin en ole vielä perehtynyt tämänkään vertaa. Onhan tulevina pyhinä aikaa, niin kuin ne nyt kohdallani suuresti arjesta eroaisivt. Juhlakautta kohden joka tapauksessa mennään.
4.12.2023