Kirjailtamat Ikaalisissa

Olikin mainio tilaisuus Ikaalisten Omalla Tuvalla. Sellaisia enää harvemmin järjestetään. Kuohuviinit tarjoiltiin eteisaulassa, sitten lavastus salin pikkupöydissä: kussakin päreen päällä kivenmuhkura, olihan Kiven päivä. Siihen nojallaan yksi kirjoistani, joka pöydässä eri. Tyylikäs näkymä viritti heti parhaaseen vireeseen.

Ensin juhlittiin ja kiitettiin Ikaalisten pitkäaikaista kirjakauppiasta Satu Holmaa. Kolme vuosikymmentä hän jaksoi pitää liikettään vastapäätä poliisilaitosta. Jälkimmäiseen tuli minulla huomattavasti harvemmin asiaa, mutta molemmissa käynti tiesi rahanmenoa. Sadun liikkeessä vastineeksi sai sentään aina hyvää kirjallisuutta, poliisilta vain sakkolappuja. Iltamissa saatiin kahvia ja pullaakin.

Kirjakauppa on kylän sydän ja kynttilä. Kun Satu viimein lopetti kauppansa, menetys oli huomattava paitsi Ikaalisissa myös lähikunnissa. Hämeenkyrössä ei ole enää aikoihin ollut kirjakauppaa. Mihin menet, kirja-ala? Hyvät muistot meitä lämmittivät. Satu oli illaksi palannut eantiseen elementtiinsä ja tilannut laatikollisen kirjojani myytäväksi. Kuutisen meni kaupaksi, näillä main hyvä tulos. Turun kirjamessuilla myytiin yksi (1) kappale. Useita sentään signeerasin.

Luhistuneen Oman Tuvan aikanaan kunnostuttanut Matti Huusari avasi tilaisuuden ja antoi Antti Sorrille puheenvuoron. Antti on luonut mainion Puistofilosofia-tapahtuman, jossa parinakin päivänä istuskelin kuluneena kesänä. Kehuimme ensin kilpaa Antin kanssa Satua, ja sitten alkoi haastattelu. Antti teki hyviä kysymyksiä ja minäpoika vastailin minkä kykenin. Nopeasti eteni matinea, paljon aiheita ehdittiin ainakin sivuta. Yleisökin lämpeni kyselemään.

Oikein mukava istunto. Mietin että paksu muistelmajuntikkani on nyttemmin saanut myös kivoja kritiikkejä lähinnä verkossa. Timo Vihavaisen blogiarvio ja Marja Kronsin ja Markku Jokipiin analyysit Verkkouutisissa lämmittivät kovasti mieltäni. Lisäksi ovat silmiini tulleet Pekka Gestrinin laaja jutu Pirkanmaan lehdissä, Hannu Niklanderin kritiikki Savon Sanomissa ja muissa sekä yllättävin kaikista, vanha kiistakumppanin Eero Marttisen rehti arvio Kalevassa, joka ennen boikotoi kirjojani. Kyllä kirja näillä palautteilla jo hyvin etsii paikkaansa syksyn vuolaassa kirjavirrassa. Ja Helsingin kirjamessut ovat vielä edessä päin, samoin Tampereen ja Jyväskylän vastaavat.

Kun nyt tänne maakuntaan taas pitkästä aikaa ajelin, jäänkin loppuviikoksi olemaan. On kaikenlaista syystoimitettavaa. Sota jatkuu ja voimistuu Israelissa, Ukrainan vastahyökkäys etenee vitkalleen, kaasuputkea kolhitaan Iträmeressä ja tietoverkkoa katkotaan ties missä. Maailma alkaa olla pahimmalla mallillaan. Mutta kun katson ikkunasta pellolle, jota sade hiljalleen roimii ja tuuli nousee, täällä on niin kuolleen hiljaista ja rauhallista, että on vaikea kuvitella mitään rähinää missään käytävänkään. Onneksi.

Kammiostaan korkeasta/ Katselee hän mailman piirii, / Taisteloa allans monta; / Havu-oksan rauhan-viiri /Päällänsä liepoittaa.

Aleksis Kiven päivänä 2023

Matti Klingen muistoseminaari

Istuimme pienillä jatkoilla Ullanlinnassa. Professorin käsi puristui viskilasin ympärille. ”Kun minua ei arvosteta Suomessa. Se on vain kestettävä. Ruotsissa on jo aivan toista.” Ihmettelin hänen puuskahdustaan. Eikö muka arvostettu?

Jos Matti Klinge olisi saanut hengen viestin maanantaisesta muistoseminaaristaan, hän olisi varmasti lohduttautunut. Arvostusta, kunniaa ja hymistystäkin sateli. Vaikka olihan sitä ennenkin tullut, kunniamerkkejä, arvonimiä, asemia. Kiitosta ja kritiikkiä jokseenkin tasapuolisesti. Ainakin hänet huomattiin missä vain hän liikkui ja mitä hyvänsä hän teki tai lausui. .

Yhdeksän puhujaa kertoi arvioitaan, kokemuksiaan ja muistojaan Matti Klingestä Yliopiston juhlasalissa. Väkeä kertyi lujasti, lähes 700 henkeä. Harva professori saa tällaisen huomionosoituksen. Kaikilla oli vain myönteistä kerrottavaa opettajastaan. Vahvan vaikutuksen hän on tehnyt ystäviinsä. Vastustajat ja vihamiehet olivat hiljaa tai poissa. Kuolemansa jälkeen Matti sai paistatella sydämensä kyllyydestä.

Liikutuin kun Marketalle ojennettiin iso kukkapuska. Hänellä on ollut varmaan kestämistä viime aikoina. Matti oli hänen aurinkonsa. Samalla Marketta oli uuttera työtoveri, kun Matin päiväkirjoja ja muistelmia koottiin ja toimitettiin. Touko Siltala muistutti, mikä onni kohtasi kustantajaakin, kun perheen puolesta oli tarjolla ammattitaitoinen editori. Siitä huolimatta kolmiosaiseksi suunniteltu teos kasvoi kuusiosaiseksi.

Vain Ilkka Niiniluoto taisi mainita myös esimerkin Klingen kohtaamista tölväisyistä´: ”Blomma” eli Yrjö Blomstedt kirjoitti ilkeän arvostelun hänen Yliopiston historiastaan Kanavaan. Oli muitakin kritiikin sivalluksia, jotkut jopa perusteltuja, mutta niitä ei nyt muisteltu. De mortuis nil nisi bene. Kaikki salissa olivat varmasti vakuuttuneita siitä, että Matti Klingen kaltainen monipuolinen ja tyylitietoinen lahjakkuus on meillä harvinaisuus, sui generis. Itsekin hän oli siitä hyvin tietoinen.

Umeån museologian professori Kerstin Smeds kertoi, kuinka liberaalin suopeasti Klinge suhtautui radikaaleihin oppilaisiinsa – sillä edellytyksellä, että he ottivat tutkimustyön vakavasti. Totesimme Juhani Niemen kanssa, että Klinge olisi varmasti suhtautunut myönteisesti myös yliopiston vallanneisiin opiskelijoihin. Ehkä hän olisi nähnyt heissä pienoiskoossa Pariisin kuuluisan yliopistovallankumouksen henkeä omilta opettajavuosiltaan Sorbonnessa.

Klinge poikkesi silloin tällöin Liisankadulla Kotimaisen kirjallisuuden laitoksella, mutta luki oman ilmoituksensa mukaan vähän uutta kotimaista kirjallisuutta. Kaikkeen ei aika riitä. Mieluiten hän liikkui 1800-luvulla. Maalaustaiteestakin hänellä oli laajat tuedot sekä omaa kokemusta. Muutamia näytelyitä hän piti Helsingissä.

Muutamat nuoremman polven edustajat kuten Ilmari Kontio, Mikko-Olavi Seppälä ja Sirpa Kähkönen kertoivat ensijännityksestä, kun pääsivät kosketuksiin maineikkaan auktoriteetin kanssa ja saivat käydä hänen merkittävässä kulttuurikodissaan. Äkkiä Klingen ystävällisyys kuitenkin sulatti alkupelon. Hänet muistetaan suopeimmin kannustavana opettajana ja monien ulkomaisten opintomatkojen vetäjänä oppilailleen. Ei huolta Matti, kyllä arvostusta tuntuu riittävän ja ajan myötä se varmaan kasvaakin.

Ehkä hänen historiantutkimuksistaan ja tieteelliseastä toiminnastaan järjestetään vielä oma seminaari, aihetta ainakin riittäisi. Klingen tuotanto on kieltämättä mittava, hän eli kuin esikuvansa Topelius: nulla dies sine linea. Hänen päiväkirjoissaan ja muistelmissaankin riittäisi tutkimista, kunhan vain lukijana pääsee yli hänen tietyn asenteellisuutensa, ajoittaisen arroganssinsa ja ennätysmäisen itsekylläisyytensä.

Helsingin kaupunki järjesti vastaanoton seminaarin jälkeen eikä ollenkaan syyttä. Kuka on niin paljon kotikaupunkiaan tutkinut, kehunut ja esitellyt kuin Matti Klinge, vanha norssi ja latinisti, jota ei voi oikein kutsua stadin kundiksi, sillä ei hän mikään kundi ollut. Häntä voisi pikemmin kutsua periurbaaniksi gentlemanniksi, läpikotaisin oppineeksi ja sivistyneeksi, jonka vertaista ei taida enää tulla.

9.10.2023

 

Uusi Jom Kippur

Historia toistaa itseään, sanotaan. Joskus näin tapahtuu kirjaimellisesti. En aavistanut, kuinka akuuttia elokuvaa menimme katsomaan lauantaina, kun iltapäivänäytöksenä annettiin Guy Nattivin ohjaama Golda Kinopalatsissa. Aamulla oli uutisissa joitain tietoja uusista iskuista Hamasin ja Israelin välillä, mutta niitähän on aina. Ei ollut vielä käsitystä, kuinka hurjasta hyökkäyksestä nyt oli kysymys.

Merkillisesti elokuva näytti ja pohjusti sen, mitä taas oli tapahtumassa. Jom Kippur -sota 1973 toistui, jälleen Israelin kuuluisa tiedustelupalvelu petti täydellisesti. Palestiinan ja Syyrian yhteishyökkäys alkoi musertavalla tulivoimalla, Venäjä ja Iran antoivat tukea. Pääministeri Golda Meir ja koko puolustuksen johto yllätettiin housut kintuissa. Elokuva kuvaa hyvin Goldan tyrmistyksen, ja kuuden päivän sodan sankari Moshe Dayan menettää hermonsa kokonaan.

Silloisesta sodasta seurasi tiukka tutkinta, jossa Golda Meir oli syytettynä rikoksista, mutta hänet vapautettiin kaikesta vastuusta. Vanha ketjupolttaja selvisi kuulusteluista tyyneen tapaan. Samaan aikaan hänet oli leikattu leviävästä syövästä. Draamaa riitti. Myöhemmin kävi ilmi, että Israelin tiedustelupalvelu oli ollut väliaikaisesti pois päältä juuri kriittisinä päivinä. Vastuullinenkin nimettiin, hän ei ollut Meir eikä Dayan. Viimein Israelin puolustus pääsee jaloilleen, ja massiivinen hyökkäys torjutaan. Mistään suuresta torjuntavoitosta ei kuitenkaan ollut kyse.

Kuinka paljon samoja piirteitä on tässä uudessä hyökkäyksessä, jää kohta nähtäväksi. Nytkin Hamasin rinnalla näyttävät olevan Iran ja Venäjä. Nattivin elokuvassa Venäjää kurmuutetaan kunnolla. Paralleelit Ukrainan sotaan tulevat kuvien välistä selviksi. Aniharvoin on nähtävillä näin oikeasti ajankohtainen elokuva. Termiä käytetään yleensä löysästi vähän mistä tahansa tuotteesta.

Ihmettelimme Helen Mirrenin eläytyvää ihmesuoritusta Golda Meirin roolissa. Kuka toinen näyttelijä antaisi rumentaa itseään näin rusentavasti? Näköisyys on niin täydellinen, että uutta digitaalista tekniikkaa on taatusti käytetty – vai onko? Äskettäin Robert De Niro nuorennettiin tekinsin keinoin johonkin elokuvaan. Yhtä hyvin voidaan kaunis nainen vanhentaa miltei tunnistamattomaksi.

Elokuvahan on yksipuolinen ja näyttää sodan vain Israelin johdon kannalta. Siitä kasvaa kuitenkin sen herpoamaton intensiteetti. Katsojina olemme mukana yllätyshyökkäyksen vastaanottajina. Pienet sivuroolit täydentävät monomaanisesti jyräävää kuvausta.

Kuinka sitten käy tänä päivänä Gazassa ja Israelissa, näyttää jokseenkin toivottomalta. Benjamin Netanjehu on vähintää yhtä hurja johtaja kuin Golda Meir, jonka tyyli oli hillitty, mutta päätökset voimakkaita. Elokuva päättyy riemukkaan toiveikkaasti, Jimmy Carterin junailemaan rauhansopimukseen, jonka piti olla ikuinen. Aiemmin Henry Kissinger on elokuvassa esiintynyt Israelin pelastajana omalla karun realistisella tavallaan. Mikä tulee tänään olemaan Yhdysvaltain asenne, jää pikapuoliin nähtäväksi. Maailmanpoliisi ei ole enää niin kiinnostunut kaukaisista ongelmista, mutta Israelia se ei sentään voi hylätä.

Loputon konflikti Lähi-Idässä jatkuu äärettömiin, ja Ukrainan sota saa seurattavaksi rinnakkaisen tragedian kaaren. Ukrainassa on sentään pieniä toivon pilkahduksia, Israelin ja Hamasin sota nostattaa ilmoille vain synkeitä tuhon leimahduksia.

8.10.2023

 

 

Ystävä poissa, toinen juhlii

Aulis Aarnion kuolema ei ollut yllätys, silti suuri menetys. Kesän mttaan hänen kuntonsa heikkeni. Oli tarkoitus vielä tavata syksyn alussa, mutta Aulis naurahti, ettei pysy enää tolpillaan. Oli tyydyttävä vaakasuoraan asentoon. Sanoi ilmoittavansa heti, kun tilanne paranee. Sitä hetkeä ei enää tullut.

Talven ja kevään mittaan meillä oli sarja tapaamisia Kangasalan kahvila Paakarissa. Asia oli painava, Aulis oli luvannut kirjoittaa valituksen hovioikeuteen saamastani naurettavasta korirauhan rikkomista koskevasta tuomiosta Pirkanmaan käräjäoikeudessa. Pohdimme ja puimme asiaa monelta kulmalta. Aulis piti tuomiota täysin kohtuuttomana ja osoitti käräjäoikeuden päätöksen perusteluissa useita heikkoja, suorastaan kestämättömiä kohtia.

En nyt enää jauha tapauksen yksityiskohtia. Aulis otti pyytämäni tehtävän tapansa mukaan perusteellisesti ja kirjoitti 6-sivuisen valituksen suuren tietonsa ja taitonsa pohjalta. Hän tokaisi, että kai ne ainakin lukevat sen hovioikeudessa. Lukivat tai eivät, valitus ei kuitenkaan vaikuttanut mitään, tuomio pysyi. Aulis oli sanalla sanoen tyrmistynyt. Minua taas harmitti se, että tulin osaltani aiheuttaneeksi kansainvälisesti tunnetulle oikeutieteilijälle hänen uransa loppumetreillä tällaisen pettymyksen.

Tavallaan valitus oli vastapalvelus. Olin viimeksi esittelemässä Auliksen romaania Viiltävät muistot hänen pyynnöstään eräässä matineassa. Olen lukenut ja lausunut käsitykseni hänen monesta käsikirjoituksistaan. Kaksi hänen näytelmäänsä olen ohjannut hänen omassa Ramppiteatterissaan Kangasalla. Yhteyttä pidimme kirjallisuuden ja teatterin merkeissä, vähemmän oikeustieteen. Auliksessa paloi lieki kulttuurin kentille, vaikka hän oli saavuttanut laakereita siviilioikeuden teorioissa ja yhteiskuntafilosofisissa pohdinnoissa. Vieläkin hänellä oli tekeillä esseekokoelma, ehkä se saadaan toimitetuksi julkaisukuntoon.

Aulis Aarnion kaltainen poikamaisen vireä idealisti on harvinaisuus. Hän piti kontaktia hyvin laajaan tuttavapiiriin ja oli aina valmis keskustelemaan mitä moninaisimmista kysymyksistä. Paikallisen kulttuurin harrastajina tunsimme hengenheimolaisuutta. Yhteys yliopistoon ja tieteeseen oli meille näiden ohella yhteinen, tosin aika eritasoinen. Murheiselta tuntuu, ettei hänen syvän miehinen äänensä enää kuulu puhelimesta. Hän esitteli auliisti saavutuksiaan, mutta oli aina valmis kuuntelemaan ja auttamaan kaveria. Häntä tulee oikein ikävä.

 

Ihana laulaja Helena Juntunen on julkaissut mietteitään kirjailija Petri Tammisen siiivilän läpi. Uusi kirja Joskus liikaa, aina liian vähän julkaistiin eilen Kansallisoopperan lämpiössä. Ei se ollut mikään tavallinen julkkari, vaan eräänlainen säihkyvä lavashow. Päähenkilön lisäksi siihen osallistuivat työparinsa  Tamminen, dramaturgi Juhani Koivisto ja pianisti Jukka Nykänen. Helena itse lauleli sulokkaasti yllättäviä numeroita, lopuksi jopa dueton Ville Rusasen kanssa.

Kirja on aika ohut 200-sivuinen, sisältää proosarunon kaltaisia ilmavia katkelmia laulajan loistavan uran vaiheista. Melko yllättävästi kirja alkaa siteeraamalla pitkään Helenan saamaa murskaavaa kritiikkiä Sentan roolista Lentävässä hollantilaisessa Grazin oopperatalossa. Harva tallentaisi tällaisen kokemuksen kirjaan. Perimmäinen syy on tietysti väärässä ohjauksessa, jonka asenteet Juntunen kuvailee hupaisasti, karvaita muistoja kaihtelematta.  Kirja on muuten kevyttä luettavaa, sen melkein hotkaisi nimikirjoitusjonossa ja loput raitsikassa. Jotain sentään jäi silmäilemättä.

Helenan muistan tietysti hänen roolistaan Siikrinä Hämeenkyrön Sillanpää-oopperassa 2017-18. Se oli minusta lumoava rooli ja ooppera sinällään suuri menestys. Vielä aiemmin muistan laulajan Ilmajoen oopperasta Taipaleenjoki vuosilta 2010-12, jolloin hänen roolinaan oli Yrjö Jylhän onneton vaimo Kirsti Svensson. Kun Kirstillä oli taipumusta alkoholiin, tuntui säpsähdyttävältä lukea samoista ongelmista Helenan omalla kohdalla. Ilmankos hän hoiperteli lavalla hyvin eläytyvästi asianomaisissa kohtauksissa. Hän näyttää raitistuneen juuri 2012, kun oopperan esitykset päättyivät. Olikohan näillä mitään yhteyksiä?

Ihmeellinen laulaja, räiskyvä esiintyjä, repäisevä nainen hennon kuorensa alla. Lyhyt ja tavallinen, kuten hän itse luonnehti. Ilo on ollut hänet tuntea, kylässäkin hän kävi perheineen Villa Viehätyksessä. Seuraavaksi häntä voidaan ihailla Kansallisoopperan Lepakossa, josta kertoo se 12-metrinen juliste oopperatalon seinässä. Helena tuntui olevan siitäkin hyvin otettu. Jospa menisin katsomaan kuulua operettia, kunhan olen vähän kunnollisemmin selaillut kirjaa, löytänyt siitä uusia tasoja. Muistelmia on tänä syksynä ilmestynyt sankka joukko ja lisää tulossa; tämä edustaa persoonallisinta puolta, läikehtivän ja suojattoman omakohtaista tilitystä.

7.10.2023

 

Pohjoismaat lähellä?

Norja sai nyt neljännen kirjallisuuden Nobel-palkintonsa. Björnstjerne Björnsonin (1903), Knut Hamsunin (1920) ja Sigrid Undsetin (1928) sarjaan liittyy sadan vuoden tauon jälkeen Jon Fosse. Henrik Ibsen puuttuu joukosta, hän olisi hyvin ehtinyt saada palkinnon (k. 1906), mutta ilmeisesti hän oli liian ärhäkkä dramaatikko Ruotsin Akatemian makuun.

Olisiko näytelmäkirjailijana parhaiten tunnettu Jon Fosse nyt melko myöhäinen hyvitys Ibsenin hylkäämisestä? Kuka muuten tuntee Fossen? Kuka meillä on lukenut yhtään hänen teostaan? Ei ole edes suomennoksia. Ei löydy kuulemma nynorsken kääntäjiä. Suuressa kustantamossa toimivan tuttavani mukaan ruotsin kielen kääntäjätkin ovat hakusessa. Hei mitä ihmettä? Eikö meillä enää seurata pohjoismaista kirjallisuutta. Veikkauslistoilla kauan roikkunut Fosse pääsi yllättämään meidät  aivan samoin kuin jotkut Kiinan tai Afrikan kirjailijat.

Totta puhuen en itsekään ehdi paljon naapurimaitten kärkikirjailijoita seurata. Venäläisiä tai virolaisia taidan tuntea paremmin kuin ruotsalaisia tai norjalaisia. Kaikkia ei ehdi millään lukea, hyvä kun joitakin kotimaisia uutuuksia.  Nyt sitten odotellaan Nobel-kirjailija Fossen ensimmäistä suomennosta.

Knut Hamsun oli meillä aikanaan hyvinkin suosittu ja hänet tunnetaan vieläkin paremmin kuin Fosse. Nobel-juhlassaan hänen kerrotaan vetäisseen akateemikko Henrik Schückiä parrasta ja taputelleen Selma Lagerlöfiä takapuolelle. Lopulta hän lahjoitti Nobel-mitalinsa hotellin kerrossiivoojalle kiitokseksi hyvästä palvelusta. (Luultavasti sai sen takaisin.)

Hamsun päihitti meidän Sillanpämme värikkäällä käytöksellään ja hämmensi myöhemmillä poliittisilla kannanotoillaan. Sillanpää haastoi juhlaillallisella arvoisat akateemikot painiotteluun Suomi-Ruotsi. Hänellä oli selvä alivoima. Sven Hedin, joka oli tutkimusmatkoillaan kerännyt kokemusta villien aasalaisten heimojen parissa, sai tehtäväksi rauhoittaa suomalaisen hurjapään. Sillanpää yritti Norjan matkallaan 1930 käydä tapaamassa Undsetia, mutta nobelistin vihainen koira karkotti hänet. Kaikesta huolimatta Sillanpää harrasti urallaan hyvin tuloksellista pohjoismaista kanssakäymistä ja kirjeenvaihtoa.

Tanskalainen fyysikko Niels Bohr sai 1922 Nobel-palkinnon atomin rakenteen selvittämisestä. Brittiläinen kirjailija Michael Frayn on kirjoittanut näytelmän Kööpenhamina siitä, kuinka saksalainen fyysikko Werner Heisenberg kävi tapaamassa vanhaa ystäväänsä Bohria Kööpenhaminassa keskellä maailmansotaa vuonna 1941. Hän oli saanut Nobelinsa 1932. Tämä älykäs ja intensiivinen näytelmä meni Helsingin Kaupunginteatterissa 2001 ja palaa nyt Ryhmäteatteriin, ensi-ilta on huomenna lauantaina.

Ennakkoesityksen perusteella voin vakuuttaa, että se kannattaa nähdä. Varmasti se on ajankohtaisin ja polttavin näytelmä pääkaupungissa tänä syyskautena. Kaksi kvanttifysiikan tutkijaa on aivan huulilla atomipommin kehittelyssä, jonka suunnittelijaksi Bohr sitten siirtyykin El Alamon aavikolle Texasiin. Siitä kertoo lähemmin erinomainen elokuva Oppenheimer, joka vielä menee ohjelmistossa ja antaa hyvän pohjan näytelmälle. Molemmissa on kysymys siitä, ehtiikö atomipommi valmistua ensin Hitlerin Saksan vaiko amerikkalaisten käyttöön. Tiedämme kuinka kävi. Molemmissa teoksissa käydään myös syvempiä moraalisia keskusteluja, jotka ovat edelleen pelottavalla tavalla akuutteja.

Ihailen näyttelijöitä Robin Svartströmiä, Santtu Karvosta ja Minna Suurosta, jotka hallitsevat pitkän ja tieteellisiä erikoistermejä sisältävän tekstin erehtymättä. Heitä ei näytä häiritsevän sekään, että ohjaaja Juha Kukkonen on pannut heidät laukkaamaan merkillistä neliörataa ympäriinsä näyttämöllä. Symboliikkaa en tajunnut, ehkä vain haluttiin puhenäytelmään ylimääräistä ja sinällään tarpeetonta liikettä. Teksti kantaisi vaikka lukudraamana. Mutta menkää ihmeessä itsea katsomaan, ette kadu.

6.10.2023

Hillittyjä valtauksia

Eräs viime viikon tapaus hukkui muihin menoihin. Kävin pitkästä aikaa Helsingin yliopistossa kuuntelemassa Max Jakobsonin kunniaksi pidettyä turvallisuuspoliittista seminaaria. Arvokas juttu, mutta päähuomion vei sekä minulta että medialta kokonaan muu. Heti vanhan puolen aulassa tulijaa kohtasi opiskelijoiden räyhäkkä joukko iskulauseita rytmikkäästi huutaen. ”Hallitus alas!”

Me Maanpuolustuskurssiyhdistyksen kutsumat ”eliitin” edustajat saimme livahtaa seinän vieriä pitkin juhlasaliin. Harvoin jos koskaan on ollut näin elävä avaus vastaaviin tilaisuuksiin. Yleensä olemme saaneet ennen esitelmää nauttia lasillisen viiniä hillityn puheensorinan säestyksellä. Minulle palasivat nuoruuden muistot mieleen.

Ensinnäkin tuolla mielenosoittajien takana oli vanha kotimaisen kirjallisuuden laitos sen siirryttyä Liisankadulta päärakennukseen. Ei siellä ollut koskaan näin repäisevää meininkiä kuin nyt tässä aulassa. Toiseksi muistin kuuluisan Vanhan valtauksen syksyltä 1968. Silloin etenin joukon hännillä, kun Jarmo Mäkelä särki ulko-ovien ikkunan ja huusi selkeällä äänellä: ”Me menemme omaan taloon!”

Kuinka ollakaan törmäsin nyt samaan mieheen juhlasalin ovella. Tällä kertaa hän oli täysin palvelleena toimittajana siirtynyt puku päällä eliitin puolelle. Kun muistutin menneistä, Jarmo totesi hiven haikeutta äänessään: ”Kyllä lämmin aalto lainehtii rinnassa…” Siirryimme muistoissamme ajassa 55 vuoden taakse. Silloinen valtaus oli seurauksiltaan melko merkittävä. Ylioppilaskunnan juhla siirrettiin Sibelius-Akatemiaan ja presidentti Urho Kekkonen loikkasi puheessaan valtaajien puolelle, ojensi ainakin kätensä nuorille. Oli myös valitettavia seurauksia. 60-luvun iloinen kapina alkoi jo runsaan vuoden kuluttua jakautua jäykkiin luokkakantaisiin sektioihin.

Presidentti Sauli Niinistö noudatti Kekkosen taktiikkaa ja osoitti lievää ymmärtämystä ylioppilaille. Tapasin eilen Ekbergillä entisen opintosihteerin, jonka kanssa ihastelimme rauhallisia olojamme. Missä maassa valtion päämies voi kävellä keskelle kiihkeitä mielenosoittajia ja leppoisasti puhella heidän kanssaan? Varmaan turvamies jossakin piileskeli. Sekä Niinistö että Kekkonen valitsivat indoktrinoivan puheyhteyden ylhäisen barrikadin sijasta.

Juttelin minäkin tilaisuuuden jälkeen parin fiksun ja ystävällisen ylioppilaan kanssa. Luja oli uskonsa toimien vaikutuksiin ja tukileikkausten peruuttamiseen. En nyt ryhtynyt kerskumaan, kuinka vähäisillä tuilla meidän ikäpolvemme opiskeli, sillä olotkin olivat kokonaan toiset. Hyvin olivat nämä nuoret myös organisoineet valtauksen eväs- ja tietopisteineen. Liike näyttää leviävän yli maan yliopistojen, joten jäädään odottamaan seurauksia.

Itse seminaari jäi mielenosoituksen jalkoihin, eikä sen puheista tarttunut paljon mieleen. Onneksi Pekka Huhtaniemi on lähettänyt linkin, josta voin joskus jälkeenpäin, jos tarve iskee, tarkistaa mitä viisaita turvallisuuspolitiikasta kerrottiin.

Turun kirjamessuista vielä sen verran, että luin eli kuuntelin loppuun Kari Häkämiehen Ruotsalaisen mysteerin. Kirja yllätti ja keskittyi enemmän venäläisten vehkeilyyn Helsingissä kuin alkuasetelmaan. Toki poliittinen murhakin Ruotsissa oli venäläistä tekoa. Häkämies on parhaimmillaan sijoittaessaa havaintoja ajan politiikasta henkilöiden suuhun. Kertoja voi huvitella antamalla henkilöittensä laukoa suorasukaisia mielipiteitä, joista hän varmaan kirjailijana jakaa osan. Varma asiantuntemus kuuluu edelleen taustalta.

Henkilökuvaus on sen sijaan vähän kaavamaista, ja loppuratkaisut kietaistaan parilla heitolla selviksi ikään kuin kirjailija olisi äkkiä kyllästynyt koko tarinaan ja halusi siitä eroon kohti seuraavaa kirjaa. Häkämies julkaisee kiivasta vauhtia ja pitää kirjansa tiukasti aikamme tapahtumissa kiinni. Keväällinen sairaskohtaus voi vähän tahtia hillitä, kuten Kari viittailikin, kun messuilla tapasimme. Joka tapauksessa jos haluaa vähän olla selvillä, mitä vallan kulisseissa tai niiden alapuolella tapahtuu, Häkämies on hyvä ja viihdyttävä opas.

4.10.2023

 

Matkoilta palattua

 

 

Toista viikkoa matkailin sinne ja tänne. Ensin Lontooseen ja muualle eteläiseen Englantiin.

Yksi vetonaula lähteä kuninkaalliselle matkalle oli kokenut vetäjäkaksikko Marjo Sanderson ja Satu Jaatinen. Marjo oli oppaana ensimmäisellä Lontoon matkallani ammoin 80-luvulla, jolloin tutkimme Timo Tiusasen kanssa sikäläistä teatterielämää. Niinpä oli hauska kiertyä aikojen takaa silloisiin tunnelmiin.

Hirvelän Marjo on lähtöisin Hämeenkyröstä vastarannalta, ja kuluneena kesänäkin hänet muutamaan otteeseen tapasin. Hänellä on edelleen hauska kyröläisperäinen puhenuotti yhdistyneenä soljuvaan englantiin ja rautaiseen asiantuntemukseen. Satu Jaatinen taas on tunnettu kuninkaallisten erikoistuntija, vastikään uuden kirjankin julkaissut. Näiden mimmien opastuksella aukenivat anteliaasti palatsit ja linnat ihmeineen ja taustatietoineen.

Ensimmäisen kerran astelin punamattoisia portaita Buckinghamin palatsiin. Vaikuttava elämys se oli näin turistivirrankin keskellä. Kun Windsorin linna vaurioitui tulipalossa runsaat parikymmentä vuotta sitten, kuningattaren piti rahantarpeessaan avata palatsinsa yleisölle. Muuten vain kutsutut vieraat ovat päässeet sinne hiippailemaan. Kiintoisaa oli nähdä varsinkin takkahuone ja nojatuolit, joissa Elisabet otti vastaan viikottain pääministerinsä. The Crown –sarjassa näistä oli hyvin arvailtuja kuvauksia.

Viehättävin asumus oli sittenkin maalauksellinen Sandringham vehmaan puiston keskellä. Se on kuninkaallisen perheen yksityinen lomanviettopaikka, kohtalaisen pieni ja siksi idyllinen. Pablo Larrainin ohjaama elokuva Spencer (2022) kuvaa perheen joulunviettoa Dianin näkökulmasta kovin koleasti, jolloin kartano on saatu näyttämään kammottavan pimeältä ja epäviihtyisältä. Meidän silmiimme se näytti hyvinkin kodikkaalta ja lämminhenkiseltä. Elokuvaa väritti tietysti Dianan epätoivoinen elämäntilanne, lopussa hän sieppasi poikansa kainaloon ja pakeni paikalta kesken rituaalisten juhlapäivien.

Minulle sykähdyttävintä oli käydä tervehtimässä vanhaa työpaikkaani Senate Housea eli Lontoon yliopiston päärakennusta. Ylväänä se edelleen seisoo  betonisena pilvenpiirtäjä Russell Squaren laidalla, nyttemmin remontoituna ja jotenkin modernisoituna, kun aulassa toikkaroin. En yrittänyt ajaa hissillä entiseen kerrokseen, koska tuttu laitos Slavonic and East European Studies ei enää siellä sijaitsekaan. Arvatenkin venäläisellä rahalla laitokselle on varustettu väljemmät tilat jonnekin muualle. Ahdasta siellä olikin taannoin 1986, mutta sitä rattoisampaa.

Hotellimme sattui olemaan ihan kulman takana. Squaren läpi kävellessämme silmäilin penkkejä, jotka oli messinkilaatoin omistettu ansioituneille kansalaisille. Kuinka ollakaan, yksi penkki oli nimetty vanhojen työtovereitteni Hannele ja Michael Branchin kunniaksi! Kylläpä tuli mieli hyväksi. Hannelen kanssa jaoimme saman työhuoneen, ja Michael johti laitosta suvereenein ottein. Monet muistot kulkivat, ei vähiten läheisessä ”susikoira-pubissa”, jossa oli railakas rugby-meininki, mutta ei enää sitä hallavaa vahtikoiraa, joka tarkasti tulijat epäluuloisesti nuuhkien.

Mutta ei niin hyvää etteikö jotain fiaskoa aina matkalla sattuisi. Teimme iltakävelyn lauantaina aivan infernaalisessa metelissä ja tungoksessa Charing Crossia pitkin Piccadilly Cirkukseen ja Sohon läpi takaisin Bloomsburyyn. Kyllä oli tutut paikat muuttuneet, kiiltäviä uusia rakennuksia ja valtaisia screenejä, mainoksia ja rockin pauhua kaikkialla ja nuorten rynnistystä jalkakäytävien ja katujen täydeltä. Foylesin kirjakauppa oli sentään arvokkaasti vanhalla paikallaan, miltei kaikki muu muuttunut. No ei nyt sentään, onhan British Museum ja muut vielä…

Uhkarohkean retken tulos: kun palasin hotelliin, puhelin oli takin taskusta kadonnut. Toivottavasti sen vei joku nuori työtön ja sai edes sata puntaa saaliistaan. Sinne katosivat tietoni ja yhteyteni. Kiitos vaan vanha Lontoo, paljon elämyksiä ja yksi kirvelevä tappio. Matkailu avartaa aina, toivottavasti tyhmistyin vain väliaikaisesti.

Uuden puhelimen hankinta ja yhteyksien restaurointi vie tunnetusti aikansa. Siinä välissä kipaisin Kotkaan ja selvitin viimeisiä päiviä auki olleen ”Pako Pomeijista” -näyttelyn, joka ehdottomasti pitikin nähdä. Kompakti, pätevästi laadittu ja riittävän hyvin rajattu esitys Vesuviuksen purkauksesta, roomalaisten merenkulusta ja Pompeijin arkielämästä. Merimuseon eteen rakennetaan jotakin valtaisaa areenaa, jollainen pitää olla jokaisessa kylässä. Oppaakseni osui pesunkestävä merikarhu ja satamajätkä, joka eloisasti kuvasi sataman entisaikaa ja noitui tätä nykyistä.

Je vielä oli matkattava Turkuun kirjamessuille, sielläkin sattui kaikenlaista. Esa Silander haastatteli minua muistelmistani Auditoriossa, eikä me pahemmin ainakaan mokattu, juttu kulki luistavasti. Kuulijoita oli kai puolisensataa suuressa salissa. Salla tuli tarkkailemaan ja vähän kiertelimme kaupoilla. Hauska oli tavata eritoten Kansallisen kirjakaupan lempeitä leidejä. Ja kaikkein hauskinta, että signeerauspaikalleni asteli kirjani ilmielävä henkilö kuuden vuosikymmenen takaa! Jyväskylän kesäyliopiston aikoina ihailemani kaunotar Taina Sampo, joka kiitti ”pääsystä kulttuurihistoriaan”. Huhhei.

Kävin kaupungin vastaanotolla, missä väki on kovasti nuorentunut ja naisistunut. Tapasin sentään Kotiseutuliiton nykysein toiminnanjohtajan, legendaarisen Markku Tannerin seuraajan Teppo Ylitalon ja Turun kaupunginkirjaston johtajan Rebekka Pilppulan, joka aiemmin toimi samassa hommassa Joensuussa. Protokollapäällikkö Mika Akkanen antoi joulurauhan julistuksista tutun äänensä kajahtaa illanvieton alkajaisiksi, ja viulunsoittoakin kuultiin sorinan läpi.

Kellahdin Sallan hoiviin Puolalanpuistoon, nautin Herkon valmistamaa mainiota sienipiirakkaa ja viiniä ja sain teinipoika Aslalta miekkailunäytöksen, hienoa.

Vielä lauantaina roikuin hetken messuilla ja kannattikin. Kuuntelin Tapio Bergholmin esityksen kirjastaan Kova Koivisto, joka osaltaan komistaa vanhan presidentin 100-vuotisjuhlallisuuksia Turussa. Ehdin jo lukea alkua, mielenkiintoisia uusia tietoja Koiviston uran alkuvaiheista 60-luvulta. Eipä näytä ollenkaan myyttinsä mukaiselta ”pyrkimättömältä” poliitikolta. Vastaan tuli myös vanha kaveri Kari Häkämies, puhuimme kirjallisista töistään ja innostuin kotimatkalla kuuntelemaan äänikirjana Ruotsalaista mysteeriä (2023), aiheeltaan polttavan ajankohtainen. Nopeasti Kari on jo keväällä siepannut kirjaan jopa kuluneen vuoden Nato-keskustelut ja muut kommervenkit.  Hyvin piti hallussaan koko kotimatkan.

Sellainen oli Turku-reissuni muiden kierrosten jälkeen. Mielialaani pudotti lopuksi murheviesti: vanha ystävä Aulis Aarnio on kuollut vaikean sairauden jälkeen. Meidän piti kesän jälkeen vielä tavata, mutta nyt se jäi. Kerään rauhassa asiaan liittyviä muistoja ja ajatuksia.

30.9. 2023

 

Lisätutkimuksia

Joskus pieni esitelmä voi sysätä tutkimusta eteenpäin. Näin kävi Hämeenkyrössä, missä  lehtori Asko Mielonen kääri hihansa ja otti viime session jälkeen selvää, mitä voidaa tietää Sillanpään novellin ”Niemisen perheestä” taustasta  historiallisten faktojen valossa.

Näyttää selvältä, että Sillanpää on tavannut kenttätuomioita 1918 jakaneen tuomarin ja keskustellut tämän kanssa Kalle Niemisen tapauksesta. Pöytäkirjat ovat hävinneet, eikä Niemisen perheestä tiedetä sen enempää, tuskin sitä kuvatunlaisena oli olemassakaan. Kirjailija on ehkä yhdistellyt joitain kuulemiaan tapauksia puolifiktiiviseksi novelliksi.

Mutta saatavilla olevat tiedot vahvistavat kuitenkin, että Sillanpään kuvaukset niin Hurskaassa kurjuudessa kuin monissa novelleissa lepäävät vahvalta osaltaan tosiasioiden perustalla sikäli kuin nuori kirjailija niistä aikanaan selvän sai Hämeenkyrössä asuessaan. Novellissa ”Kadonnut” kerrotaan aivan suoraan todella eläneen Martti Virtasen vaiheista, kuten Asko vahvisti. Näissä olisi vieläkin kiintoisaa jatkotutkittavaa.

Totesimme myös Askon kanssa, että Hämeenkyrön kirjaston kotiseutuosasto pn naurettavan suppea ja tarvitsee pikaista täydennystä. Myös kunnollinen Sillanpää-kokoelma olisi saatavilla, jos vain toimeen tartutaan. Näin viime lauantain tilaisuus voi vielä kantaa kaunista satoa.

Jatkoin kirjallispohjaista keskustelua Markku Envallin kanssa täällä Helsingissä Skattan kierroksella. Ihailimme Katajanokan jykevää jugend-arkkitehtuuria, varsinkin kolmikon Gesellius-Lindgren-Saarinen ensimmäistä luomusta vuodealta 1897, jonka lapsuuteni aikoina tunsimme Pauligin talona, mutta Tallbergin talohan se alkuaan oli.

Sitä vastapäätä on Selim Lindqvistin piitrtämä talo, jonka atelieerissa Tove Janssonin isä työskenteli. Siitä kerrotaan Janssonin kirjassa Kuvanveistäjän tytär. Meidän urheiluareenamme, vanha kunnon Vedenkantajan puisto on nyttemmin nimetty Tove Janssonin puistoksi, mitä vähän oudoksun, mutta totuttava on siihenkin. Samoin kuin siiihen, että perinteisen Bellevuen paikalla on nyt joku itäisempi ravintolayritys.

Lapsuuden muistot tulvehtivat Skattaa kierrellessä. Tuossa Luotsikadulla asuivat Lipsasen veljekset Ilkka ja Pekka, tuossa vähän ylempänä asuu vieläkin Tellervo Koivisto. Ja muhkeassa kulmatalossa vierailin usein kaverini Pave Hämäläisen luona, pidimme voimistelukilpailuja ja luime Aaro Hongan kirjoja.

Sivusimme keskusteluissa myös muistelmieni kritiikkiä Hesarissa, jota Markku piti turhan nälvivänä. Sellainen kuulunee kulttuuripalstan linjaan. Näin epäilyttävää tyyppiä ei saa nostaa liikaa, kunhan nyt ei raskaammin sentään teilattukaan. Yksityiset palautteet tuovat edelleen paljon iloa. Markku puolestaan oli juuri saanut tarkistetuksi tammikuussa ilmesytyvien esseittensä vedokset, joten juteltavaa riitti.

Päätimme kierroksen kotikadulleni, Laivastokadun alaosastoon ravintola Wellamoon. Se on muuttaut kovasti ilmettä entisten kodikkaitten boheemivuosien jälkeen. Nyt ollaan trendikkäässä gourmet-ravintolassa, jossa vähimmäismäärä on kolme ruokalajia, hintakin sen mukainen. Selvisimme silti hyvällä halulla.

Sama stailaava tyyli näkyy myös lapsuuteni huolettomissa puistoissa ja kallioilla ja meren rannassa, joihin on kaikkiin laitettu uudet siiistit käytävät ja leikkipaikat ja kieltotaulut – poissa entinen seikkailuihin yllyttävä vapaus! Talomme pihaakin oli kohennettu oleskeluryhmillä ja semmoisilla. Vähän käy sääliksi uusia sukupolvia. Voivatko he häyttää luovaa mielikuvitusta enää muuhun kuin kännykkäpeleihin?

Huomenna nousen Lontoon koneeseen ja katsastan, miltä näyttää vanha tuttu kylä nykyisellään. Jospa siellä sentään olisi tallella jotain entistä vapautta ja hengen levollisuutta vai onko brexit kiristänyt jo liiaksi mielialoja. Pian se nähdään.

21.9.2023

Sillanpää päihitti muut klassikot

Henrik Ibsenin syntymästä tuli keväällä kuluneeksi 195 vuotta, Agatha Christien syntymästä toissapäivänä 133 ja F. E. Sillanpään syntymästä eilen 135 vuotta. Nämä kolme klassikkoa kohtasin jälleen viimeksi kuluneina  päivinä. Heistä viimeksi mainittu on ainoa Nobel-palkittu kirjailija.

Sillanpään kuniaksi järjestettiin asiallinen tilaisuus Hämeenkyrön kirjastossa nyt lauantaina. Voisi ajatella, että aihe on loppuun kaluttu, mutta ei: väkeä tuli yllättävän paljon sanan kuulolle. Hauska oli tavata monia vanhoja tuttuja. Myös omien muistelmieni muutaman kappaleen sain omistuskirjoittaa. Painos on lopussa ja uusi tulossa.

Tilaisuuden ohjelma oli selväjakoinen. Ensin kuultiin puoli tuntia (!) nelikätistä pianonsoittoa, sitten me neljä kutsuttua puhuimme asiamme peräjälkeen. Valtiopäivämies Jouni Ovaska esitti painavan kulttuuripolittisen puheenvuoron lukemisen ja kirjastojen merkityksestä. Mestarin pojanpojan tytär Silja Sillanpää juonsi sulokkaaseen tapaansa.

Pääasialliseksi vaikutelmaksi kirjaston ystävän Heikki Uusitalon ja toimittaja Sakari Ilomäen puheenvuoroja kuunnellessani jäi, että Sillanpäätä ei ole luettu eikä vieläkään lueta juuri ollenkaan. Kaikenlaista muuta hänen vaiheiltaan voidaan kyllä puhella. Paras tapa kirjailijan muiston kunnioittamiseksi olisi tietysti hänen teostensa lukeminen.

Niinpä päätin tehdä poikkeuksen ja todella käydä läpi muutamat hänen novellinsa.  Kun nyt sain tilaisuuden palata uudelleen näiden kirjallisten tuttujen pariin, yritin lukea niitä ikään kuin puhdistetuin mielin, ilman elämäkerran ja historiallisen tiedon painolastia. Onnistuin vain osittain.

”Niemisen perheestä” kokoelmassa Rakas isänmaani (1919) on jännittävä ja otollinen kertomus analysoitavaksi. Kalle Nieminen on tavallinen kunnon poika, ei hänellä ole mitään kaunaa talollisluokkaa kohtaan, mutta silti hän ajautuu muitten mukana punakapinaan ja saa siitä kuolemantuomion. Tuttu teema jo Hurskaasta kurjuudesta, joka ilmestyi aiemmin samana vuonna.

Nyt vain kertoja yllättää lukijan kääntämällä asetelman loppusivuilla. Tuomari kysyy Kallelta, olisiko tällä jotakin viimeistä toivomusta. Ei tule pojan mieleen oikein mitään, mutta viimein hän pyytää päästä käymään vielä hyvästelemässä vanhan äitinsä ja yksivuotiaan poikansa. Hänen vaimonsa on kuollut synnytyksen jälkeen.

Tuomari myöntyy tähän, mutta lisää, että Kallen tulee palata kello yhdeksältä, ”silloin teidät ammutaan”.  Nuorukainen saa lähteä ilman vartijaa ja voisi hyvin karata, mutta hän palaa määrättynä aikana. Koska hän on näin reilun tuntuinen mies, tuomari päättää armahtaa hänet. Tämän kuultuaan Kalle lyykähtää kasaan tuomarin eteen.

No tämähän vaikuttaa selvältä tapaukselta, ja novellissa on klassisen rakenteen mukainen loppukäänne. Pari kohtaa panee kuitenkin ajattelemaan. Sillanpää on niin vahva kertoja, että hän työntyy itsekin henkilökohtaisesti mukaan loppuratkaisuun. ”Minä, joka tätä kirjoitan…” toteaa tavanneensa kyseisen tuomarin ja keskustelleensa hänen kanssaan tuomiosta. Viittaus antaa hetkessä novellille ikään kuin dokumentaarisen luonteen.

Pitääkö se paikkansa? Onko novelli fiktio vaiko tositarina? Aikanani en ryhtynyt tätä loppuun saakka selvittämään. Nyt annoin ahkeran paikallishistorioitsijan Asko Mielosen tehtäväksi selvittää loputkin. Löyyykö tuomion pöytäkirjaa. Kuka oli tuomari? Onko tuomarin jälkeläisiä elossa? Onko Niemisen perhettä ollut todellisuudessa?

Asiaa mutkistaa vielä eräs tulkinnallinen erimielisyys. Olen väitellyt aiheesta täkäläisen persoonan ja lukumiehen Vepan kanssa. Vepan mielestä Kalle kyllä ammutaan lopussa. Kuinka niin, eikö häntä siis armahdetakaan? Vepa oli vakuuttunut siitä, että tuomttu punainen tässä tilanteessa joka tapauksessa ammuttiin. Lukijana hänen odotushorisonttinsa vaati sitä. Armahdus ei voinut olla todellinen. Kallen kokoon lyykähtäminen viittasi siihen, että hänet sittenkin ammuttiin.

Emme päässeet Vepan kanssa asiasta yksimielisyyteen. Kullakin on oma oikeutensa teoksen tulkitsemiseen. Tämäkin osoittaa, että Sillanpää on monipohjaisempi ja problemaattisempi kirjailija kuin yleensä kuvitellaan. Taatan myöhäisrooli peittää vieläkin hänen vetreätä varhaistuotantoaan.

Puhuin myös muista hänen novelleistaan, varsinkin hienosta täyttymättömän rakkauen kuvauksesta ”Talon tytär”, johon Sillanpää ei tällä kerralla työnny mukaan kommentoimaan, vaan antaa henkilöidensä Selma Koljaan ja Ilmari Salosen kehittyä rauhassa ja hyvin hienovaraisesti kasvaa omiksi ihmisikseen. Novellitaiteen helmi löytyy kokoelmasta Töllinmäki (1925). Nämä 20-luvun ohuet kokoelmat ovat sanataiteen puhdasta kultaa.

Kun nyt tilaisuus F. E. Sillanpään Seuran toimesta kirjastossa järjestettiin, riehaannuin esittämään uudelleen vanhan ehdotukseni Nobel-kirjailijan arvon mukaisen osaston järjestmiseksi, esimerkkinä vaikkapa Suomussalmen kirjaston hieno Kianto-kokoelma. Minullakin olisi täällä lahjoittaa aineistoa, mutta viimeksi kirjasto torjui kauhuissaan ehdotukseni: ei ole tiloja eikä henkilökuntaa järjestämään. Eipä tietenkään.

No nyt ihmeekseni ehdotus tuntuikin ottavan tulta, kun paikalla oli uusi kunnan kulttuuriasiain koordinaattori – tai ainakin sinnepäin oli komea nimikkeensä. Alkavatko täällä uudet tuulet puhaltaa? Jää nähtäväksi, kuten meillä kommentaattoreilla on tapana sanoa.

(PS Kuten alku lupasi, tässä piti oikeastaan kirjoittamani myös Ibsenin Nukkekdoista ja Christien Hiirenloukusta, jotka ehdin nähdä Helsingin teattereissa ennen maalle tuloa, mutta jäävät toiseen kertaan. Vanha veijari Sillanpää valtasi tapansa mukaan koko tilan.)

16.9. 2023

 

 

Arvostelu ja armahdus

Arvostelun odottelu on kirjantekijälle koettelemus. Tosin on eri tyyppejä. Eräs ystäväni käski aina perheen leikata arvostelut irti lehdestä, jottei hän näe niitä. Ehkä hänen pelkonsa on jo lientynyt. Jotkut eivät totu julkiseen arvosteluun koskaan.

Hesarin juttua uudesta kirjastani sain odottaa tasan kuukauden. Vähän se kävi hermoille. Ennen totuin siihen, että kirjani arvioitiin heti ilmestyessään. Niin tapahtui nytkin Aamulehden kohdalla. Mutta kun päävaikuttaja viimein avasi sunnuntainumerossaan koko sivun kirjalleni, ei pitäisi olla aihetta valittaa. Eihän?

Muutamat kirjani lukeneet ovat kuitenkin kiukustuneet puolestani. Tunnetun historiantutkijan Veli-Pekka Leppäsen laatima kritiikki on lukijain mukaan ovela ja nihkeä, eikä siitä saa selvää, onko kirja hyvä vai huono. Sitähän ihmiset arvostelusta etsivät.

Onhan Leppäsellä sentään pari positiivista adjektiivia, hauska ja sujuva, molemmat vanhastaan tuttuja. Pitäisi kai olla tyytyväinen. Arvostelijan kriittiset havainnot ovat tiukasti asiapohjaisia. Tässä ollaan sentään kaukana iltapäivälehtien poimintatyylistä. Mutta kirjan tekijähän on aina kyltymätön.

Miten Jari Tervo taannoin sanoikaan. Kirjailija toivoo kritiikiltä vain kahta sanaa: nerokas ja suurenmoinen. Näitä aika harvoin tarjoillaan ainakaan kotimaiselle tekijälle. Täytyisi kuolla nuorena ja kirjoittaa häikäisevän omaperäisesti kuten Miki Liukkonen.

Leppänen rakentaa arvostelunsa vähän akateemisen vastaväitöksen tapaan. Ensin tulee pieniä piikkejä ja kasa huomautuksia, niin että lukija pelkää jo pahinta. Vasta lopussa seuraa armahdus, tekijä pääsee kuin pääseekin pälkähästä. Ja siinäkin jää portti vain hiukan raolleen.

Itseäni harmitti jonkun verran se, että jutusta voi saada sen käsityksen, että tavoittelin kovasti asemaa kirjallisuuden oppituoleissa ja petyin biografisen metodin aliarviointiin. Tosiasiassa en koskaan hakenut mitään kirjallisuuden virkaa, koska tiesin sen vallinneissa oloissa turhaksi. Teatterin ja draaman professoriksi minut sitten kutsuttiin. Siihen saakka pidin tutkijan vapaudesta ja varjelin sitä voimieni mukaan.

Mutta en ryhdy niuhottamaan. Julkiselle kritiikille kuuluu sen oikeutettu tuomiovalta. Aika vasta asettelee kirjat kohdilleen. V-P Leppänen edustaa alan kärkikaartia, myös sarkasmeissaan. Kuka muistaa kuinka hän taannoin kolhi Matti Klingen arvokkaita muistelmia. Klinge silloin lohduttautui, että kuva oli kuitenkin edustava. Olisihan tähän juttuun voitu valita toinen kuva kuin tämä jo Aamulehdessä nähty. Kirjojeni armada sivun alalaidassa kyllä hiveli, vaikka siitä puuttuu tärkein, Waltarin elämäkerta Unio mystica, josta saisi tulla uusi painos.

Suurinta iloa ja lohtua kirjan tekijälle tuovat tunnetusti lukijain palautteet, joita olen saanut kiitettävästi jo tässä vaiheessa. Viittasin fiksujen naislukijoiden ja muutaman miehen kirjeisiin, joissa on yllättävääkin oivallusta. Kun entinen professorikollega pitää kirjaa ”huikeana lukuelämyksenä” ja aikoinaan vastaväittäjänä kanssani toiminut dosentti ylistää sitä ”loisteliaasti kirjoitetuksi”, en voi tosiaan jurputtaa. ”Kirjoitat ihmeellisen hyvin ja kauniisti”, tunnustaa entinen rakastettuni, joka on asianosainen. Eräs miehinen ystävä sanoi laittaneensa kirjan hyllyssä siihen riviin, josta se on luettava vielä uudelleen.

Ja kuten sanottu, kirjamessut ja monet tilaisuudet ovat vielä tulossa. Paljon ehditään keskustella kirjasta ja sen herättämistä muistoista ja tunteista ja muusta.

10.9. 2023