Hillittyjä valtauksia

Eräs viime viikon tapaus hukkui muihin menoihin. Kävin pitkästä aikaa Helsingin yliopistossa kuuntelemassa Max Jakobsonin kunniaksi pidettyä turvallisuuspoliittista seminaaria. Arvokas juttu, mutta päähuomion vei sekä minulta että medialta kokonaan muu. Heti vanhan puolen aulassa tulijaa kohtasi opiskelijoiden räyhäkkä joukko iskulauseita rytmikkäästi huutaen. ”Hallitus alas!”

Me Maanpuolustuskurssiyhdistyksen kutsumat ”eliitin” edustajat saimme livahtaa seinän vieriä pitkin juhlasaliin. Harvoin jos koskaan on ollut näin elävä avaus vastaaviin tilaisuuksiin. Yleensä olemme saaneet ennen esitelmää nauttia lasillisen viiniä hillityn puheensorinan säestyksellä. Minulle palasivat nuoruuden muistot mieleen.

Ensinnäkin tuolla mielenosoittajien takana oli vanha kotimaisen kirjallisuuden laitos sen siirryttyä Liisankadulta päärakennukseen. Ei siellä ollut koskaan näin repäisevää meininkiä kuin nyt tässä aulassa. Toiseksi muistin kuuluisan Vanhan valtauksen syksyltä 1968. Silloin etenin joukon hännillä, kun Jarmo Mäkelä särki ulko-ovien ikkunan ja huusi selkeällä äänellä: ”Me menemme omaan taloon!”

Kuinka ollakaan törmäsin nyt samaan mieheen juhlasalin ovella. Tällä kertaa hän oli täysin palvelleena toimittajana siirtynyt puku päällä eliitin puolelle. Kun muistutin menneistä, Jarmo totesi hiven haikeutta äänessään: ”Kyllä lämmin aalto lainehtii rinnassa…” Siirryimme muistoissamme ajassa 55 vuoden taakse. Silloinen valtaus oli seurauksiltaan melko merkittävä. Ylioppilaskunnan juhla siirrettiin Sibelius-Akatemiaan ja presidentti Urho Kekkonen loikkasi puheessaan valtaajien puolelle, ojensi ainakin kätensä nuorille. Oli myös valitettavia seurauksia. 60-luvun iloinen kapina alkoi jo runsaan vuoden kuluttua jakautua jäykkiin luokkakantaisiin sektioihin.

Presidentti Sauli Niinistö noudatti Kekkosen taktiikkaa ja osoitti lievää ymmärtämystä ylioppilaille. Tapasin eilen Ekbergillä entisen opintosihteerin, jonka kanssa ihastelimme rauhallisia olojamme. Missä maassa valtion päämies voi kävellä keskelle kiihkeitä mielenosoittajia ja leppoisasti puhella heidän kanssaan? Varmaan turvamies jossakin piileskeli. Sekä Niinistö että Kekkonen valitsivat indoktrinoivan puheyhteyden ylhäisen barrikadin sijasta.

Juttelin minäkin tilaisuuuden jälkeen parin fiksun ja ystävällisen ylioppilaan kanssa. Luja oli uskonsa toimien vaikutuksiin ja tukileikkausten peruuttamiseen. En nyt ryhtynyt kerskumaan, kuinka vähäisillä tuilla meidän ikäpolvemme opiskeli, sillä olotkin olivat kokonaan toiset. Hyvin olivat nämä nuoret myös organisoineet valtauksen eväs- ja tietopisteineen. Liike näyttää leviävän yli maan yliopistojen, joten jäädään odottamaan seurauksia.

Itse seminaari jäi mielenosoituksen jalkoihin, eikä sen puheista tarttunut paljon mieleen. Onneksi Pekka Huhtaniemi on lähettänyt linkin, josta voin joskus jälkeenpäin, jos tarve iskee, tarkistaa mitä viisaita turvallisuuspolitiikasta kerrottiin.

Turun kirjamessuista vielä sen verran, että luin eli kuuntelin loppuun Kari Häkämiehen Ruotsalaisen mysteerin. Kirja yllätti ja keskittyi enemmän venäläisten vehkeilyyn Helsingissä kuin alkuasetelmaan. Toki poliittinen murhakin Ruotsissa oli venäläistä tekoa. Häkämies on parhaimmillaan sijoittaessaa havaintoja ajan politiikasta henkilöiden suuhun. Kertoja voi huvitella antamalla henkilöittensä laukoa suorasukaisia mielipiteitä, joista hän varmaan kirjailijana jakaa osan. Varma asiantuntemus kuuluu edelleen taustalta.

Henkilökuvaus on sen sijaan vähän kaavamaista, ja loppuratkaisut kietaistaan parilla heitolla selviksi ikään kuin kirjailija olisi äkkiä kyllästynyt koko tarinaan ja halusi siitä eroon kohti seuraavaa kirjaa. Häkämies julkaisee kiivasta vauhtia ja pitää kirjansa tiukasti aikamme tapahtumissa kiinni. Keväällinen sairaskohtaus voi vähän tahtia hillitä, kuten Kari viittailikin, kun messuilla tapasimme. Joka tapauksessa jos haluaa vähän olla selvillä, mitä vallan kulisseissa tai niiden alapuolella tapahtuu, Häkämies on hyvä ja viihdyttävä opas.

4.10.2023

 

Matkoilta palattua

 

 

Toista viikkoa matkailin sinne ja tänne. Ensin Lontooseen ja muualle eteläiseen Englantiin.

Yksi vetonaula lähteä kuninkaalliselle matkalle oli kokenut vetäjäkaksikko Marjo Sanderson ja Satu Jaatinen. Marjo oli oppaana ensimmäisellä Lontoon matkallani ammoin 80-luvulla, jolloin tutkimme Timo Tiusasen kanssa sikäläistä teatterielämää. Niinpä oli hauska kiertyä aikojen takaa silloisiin tunnelmiin.

Hirvelän Marjo on lähtöisin Hämeenkyröstä vastarannalta, ja kuluneena kesänäkin hänet muutamaan otteeseen tapasin. Hänellä on edelleen hauska kyröläisperäinen puhenuotti yhdistyneenä soljuvaan englantiin ja rautaiseen asiantuntemukseen. Satu Jaatinen taas on tunnettu kuninkaallisten erikoistuntija, vastikään uuden kirjankin julkaissut. Näiden mimmien opastuksella aukenivat anteliaasti palatsit ja linnat ihmeineen ja taustatietoineen.

Ensimmäisen kerran astelin punamattoisia portaita Buckinghamin palatsiin. Vaikuttava elämys se oli näin turistivirrankin keskellä. Kun Windsorin linna vaurioitui tulipalossa runsaat parikymmentä vuotta sitten, kuningattaren piti rahantarpeessaan avata palatsinsa yleisölle. Muuten vain kutsutut vieraat ovat päässeet sinne hiippailemaan. Kiintoisaa oli nähdä varsinkin takkahuone ja nojatuolit, joissa Elisabet otti vastaan viikottain pääministerinsä. The Crown –sarjassa näistä oli hyvin arvailtuja kuvauksia.

Viehättävin asumus oli sittenkin maalauksellinen Sandringham vehmaan puiston keskellä. Se on kuninkaallisen perheen yksityinen lomanviettopaikka, kohtalaisen pieni ja siksi idyllinen. Pablo Larrainin ohjaama elokuva Spencer (2022) kuvaa perheen joulunviettoa Dianin näkökulmasta kovin koleasti, jolloin kartano on saatu näyttämään kammottavan pimeältä ja epäviihtyisältä. Meidän silmiimme se näytti hyvinkin kodikkaalta ja lämminhenkiseltä. Elokuvaa väritti tietysti Dianan epätoivoinen elämäntilanne, lopussa hän sieppasi poikansa kainaloon ja pakeni paikalta kesken rituaalisten juhlapäivien.

Minulle sykähdyttävintä oli käydä tervehtimässä vanhaa työpaikkaani Senate Housea eli Lontoon yliopiston päärakennusta. Ylväänä se edelleen seisoo  betonisena pilvenpiirtäjä Russell Squaren laidalla, nyttemmin remontoituna ja jotenkin modernisoituna, kun aulassa toikkaroin. En yrittänyt ajaa hissillä entiseen kerrokseen, koska tuttu laitos Slavonic and East European Studies ei enää siellä sijaitsekaan. Arvatenkin venäläisellä rahalla laitokselle on varustettu väljemmät tilat jonnekin muualle. Ahdasta siellä olikin taannoin 1986, mutta sitä rattoisampaa.

Hotellimme sattui olemaan ihan kulman takana. Squaren läpi kävellessämme silmäilin penkkejä, jotka oli messinkilaatoin omistettu ansioituneille kansalaisille. Kuinka ollakaan, yksi penkki oli nimetty vanhojen työtovereitteni Hannele ja Michael Branchin kunniaksi! Kylläpä tuli mieli hyväksi. Hannelen kanssa jaoimme saman työhuoneen, ja Michael johti laitosta suvereenein ottein. Monet muistot kulkivat, ei vähiten läheisessä ”susikoira-pubissa”, jossa oli railakas rugby-meininki, mutta ei enää sitä hallavaa vahtikoiraa, joka tarkasti tulijat epäluuloisesti nuuhkien.

Mutta ei niin hyvää etteikö jotain fiaskoa aina matkalla sattuisi. Teimme iltakävelyn lauantaina aivan infernaalisessa metelissä ja tungoksessa Charing Crossia pitkin Piccadilly Cirkukseen ja Sohon läpi takaisin Bloomsburyyn. Kyllä oli tutut paikat muuttuneet, kiiltäviä uusia rakennuksia ja valtaisia screenejä, mainoksia ja rockin pauhua kaikkialla ja nuorten rynnistystä jalkakäytävien ja katujen täydeltä. Foylesin kirjakauppa oli sentään arvokkaasti vanhalla paikallaan, miltei kaikki muu muuttunut. No ei nyt sentään, onhan British Museum ja muut vielä…

Uhkarohkean retken tulos: kun palasin hotelliin, puhelin oli takin taskusta kadonnut. Toivottavasti sen vei joku nuori työtön ja sai edes sata puntaa saaliistaan. Sinne katosivat tietoni ja yhteyteni. Kiitos vaan vanha Lontoo, paljon elämyksiä ja yksi kirvelevä tappio. Matkailu avartaa aina, toivottavasti tyhmistyin vain väliaikaisesti.

Uuden puhelimen hankinta ja yhteyksien restaurointi vie tunnetusti aikansa. Siinä välissä kipaisin Kotkaan ja selvitin viimeisiä päiviä auki olleen ”Pako Pomeijista” -näyttelyn, joka ehdottomasti pitikin nähdä. Kompakti, pätevästi laadittu ja riittävän hyvin rajattu esitys Vesuviuksen purkauksesta, roomalaisten merenkulusta ja Pompeijin arkielämästä. Merimuseon eteen rakennetaan jotakin valtaisaa areenaa, jollainen pitää olla jokaisessa kylässä. Oppaakseni osui pesunkestävä merikarhu ja satamajätkä, joka eloisasti kuvasi sataman entisaikaa ja noitui tätä nykyistä.

Je vielä oli matkattava Turkuun kirjamessuille, sielläkin sattui kaikenlaista. Esa Silander haastatteli minua muistelmistani Auditoriossa, eikä me pahemmin ainakaan mokattu, juttu kulki luistavasti. Kuulijoita oli kai puolisensataa suuressa salissa. Salla tuli tarkkailemaan ja vähän kiertelimme kaupoilla. Hauska oli tavata eritoten Kansallisen kirjakaupan lempeitä leidejä. Ja kaikkein hauskinta, että signeerauspaikalleni asteli kirjani ilmielävä henkilö kuuden vuosikymmenen takaa! Jyväskylän kesäyliopiston aikoina ihailemani kaunotar Taina Sampo, joka kiitti ”pääsystä kulttuurihistoriaan”. Huhhei.

Kävin kaupungin vastaanotolla, missä väki on kovasti nuorentunut ja naisistunut. Tapasin sentään Kotiseutuliiton nykysein toiminnanjohtajan, legendaarisen Markku Tannerin seuraajan Teppo Ylitalon ja Turun kaupunginkirjaston johtajan Rebekka Pilppulan, joka aiemmin toimi samassa hommassa Joensuussa. Protokollapäällikkö Mika Akkanen antoi joulurauhan julistuksista tutun äänensä kajahtaa illanvieton alkajaisiksi, ja viulunsoittoakin kuultiin sorinan läpi.

Kellahdin Sallan hoiviin Puolalanpuistoon, nautin Herkon valmistamaa mainiota sienipiirakkaa ja viiniä ja sain teinipoika Aslalta miekkailunäytöksen, hienoa.

Vielä lauantaina roikuin hetken messuilla ja kannattikin. Kuuntelin Tapio Bergholmin esityksen kirjastaan Kova Koivisto, joka osaltaan komistaa vanhan presidentin 100-vuotisjuhlallisuuksia Turussa. Ehdin jo lukea alkua, mielenkiintoisia uusia tietoja Koiviston uran alkuvaiheista 60-luvulta. Eipä näytä ollenkaan myyttinsä mukaiselta ”pyrkimättömältä” poliitikolta. Vastaan tuli myös vanha kaveri Kari Häkämies, puhuimme kirjallisista töistään ja innostuin kotimatkalla kuuntelemaan äänikirjana Ruotsalaista mysteeriä (2023), aiheeltaan polttavan ajankohtainen. Nopeasti Kari on jo keväällä siepannut kirjaan jopa kuluneen vuoden Nato-keskustelut ja muut kommervenkit.  Hyvin piti hallussaan koko kotimatkan.

Sellainen oli Turku-reissuni muiden kierrosten jälkeen. Mielialaani pudotti lopuksi murheviesti: vanha ystävä Aulis Aarnio on kuollut vaikean sairauden jälkeen. Meidän piti kesän jälkeen vielä tavata, mutta nyt se jäi. Kerään rauhassa asiaan liittyviä muistoja ja ajatuksia.

30.9. 2023

 

Lisätutkimuksia

Joskus pieni esitelmä voi sysätä tutkimusta eteenpäin. Näin kävi Hämeenkyrössä, missä  lehtori Asko Mielonen kääri hihansa ja otti viime session jälkeen selvää, mitä voidaa tietää Sillanpään novellin ”Niemisen perheestä” taustasta  historiallisten faktojen valossa.

Näyttää selvältä, että Sillanpää on tavannut kenttätuomioita 1918 jakaneen tuomarin ja keskustellut tämän kanssa Kalle Niemisen tapauksesta. Pöytäkirjat ovat hävinneet, eikä Niemisen perheestä tiedetä sen enempää, tuskin sitä kuvatunlaisena oli olemassakaan. Kirjailija on ehkä yhdistellyt joitain kuulemiaan tapauksia puolifiktiiviseksi novelliksi.

Mutta saatavilla olevat tiedot vahvistavat kuitenkin, että Sillanpään kuvaukset niin Hurskaassa kurjuudessa kuin monissa novelleissa lepäävät vahvalta osaltaan tosiasioiden perustalla sikäli kuin nuori kirjailija niistä aikanaan selvän sai Hämeenkyrössä asuessaan. Novellissa ”Kadonnut” kerrotaan aivan suoraan todella eläneen Martti Virtasen vaiheista, kuten Asko vahvisti. Näissä olisi vieläkin kiintoisaa jatkotutkittavaa.

Totesimme myös Askon kanssa, että Hämeenkyrön kirjaston kotiseutuosasto pn naurettavan suppea ja tarvitsee pikaista täydennystä. Myös kunnollinen Sillanpää-kokoelma olisi saatavilla, jos vain toimeen tartutaan. Näin viime lauantain tilaisuus voi vielä kantaa kaunista satoa.

Jatkoin kirjallispohjaista keskustelua Markku Envallin kanssa täällä Helsingissä Skattan kierroksella. Ihailimme Katajanokan jykevää jugend-arkkitehtuuria, varsinkin kolmikon Gesellius-Lindgren-Saarinen ensimmäistä luomusta vuodealta 1897, jonka lapsuuteni aikoina tunsimme Pauligin talona, mutta Tallbergin talohan se alkuaan oli.

Sitä vastapäätä on Selim Lindqvistin piitrtämä talo, jonka atelieerissa Tove Janssonin isä työskenteli. Siitä kerrotaan Janssonin kirjassa Kuvanveistäjän tytär. Meidän urheiluareenamme, vanha kunnon Vedenkantajan puisto on nyttemmin nimetty Tove Janssonin puistoksi, mitä vähän oudoksun, mutta totuttava on siihenkin. Samoin kuin siiihen, että perinteisen Bellevuen paikalla on nyt joku itäisempi ravintolayritys.

Lapsuuden muistot tulvehtivat Skattaa kierrellessä. Tuossa Luotsikadulla asuivat Lipsasen veljekset Ilkka ja Pekka, tuossa vähän ylempänä asuu vieläkin Tellervo Koivisto. Ja muhkeassa kulmatalossa vierailin usein kaverini Pave Hämäläisen luona, pidimme voimistelukilpailuja ja luime Aaro Hongan kirjoja.

Sivusimme keskusteluissa myös muistelmieni kritiikkiä Hesarissa, jota Markku piti turhan nälvivänä. Sellainen kuulunee kulttuuripalstan linjaan. Näin epäilyttävää tyyppiä ei saa nostaa liikaa, kunhan nyt ei raskaammin sentään teilattukaan. Yksityiset palautteet tuovat edelleen paljon iloa. Markku puolestaan oli juuri saanut tarkistetuksi tammikuussa ilmesytyvien esseittensä vedokset, joten juteltavaa riitti.

Päätimme kierroksen kotikadulleni, Laivastokadun alaosastoon ravintola Wellamoon. Se on muuttaut kovasti ilmettä entisten kodikkaitten boheemivuosien jälkeen. Nyt ollaan trendikkäässä gourmet-ravintolassa, jossa vähimmäismäärä on kolme ruokalajia, hintakin sen mukainen. Selvisimme silti hyvällä halulla.

Sama stailaava tyyli näkyy myös lapsuuteni huolettomissa puistoissa ja kallioilla ja meren rannassa, joihin on kaikkiin laitettu uudet siiistit käytävät ja leikkipaikat ja kieltotaulut – poissa entinen seikkailuihin yllyttävä vapaus! Talomme pihaakin oli kohennettu oleskeluryhmillä ja semmoisilla. Vähän käy sääliksi uusia sukupolvia. Voivatko he häyttää luovaa mielikuvitusta enää muuhun kuin kännykkäpeleihin?

Huomenna nousen Lontoon koneeseen ja katsastan, miltä näyttää vanha tuttu kylä nykyisellään. Jospa siellä sentään olisi tallella jotain entistä vapautta ja hengen levollisuutta vai onko brexit kiristänyt jo liiaksi mielialoja. Pian se nähdään.

21.9.2023

Sillanpää päihitti muut klassikot

Henrik Ibsenin syntymästä tuli keväällä kuluneeksi 195 vuotta, Agatha Christien syntymästä toissapäivänä 133 ja F. E. Sillanpään syntymästä eilen 135 vuotta. Nämä kolme klassikkoa kohtasin jälleen viimeksi kuluneina  päivinä. Heistä viimeksi mainittu on ainoa Nobel-palkittu kirjailija.

Sillanpään kuniaksi järjestettiin asiallinen tilaisuus Hämeenkyrön kirjastossa nyt lauantaina. Voisi ajatella, että aihe on loppuun kaluttu, mutta ei: väkeä tuli yllättävän paljon sanan kuulolle. Hauska oli tavata monia vanhoja tuttuja. Myös omien muistelmieni muutaman kappaleen sain omistuskirjoittaa. Painos on lopussa ja uusi tulossa.

Tilaisuuden ohjelma oli selväjakoinen. Ensin kuultiin puoli tuntia (!) nelikätistä pianonsoittoa, sitten me neljä kutsuttua puhuimme asiamme peräjälkeen. Valtiopäivämies Jouni Ovaska esitti painavan kulttuuripolittisen puheenvuoron lukemisen ja kirjastojen merkityksestä. Mestarin pojanpojan tytär Silja Sillanpää juonsi sulokkaaseen tapaansa.

Pääasialliseksi vaikutelmaksi kirjaston ystävän Heikki Uusitalon ja toimittaja Sakari Ilomäen puheenvuoroja kuunnellessani jäi, että Sillanpäätä ei ole luettu eikä vieläkään lueta juuri ollenkaan. Kaikenlaista muuta hänen vaiheiltaan voidaan kyllä puhella. Paras tapa kirjailijan muiston kunnioittamiseksi olisi tietysti hänen teostensa lukeminen.

Niinpä päätin tehdä poikkeuksen ja todella käydä läpi muutamat hänen novellinsa.  Kun nyt sain tilaisuuden palata uudelleen näiden kirjallisten tuttujen pariin, yritin lukea niitä ikään kuin puhdistetuin mielin, ilman elämäkerran ja historiallisen tiedon painolastia. Onnistuin vain osittain.

”Niemisen perheestä” kokoelmassa Rakas isänmaani (1919) on jännittävä ja otollinen kertomus analysoitavaksi. Kalle Nieminen on tavallinen kunnon poika, ei hänellä ole mitään kaunaa talollisluokkaa kohtaan, mutta silti hän ajautuu muitten mukana punakapinaan ja saa siitä kuolemantuomion. Tuttu teema jo Hurskaasta kurjuudesta, joka ilmestyi aiemmin samana vuonna.

Nyt vain kertoja yllättää lukijan kääntämällä asetelman loppusivuilla. Tuomari kysyy Kallelta, olisiko tällä jotakin viimeistä toivomusta. Ei tule pojan mieleen oikein mitään, mutta viimein hän pyytää päästä käymään vielä hyvästelemässä vanhan äitinsä ja yksivuotiaan poikansa. Hänen vaimonsa on kuollut synnytyksen jälkeen.

Tuomari myöntyy tähän, mutta lisää, että Kallen tulee palata kello yhdeksältä, ”silloin teidät ammutaan”.  Nuorukainen saa lähteä ilman vartijaa ja voisi hyvin karata, mutta hän palaa määrättynä aikana. Koska hän on näin reilun tuntuinen mies, tuomari päättää armahtaa hänet. Tämän kuultuaan Kalle lyykähtää kasaan tuomarin eteen.

No tämähän vaikuttaa selvältä tapaukselta, ja novellissa on klassisen rakenteen mukainen loppukäänne. Pari kohtaa panee kuitenkin ajattelemaan. Sillanpää on niin vahva kertoja, että hän työntyy itsekin henkilökohtaisesti mukaan loppuratkaisuun. ”Minä, joka tätä kirjoitan…” toteaa tavanneensa kyseisen tuomarin ja keskustelleensa hänen kanssaan tuomiosta. Viittaus antaa hetkessä novellille ikään kuin dokumentaarisen luonteen.

Pitääkö se paikkansa? Onko novelli fiktio vaiko tositarina? Aikanani en ryhtynyt tätä loppuun saakka selvittämään. Nyt annoin ahkeran paikallishistorioitsijan Asko Mielosen tehtäväksi selvittää loputkin. Löyyykö tuomion pöytäkirjaa. Kuka oli tuomari? Onko tuomarin jälkeläisiä elossa? Onko Niemisen perhettä ollut todellisuudessa?

Asiaa mutkistaa vielä eräs tulkinnallinen erimielisyys. Olen väitellyt aiheesta täkäläisen persoonan ja lukumiehen Vepan kanssa. Vepan mielestä Kalle kyllä ammutaan lopussa. Kuinka niin, eikö häntä siis armahdetakaan? Vepa oli vakuuttunut siitä, että tuomttu punainen tässä tilanteessa joka tapauksessa ammuttiin. Lukijana hänen odotushorisonttinsa vaati sitä. Armahdus ei voinut olla todellinen. Kallen kokoon lyykähtäminen viittasi siihen, että hänet sittenkin ammuttiin.

Emme päässeet Vepan kanssa asiasta yksimielisyyteen. Kullakin on oma oikeutensa teoksen tulkitsemiseen. Tämäkin osoittaa, että Sillanpää on monipohjaisempi ja problemaattisempi kirjailija kuin yleensä kuvitellaan. Taatan myöhäisrooli peittää vieläkin hänen vetreätä varhaistuotantoaan.

Puhuin myös muista hänen novelleistaan, varsinkin hienosta täyttymättömän rakkauen kuvauksesta ”Talon tytär”, johon Sillanpää ei tällä kerralla työnny mukaan kommentoimaan, vaan antaa henkilöidensä Selma Koljaan ja Ilmari Salosen kehittyä rauhassa ja hyvin hienovaraisesti kasvaa omiksi ihmisikseen. Novellitaiteen helmi löytyy kokoelmasta Töllinmäki (1925). Nämä 20-luvun ohuet kokoelmat ovat sanataiteen puhdasta kultaa.

Kun nyt tilaisuus F. E. Sillanpään Seuran toimesta kirjastossa järjestettiin, riehaannuin esittämään uudelleen vanhan ehdotukseni Nobel-kirjailijan arvon mukaisen osaston järjestmiseksi, esimerkkinä vaikkapa Suomussalmen kirjaston hieno Kianto-kokoelma. Minullakin olisi täällä lahjoittaa aineistoa, mutta viimeksi kirjasto torjui kauhuissaan ehdotukseni: ei ole tiloja eikä henkilökuntaa järjestämään. Eipä tietenkään.

No nyt ihmeekseni ehdotus tuntuikin ottavan tulta, kun paikalla oli uusi kunnan kulttuuriasiain koordinaattori – tai ainakin sinnepäin oli komea nimikkeensä. Alkavatko täällä uudet tuulet puhaltaa? Jää nähtäväksi, kuten meillä kommentaattoreilla on tapana sanoa.

(PS Kuten alku lupasi, tässä piti oikeastaan kirjoittamani myös Ibsenin Nukkekdoista ja Christien Hiirenloukusta, jotka ehdin nähdä Helsingin teattereissa ennen maalle tuloa, mutta jäävät toiseen kertaan. Vanha veijari Sillanpää valtasi tapansa mukaan koko tilan.)

16.9. 2023

 

 

Arvostelu ja armahdus

Arvostelun odottelu on kirjantekijälle koettelemus. Tosin on eri tyyppejä. Eräs ystäväni käski aina perheen leikata arvostelut irti lehdestä, jottei hän näe niitä. Ehkä hänen pelkonsa on jo lientynyt. Jotkut eivät totu julkiseen arvosteluun koskaan.

Hesarin juttua uudesta kirjastani sain odottaa tasan kuukauden. Vähän se kävi hermoille. Ennen totuin siihen, että kirjani arvioitiin heti ilmestyessään. Niin tapahtui nytkin Aamulehden kohdalla. Mutta kun päävaikuttaja viimein avasi sunnuntainumerossaan koko sivun kirjalleni, ei pitäisi olla aihetta valittaa. Eihän?

Muutamat kirjani lukeneet ovat kuitenkin kiukustuneet puolestani. Tunnetun historiantutkijan Veli-Pekka Leppäsen laatima kritiikki on lukijain mukaan ovela ja nihkeä, eikä siitä saa selvää, onko kirja hyvä vai huono. Sitähän ihmiset arvostelusta etsivät.

Onhan Leppäsellä sentään pari positiivista adjektiivia, hauska ja sujuva, molemmat vanhastaan tuttuja. Pitäisi kai olla tyytyväinen. Arvostelijan kriittiset havainnot ovat tiukasti asiapohjaisia. Tässä ollaan sentään kaukana iltapäivälehtien poimintatyylistä. Mutta kirjan tekijähän on aina kyltymätön.

Miten Jari Tervo taannoin sanoikaan. Kirjailija toivoo kritiikiltä vain kahta sanaa: nerokas ja suurenmoinen. Näitä aika harvoin tarjoillaan ainakaan kotimaiselle tekijälle. Täytyisi kuolla nuorena ja kirjoittaa häikäisevän omaperäisesti kuten Miki Liukkonen.

Leppänen rakentaa arvostelunsa vähän akateemisen vastaväitöksen tapaan. Ensin tulee pieniä piikkejä ja kasa huomautuksia, niin että lukija pelkää jo pahinta. Vasta lopussa seuraa armahdus, tekijä pääsee kuin pääseekin pälkähästä. Ja siinäkin jää portti vain hiukan raolleen.

Itseäni harmitti jonkun verran se, että jutusta voi saada sen käsityksen, että tavoittelin kovasti asemaa kirjallisuuden oppituoleissa ja petyin biografisen metodin aliarviointiin. Tosiasiassa en koskaan hakenut mitään kirjallisuuden virkaa, koska tiesin sen vallinneissa oloissa turhaksi. Teatterin ja draaman professoriksi minut sitten kutsuttiin. Siihen saakka pidin tutkijan vapaudesta ja varjelin sitä voimieni mukaan.

Mutta en ryhdy niuhottamaan. Julkiselle kritiikille kuuluu sen oikeutettu tuomiovalta. Aika vasta asettelee kirjat kohdilleen. V-P Leppänen edustaa alan kärkikaartia, myös sarkasmeissaan. Kuka muistaa kuinka hän taannoin kolhi Matti Klingen arvokkaita muistelmia. Klinge silloin lohduttautui, että kuva oli kuitenkin edustava. Olisihan tähän juttuun voitu valita toinen kuva kuin tämä jo Aamulehdessä nähty. Kirjojeni armada sivun alalaidassa kyllä hiveli, vaikka siitä puuttuu tärkein, Waltarin elämäkerta Unio mystica, josta saisi tulla uusi painos.

Suurinta iloa ja lohtua kirjan tekijälle tuovat tunnetusti lukijain palautteet, joita olen saanut kiitettävästi jo tässä vaiheessa. Viittasin fiksujen naislukijoiden ja muutaman miehen kirjeisiin, joissa on yllättävääkin oivallusta. Kun entinen professorikollega pitää kirjaa ”huikeana lukuelämyksenä” ja aikoinaan vastaväittäjänä kanssani toiminut dosentti ylistää sitä ”loisteliaasti kirjoitetuksi”, en voi tosiaan jurputtaa. ”Kirjoitat ihmeellisen hyvin ja kauniisti”, tunnustaa entinen rakastettuni, joka on asianosainen. Eräs miehinen ystävä sanoi laittaneensa kirjan hyllyssä siihen riviin, josta se on luettava vielä uudelleen.

Ja kuten sanottu, kirjamessut ja monet tilaisuudet ovat vielä tulossa. Paljon ehditään keskustella kirjasta ja sen herättämistä muistoista ja tunteista ja muusta.

10.9. 2023

 

 

 

Kuinka valtias väistyy

Väsähtävät poliitikot ovat aikamme kuva. Kun valta menee, ei enää jaksa. Mikään ei ole kuulemma niin entinen kuin entinen pääministeri. Hän nollaa elämänsä tai lähtee ulkomaille. Täällä ei voi enää pyöriä. Hoitakoot toiset hommia tästä eteenpäin.

Ennen oli miehet rautaa. Kun pääministerit kuten Kekkonen tai Virolainen menettivät asemansa, he alkoivat kahta pirummin pyrkiä takaisin valtaan. Usein se onnistui. Kun Fagerholm hävisi niukasti presidentinvaalin, hän ryhtyi rauhallisesti pääministeriksi. Esko Ahoa tappio kirpaisi niin, että piti lähteä Harvardiin. Paluu ei enää onistunut, hän törmäsi kiviseinään.

Sanna Marin ryhtyy neuvomaan muiden maiden valtiaita, kun oma ura tyssähti vaalitappioon. Kävikö hänen mielessäänkään ryhtyä taisteluun kotimaan oikeistovaltaa vastaan? Kiinnostavaa on nähdä, kuinka hän ryhtyy puolustamaan maailman vähäväkisiä Tony Blairin perinnön äärellä.

En ajatellut näitä asioita vähääkään, kun vaelsin Tallinnan lämpimän syyskesäisiä katuja. Keskustassa ne on kaikki revitty auki. Ystäväni Marju Pikkor valitti, ettei siellä voi kulkea enää ollenkaan. Lohdutin häntä kertomalla, että Helsinki tulee hyvää vauhtia perässä.

Kävin vasta nyt upeassa Fotografiskassa, joka kilvoittelee Tukholman vastaavan kanssa. Paikalla vilisi tummapukuisia liikemiehiä ja japanilaisia turisteja. Jotkut taulut onnistuivat aidosti hätkähdyttämään. Ravintolakerroksen terassi on huima näköalapaikka.

Koko Telliskiven alue on mainio sekoitus rappeutuvia tehdasrakennuksia ja modernia arkkitehtuuria. Yhdistelmä on tuottanut luovan kauppa- ja taidekeskittymän. Hauska siellä on kulkea. Yksi pub oli pykätty vanhaan junanvaunuun. Sitten on trendiravintoloita ja rehellisen rähjäisiä korttelikapakoita.

Tunnollisesti tutustuin myös KUMUn ympäristönäyttelyyn, jossa taide yhdistyy propagandistiseen julistukseen. Teollisuusmiljöitten rumista varoituskuvista voi nähdä käänteisiä yhteyksiä alemman kerroksen sosialistisen taiteen kokoelmaan. Edistys on muuttunut lopun enteiksi.

Ahdistavimmat elämykset voi silti kokea KGB:n vankiselleissä vanhassa kaupungissa. Ei pysty edes kuvittelemaan mitä kaikkea siellä on koettu. Tai ei tarvitsekaan kuvitella, voi lukea viitteitä vaikka Jaan Krossin viiltävän rauhallisista novelleista kokoelmasta Halleluja, suomennos Jouko Vanhasen (2001). Tuntee pistoksen rinnassaan, kun käynnin jälkeen istahtaa Olde Hansaan maittavalle päivälliselle. Mutta tuska sulaa pian Sakun kolpakkoon, sellainen on ihmisluonto.

Joskus on vilauteltu ajatusta, että Helsinki ja Tallinna voisivat yhdistyä kaksoiskaupungiksi eikä se mahdotonta olisi vieläkään. Niin kotoisaa on tallustaa tuttuja reittejä monien muistojen Tallinnassa. Kuinka hiljainen, ikään kuin itseensä kyyristynyt kylä se oli ensimmäisellä käynnilläni 1969. Nyt on heti satamassa hieraistava silmiä, niin valtaisa muutos näkyy kaikkialla. Vanha kunnon Viru-hotelli on sentään maamerkkinä paikallaan.

Kuka avasi tämän vaivattoman kulkureitin? Suotta ei Kekkosen profiili komeile Tallinnan terminaalin seinässä. Olkoon esimerkki myös vallan kestävyydestä, jonka vasta sairaus kukisti. Naapurin pääministeri Kaja Kallas on kiipelissä, mutta hän on itsepäinen. Uskon että hän selviytyy kuten Suomen hallituskin.

Laivakansa iloitsi Suomen maalista oittelussa Kazakstania vastaan. Laivalla näkee läpileikkauksen todellisesta kansasta ja kuulee paljon puhetta hinnoista ja viinamerkeistä ja autoista, ei enää naisista ja varkauksista, niin kaikki on siistiytynyt. Aurinko painui hiljalleen horisonttiin. En haluaisi matkata tätä vedenalaista tunnelia pitkin. Eikä vieläkään Hesarissa arviota kirjastani.

9.9. 2023

 

Syyssunnuntai

On kiva olla Stadissa taas. Täällä on kaikkea. Voi mennä leffaan ja nähdä sellaisia merkkiteoksia kuin Oppenheimer ja Andra akten. Painava fysikaalis-poliittinen ajanluotaus ja sydämellinen taiteilijakuvaus. Näytetäänhän maallakin elokuvia, mutta jotenkin se on kaupunkilainen taidemuoto. Muistetaan sekin, että ydinpommit meillä on edelleen keskuudessamme.,

Teatteriakin on nähty, mutta Monika Fagerholmin romaaniin perustuva Kuka tappoi Bambin? ei oikein syttynyt elämään Kaupunginteatterissa. Viileä ja steriili tilinteko vanhasta raiskauksesta eteni taannehtivan moraalisen syytöksen tapaan, mutta sen osanottajiin ei pääse ihmisinä tutustumaan. Eipä uhriakaan tuotu näyttämölle, vain hänen lähipiiriään. Romaania tuntematta on vaikea sanoa, kuinka suuri osuus sovituksella ja ohjauksella on tietoiseen etäännyttämiseen. Koskettaako Monikan kehuttu kirja enemmän tunteita?

Kaiken lisäksi täällä on loistava saaristo. Sunnuntaina painelimme Alman kummitädin kanssa Vallisaareen katsomaan, mitä tytär on saanut aikaan. En ole siellä käynyt koskaan, vaikka eräs ystävä yritti järjestää käyntiä jo silloin, kun saari oli suljetusti sotilaallisessa käytössä. No nyt se on avautunut Helsinki Biennalen näyttämöksi ja kaikenlainen taide kukoistaa puskissa ja pirteissä hiekkapolkujen varsilla.

Ryhmä naisia valkeissa vetimissään kokosi meidät kalliolle keskittymään vaihtelevaan hyminään ja kivien kilkutteluun.  Alman osuudesta tuotantoon en tunne tarkemmin, mutta hyvin intensiivisen näköisenä hän siellä joukossa henkeä nostatti. En ole kovin meditatiivinen henkilö, mutta mikäs siinä oli istuskella lämpimässä syysauringossa. (Vähän vain pitkästytti.) Aino neuvoi, että esityksen tarkoituksena oli parantaminen. Ehkä en tunnistanut riittävästi parannettavia kohtia kesän jälkeen raukeassa olemuksessani. Ainakaan ei vointini huonontunut parin tunnin hiljentymisen aikana.

Merimatka sinänsä oli vilvoittava ja saari ehdottomasti lähemmän tutkimisen arvoinen. Mikä sen asema oikeastaan on ollut puolustusjärjestelmässämme? Vanha Viapori on ihan siinä vieressä. Santahaminankin asemasta keskustellaan. Sotilaskohteet muuttuvat taidekeskuksiksi, mutta tuleeko vielä aika, jolloin niiden merkitystä on arvioitava puolustuksen kannalta uudelleen?

Palatessamme jouduimme mielenosoituksen jalkoihin. Senaatintorilta vyöryi vihaisen tuntuinen ihmismassa iskulauseita huudellen. He vastustivat rasismin vastustamista sellaisena kuin se hallituksen julkilausumassa ilmenee. Sen he leimasivat yksin tein sumutukseksi. Voisiko hallitus siis laatia suurella vaivalla 9-sivuisen julistuksen vain siinä tarkoituksessa, että siinä piilotellaan hallituksen todellisia rasistisia pyrkimyksiä? Onko julkisuudessa mainitut sata asiantuntijaa saatu jymäytetyksi samaan rasismia kavalasti kannattelevaan rintamaan? Onko usein vedottujen asiantuntijoiden kriittinen arviointikyky tosiaan niin heikoissa kantimissa? Ja mikä tämän esiintymisen jälkeen on heidän yleinen uskottavuutensa? Vai onko kyseessä suoranainen salaliitto, jollaisia ahkerasti kuulemma nykyään punotaan – tai ainakin uskotaan punottavan.

Enemmän meitä sittenkin kiinnosti Ruotsi-Suomi maaottelun ratkaisupäivä. Jälleen kerran naapurin Hannu Hanhet näyttivät, mitä tarkoittaa sisu ja taistelutahto. Yhden pituusyppääjän ja toisen keihäänheittäjän viimeiset riuhtaisut ratkaisivat miesten ottelun. Eivätkä he olleet edes mitään joukkueensa ykköstähtiä. Tällaista viime hetkien venymistä jäämme suomalaisilta vielä odottamaan.

Muuten olen edelleen sitä mieltä, että maaottelut pitäisi viimeisenä lajina päättää entiseen tapaan pitkillä viesteillä. Se olisi draamallisesti keskittävämpää kuin nyt nähty pitkitys parissa kenttälajissa. Ehkä kantaani sisältyy puhdasta nostalgiaa. Muistan ikuisesti, kuinka Voitto Hellsten kuroi kiinni ja päihitti viestissä Ruotsin ankkurin Alf Petterssonin ja ratkaisi maaotteluvoiton mahdollisimman näyttävästi. Jospa ensi vuonna Stadikalla lehti kääntyy…

3.9. 2023

 

 

Syntymäpäivän aatto

Taas yksi syntymäni päivä. Pitkä jono niitä on jo kertynyt. Hiljaisesti vietin maalla. Aattona sentään oli kaikenlaista liikettä.

Kävin lauantaina Seurahuoneella, joksi kyröläiset veteraanit kutsuvat kokoustilaansa Kyröskosken torin laidalla. Tupa täyteen kertyi väkeä. Kerroin kirjastani ja myinkin muutaman, enempää ei ollut mukana.

Komeasti korvasivat käyntini punaisella sahtipänikällä, mistä mieleni ilostui. Kun kotona siemaisin heti lasillisen maistiaisiksi, se oli kumman makeaa ja sakeaa. Sehän olikin mehutiivistettä! Olipa hauska kepponen, ajattelin. Totta puhuen se mikään kepponen ollut, vaan silkka erehdys.  Korvaavatkohan koskaan?

Yritin samalla käynnillä lähettää Marketin postista kirjani Latviaan. Arvatkaa onnistuiko sekään. Olisi nykysääntöjen mukaan pitänyt olla puhelinnumero mukana. Mistä hitosta sen tempaisen? En ole koskaan vastaanottajille soittanut, aina käyttänyt sähköpostia. No  pakettia ei voitu lähettää, kiitos paljon.

Yritin urkkia numeroa jostain palvelimesta, mutta siellä tunnettiin vain Viron numerot. No viimein vastaanottaja vastasi itse ja kertoi numeron. Postissa oli ensikertalainen kaveri hoitamassa ulkomaan lähetystä, kovasti siinä sählättiin puolin ja toisin. Lähtiköhän se nyt lopultakaan edes oikeaan osoitteeseen?

Jatkoin Tampereella Akateemiseen Kirjakauppaan, missä Siskotuulikki Toijonen haastatteli ja parikymmentä kuulijaa kuunteli. Mukava tunnin mittainen juttutiokio, muutama kirjakin meni taas kaupaksi. Siellä istui muiden mukana vanha tuttu tutkija Hannu Syväoja eturivissä ja osallistui keskusteluun. Tulivat myös armaat  tytöt Sina ja Maila, jälkimmäisen kanssa lähdettiin Komediateatteriin.

Mikä ei ollutkaan ihan helppo juttu sekään. Olin kiireessä sysännyt auton Hämpin parkkihalliin, mistä en meinannut saada sitä millään ylös kadulle. Maksukone ei tunnistanut rekisterinumeroani. Soitin palvelunumeroon, syynä kuulemma se, että rekisterikilvessä on pieni lommo alareunassa. Kone ei voi lukea sitä! Vaikka maksoin, puomi ei meinannut nousta. Vasta toisella soitolla palvelimeen sekin onnistui. Miksi hitossa kaikki on tehty niin vaikeaksi! Kerran olen vastaavassa tilanteessa livahtanut toisen aton vanavedessä niin, että puomi on loksahtanut auton kattoon vailla suurempaa kolhua.  Päätin etten enää koskaan ilmoisna ikänä laskeudu parkkihalliin.

Lari Halmeen omaelämäkerrallinen monologi Melkein kaikki minusta sujui sentään enemmittä kommelluksitta. Se on teatterikeskeinen yksinpuhelu näyttelijän kokemuksista kotirintamalla ja töissä. Melko yksityinen juttu se kieltämättä on, mutta etevän näyttelijän joustavasti tulkitsema. Siinä on myös vakavat tuokionsa, joille vieressämme istunut näyttelijä  railakkaasti nauroi, koska oli kerran tullut komediaa katsomaan. Lari Halmeen kyvyt ansaitsisivat vieläkin terävämmän tekstin, silloin voisi jo olla juhlan paikka.

No nyt päästiin pääsiaan eli Maila johdatti minut Nokialle Sinan Pihkatappiin, missä sauna höyrysi ja punttu oli sopivasti lämmennyt. Vietimme venetsialaisia, kynttilät paloivat tuliterällä laiturilla, jokunen raketti räiskähteli järvellä, kuohuviini poreili laseissa, Sinan yltäkylläinen pitopöytä odotti – kas näin, nyt ei syntympäiväänsä odottavalta juhlijalta puuttunut enää mitään ja päivän kommelluksetkin unohtuivat.

Varsinainen päivä sujui stten kotona viesteihin ja onnitteluihin vastaamalla. Suurkiitos niistä kaikille kannustaville ystäville! Lämmin myötäeläminen on paras lahja varttumisen aavistamattomalla taipaleella.

27.8. 2023

Kirjamarkkinoilla ja Waltarin asunnossa

Kustannusyhtiö Siltalan juhlaputki jatkui hotelli Presidentissä, missä julkistettiin syyskauden tuotantoa. Saatiin hyvä aamiainenkin. Marko Suomi haastatteli, varmaan pystyin jotakin muistelmistani kertomaan. Ohessa alkoi kiinnostaa Sakari Siltalan kirja Walter Ahlströmistä: Korkea peli. Sirpa Kähkösen teos 36 uurnaa vaikutti koskettavalta. Monet kirjoittavat vanhemmistaan näiden kuoltua, viimeksi muistan Anja Snellmanin samanaiheisen teoksen.

Iltapäivällä jatkettiin aiheesta Toukon kanssa Rosebudin kirjakaupassa, joka käyttää myös nimeä Sivullinen. Rennon luontevia tilaisuuksia. Tunnen älyniekkoja, jotka vannovat käyttävänsä nykyisin vain tätä Kaisaniemen kirjakauppaa. Siellä onkin laaja ja hyvin järjestetty valikoima. Valopilkku näinä aikoina, jolloin kirjakaupat pikemmin kuihtuvat ja katoavat. Vinha Ruovedellä on toinen alan uroteko.

Kerroin kirjastani myös tiistaina Matti Pulkkisen radio-ohjelmassa, joka meni Pirkanmaan Sunin linkkilinjoille Kun torstaina tapasin vielä Sepänkadun entisen naapurini  Tuomas Enbusken hänen nykyisessä Kampin yläkerroksen kämpässään, missä hän tykitti kysymyksiä podcastiinsa, tunsin suusanallisesti tyhjentäneeni aika paljon muistelmieni aineistoa. Ja kirjamessut ovat vielä edessä päin.

Samaan aikaan tipahtelee lukijoiden hauskoja ja innostuneita palautteita. Kiintoisimpia kommentteja ovat ne, joissa lukija on kirjani kautta palautunut omiin kokemuksiinsa ja löytänyt rinnakkaisuuksia siitä mitä menneiltä vuosikymmeniltä kerron. Pieni maa tämä on, paljon on kuljettu ystävien ja etäisempienkin kanssa samoja tai rinnakkaisia polkuja.

Eräs kirjani henkilö on Skattan kansakoulun luokkatoveri Ali Sadik-Ogli, jonka tapasin torstai-iltana Elitessä. Siellä ikimuistoisesti kohtasimme 70 vuoden tauon jälkeen neljä vuotta sitten. Hän on se kaveri, jonka kanssa päätimme toisella luokalla ruveta isona kirjailijoiksi. Lupaus on molempien osalta pitänyt, enemmän aiheesta muistelmissani.

Ali oli jälleen matkoillaan Pietarin ja New Yorkin akselilla pysähtynyt välipysäkille Järvenpäähän ja sieltä Helsinkiin. Hänen tyttärensä on konserttipianisti, joka on juuri päässyt Pietarin konservatorioon opiskelemaan. Huokaisten Ali myönsi, että hänen on näin ollen pakko asua vielä viisi vuotta kaupungissa.

Tapaamisestamme tulikin aika yllättävä. Kun viittasin päivän uutiseen kapinajohtaja Prigozhinin lentoturmasta,  Ali kertoi tunteneensa miehen tämän ravintoloitsijan ajoilta. Samoin hän tunsi Putinin ennen tämän valtaannousua. Tältä pohjalta Ali arveli, että Prigozhin ei ollut koko koneessa, vaan hänet on eliminoitu muulla tavoin. Koneesa tuhottiin loput Wagnerin johtoryhmästä. Spekulaatiot ja salaliitot rehottavat! Draamallinen aihe, elokuva tehdään varmasti.

Sitten tuli puhe Mika Waltarista ja hänen asunnostaan, jonka myynnin vaiheesta Ali oli jo aiemmin kiinnostunut. Hänen veljensä toimi aikoinaan Klaus Kurjen portieerina, missä Waltari piti silloin majaansa. Hyviä juttuja kuulin tältä ajalta. Vaan mikä lienee monien mutkien jälkeen Mikan asunnon nykyvaihe?

Soitin Jopi Elstelälle ja kysyin tilannetta. Asunto on ollut myynnissä, mutta otettu nyt lepäämään. Nyt tuli Aliin tulta ja tappuraa. Hän oli heti valmis katsastamaan kuuluisan asunnon nykykunnon.

Sattui niin, että Jopi oli juuri purkamassa isoisänsä kirjahyllyjä Tunturikadulla siinä muutaman korttelin päässä. Me olimme jo Alin kanssa nauttineet hyvät etanat ja vorschmackit, kumosimme nopeasti irish coffeet ja lähdimme saman tien tarkastamaan, mitä Waltarien vanhaan asuntoon nyt kuuluu.

Jopi päästi sisälle joviaaliin tyyliinsä. Suurimmaksi osaksi asunto on jo purettu. Niin on samalla haihtunut iäksi hieno kirjailijamuseohankkeemme, josta ei koskaan tullut mitään, sääli! Mutta asunto odottaa siis edelleen ostajaa. Mikan viimeisiä kirjoja siirtyi hyllyistä laatikoihin. Luetteloitiinkohan niitä koskaan?

Me kuljimmea huoneesta toiseen Jopin esitellessä ystävällisesti paikkoja. Miltei viisikymmentä vuotta on kulunut siitäkin, kun täällä ensi kerran vierailin. Kummitusmainen tunne vallitsi tyhjissä huoneissa. Tuossa istuin työhuoneen kaarevassa sohvassa ja kirjailija itse työpöytänsä ääressä tarkistamassa muistelmiensa liuskoja. Vieläkö Mikan henki liikkuu täällä? Se maailmanlopun taulu riippuu vielä eteisen seinällä, kuulemma Marjatan aikanaan hankkima.

Ali vaikutti hyvin metteliäältä ja lupasi palata asiaan – ehkä asuntoonkin. Enempää en voi kertoa.  Jännityskertomus jatkuu seuraavassa numerossa…

26.8. 2023

 

Hillitöntä urheilua

Vimmattua että uljaat elokuun päivät täytyy käyttää urheiluskabojen töllöttämiseen! Mutta ei auta, innostuin jopa naisfutiksesta mitä en olisi koskaan uskonut. Kuka on opettanut mimmit pelaamaan noin taivaallisesti? Välillä sukupuoli unohtuu kokonaan.

Kannatimme kyllä Artsin kanssa Englantia, minä lähinnä siksi, että olen ihastunut valmentaja Sarina Wiegmaniin. Herkkä tarkkaavainen nainen, joka pitää päänsä kylmänä ja peitti pettymyksensäkin. Riemastutti myös, kun brittimolari torjui aavistamalla rankkarin. Silti tuli tappio. Espanjan voittomaali oli tarkkuustyötä. Oheen kolahti Olga Carmonan yksityinen tragedia.

Samalla pääsi yleisurheilun kisa vauhtiin. Pujottele siinä sitten kanavalta toisella, ja ulkona paistaa aurinko siniseltä taivaalta. Joskus totuttiiin siihen, että suomalaiset kävelijät oksensivat ja pyörtyivät ja keskeyttivät, mutta nyt Aku Partanen paineli kuudenneksi! Hämmästyttävä juttu.

Kun Helsingin olympialaisissa kävelykilpailu alkoi, yleisö puhkesi nauruun. Ei ollut totuttu tuollaiseen. Vieläkin se tuo mieleen kilpailun siitä, kuka kuiskaa kovimmin.

Maailman kärki on kaikissa lajeissa niin huimaavan kaukana, että suomalaisilla ei ole paljon toivoa Wilma Murtoa lukuun ottamatta. Kuulaa amerikkalaiset työnsivät viisi metriä pitemmälle kuin suomalaiset kotona. Arsi Harju oli pieni välipiipahdus huipulle. Kun tapaaan kaupassa Matti Yrjölän, muistan aina pahoitella lajin romahdusta meillä. Matti kommentoi murhemielellä, mutta uskoo vielä parempaan tulevaisuuteen!

Sukellus urheiluun puhdistaa päätä kirjan ilmestymisen jälkilaineilta. Voi ajatella jotakin kokonaan muuta. Silti on kiva saada pieniä ja isompiakin kommentteja lukijoilta. Kovin positiivista toistaiseksi pirahtelee, saa nähdä kuinka jatkossa. Hesarin kritiikkiä pikkuhiljaa odottelen.

Paksua juntikkaa ei tietenkään hotkaista tuosta vain. Pitäisikö noudattaa turskin Leena Majaveden käskyä kirjoittaa ohuempia kirjoja. Hänellä ei kuulemma pysy sängyssä hyppysissä tämmöinen 700-sivuinen. Tätäkin piti lyhentää sata sivua, että saatiin edes tähän mittaan. No hyvä, maltan jatkossa mieleni. Mten olisi herkkä tiivis pienoisromaani vaikkapa rakkaudesta. Pannaan pehmeään harkintaan.

Pahinta on henkinen tyhjäkynti. Pitäisi osata nauttia vapautumisesta ja paineiden laukeamisesta, mutta koko ajan kihelmöi syyllinen olo siitä, että en saa enää mitään hyödyllistä tehdyksi. Olla möllötän ja korkeintaan keräilen kantarelleja, marjojakin pitäisi puskista poimia. Tyttärien rantamökillä riehutaan hurjissa talkoissa, siellä sentään saadaan jotakin konkreettista aikaan.

Lohtuna muistan Mika Waltarin kirjeen pari viikkoa sen jälkeen, kun Sinuhe oli ilmestynyt. Kirjailija valitti ystävilleen ihan samaa: päivät kuluvat hukkaan, en saa enää mitään aikaan! Voi meitä narkomaaneja kirjaniekkoja, vähän eritasoisia tosin.

Pois valitus! Huomenna taas  stadiin ja jatkamaan markkinointia. Kustannusyhtiö Siltala vietti viime viikolla komeita 15-vuotisjuhliaan, yihuomenna on syystuotannon pressi ja kirjakauppavierailu ja Tuomas Enbuskekin on podcastillaan hätyytellyt. Ei muuta kuin vyö kiinni ja takaisin tantereelle!

21.8. 2023