Panu Rajala

Väsähtävät poliitikot ovat aikamme kuva. Kun valta menee, ei enää jaksa. Mikään ei ole kuulemma niin entinen kuin entinen pääministeri. Hän nollaa elämänsä tai lähtee ulkomaille. Täällä ei voi enää pyöriä. Hoitakoot toiset hommia tästä eteenpäin.

Ennen oli miehet rautaa. Kun pääministerit kuten Kekkonen tai Virolainen menettivät asemansa, he alkoivat kahta pirummin pyrkiä takaisin valtaan. Usein se onnistui. Kun Fagerholm hävisi niukasti presidentinvaalin, hän ryhtyi rauhallisesti pääministeriksi. Esko Ahoa tappio kirpaisi niin, että piti lähteä Harvardiin. Paluu ei enää onistunut, hän törmäsi kiviseinään.

Sanna Marin ryhtyy neuvomaan muiden maiden valtiaita, kun oma ura tyssähti vaalitappioon. Kävikö hänen mielessäänkään ryhtyä taisteluun kotimaan oikeistovaltaa vastaan? Kiinnostavaa on nähdä, kuinka hän ryhtyy puolustamaan maailman vähäväkisiä Tony Blairin perinnön äärellä.

En ajatellut näitä asioita vähääkään, kun vaelsin Tallinnan lämpimän syyskesäisiä katuja. Keskustassa ne on kaikki revitty auki. Ystäväni Marju Pikkor valitti, ettei siellä voi kulkea enää ollenkaan. Lohdutin häntä kertomalla, että Helsinki tulee hyvää vauhtia perässä.

Kävin vasta nyt upeassa Fotografiskassa, joka kilvoittelee Tukholman vastaavan kanssa. Paikalla vilisi tummapukuisia liikemiehiä ja japanilaisia turisteja. Jotkut taulut onnistuivat aidosti hätkähdyttämään. Ravintolakerroksen terassi on huima näköalapaikka.

Koko Telliskiven alue on mainio sekoitus rappeutuvia tehdasrakennuksia ja modernia arkkitehtuuria. Yhdistelmä on tuottanut luovan kauppa- ja taidekeskittymän. Hauska siellä on kulkea. Yksi pub oli pykätty vanhaan junanvaunuun. Sitten on trendiravintoloita ja rehellisen rähjäisiä korttelikapakoita.

Tunnollisesti tutustuin myös KUMUn ympäristönäyttelyyn, jossa taide yhdistyy propagandistiseen julistukseen. Teollisuusmiljöitten rumista varoituskuvista voi nähdä käänteisiä yhteyksiä alemman kerroksen sosialistisen taiteen kokoelmaan. Edistys on muuttunut lopun enteiksi.

Ahdistavimmat elämykset voi silti kokea KGB:n vankiselleissä vanhassa kaupungissa. Ei pysty edes kuvittelemaan mitä kaikkea siellä on koettu. Tai ei tarvitsekaan kuvitella, voi lukea viitteitä vaikka Jaan Krossin viiltävän rauhallisista novelleista kokoelmasta Halleluja, suomennos Jouko Vanhasen (2001). Tuntee pistoksen rinnassaan, kun käynnin jälkeen istahtaa Olde Hansaan maittavalle päivälliselle. Mutta tuska sulaa pian Sakun kolpakkoon, sellainen on ihmisluonto.

Joskus on vilauteltu ajatusta, että Helsinki ja Tallinna voisivat yhdistyä kaksoiskaupungiksi eikä se mahdotonta olisi vieläkään. Niin kotoisaa on tallustaa tuttuja reittejä monien muistojen Tallinnassa. Kuinka hiljainen, ikään kuin itseensä kyyristynyt kylä se oli ensimmäisellä käynnilläni 1969. Nyt on heti satamassa hieraistava silmiä, niin valtaisa muutos näkyy kaikkialla. Vanha kunnon Viru-hotelli on sentään maamerkkinä paikallaan.

Kuka avasi tämän vaivattoman kulkureitin? Suotta ei Kekkosen profiili komeile Tallinnan terminaalin seinässä. Olkoon esimerkki myös vallan kestävyydestä, jonka vasta sairaus kukisti. Naapurin pääministeri Kaja Kallas on kiipelissä, mutta hän on itsepäinen. Uskon että hän selviytyy kuten Suomen hallituskin.

Laivakansa iloitsi Suomen maalista oittelussa Kazakstania vastaan. Laivalla näkee läpileikkauksen todellisesta kansasta ja kuulee paljon puhetta hinnoista ja viinamerkeistä ja autoista, ei enää naisista ja varkauksista, niin kaikki on siistiytynyt. Aurinko painui hiljalleen horisonttiin. En haluaisi matkata tätä vedenalaista tunnelia pitkin. Eikä vieläkään Hesarissa arviota kirjastani.

9.9. 2023

On kiva olla Stadissa taas. Täällä on kaikkea. Voi mennä leffaan ja nähdä sellaisia merkkiteoksia kuin Oppenheimer ja Andra akten. Painava fysikaalis-poliittinen ajanluotaus ja sydämellinen taiteilijakuvaus. Näytetäänhän maallakin elokuvia, mutta jotenkin se on kaupunkilainen taidemuoto. Muistetaan sekin, että ydinpommit meillä on edelleen keskuudessamme.,

Teatteriakin on nähty, mutta Monika Fagerholmin romaaniin perustuva Kuka tappoi Bambin? ei oikein syttynyt elämään Kaupunginteatterissa. Viileä ja steriili tilinteko vanhasta raiskauksesta eteni taannehtivan moraalisen syytöksen tapaan, mutta sen osanottajiin ei pääse ihmisinä tutustumaan. Eipä uhriakaan tuotu näyttämölle, vain hänen lähipiiriään. Romaania tuntematta on vaikea sanoa, kuinka suuri osuus sovituksella ja ohjauksella on tietoiseen etäännyttämiseen. Koskettaako Monikan kehuttu kirja enemmän tunteita?

Kaiken lisäksi täällä on loistava saaristo. Sunnuntaina painelimme Alman kummitädin kanssa Vallisaareen katsomaan, mitä tytär on saanut aikaan. En ole siellä käynyt koskaan, vaikka eräs ystävä yritti järjestää käyntiä jo silloin, kun saari oli suljetusti sotilaallisessa käytössä. No nyt se on avautunut Helsinki Biennalen näyttämöksi ja kaikenlainen taide kukoistaa puskissa ja pirteissä hiekkapolkujen varsilla.

Ryhmä naisia valkeissa vetimissään kokosi meidät kalliolle keskittymään vaihtelevaan hyminään ja kivien kilkutteluun.  Alman osuudesta tuotantoon en tunne tarkemmin, mutta hyvin intensiivisen näköisenä hän siellä joukossa henkeä nostatti. En ole kovin meditatiivinen henkilö, mutta mikäs siinä oli istuskella lämpimässä syysauringossa. (Vähän vain pitkästytti.) Aino neuvoi, että esityksen tarkoituksena oli parantaminen. Ehkä en tunnistanut riittävästi parannettavia kohtia kesän jälkeen raukeassa olemuksessani. Ainakaan ei vointini huonontunut parin tunnin hiljentymisen aikana.

Merimatka sinänsä oli vilvoittava ja saari ehdottomasti lähemmän tutkimisen arvoinen. Mikä sen asema oikeastaan on ollut puolustusjärjestelmässämme? Vanha Viapori on ihan siinä vieressä. Santahaminankin asemasta keskustellaan. Sotilaskohteet muuttuvat taidekeskuksiksi, mutta tuleeko vielä aika, jolloin niiden merkitystä on arvioitava puolustuksen kannalta uudelleen?

Palatessamme jouduimme mielenosoituksen jalkoihin. Senaatintorilta vyöryi vihaisen tuntuinen ihmismassa iskulauseita huudellen. He vastustivat rasismin vastustamista sellaisena kuin se hallituksen julkilausumassa ilmenee. Sen he leimasivat yksin tein sumutukseksi. Voisiko hallitus siis laatia suurella vaivalla 9-sivuisen julistuksen vain siinä tarkoituksessa, että siinä piilotellaan hallituksen todellisia rasistisia pyrkimyksiä? Onko julkisuudessa mainitut sata asiantuntijaa saatu jymäytetyksi samaan rasismia kavalasti kannattelevaan rintamaan? Onko usein vedottujen asiantuntijoiden kriittinen arviointikyky tosiaan niin heikoissa kantimissa? Ja mikä tämän esiintymisen jälkeen on heidän yleinen uskottavuutensa? Vai onko kyseessä suoranainen salaliitto, jollaisia ahkerasti kuulemma nykyään punotaan – tai ainakin uskotaan punottavan.

Enemmän meitä sittenkin kiinnosti Ruotsi-Suomi maaottelun ratkaisupäivä. Jälleen kerran naapurin Hannu Hanhet näyttivät, mitä tarkoittaa sisu ja taistelutahto. Yhden pituusyppääjän ja toisen keihäänheittäjän viimeiset riuhtaisut ratkaisivat miesten ottelun. Eivätkä he olleet edes mitään joukkueensa ykköstähtiä. Tällaista viime hetkien venymistä jäämme suomalaisilta vielä odottamaan.

Muuten olen edelleen sitä mieltä, että maaottelut pitäisi viimeisenä lajina päättää entiseen tapaan pitkillä viesteillä. Se olisi draamallisesti keskittävämpää kuin nyt nähty pitkitys parissa kenttälajissa. Ehkä kantaani sisältyy puhdasta nostalgiaa. Muistan ikuisesti, kuinka Voitto Hellsten kuroi kiinni ja päihitti viestissä Ruotsin ankkurin Alf Petterssonin ja ratkaisi maaotteluvoiton mahdollisimman näyttävästi. Jospa ensi vuonna Stadikalla lehti kääntyy…

3.9. 2023

Taas yksi syntymäni päivä. Pitkä jono niitä on jo kertynyt. Hiljaisesti vietin maalla. Aattona sentään oli kaikenlaista liikettä.

Kävin lauantaina Seurahuoneella, joksi kyröläiset veteraanit kutsuvat kokoustilaansa Kyröskosken torin laidalla. Tupa täyteen kertyi väkeä. Kerroin kirjastani ja myinkin muutaman, enempää ei ollut mukana.

Komeasti korvasivat käyntini punaisella sahtipänikällä, mistä mieleni ilostui. Kun kotona siemaisin heti lasillisen maistiaisiksi, se oli kumman makeaa ja sakeaa. Sehän olikin mehutiivistettä! Olipa hauska kepponen, ajattelin. Totta puhuen se mikään kepponen ollut, vaan silkka erehdys.  Korvaavatkohan koskaan?

Yritin samalla käynnillä lähettää Marketin postista kirjani Latviaan. Arvatkaa onnistuiko sekään. Olisi nykysääntöjen mukaan pitänyt olla puhelinnumero mukana. Mistä hitosta sen tempaisen? En ole koskaan vastaanottajille soittanut, aina käyttänyt sähköpostia. No  pakettia ei voitu lähettää, kiitos paljon.

Yritin urkkia numeroa jostain palvelimesta, mutta siellä tunnettiin vain Viron numerot. No viimein vastaanottaja vastasi itse ja kertoi numeron. Postissa oli ensikertalainen kaveri hoitamassa ulkomaan lähetystä, kovasti siinä sählättiin puolin ja toisin. Lähtiköhän se nyt lopultakaan edes oikeaan osoitteeseen?

Jatkoin Tampereella Akateemiseen Kirjakauppaan, missä Siskotuulikki Toijonen haastatteli ja parikymmentä kuulijaa kuunteli. Mukava tunnin mittainen juttutiokio, muutama kirjakin meni taas kaupaksi. Siellä istui muiden mukana vanha tuttu tutkija Hannu Syväoja eturivissä ja osallistui keskusteluun. Tulivat myös armaat  tytöt Sina ja Maila, jälkimmäisen kanssa lähdettiin Komediateatteriin.

Mikä ei ollutkaan ihan helppo juttu sekään. Olin kiireessä sysännyt auton Hämpin parkkihalliin, mistä en meinannut saada sitä millään ylös kadulle. Maksukone ei tunnistanut rekisterinumeroani. Soitin palvelunumeroon, syynä kuulemma se, että rekisterikilvessä on pieni lommo alareunassa. Kone ei voi lukea sitä! Vaikka maksoin, puomi ei meinannut nousta. Vasta toisella soitolla palvelimeen sekin onnistui. Miksi hitossa kaikki on tehty niin vaikeaksi! Kerran olen vastaavassa tilanteessa livahtanut toisen aton vanavedessä niin, että puomi on loksahtanut auton kattoon vailla suurempaa kolhua.  Päätin etten enää koskaan ilmoisna ikänä laskeudu parkkihalliin.

Lari Halmeen omaelämäkerrallinen monologi Melkein kaikki minusta sujui sentään enemmittä kommelluksitta. Se on teatterikeskeinen yksinpuhelu näyttelijän kokemuksista kotirintamalla ja töissä. Melko yksityinen juttu se kieltämättä on, mutta etevän näyttelijän joustavasti tulkitsema. Siinä on myös vakavat tuokionsa, joille vieressämme istunut näyttelijä  railakkaasti nauroi, koska oli kerran tullut komediaa katsomaan. Lari Halmeen kyvyt ansaitsisivat vieläkin terävämmän tekstin, silloin voisi jo olla juhlan paikka.

No nyt päästiin pääsiaan eli Maila johdatti minut Nokialle Sinan Pihkatappiin, missä sauna höyrysi ja punttu oli sopivasti lämmennyt. Vietimme venetsialaisia, kynttilät paloivat tuliterällä laiturilla, jokunen raketti räiskähteli järvellä, kuohuviini poreili laseissa, Sinan yltäkylläinen pitopöytä odotti – kas näin, nyt ei syntympäiväänsä odottavalta juhlijalta puuttunut enää mitään ja päivän kommelluksetkin unohtuivat.

Varsinainen päivä sujui stten kotona viesteihin ja onnitteluihin vastaamalla. Suurkiitos niistä kaikille kannustaville ystäville! Lämmin myötäeläminen on paras lahja varttumisen aavistamattomalla taipaleella.

27.8. 2023

Kustannusyhtiö Siltalan juhlaputki jatkui hotelli Presidentissä, missä julkistettiin syyskauden tuotantoa. Saatiin hyvä aamiainenkin. Marko Suomi haastatteli, varmaan pystyin jotakin muistelmistani kertomaan. Ohessa alkoi kiinnostaa Sakari Siltalan kirja Walter Ahlströmistä: Korkea peli. Sirpa Kähkösen teos 36 uurnaa vaikutti koskettavalta. Monet kirjoittavat vanhemmistaan näiden kuoltua, viimeksi muistan Anja Snellmanin samanaiheisen teoksen.

Iltapäivällä jatkettiin aiheesta Toukon kanssa Rosebudin kirjakaupassa, joka käyttää myös nimeä Sivullinen. Rennon luontevia tilaisuuksia. Tunnen älyniekkoja, jotka vannovat käyttävänsä nykyisin vain tätä Kaisaniemen kirjakauppaa. Siellä onkin laaja ja hyvin järjestetty valikoima. Valopilkku näinä aikoina, jolloin kirjakaupat pikemmin kuihtuvat ja katoavat. Vinha Ruovedellä on toinen alan uroteko.

Kerroin kirjastani myös tiistaina Matti Pulkkisen radio-ohjelmassa, joka meni Pirkanmaan Sunin linkkilinjoille Kun torstaina tapasin vielä Sepänkadun entisen naapurini  Tuomas Enbusken hänen nykyisessä Kampin yläkerroksen kämpässään, missä hän tykitti kysymyksiä podcastiinsa, tunsin suusanallisesti tyhjentäneeni aika paljon muistelmieni aineistoa. Ja kirjamessut ovat vielä edessä päin.

Samaan aikaan tipahtelee lukijoiden hauskoja ja innostuneita palautteita. Kiintoisimpia kommentteja ovat ne, joissa lukija on kirjani kautta palautunut omiin kokemuksiinsa ja löytänyt rinnakkaisuuksia siitä mitä menneiltä vuosikymmeniltä kerron. Pieni maa tämä on, paljon on kuljettu ystävien ja etäisempienkin kanssa samoja tai rinnakkaisia polkuja.

Eräs kirjani henkilö on Skattan kansakoulun luokkatoveri Ali Sadik-Ogli, jonka tapasin torstai-iltana Elitessä. Siellä ikimuistoisesti kohtasimme 70 vuoden tauon jälkeen neljä vuotta sitten. Hän on se kaveri, jonka kanssa päätimme toisella luokalla ruveta isona kirjailijoiksi. Lupaus on molempien osalta pitänyt, enemmän aiheesta muistelmissani.

Ali oli jälleen matkoillaan Pietarin ja New Yorkin akselilla pysähtynyt välipysäkille Järvenpäähän ja sieltä Helsinkiin. Hänen tyttärensä on konserttipianisti, joka on juuri päässyt Pietarin konservatorioon opiskelemaan. Huokaisten Ali myönsi, että hänen on näin ollen pakko asua vielä viisi vuotta kaupungissa.

Tapaamisestamme tulikin aika yllättävä. Kun viittasin päivän uutiseen kapinajohtaja Prigozhinin lentoturmasta,  Ali kertoi tunteneensa miehen tämän ravintoloitsijan ajoilta. Samoin hän tunsi Putinin ennen tämän valtaannousua. Tältä pohjalta Ali arveli, että Prigozhin ei ollut koko koneessa, vaan hänet on eliminoitu muulla tavoin. Koneesa tuhottiin loput Wagnerin johtoryhmästä. Spekulaatiot ja salaliitot rehottavat! Draamallinen aihe, elokuva tehdään varmasti.

Sitten tuli puhe Mika Waltarista ja hänen asunnostaan, jonka myynnin vaiheesta Ali oli jo aiemmin kiinnostunut. Hänen veljensä toimi aikoinaan Klaus Kurjen portieerina, missä Waltari piti silloin majaansa. Hyviä juttuja kuulin tältä ajalta. Vaan mikä lienee monien mutkien jälkeen Mikan asunnon nykyvaihe?

Soitin Jopi Elstelälle ja kysyin tilannetta. Asunto on ollut myynnissä, mutta otettu nyt lepäämään. Nyt tuli Aliin tulta ja tappuraa. Hän oli heti valmis katsastamaan kuuluisan asunnon nykykunnon.

Sattui niin, että Jopi oli juuri purkamassa isoisänsä kirjahyllyjä Tunturikadulla siinä muutaman korttelin päässä. Me olimme jo Alin kanssa nauttineet hyvät etanat ja vorschmackit, kumosimme nopeasti irish coffeet ja lähdimme saman tien tarkastamaan, mitä Waltarien vanhaan asuntoon nyt kuuluu.

Jopi päästi sisälle joviaaliin tyyliinsä. Suurimmaksi osaksi asunto on jo purettu. Niin on samalla haihtunut iäksi hieno kirjailijamuseohankkeemme, josta ei koskaan tullut mitään, sääli! Mutta asunto odottaa siis edelleen ostajaa. Mikan viimeisiä kirjoja siirtyi hyllyistä laatikoihin. Luetteloitiinkohan niitä koskaan?

Me kuljimmea huoneesta toiseen Jopin esitellessä ystävällisesti paikkoja. Miltei viisikymmentä vuotta on kulunut siitäkin, kun täällä ensi kerran vierailin. Kummitusmainen tunne vallitsi tyhjissä huoneissa. Tuossa istuin työhuoneen kaarevassa sohvassa ja kirjailija itse työpöytänsä ääressä tarkistamassa muistelmiensa liuskoja. Vieläkö Mikan henki liikkuu täällä? Se maailmanlopun taulu riippuu vielä eteisen seinällä, kuulemma Marjatan aikanaan hankkima.

Ali vaikutti hyvin metteliäältä ja lupasi palata asiaan – ehkä asuntoonkin. Enempää en voi kertoa.  Jännityskertomus jatkuu seuraavassa numerossa…

26.8. 2023

Vimmattua että uljaat elokuun päivät täytyy käyttää urheiluskabojen töllöttämiseen! Mutta ei auta, innostuin jopa naisfutiksesta mitä en olisi koskaan uskonut. Kuka on opettanut mimmit pelaamaan noin taivaallisesti? Välillä sukupuoli unohtuu kokonaan.

Kannatimme kyllä Artsin kanssa Englantia, minä lähinnä siksi, että olen ihastunut valmentaja Sarina Wiegmaniin. Herkkä tarkkaavainen nainen, joka pitää päänsä kylmänä ja peitti pettymyksensäkin. Riemastutti myös, kun brittimolari torjui aavistamalla rankkarin. Silti tuli tappio. Espanjan voittomaali oli tarkkuustyötä. Oheen kolahti Olga Carmonan yksityinen tragedia.

Samalla pääsi yleisurheilun kisa vauhtiin. Pujottele siinä sitten kanavalta toisella, ja ulkona paistaa aurinko siniseltä taivaalta. Joskus totuttiiin siihen, että suomalaiset kävelijät oksensivat ja pyörtyivät ja keskeyttivät, mutta nyt Aku Partanen paineli kuudenneksi! Hämmästyttävä juttu.

Kun Helsingin olympialaisissa kävelykilpailu alkoi, yleisö puhkesi nauruun. Ei ollut totuttu tuollaiseen. Vieläkin se tuo mieleen kilpailun siitä, kuka kuiskaa kovimmin.

Maailman kärki on kaikissa lajeissa niin huimaavan kaukana, että suomalaisilla ei ole paljon toivoa Wilma Murtoa lukuun ottamatta. Kuulaa amerikkalaiset työnsivät viisi metriä pitemmälle kuin suomalaiset kotona. Arsi Harju oli pieni välipiipahdus huipulle. Kun tapaaan kaupassa Matti Yrjölän, muistan aina pahoitella lajin romahdusta meillä. Matti kommentoi murhemielellä, mutta uskoo vielä parempaan tulevaisuuteen!

Sukellus urheiluun puhdistaa päätä kirjan ilmestymisen jälkilaineilta. Voi ajatella jotakin kokonaan muuta. Silti on kiva saada pieniä ja isompiakin kommentteja lukijoilta. Kovin positiivista toistaiseksi pirahtelee, saa nähdä kuinka jatkossa. Hesarin kritiikkiä pikkuhiljaa odottelen.

Paksua juntikkaa ei tietenkään hotkaista tuosta vain. Pitäisikö noudattaa turskin Leena Majaveden käskyä kirjoittaa ohuempia kirjoja. Hänellä ei kuulemma pysy sängyssä hyppysissä tämmöinen 700-sivuinen. Tätäkin piti lyhentää sata sivua, että saatiin edes tähän mittaan. No hyvä, maltan jatkossa mieleni. Mten olisi herkkä tiivis pienoisromaani vaikkapa rakkaudesta. Pannaan pehmeään harkintaan.

Pahinta on henkinen tyhjäkynti. Pitäisi osata nauttia vapautumisesta ja paineiden laukeamisesta, mutta koko ajan kihelmöi syyllinen olo siitä, että en saa enää mitään hyödyllistä tehdyksi. Olla möllötän ja korkeintaan keräilen kantarelleja, marjojakin pitäisi puskista poimia. Tyttärien rantamökillä riehutaan hurjissa talkoissa, siellä sentään saadaan jotakin konkreettista aikaan.

Lohtuna muistan Mika Waltarin kirjeen pari viikkoa sen jälkeen, kun Sinuhe oli ilmestynyt. Kirjailija valitti ystävilleen ihan samaa: päivät kuluvat hukkaan, en saa enää mitään aikaan! Voi meitä narkomaaneja kirjaniekkoja, vähän eritasoisia tosin.

Pois valitus! Huomenna taas  stadiin ja jatkamaan markkinointia. Kustannusyhtiö Siltala vietti viime viikolla komeita 15-vuotisjuhliaan, yihuomenna on syystuotannon pressi ja kirjakauppavierailu ja Tuomas Enbuskekin on podcastillaan hätyytellyt. Ei muuta kuin vyö kiinni ja takaisin tantereelle!

21.8. 2023

Ne olivat elämäni hauskimmat ja lämminhenkisimmät julkkarit. Komeampia on pidetty Kämpissä ja entisellä Södikalla ja Tiedekeskuksessa ja ties missä, mutta täällä Siltalan toimistossa oli jotensakin tiivis tunnelma. Koulu- ja opiskelukavereita oli paikalla sekä muistelmien teossa mukana kulkeneita auttajia. Oltiin vähän kuin luokkakokouksessa. Norssin klassikoita edustivat Jukkis Virta ja Klutsi Helkama! Koko joukko legendanoimaisen Kotimaisen kirjallisuuden laitoksen veteraaneja oli paikalla aina Pekka Tarkkaa myöten.

Touko Siltala avasi tilaisuuden varmalla tyylillään ja kehui minut ”anteliaaksi muistelijaksi”, hm. No annettavaa onkin, ”mulla on muistoja liikaa”, olisin voinut laulaa. En silti haluaisi antaa niitä poiskaan. Minun sijastani tilaisuudessa lauloi Sauli Tiilikainen ”Muistojen bulevardin” ja lopuksi ”Oi niitä aikoja!” ja vielä äitini lempilaulun, Hangö-valssin! Puolisonsa Marja Sumari säesti haitarilla. Komeasti ja tunteella esittivät, tunnelma alkoi kohoilla.

Toinen sykähdyttävä numero oli ihanien naisten luenta- ja lausuntaesitys. Eeva-Liisa Haimelin luki romanttisen otteen kirjastani ja Tiia Louste lausui Aila Meriluodon runoja kokoelmasta Elämästä (1972). Kaikki liittyivät teemallisesti yhteen. Ja minäkin yritin puheessani valaista kirjan syntyä, taustaa, luonnetta, olemusta ja merkitystä, huh.

Kaikki on vielä niin tuoreessa muistissa, että vaikea saada etäisyyttä. Olen vähän kuin sumussa. Ehkä tämä oli eläytyvin kirjallinen matka urallani. Sen takia kaikki on vielä kuin utuverhon takana, en saa itselleni uskotelluksi, että se on nyt valmis eikä siihen voi puuttua enää mitenkään paitsi kertomalla lisää joissakin tilaisuuksissa. Pitää oikein välillä ottaa painava kirja käteensä, jotta vakuuttuisi, että se todella syntyi ja on olemassa.

Tässähän pitäisi olla kuvia tilaisuudesta ja tuolla puhelimessa joitain onkin, mutta oikutteleva koneeni kieltäytyy nyt niitä jakamasta ja tallentamasta, joten olkoot. Löydän niitä varmaan paremmin myöhemmin kuin nyt, kun sormetkin hapuilevat näppäimiä kuin outouttaan vasta opettelisivat. Ei paljon tarvita ennen kuin elämä luiskahtaa tilapäisesti pois sijoiltaan. Tässä vaiheessa ovat alan ihmiset yleensä tarvinneet alkoholia tai muita päihteitä avukseen, mutta meidän iässämme on jo pakko jarruttaa ja tyytyä hillitympään jäähdyttelyyn.

Matti Kuuselan uljas juttu torstain Aamulehdessä on kohottanut itsetuntoa ja lisännyt uskoa kirjaan. Samoin muutamat ehtivimmät palautteet ovat suorastaan häkellyttäneet positiivisuudellaan, varsinkin entisen yliopistollisen työtoverin Leena Kurjen juttu Facebookissa. Että näinkin voi kirjaa lukea! Olisiko mahdollista, että olisin sittenkin onnistunut?

Vielä on hillittävä ja painettava malttinappulaa. Hesari ei ole vielä sanaansa sanonut. Tuomas Enbuske soitti ja pyysi mukaansa podcastiin. Ennen hän asui nuorine perheineen tuolla rappumme alakerrassa. Kiva tietysti saada keskustella kirjan teemoista vanhan tuttavan kanssa. Kiitin eilen yhtä kallisarvoista avustajaa Hietalahden Pub Hemingwayssä, ja hän tarjosi pari lasillista Papa Ernestin väkevää sekoitusta  ”Kuolema iltapäivällä” sekä hampurilaisen, vaikka sen olisi pitänyt mennä toisinpäin. Ilta-aurinko hellitti pitkää hellettä, aika tuntui seisahtavan, onnellinen raukeus täytti mieleni.

Tuolla yllä pitäisi siis nyt olla tuoreita kuvia, mutta kun en saa enkä löydä. Kuvien käsittely on aina vaikeampaa kuin kirjoittaminen.Ehkä joku ystävällinen sielu vielä lähettää joitain otoksia, niin palataan muistoihin. Siihen saakka on tyydyttävä kannen toistamiseen ja kyllä sitä kelpaakin toistella. Odotellaan mitä vielä tuleman pitää…

12.8.2023

Kirjan julkistaminen lähestyy. Monet kollegat hihkuvat tässä tilanteessa riemusta, mutta itse jähmetyn hiljaiseen odotukseen. Mikähän rähinä tällä kerralla rävähtää? Södikan tiedottaja aikoinaan naureskeli, että aina sinun kirjojesi vaiheilla tulee jotakin kähinää. Johonkin hyökkäykseen hänen piti laittaa oikein yhtiön puolesta vastine.

Nyt on asialla Siltalan kustannusyhtiö, minne monet kulttuurialan veteraanit ovat kotiutuneet. Samalla yhtiö julkaisee uutta kärkipään kaunokirjallisuutta ja kovia tietokirjoja. Kokemukseni ovat tähän saakka olleet pelkästään positiivisia. Kiva on kutsua yhtiön tiloihin kirjanteossa avustaneita ja siihen osallisia ystäviäni.

Kaksi vuotta ahersin muistelmieni kimpussa, pöllytin arkistojani ja muistikuviani. Heräsi sekä innostavia että tuskallisia muistoja. Ehkä jokunen trauma kirposi jopa vapauttavasti koneen ruudulle. Kaikenlaista on tullut sekoiltua, jotain sentään kunnollistakin saavutettu. Kuinka rehellinen muistelija voi olla? Kaikkea ei tarvitse kertoa ja enimmät hölmöydet voi jättää pois. Sepitteitä en kuitenkaan tässä yhteydessä harrasta.

Voiko ylipäänsä kertoa omasta menneisyydestään kovin luotettavasti? Sitä olen välillä pysähtynyt miettimään. Totta kai aika muokkaa muistoja, samoin oma luonne sanelee valintoja. Tästä voin täräyttää suoraan, tuosta taas en mielelläni sano sanaakaan. Tyylilaji ratkaisee. Yleensä olen mieltynyt pehmeään ironiaan mieluummin kuin suoraan totuuksien toitotukseen.

Kansi on jo herättänyt joitain reaktioita, yllättyneitä, ihastuneita, jonkun tyrmistyneen. Mitä kuva tahtoo kertoa? Erään tulkitsijan mukaan syöksyn siinä pelottavasti kohden lukijaa, mutta onneksi on pallo välissä. Ehkä kyse on elämänasenteesta tai sitten vain torjuvasta pelitilanteesta. Heti ei tule huomanneeksi, että kuvassa saattaa piillä allegoria. Merkitys selvinnee kirjan 701 sivulta, jos on selvitäkseen.

Muuan viisas kommentaattori sanoi, että muistelmissa tärkeintä ei ole kirjoittajan oma persoona, vaan hänen kanssakulkijansa. On mahdollisuus kirjoittaa osuvia muotokuvia tuntemistaan, ehkä hyvinkin kiinnostavista tyypeistä. Tähän tunnustan ainakin osaksi pyrkineeni. Useat värikkäät toimijat ja taiteilijat ovat sivunneet elämääni ja vaikuttaneet siihen. Eri asia kuinka elävästi olen onnistunut luonnehdinnoissani.

Tietysti on ollut houkutus antaa takaisin saamistaan loukkauksista, kun nyt kerrankin areena on minun ja saan sanoa lopullisen sanani. Tätäkin olen halunnut vältellä. Muistelmiin ei saisi tulla jälkipeluun ja oikeassa olemisen myöhäistä kiivailua. Mutta voihan annatella vähän siihen suuntaan, jolloin lukija saa täydentää rivien välit ja tehdä omat päätelmänsä. Muistelmat voisivatkin parhaimmillaan olla simultaania keskustelua eri ihmisten kanssa. Taas on kysymys valinnoista ja tunteiden hallinnasta. Pysyikö pää kyllin kylmänä?

Kuluneella viikolla täällä harrastettiin konkreettista muistelua. Saimme vieraaksi johtaja Bäckmanin, jonka syntyjuuret juontavat Ylivakerin taloon. Kokoonnuimme meille, kohotimme muistomaljat – ja sitten Tauno johdatteli meitä ystävänsä Erkin eli Tapion kanssa tutuille reiteille kohti moisiota. Näillä main serkukset temmelsivät seitsemisen vuosikymmentä sitten ja keksivät jos mitä kepposia. Hauska niitä oli kuunnella.

Miten tuli mieleeni mainio saksalainen tv-sarja Heimat. Se osa missä kotikylästään Amerikkaan lähtenyt ja siellä vaurastunut herrasmies  palaa juurilleen, kuljeskelee pienessä kylässä ja muistelee menneitä. Jotakin samaa nostalgista levollisuutta oli tässäkin vierailussa, joka varmaankaan ei jää viimeiseksi. Aiemmin olemme kyläilleet Bäckmaneilla Porvooossa jo Elinan kanssa 80-luvulla ja nyttemmin uudelleen. Olemmekin perustaneet Kallioistenselän soutajien ryhmän, johon myös Taunon sisar Alisa ja Erkin puoliso Ulpu kuuluvat. Katsotaan mitä vielä keksimme.

Mutta ensin Helsinkiin ja rohkeasti kirjaa julkistamaan, tuli mitä tuli. Tänään jo serkkuni soitti varoituksen, että pääsit taas kerran lööppiin.  Näinkö mylly alkaa taas pyöriä. Ihanista ex-vaimoistani kai eniten iloa tai surua irti kiskotaan, vaikka olen töistänikin yrittänyt kertoa. Saanpa ainakin päätepisteen eli väliaseman tälle elämän taipaleelle, joka toivon mukaan vielä jatkuu ja tuottaa uusiakin aiheita.

5.8. 2023

Paljastavat kirjelöydöt avaavat uusia mahdollisuuksia politiikan tutkimukselle. Joskus ammoin puhuttiin kirjesalaisuudesta, mutta tämä jäänne on haudattu. Jos kirjeen kirjoittaja on kyllin merkittävässä asemassa ja hänellä on katkeroituneita tyttöystäviä, mikään viesti ei ole enää salainen.

Tutkimusta pitäisi vain tiivistää ja luoda sille metodi ja järjestelmä. Ei riitä, että joku yksityinen paljastaa jotakin noin vaan satunnaisista motiiveistaan lähtien. Tutkivan journalismin ja politiikan tutkimuksen pitäisi tehostaa työtapojaan. On varmasti kätköön jääviä lähteitä, jotka valottaisivat tärkeissä asemissa olevien toimijoiden pimeitä ajatuskulkuja lähimenneisyydestä tai kaukaisemmilta ajoilta. Jonkunlainen kansallinen totuuskomissio tarvittaisiin yksityisiä ja salaisia lähteitä avaamaan.

Julkaistut kirjekokoelmat on tietysti tarkoin valittu eivätkä ne paljasta kirjoittajan tai vastaanottajat kaikkia mielipiteitä. Sitten on varta vasten julkisuuteen kirjoitettuja kirjeenvaihtokirjoja, joissa keskustelijat antavat itsestään edullisen tai ainakin vilpittömän sympaattisen kuvan.  Radio ykkönen esittelee uudessa sarjassaan tavallisten ihmisten yksityisiä kirjeitä, mutta tuskin niissäkään tulee esiin mitään yhteiskunnallisesti pysäyttäviä saati hälyttäviä mielenilmaisuja. Niitä varten tarvitaan terästettyä ja pinnan alle tunkeutuvaa tutkimustyötä.

Historian tutkijoille arkistojen kaivelu on tuttua askaretta, mutta mitä lähemmäs tullaan tätä päivää, sitä niukemmiksi käyvät lähteet. Harva enää kirjoittaa kirjeitä, harva niitä säilytteleekään. Sähköpostia on ilma sakeanaan ja tekstiviestit vilisevät, mutta kuka pääsee niitten jäljille? Delete-nappula on kovin lähellä kaikkia asianosaisia. Hitonmoinen jäljitystyö odottaa varsinkin politiikan tutkivia dekkareita.

Valtalehti Hesarin ja ministeri Rydmanin käynnissä oleva ottelu on tästä hedelmällinen esimerkki. Lehti hävisi ensimmäisen erän, mutta ottaa nyt näyttävää revanssia. Oli tietysti sietämätöntä, että parilla aukeamalla mustamaalattu, nuoria tyttöjä ahdistellut kansanedustaja ponnahtaa puolen vuoden kuluttua ministeriksi. Toiseen erään tarvittiin jo entisen tyttöystävän paljastavaa apua. Kovan onnen ministeri on yksityisessä huulenheitossa paljastunut kaiken lisäksi hervottomaksi rasistiksi, mikä on melkein yhtä paha kuin ennen neuvostovastaisuus. Jokohan ministerin päivät on luettu, vaikka pääministeri ja puoluetoverit yrittävät antaa hampaat irvessä tukea. Wille on itse kova tappelupukari, mutta oppositio, rkp ja valtalehdistö eivät hevin hellitä,

Nämä ovat vähän liian polttavia aiheita pohdittaviksi näin heinäkuun lopulla, kun sateetkin hetkeksi hellittävät. Näin politiikan penkkiurheilijan kannalta eduskunnan lomakausi olisi ihan suotava rauhoitusaika, vaikka oikeusoppineetkin näyttävät turhautuvan, ellei panna heti täyttä rähinää päälle ja hälytetä edustajia lomalaitumilta puimaan vääräuskoisten ministerien luottamusta. Muuten asiat voivat haalistua ja patinoitua, ja sehän taas horjuttaisi valppaasti valvovaa demokratiaamme.

Aamulla rauhoitin mieltäni kuuntelemalla maisteri Lindgrenin esitelmää ihmelapsi Franz Schubertista. Musiikkitietäjien huolitellun matalaäänisestä puheesta maisterin kimakka ironia poikkeaa virkistävästi. Hänen verbaalinen kuvitteellis-interaktiivinen performanssinsa on harvinainen ilmiö radiossa. Hannu Taanila oli lajin yksinäinen edeltäjä. Kirjallisuuden tai teatterin saati muiden taiteiden puolella meillä ei ole ketään yhtä moniotteista peitsenkalistelijaa.

Taidekeskustelut ovat yleensä yksimielisten trendikkään edistyksellistä sananselitystä. Urheilutoimittajat ovat heti huomattavasti reippaampia. Jälkihiki edustaa osallistujien rautaista tietämystä ja usein haastavia urheilupolittisia kannanottoja. Sellaista lisää kulttuurikeskusteluihin! Poliittisista a-studioista en välittäisi puhuakaan, niissä tietää jo etukäteen kunkin puheenvuorot, vaikka toimittaja kuinka yrittäisi näitä hiostaa.

Eipä irtoa tästäkään jorinasta tämän enempää. Päätän yleis- ja kulttuuripoliittisen katsaukseni Hämeenkyrön kaurapellon lailtamalta tähän.

30.7. 2023

Harvinaisen sympaattinen tapahtuma. Voi mennä omia aikojaan vanhan kauppalan keskustaan vaahterain ja lehmusten alle ja istahtaa kuuntelemaan viisaita puheita eikä maksa mitään. Ajatukset kulkevat, aika unohtuu. Jokin oivallus voi säpsähdyttää vastaväitteisiin. Olisiko tosiaan noin kuin tuo tyyppi selittää?

Olen heti eri mieltä fenomenologi Juha Himangan kanssa siitä, että ihminen voi ajatella vain yhteydessä toisiin, eikä muka yksin. Syvimmät ajatukset, jos niitä on tullakseen, synnyttää nimenomaan yksinäisyys. Joskus hyvä dialogi terävöittää omia aavisteluja, mutta useimmiten muut ihmiset tuottavat turhaa hölinää. Kirkkaimmin ajattelen aamuöisin neljän viiden aikaan omassa sängyssäni.

Kuinka tämä elämä tulisi elää? Pitäviä vastauksia ei saada koskaan, mutta loputtomiin sitäkin voi pohdiskella. Jos vastauksia syntyy, ne tulevat liian myöhään, kun elämää on jo pisin siivu eletty. Tietysti voi levittää viisautta taannehtivasti jälkeen tuleville, jos he siitä mitään kostuvat. Samat virheet toistuvat, ehkä vielä pahemmat, ei voi mitään.

Paavo Haavikon näytelmässä Sulka päähenkilö päättää kirjoittaa muistiin kaikki omat erehdyksensä. Tällöin kukaan ei tee niitä uudelleen. Hän uskoi oivalluksellaan olevan valtava maailmanhistoriallinen vaikutus. Todellista kehitysoptimismia, joka tuskin kestää kriittistä tarkastelua.

Raamatun tulkinnat on toinen koskaan päättymätön tutkiskelun aihe. Tekstikriittisellä kuurnitsemisella voi käännellä eri jakeita tosiksi, vääriksi ja arveluttaviksi loputtomiin. Historiallinen konteksti, eri uskontojen pitkä perinne ja tämänhetkinen käyttötarve muuntelevat vanhoja totuuksia aina eri valaistuksiin. Raamatttu koostuu eriaikaisista ja -lähtöisistä kirjoista, eikä siihen ei voi vedota yhtenä totuutta julistavana möhkäleenä.

Tämähän on selvää, mutta aika paljon Ville Mäkipelto ja Paavo Huotari saivat käännellyksi eri kulmia esiin teologis-filosofisessa kaksinpuhelussaan. Heidän tuore kirjansa Sensuroitu: Raamatun muutosten vaiettu historia on kuulemma onnistunut herättämään jopa keskustelua ja vastaväitteitä. Selviltäkin tuntuvia tulkintojakin on aina tarve uudelleen horjuttaa. Puhujat pysyivät lestissään ja tarjoilivat melko säästeliäästi virikkeitä ajankohtaisiin seksuaalipoliittisiin väittelyihin. Satapäistä yleisö aiheet tuntuivat kiinnostaan kovasti, paljon heräsi kysyttävää.

Tässä vaiheessa tauko oli paikallaan. Onneksi Huusarit Minni ja Matti kutsuivat taloonsa punaviinille, kun Oma Tupakin oli yllättäen kiinni. Virkistyimme sen verran, että saatoimme keskittyä kuuntelemaan Timo Miettisen esitystä siitä, kuinka talous johtaa tietä rauhaan. Se olikin jäntevin kuulemani esitelmä, jota ei turhaan pilkottu yleisöä kalasteleviin vuorovaikutusyrityksiin. Mutta mitään lohtua saati valaisevaa  näkymää nykyiseen maailmanahdinkoon ei tämäkään istunto tuottanut. Toivoa ei silti kannata heittää.

Olisin vielä käynyt katsomassa Rahkolan taidenäyttelyitä, mutta senkin ovi oli kiinni. Pitäkää nyt ihmeessä hienot kulttuuritalonne auki silloin, kun ihmiset ovat aktiivisesti jalkeilla kulmakunnillanne. Hämeenkyrössä ei tällaisia taloja enää olekaan, kun Koskilinnakin myytiin yksityiselle apparaattien mainostajalle. Muistelimme puheiden lomassa Kaunon kanssa entisiä seminaarejamme, sellaisia kuin Elämän päämäärät, jollaisia ei aikoihin ole enää viritelty täällä naapuripitäjässä.

Aamulehtiä noutaessamme Tauno lausui selkeän käsityksensä puistofilosofiasta: turhaa huulten höpinää, josta ei ole mitään hyötyä kenellekään. Kun hän kaataa puun mettässä, sillä on selvä tarkoitus ja hyödyllinen lopputulos. Puheet on vain turhaa haikailua, josta ei maailma muuksi muutu, vaan entinen meno jatkuu ja korkeintaan pahenee vuosi vuodelta. Mitä siihen voisi sanoa? Onhan ihmisen henkinen uteliaisuus sentään jotakin ja tiedon tutkiminen aina itsessään arvokasta, vaikkei se konkreettista tulosta tuottaisikaan. Mutta turhaan taisin Taunoa taivutella filosofisen maailmanselityksen ymmärtäjäksi. Ehkä hän onkin aniharvoja edelleen eläviä ja Diogeneen jo aikanaan etsimiä onnellisia ihmisiä.

23.7. 2023

Sisäpoliittisesti kiihkeänä ja suurvaltapoliittisesti korkeapaineisena viikkona Hämeenkyrössä keskityttiin kirjallisuuteen, maisemiin ja oopperaan.

Töllinmäessä julkistettiin Erkki Luumin matkailumainoshenkinen valokuvateos Taatan maisemista hyvin valittuine tekstinäytteineen. Kuultiin myös kalevalaisten naisten lausunnallinen kavalkadi naiskohtaloista sekä Pirkkalan pelimannien erinomaista soitantaa.

Sitten koitti odotettu Ihmiset suviyössä -oopperan ensi-ilta. On sinänsä erinomainen asia, että Myllykolu viisivuotisen alhon jälkeen ryhdistäytyy taas todelliseen yritykseen. Kiitos ja hatunnosto siitä Waltteri Torikalle joukkoineen.

Nyt täytyy vain pitää kieli keskellä suuta, kun tulosta jälkeenpäin mietiskelen, niin ristiriitaisia ajatuksia tulkinta herätti.

Oopperan katsojan kannalta on ehdottomasti etu, jos hän tuntee alkuteosta mahdollisimman vähän. Tällöin sovituksen suuret poikkeamat Sillanpään luomuksesta eivät pääse häiritsemään. Tosin voi olla myös vaikeaa pysyä uuden tulkinnan kärryillä.

Kun olen aiemmin sovittanut saman teoksen kahdesti ensin Pyynikin (1978) ja sitten tähän Myllykolun kesäteatteriin (1997) ja lisäksi analysoinut sen rakenteen ja henkilöt tarkkaan elämäkerrassani, olen onnettomassa asemassa. En voi välttyä kriittiseltä vertailulta.

On tietysti ihailtava nuoren sovitajan Elina Snickerin rohkeutta, kun hän on surkeilematta ravistellut herkän eepillisen sarjan paikoitellen suoraan sanoen ranttaliksi. Suurin osa libretosta irtautuu Sillanpään tekstistä sovittajan omiin keksintöihin.

Näin voi tietysti tehdä, mutta itse edustan kunnioittavampaa asennetta kirjailijan sanaan ja alkuteoksen henkeen. Ihmiset suviyössä (1934) on hienovireinen simultaanisti rakentuva teos, joka ei mielestäni kaipaa kovakouraista nykyaikaistamista, koska sen aikanaan hyvinkin moderni sommittelu sisältää jo itsessään aivan riittävän tämänpäiväisiä aineksia. Ne voi hyvin nostaa esiin sen omasta orgaanisesta rakenteesta.

Esityksessä on outoja oivalluksia. Kun tarkoitus näyttää olleen keskittyä syrjäytyneisiin ihmisiin maalaisyhteisössä, tulkinta menettää kontrastin jättämällä vakavaraisen Telirannan talon kokonaan hunningolle. Miten tuo vaivainen pöksä ylärinteessä voi edustaa vanhaa kypsää talolliskulttuuria? Telirannan emäntä ja tytär esiintyvät kuin muotiliikkeen asusteissa, ja naisväki heiluttelee maitotonkkia kuin kaupunkilaiset käsilaukkujaan. Pidettiinkö talossa lehmiäkin siis päärakennuksessa? Joku raiskausyrityskin muistuu äkkiä naisten mieleen ilman mitään selitystä tai motivaatiota

Kun esitys kuitenkin yrittää sijoittua 1930-luvun maaseudulle, olisi ohjaajan Riikka Oksasen ja tekijöiden ollut hyvä vähän tutustua sen aikaiseen tapakulttuuuriin.

Tietysti ooppera taidemuotona anastaa aina vapautensa, mutta voiko kirjan henkilötkin muuttaa  kokonaan toisiksi kuin alkuteoksessa? Telirannan vanha emäntä, suopea sivustakatsoja, muuntuu tässä syvällisiä monologeja laulavaksi kvasifilosofiksi! Voisiko Pohjantähden sovituksessa Koskelan Almalle tehdä saman tempun? Ehkä joku velä yrittää. Vanhoissa naisissa asuu viisaus, mutta aniharvoin se saa näin massiivisia ja luvalla sanoen ryppyotsaisen teennäisiä muotoja.

Esimerkkejä voisi jatkaa. Harri Hautala toteaa Aamulehdessä aivan oikein, että Sillanpään teos on tässä vain alkupiste, josta sovitus jatkaa omille teilleen. Tapa on yleistynyt, mutta vanhan liiton jääränä en voi siitä innostua. Miksi eivät sovittajat tee sitten alun alkaen omia teoksiaan? Tosin en pidä Snickeriä tämän perusteella vielä ihan Sillanpään veroisena taiteilijana.

Innokkaasti paranteleva intentio näkyy myös Nokian käsittelyssä. Hänen homouttaan on tietysti korostettu. Alkuteoksessa hienosti kuvattu puukotus hetkellisenä purkauksena saa sovituksessa perustelut ja pohjustukset ja oikean tukkilaistappelun actionleffan malliin. Sen jälkeen tapausta puidaan pitkään kuulusteluissa, joita ei ole alkuteoksessa ja jotka sovittaja on sepittänyt itse. Sillanpää on nimenomaan taittamisen mestari siinä missä sovitus sortuu selittelyyn ja pitkittämisiin.

Mettälän Jukan henkilöä on kasvateltu alkujaan punakapinan uhriksi. Tosin ohut viiite voi mennä katsojalta ohi. Mettälän Santrasta on tehty isäntään rakastaunut  romanttinen sankaritar, kun hän alkuteoksessa on ronskin laskelmallinen kauppanainen, joka luonnonavuillaan lyhentää torppansa velkaa. Ero on aika huomattava. Joku voisi puhua väärennöksestä.

Sat sapienti eli viisaalle kylliksi. Onhan esityksellä myös ansionsa. Paavo Korpijaakon musiikki soljuu ja vaihtelee, vaikka yhtään melodiaa ei jää mieleen. Paras on tuttu viisu Nokian virran vedestä, joka toistetaan turhanaikaisesti. Laulajat ovat erinomaisia kaikki, Ilkka Hämäläinen, Päivi Nisula ja Johannsa Rusanen vallankin sekä Waltteri itse sillanpääläisiä maisemia maalailevana taiteilijana, joka tepastelee olkihatussaan ja liivipuvussaan kuin ranskalainen symbolisti kylän mailla. Alussa ja lopussa kuultu suviyön kuvaus on jo sanoissaan niin täydellistä musiikkia, ettei se nuotteja kaipaisikaan.

Meitä oli kohtalaisen asiantunteva seurue koolla keskustelemassa oopperasta esityksen jälkeen yli puolenyön, ja hämmennys oli kyllä yleisin vaikutelma. Paljon heräsi kysymyksiä, joihin ei keksitty vastauksia. Mihin tähdättiin, missä oli ydin ja punainen lanka? Eräs esityksen solisti viestitti, ettei ymmärtänyt omasta roolistaankaan juuri mitään. No pitikö meidän katsojina siis ymmärtää enemmän?

Ehkä yleisön kannattaakin ottaa rennommin ja antautua vain tunnelmien vietäväksi ilman kiristäviä tulkintakysymyksiä. Ja ottaa joskus Sillanpään proosahelmi taas käteensä ja huomata, kuinka hienosti, kauniisti ja pelkistetysti se ihan itsessään toimii ilman mitään koristelevia lisäkoukeroita.

16.7. 2023