Panu Rajala

Jälkihiki keskusteli jalkapallosta ja Rive Kanervan asemasta víiden tappion jälkeen. Alan olla Bubi Walleniuksen kanssa samalla linjalla: jalkapallo ei vain ole suomalaisten leipälaji. Pelit pelataan nykyisin lisäksi väärinä vuoden- ja kelloaikoina. Stadikalla sentään värjötteli täysi katsomo todistamassa, kuinka vanha jalkapallomaa Englanti vei pisteet suvereenisti kotiin.

Miten monet matsit olen ennen vanhalla Stadikalla jännännyt ja useimmiten kivalla säällä keväällä, kesällä tai alkusyksystä. No silloin ei Euroopan huipulle tähdättykään, leppoisat sarjamatsit ja maaottelut riittivät. En muista että valmentajista paljon siihen aikaan puhuttiinkaan. Kai siellä joku Tammisalo tai Viinioksa kentän laidalla huiteli. Tuliko potkuja, tuskin.

Valmentajan asema pallolajeissa on vielä julmempi kuin teatterinjohtajan. Jouko Turkka totesi aikanaan, että johtaja tulee teatteriin suurena pelastajana, kunnes huomataan, että se onkin suuri paska. Samantapainen kohtalo näyttää tulleen Kanervan osalle. Hienon uran päätteeksi häntä ollaan potkimassa pellolle. Hesari käy suoranaista kampanjaa hänen erottamisekseen. Mielestäni rumaa ja epäreilua. Kuka ulkomaan velho muka loihtisi näistä pelaajista sen kummemman kokonaisuuden?

Jalkapallosta kuten muustakin urheilusta on kadonnut henki sen jälkeen, kun raha on tullut niin hallitsevaksi tekijäksi. Jotenkin pelitkin otetaan nykyisin haudanvakavasti, analysoidaan taktisia kuvioita pikkupiirteittäin, kaikki on säänneltyä ja säännönmukaista. Tiedetään tarkalleen kuin pitää pelata. Parhaiten sen tietävät tv-kommentaattorit. Oikut, onnenosumat ja spontaanit sooloilut ovat käyneet harvinaisiksi. Ikään kuin pelaajilla ei olisi enää omaa tilaa, vaan he ovat koneiston ennalta ohjelmoituja palasia. Eipä ole enää Kai Pahlmanin kaltaisia boheemeja banaanin potkijoita.

Urheilusta puhuu ohimennen myös Jukka-Pekka Palo elämäkerrassaan, jonka on kirjoittanut Liisa Talvitie. Teatterinjohtajia ja ohjaajia hän kohtelee hienovaraisesti, vain Turkka oli vähällä saada turpiinsa. Sadistinen johtamistapa sallitiin taiteen kentillä paremmin kuin millään muulla alalla. Leif Segerstam käyttäytyi kuulemma törkeästi, mutta saa armon loistavana säveltaiteilijana. Häntä ei kai kukaan lähtenyt elinaikana syyttelemään. Myös Turkan ohjaukset saivat aikanaan kriitikot haltioitumaan.

Vanhempiaan Palo junior käsittelee suorasukaisesti, mutta pohjalla on oikeaa kunnioitusta. Miten monen taiteilijan kiintopisteenä oli aikanaan Mika ja Marjatta Waltarin koti. Siellä Tauno Palo ja Kirsti Ortolakin naitettiin, vaikka Ortola oli päätöksensä tehnyt jo koulutyttönä: tuon filmissä esiintyvän miehen minä nappaan. Romanssista ja raskaudesta tuli naisnäyttelijälle potkut Kansallisteatterista ja lähtö Tampereelle. Näin ei kai naista enää kohdeltaisi, vaan mistä tiedän mitä kulisseissa tapahtuu. Tauno Palon karisma näissä muistoissa vähän karisee, mutta ei se koskaan mihinkään katoa. Kuvassa on aina se viinapiru.

Nerokkaan ja ihaillun miehen kääntöpuoli tulee paljaana näkyviin myös Märta Tikkasen runoelmassa Århundradets kärlekssaga (1978). Lilla Teaternin uusi versio ei näytä luottaneen alkuperäisen tarinan voimaan, vaan on laimentanut sitä eräänlaiseksi teatterin leikkiharjoitukseksi. Käy ilmi, että näytelmän fiktiivinen ohjaaja on yhtä  kelvoton tyyppi kuin monologin kohdemies, hän on ryypännyt harjoitukset pommiin. Näyttelijäparka, sinänsä hellyttävä Minttu Mustakallio, joutuu selviytymään teams-konaktin avulla esityksen ongelmista. Hauska kaksitasoinen idea jää vain vajaaksi, kun katsoja ei tutustu sen paremmin tähän ohjaajaluuseriin ja näyttelijän ex-flammaan. Sanoma tulee kuitenkin selväksi: kaikki ne miehet on samanlaisia…

Taiteilijoitten moraaliin isketään Venäjällä vähän kovemmin kuin meillä liberaalissa lännessä. Nyt siellä joku järjestö ahdistelee taas rokkareita ja räppäreitä. Sensuuri kiristyy, taidetta pannaan ruotuun kuin vanhoina stalinistisina aikoina. Oli meilläkin ennen yritystä, taiteilijat itse pyrkivät järjestövoimin ojentamaan toisiaan oikeaan uskoon. Entiset taistolaiset muistelevat niitä aikoja lempeän ymmärtäväisesti, niin myös eri-ikäiset Jukka-Pekka Palo ja Aulikki Oksanen. Vieläkö on paljon taistelumuistoja reservissä vai jokohan kaikki ovat tavalla tai toisella puhdistautuneet.

Sensuurista on hentoisia merkkejä näilläkin palstoilla. Täysin asiallinen matkakirjoutukseni Romaniasta ja Tomiista on poistettu Facebookista, ties mistä syystä. Tämä oli toinen kerta lyhyessä ajassa. Nämä ovat tietysti aivan mariginaalisia oireita, mutta hyvä aina tiedostaa, että sinuakin valvotaan…

14.10.2024

Veikko Lavin mukaan jokainen ihminen on laulun arvoinen. Epäillä tuota hiukan sopii. Samalla voi miettiä, oliko varas, huijari ja kiristäjä Minna Craucher (Maria Lindell 1891-1932)  todella peräti laulunäytelmän arvoinen.

Ilmeisesti oli, koska näytelmä hänestä on tehty. Mitään kovin mainittavaa hän ei elämänsä aikana saavuttanut. Antisankari on monesti kiinnostanut yleisöä, mutta silloin hänessä pitäisi olla jotakin erityistä ja sovittavaa. Persoonallista säkenöintiä, huumoria, selviytymisen taitoa? Mitään näistä on vaikea tavoittaa Minna Craucherin totisesta henkilöstä. Lahjakkain hän oli valehtelijana,  teeskentelijänä ja pyrkyrinä. Köyhä hämeenkyröläistyttö kiipesi näillä avuilla korkealle, kunnes putosi. Mika Waltari ei ollut hänen uhreistaan ainoa, joka tunsi helpotusta Craucherin kuoltua.

Aino Pennasen, Eeva Konnun ja Riikka Oksasen antama kuvaus ei ainakaan pyri kiillottamaan Craucherin mainetta. Kielteistä naisenergiaa hänestä löytyi yllin kyllin. Hänestä ei saa millään unohdettua, esiin kohotettavaa naiskohtaloa, sillä hänestä on surullisia jälkiä useissa muistelmissa ja elämäkerroissa. Hänen metkunsa eivät ole edes kovin kiehtovia, koska ne järjestään epäonnistuivat. Hänen tempauksensa olivat banaaleja, mauttomia ja läpinäkyviä. Osa tehosi hetken  hänen aikalaisiinsa.

Tuoko Espoon Teatterin musikaali Minna Craucher jotakin uutta tähän makaaberiin henkilökuvaan? Ainakin se roiskii kosolti väriä sinänsä vähäpätöisiin tapahtumiin. Historian yksityisiä käänteitä liioitellaan suruttomsti. Minna oli Tulenkantajien mesenaatti jonkin aikaa, mutta hänen romanssiyritelmänsä päättyivät surkuhupaisasti. Olavi Paavolaista ilmeisesti kiehtoi raavas paheellisuus enemmän kuin eroottinen vetovoima. Lehtensä ilmoitustenhankkijana Craucher hankki enimmäkseen velkoja.

Esitys toistaa kliseitä synnillisistä runoilijoista heitä erityisesti yksilöimättä. Kliseet vaihtuvat väärennöksiksi, kun siirrytään Lapuan liikkeen aikoihin. Historia saa korneja korostuksia. Lapualaiset ovat mustatakkinen, aseita heulutteleva fascistisakki. Todellisuudessa kysymyksessä oli vahva talonpoikaisliike, joka varoi aseiden käyttöä. Talonpoikaismarssilla aseet kiellettiin jäseniltä seurausten pelossa. Liikkeen johtajasta Vihtori Kosolasta esitys tekee tietysti raivoavan mielipuolen. Oikeamman kuvan tarjoaa Jukka-Pekka Pietiäisen vuoden takainen kirja Vihtori Kosola, jossa miehestä syntynyttä myyttiä kriittisesti tarkistetaan. Sitä ei löydy esityksen sinänsä runsaasta taustamateriaalista. Teatteri vahvistaa Kosolan myyttiä sitä vastoin yli äyräiden.

Minnaa pidettiin jopa Kosolan rakastajattarena, mutta tämänkin arvelun Pietiäinen tyrmää.  Olkoon teatterilla oikeus mielikuvitukseen, kun se journalismin puolella on kielletty. Silti kun esitys päättyy päähenkilön unenomaiseen toivefantasiaan valtapyyteittensä toteutumisesta ja ”niskalaukauksista saunan takana”, saavutetaan jo eräänlainen kostonhaaveiden kliimaks, jonka vain luova taide voi meille tarjota. Lapuan liikkeen loppu oli huomattavasti vaimeampi tussahdus.   Sitä esityksessä ei kuvata.

Tietysti teatterilla on omat keinonsa ja tavoitteensa eikä niihin kuulu historiallinen totuus tai edes todenmukaisuus. On synnytettävä tunteita. Musiikki on reipasta, meno hulvatonta ja tapahtumien ääriviivat vähän sinne päin. Yksi asia tosissaan ihmetyttää. Miksi näissä esityksissä historian henkilöt halutaan nykyisin vieroittaa mahdollisimman kauas esikuvistaan? Olisiko mahdotonta pukea Olavi Paavolainen hänen tyylinsä mukaisesti eikä joksikin kirjavaksi markkinapelleksi? Voisiko Vihtori Kosola olla ulkoisesti maanläheinen talonpoika eikä riehuva rosvopäällikkö? Voisivatko runoilijat Elina Vaara, Katri Vala tai Uuno Kailas olla muutakin kuin ohuita nimeltä mainittuja marionetteja?

Esittävän taiteen valtavirtaus kammoaa meillä ”näköishahmoja”, mieluiten henkilöiden on oltava ainakin sukupuoleltaan vaihdokkaita. Kun tulin katsoneeksi telkkarista millintarkasti uunituoreeseen lähihistoriaan tähtäävää kuvausta Yorkin herttuan Andrew’n kujanjuoksusta Englannissa, syvä huokaus pääsi. Miksi fiktiivinen laatu ja historian heijastavuus käsitetään niin eri tavoin kahdessa eri kulttuurissa? Pelkästä resurssien erikokoisuudesta ei voi olla kysymys.

5.10.2024

Perjantaina sattui korvaan kulttuuriykkösen keskustelussa yllättävä väite. Puhuivat tietysti Eduskuntatalon pylväiden värjäyksestä, mikä hetkeksi piristi jylhän talon ulkoasua.(Emmi Korhonen/Lehtikuva)

Virpi Hämeen-Anttila ihmetteli, miksi ollaan niin pöyristyneitä demokratian vastaisesta hyökkäyksestä. Hänen mukaansa talon sisälläkin on paljon voimia, jotka eivät kunnioita demokratiaa tai toimi sen arvojen edellyttämällä tavalla.

Hetkinen. Keitähän nämä tahot nyt ovatkaan? Äkkiä tulee mieleen Vasemmistoliiton edustaja Anna Kontula, joka on tunnustanut, ettei enää usko demokratian keinoihin edistää oikeita asioita. Hän ei enää jatka eduskunnassa. Onko talossa muitakin vastaavia uskonsa menettäneitä?

No totta kai syyllisiä demokratian halvennukseen olisi etsittävä ensimmäiseksi persujen konnastosta. Mutta onko siellä joku vastustanut demokratiaa sinänsä? Jos ei aina äänestä edistyneistön toivomalla tavalla, ei se sinänsä tarkoita demokratian vastustamista saati sen halventamista. Ministeri Taviokin tekee päätöksiään toimivaltuuksiensa puitteissa. Aika tarkkaan talossa ymmärtääksei noudatetaan säädettyjä ja sovittuja pelisääntöjä.

Joskus oli toisin. Kansandustaja Eino Pekkala tempaistiin 1930 suoraan perustuslakivaliokunnan kokouksesta autoon ja kyydittiin Lapualle. Varapuhemies Väinö Hakkila otettiin kiinni kesämökkimatkalla ja istutetiin muurahaispesään. Näissä tapauksissa voi kieltämättä havaita eduskunnan ja demokratian vastaista mielialaa. Myöhempiä tapauksia on vähän, muistuu vain mieleen Veikko Vennamon uloskanto istunnosta jonkun viivytyskeskustelun aikana. Kukaan persuista ei ole toistaiseksi yltänyt samaan.

Aika harva on nyttemmin puheissaankaan vastustanut demokratiaa sisänsä. Historioitsijana Matti Klinge muistutti, että demokratia ei ole mikään itseisarvo. Tosin en muista hänen esitelleen muita vaikutuskeinoja. Vanhan valtaukseen ja ylioppilaiden suoraaan toimintaan hän suhtautui myönteisesti, vaikka kuului vastapuolen eliittiin. Demokratia on hidasta, harmaata ja ikävää, jos pitäisi äkkiä saada aikaan muutoksia. Sen mukaan meillä kuitenkin etupäässä mennään.

Elokapina synnyttää puhetta ja päivittelyä, mutta käytännön uudistukset antavat odottaa itseään. Pentti Linkola yllytti luonnonpuolustajia suoraan väkivaltaan, mutta pysyi itse usuttamistaan aikeista sivussa. Sitten on näitä oikeita suoran toiminnan miehiä kuten Putin, Netanjahu ja Donald Trump, joka järjesti näyttävän demokratian vastaisen performanssin Capitoliumilla neljä vuotta sitten. Jos hän ei voita marraskuun vaaleja, lisää samanlaista on luvassa.

Värjäreitä oli liikkeellä kesällä myös Elias Lönnrotin patsaalla. Töhrijät tahtoivat osoittaa, että Kalevalan kokoaja oli itse asiassa konnamainen kolonialisti, joka keräsi runot Kauko-Karjalan köyhälistön suusta ja keitti niistä sitten muka suomalaisen kansalliseepoksen. Syytökset tuskin muuttavat runoteoksen rakennetta tai sisältöä saati horjuttavat sen mainettakaan. Mutta tietysti töhrijät voivat koota rinnalle toisen ja aidommin karjalaisen eepoksen. Esitöitä on jo tehtykin.

Huomenna menen onnittelemaan 80 vuotta täyttävää tohtori Senni Timosta, vanhojen runojemme armoitettua asiantuntijaa. Senni tuntee tietysti nämä poikkipuoliset Karjala-aktivistit ja on heitä kuunnellut, mutta ei hänkään voi hyväksyä Lönnrotin häpäisyä. Radikaali intomieli ryöppyää usein  överiksi ja kääntyy toimillaan hyviäkin tarkoituksia vastaan.

Näin on siis saatu sutatuksi kaksi pyhää kansallista symbolia, Eduskuntatalo ja Elias Lönnrot. Mitä seuravaksi? Tuomiokirkkoa on jo heijastettu vaikka millä värivaloilla, että lisä ei ketään hätkähdyttäisi. Mutta Mannerheim on hevosensa selässä saanut olla aika hyvässä rauhassa, vaikka monella on häntäkin vastaan yhtä ja toista hampaan kolossa. Aikamme sotaisissa paineissa siinä olisi otollinen kohde, jos vain näkökulma keksittäisiin. Olihan Mannerheim taatusti epädemokraattinen soturi ja marsalkka, tosin lyhytaikainen presidenttikin, mutta ei mikään kansanvallan koriste. Ehkä jotkut jo lataavat värisuihkuttimia  käyttökuntoon. Vai olisiko pieni pommi hevosen alla vielä parempi huomion herättäjä? En silti suosittele.

28.9.2024

Heti matkalta palattuani alkoi tapahtua. Kohtasin Matti Klingen näköisen miehen Kansalliskirjastossa, kun Kai Ekholmin kokoama kirja julkistettiin. Dynaamisesti, osin pateettisesti, osin paradoksaalisesti kirjoitettu alku vetäisi mukaansa. Klinge kasvaa kokoaankin suuremmaksi, ja samalla hänen historiannäkemystään ja tutkimusmetodejaan arvostellaan ankarasti. Kiinnostavaa historianfilosofista, tapakulttuurista ja elämänkatsomuksellista aallokkoa!

Vaikuttavin artikkeli tähän saakka on Björn Wahlroosin totaalinen teilaus Klingen yksisilmäisestä, ranskalaisvoittoisesta historiantulkinnasta. Wahlroosin mukaan Klinge kohautti olkaansa paljon ranskalaista tärkeämmälle anglosaksisen parlamentarismin linjalle. On myös paljon arvostavia, kauniin kunnioittavia arvioita. Mutta aina Klinge tuntuu joltakin kulmalta ihmisiä hiertävän, niin omalla tavallaan ylivoimainen ja epäsuomalainen ilmestys hän kokonaisuudessaan oli. Wahlroos katsoo, ettei hän kuitenkaan yltänyt Kustaa Mauri Armfeltin merkitykseen poliittisesti, mitä asemaa hän ainakin ajoittain näyttää tavoitelleen.’

Näytteenä Klingen kyvystä reagoida nopeasti eri hengenaloja yhdistäviin ilmiöihin muistuu mieleeni pieni tapaus. F. E. Sillanpään juhlavuonna 1988 kerroin jossakin tilaisuudessa meneväni esitelmöimään aiheesta seuraavaksi Kuopioon. ”Mitä, Sillanpää Kuopiossa!”, Klinge hämmästyi. ”Sehän on kuin Ovidius Tomiissa.”

Tästä loikkaankin Hämeenkyröön, missä julkistettiin kovin toisenlainen teos: opetusneuvos Kauno Perkiömäen muistelmateos Kyröläistä kulttuuria härmäläisin maustein. Jos oli Klinge monialainen ja kaikkialle ehtivä vaikuttaja, paljon sai aikaan myös erittäin sinnikäs kansalaisopiston rehtori Perkiömäki omalla toimikentällään. Olimme perustamassa yhdessä Myllykolun Kesäteatteria ja Sillanpään Suven monia tapahtumia, esitelmiä, seminaareja, konsertteja ja taidenäyttelyitä sisältänyttä kulttuuriviikkoa. Paljossa muussakin Perkiömäki heilui Pirkanmaan savimultakulttuurin piirissä. Nyttemmin myytyä Heiskaa hän oli talkoilemassa pystyyn ja sen teatteria, kirkko-oopperoita ja kaikenlaista. Näilläkin oli konkreettinen merkityksensä siinä missä lukemattomilla rahastoilla, säätiöillä ja arvokkailla kuppikunnilla, joissa Klinge oli säätämässä tasavallan arvojärjestyksiä.

Kauno saavutti samalla 85 vuoden virstanpylvään, mitä kyröläisin ja vähän pohjalaisinkin (juhlija on kotoisin Härmästä) voimin juhlistimme. Väsymättömän aktivistin vahvin piirre on ollut kyky innostua aina uusista hankkeista, mikä ei todellakaan ole yleistä Kyrön sarvipäiden keskuudessa. Tuskin olisin minäkään paljon täällä päin harrastellut, ellei mustapartainen rehtori olisi minua kiskaissut Helsingistä teatterihommiin kesällä 1972. Sille tielle jäin hillumaan kohtuuttomankin pitkäksi aikaa.

Kun Kauno yritti perustaa myös Sillanpää-akatemiaa (mikä ei onnistunut), esitin nyt puolivakavissani, että perustetaan sen sijaan Kauno-akatemia ja vakiinnutetaan samalla Kaunon juhlaviikko (aiheina mm. kaunokirjallisuus, kaunopuheisuus, kaunokirjoitus, kaunoluistelu) aina näin syyskuussa. No monitoimija Katariina Pylsy näyttää heti ottaneen heiton tosissaan, saas nähdä.

Menneet vuosikymmenet liukuivat silmissäni myös, kun luin Helena Ruuskan kirjoittaman elämäkerran Aulikki Oksasesta. Eloisaa ja myötäelävää kuvausta helakan lemmenrunoilijan ja kumouslaulajan iloista ja suruista. Oksasta ei oikeastaan pitäisi koristaa millään epiteetillä tai märitelmällä, koska hän näyttää nistä herkästi loukkaantuvan. Olkoon hän siis taiteilija sui generis, nautittava on aina hänen sanallinen innoituksensa.

Hän tekee sen ihmetempun, että sekä tunnustaa edelleen aatteensa että vapautuu taistelevasta nuoruushurmastaan. Hän ikään kuin luiskahtaa runollisesti irti aatetovereitaan rasittavista tilitysvaateista. Pettymyksistä ja kommunismin romahduksista hän selvisi näköjään elämänhaluisen sujuvasti toisin kuin totisempi toveri  Seppo Toiviainen. Kuuntelin viikolla Ben Zyskowiczin ajatuksia Agricolan senioriluennolla, jolloin hän suhtautui aika skeptisesti entisten taistolaisten rehellisyyteen näissä tilinteoissa. Ei Oksanen yritäkään pohjaan saakka eikä moni muu, Lauri Hokkanen on tähän asti karskein entisyyden kalistelija.

Minua kiinnosti tietysti Mikko Niskasen henkilökuva entisen rakastettunsa muistamana. Kauniisti ja vahvasti miehen kuva piirtyy vailla joidenkin naisten jälkiräpättävää katkeruutta. Aulikilla ei ole tarvetta kaataa haikeaa pettymystään miehen niskaan. Harva kertoo asioista näin avoimesti ja syyttelemättä. Elämäkerrasta kasvaa myöhemmin miltei perheromaani iloineen ja suruineen.

Helena Ruuska kirjoittaa kuin yksi luotetuista perheenjäsenistä, ymmärtävästi eläytyen, suoraan ja hienovaraisesti, sopivasti tasapainoillen. Oksasen tuotantoakin hän esittelee varsin kattavasti, ei tietenkään erityisen porautuvasti tai arvottavasti, mutta silti niin kiinnostavasti, että moniin lukematta jääneisiin kirjoihin tekee mieli nyt tarttua. Näin elämäkerta täyttää tarkoituksensa.

22.9.2024

Miltei Guci-hotellini kulman takaa kulkee Constantan pääkatu Boulevard Tomis. Nimi muistuttaa paikan historiasta. Sitä lähdin kulkemaan.

Ohitin ensin taidemuseon, vanhan apteekin, kaupungintalon, pikkupuoteja ja aukion, jonka keskellä kohoaa naarassusi, Romuluksen ja Remuksen patsas. Vanha roomalaisen provinssin kaupunki tunnustaa juurensa.

Bulevardi kapenee ja laskeutuu lukuisien terassien, bistrojen ja kahviloiden lomitse kohti toria, josta erotan jo kaukaa korkean jalustan ja ihmishahmon sen huipulla. Siinä hän nyt sitten seisoo, itse Ovidius, alakuloisena pää painuksissa, mutta arvokkaana, karkotettuna mutta ei lyötynä. Kunniapaikan hän on saanut tässä muinoin viheliäisessä kyläpahasessa, jota hän ei lakannut viimeisissä valitusrunoissaan sättimästä.

Täällä hän virui maanpaossa elämänsä viimeiset kymmenen vuotta ja rukoili joka päivä paluuta kotiin Roomaan, mutta keisari Augustus ei koskaan heltynyt eikä armahtanut häntä. Patsaan jalusta ilmoittaa hänet haudatun tälle paikalle, mutta tosiasiassa hänen hautansa sijaintia ei tiedetä. Hänet haluttiin pyyhkäistä olemattomiin, mutta runoissaan hän vakuutti elävänsä ainakin 200 vuotta. Hän on elänyt kymmenen kertaa pitempään.

Patsaan takana on kansallismuseo, jonka kokoelmia ryhdyn suurin toivein tutkimaan. Mutta suoranaisesti ajanlaskumme ensimmäiseltä vuosisadalta ei löydy mitään, vain ruukkuja, laseja, karahveja, koruja, aseita. Etsin havaintoa asuinpaikasta, jonka kaltaiseen runoilija kenties suljettiin. Ensimmäisei jäännökset ovat peräisin toiselta vuosisadalta, nekin vähän epäperäisiä havainnekuvia.

Eteisaulassa on ovi ja sen päällä teksti: ”Ovidius, tutkimuskeskus”. No sinne! Vaksina on valpas  nainen, joka ei päästä pitemmälle, vaikka kuinka vannon asiallisia tarkoitusperiäni. Olen Suomesta professori, tutkin Ovidiuksen jälkiä! Hän pitää ilmeettömästi oven kiinni. Selitykseni millään kielellä eivät tehoa. No pitäköön tutkimuskeskuksensa hitto vieköön.

Tyydyn kiertelemään muilla osastoilla, varsinkin viimeisen kerroksen kuvaukset kommunismin ajasta ja sitten Ceausescun kaudesta ovat kammottavaa katseltavaa. Alan jo masentua moninkertaisesti.

Mutta ei hätää, olen varannut oppaan lauantaipäiväksi. Hän varmasti selvittää tilanteen. Odotan sytyttävää naisopasta, mutta hotellin aulassa minua odottaa salskea iloisesti hymyilevä kaveri. Hän johdattaa valaisevalle kävelylle vanhaan kaupunkiin ja sen eteläkärkeen. Kova tuuli nostattaa Mustanmeren tyrskyjä, suorastaan myrskyä enteilee. Näitä samoja rantoja Ovidius on aikanaan ikävissään tuijottanut.

Entäs se tutkimuskeskus? Kuulen, että se on vain ristitty Ovidiuksen mukaan, ei siellä kuulemma ole mitään häntä koskevaa. Se on oikeastaan museon arkisto ja varasto. Täällä vain mielellään käytetään Ovidius-leimaa eri tarkoituksiin. Rautatieaseman seinässäkin oli kookas muistotaulu karkotetusta runoilijasta. Selvä juttu. Sitä paitsi Ovidiuksen oleilusta täällä ei tiedetää mitään täsmällistä, opas vakuuttaa. Tilaa jää kuvitelmille.

Vähän tukea saan taidemuseon hienoista kokoelmista. Siellä on paljon maisemia, rannikkoa, kallioita, peltoa, metsänreunoja, kansan elkämää. Vaikka teokset ovat 1700- ja 1800-luvuilta, maisemien pääpiirteet ovat tuskin siihen mennessä muuttuneet. Jylhää, karun komeaa, ei kovin houkuttelevaa. Pieniä taloja jyrkänteiden kupeessa, aallot tyrskyävät valkopäisinä. Varsin julma karkotuspaikka. Ovidius-parka.

Mutta hän ei lakannut kirjoittamasta. Luen hänen runokirjeitään Tristia ja Ex Ponto alkukielellä ja käännöksinä. Sama teema toistuu, oman kohtalon valitus, syyttömyyden vakuuttelu. Runoilija lähettää kuvitelmissaan kirjansa Roomaan, kun ei itse sinne pääse. ”Kerro kirja kaikille, jotka minut vielä muistavat, että olen elossa. Mutta älä sano kenellekään, että voin hyvin.”

Nykypäivän Romania vaikuttaa suorastaan edistyneeltä EU-maalta. En pelkää edes taskuvarkaita. Nautin syyskesän helteestä, käyn laajalla hiekkarannalla ja uskaltaudun jopa uimaan. Tämähän on lomaparatiisi, mutta turisteja ei näy. Oma väki loikoilee aurinkotuoleilla ja polskuttelee rantavesissä. Ylhäällä törmällä on hyviä kalatavernoita. Juon valkoviiniä ja tähyilen horisonttiin. Tämä oli Ovidiuksen osa. Toivottavasti hän sai edes kelvollista falernolaisviiniä.

Koulut ovat vasta alkamassa. Miten eri tavoin sitä juhlitaan kuin meillä. Koululaiset istuvat pehmeässä illassa perheidensä kanssa tai omissa porukoissaan pöydissä, jotka on kannettu keskelle bulevardia. Liikenne on pysäytetty. Kukaan ei  riehu kännissä, koulujen alkamisaamuna kadut täyttyvät valkopaitaista ja kravattikaulaisista mallioppilaista. Somalta näyttää.

Paljon voisin kertoa kodikkaasta hotelli Gucista, sen lempeän mehevästä resparouvasta, huimien näköalojen kattoterassista aamiaisineen, suuresta apartementoksestani, jonka televisio näyttää komella kanavalla pelkkää jalkapalloa, neljännellä tennistä, viidennellä nyrkkeilyä tai pyöräilyä – ja vasta kuudellenna kanavalla uutisia.

Kaupungilla palvelukulttuuri on yrmeähköä. Kukaan ei totisesti yritä heittää sisään ravintolaansa. Päinvastoin tuntuu, että harmistuvat kun joku poikkeaa ja keskeyttää tarjoilijoiden rupattelun. Terasseilla juodaan kahvia tai olutta, harva ruokailee ulkona. Aika kuluu hitaasti, kenelläkään ei tunnu olevan kiire mihinkään. Viihdyn Tomiissa valitettavasti paljon paremmin kuin Ovidius aikanaan. Tosin myönnettäköön, kylä on kehittynyt, viivyin vähän lyhyemmän ajan ja vapaasta tahdostani.

14.9.2024

Lähden Tomiin, nykyiseen Constantaan Mustan meren rannalle. Tutkin runoilija Ovidiuksen karkotuspaikkaa, hänelle omistettua osastoa museossa ja muistomerkkiä hänen mukaansa nimetyllä aukiolla. Keisari Augustus ei koskaan Rooman suurinta runoilijaa armahtanut, vaan syytti häntä siveettömistä runoista ja nuorison villitsemisestä. Me too -liike riehui Roomassa jo 2000 vuotta sitten. Karkotuksen takana oli myös vakavampaa politiikkaa ja keisarin valtaa uhkaavia skandaaleja, jotka aion selvittää. Ehkä löytyy muutakin kiintoisaa, kukaties voin viettää hiukan lomaa helteisellä merenrannalla. Katselen aaltojen vyöryntää, joita maanpakoon tuomittu runoilija kaihoisasti kymmenen vuotta silmäili. Kaikesta tästä aikanaan, kun toivon mukaan palailen kotimaille.

Ruotsi-matsissa huomattiin, että Suomessa sittenkin osataan vielä yleisurheilla. Hyviä suorituksia, jopa juoksuja voitettiin. Ihan ihmeellistä, melkein palasivat vanhat ajat 50-luvulta alkaen mieleen. Oli kai myöhemminkin hyviä maaotteluita, mutta viime vuosina ne nahistuivat. Nyt on taas meno päällä. Ehkä Suomen kannattaisikin tyytyä Ruotsin tasoiseen vastukseen ja jättää olympolaiset korkeudet oman onnensa varaan.

Mainio pitkien matkojen nouseva tähti on tämä Mustafe Muuse. Syntyykä rähinää rsismista, kun valkoihoista ruotsalaista ei hänen nurin tönimisestään kympillä diskattu? Vähemmän on enää näitä kähinöitä kuin ennen. Nathalie Blomqvistin ja Topi Raitasen menoa oli ilo katsella, samoin Kippari-Kallen Joonas Rinteen voitollista taistelua puolimaililla.

Onhan Suomen taso joissakin lajeisa edelleen maan raossa. Mahtoi ennatysmäinen maaottelujen konkari Matti Yrjölä murtaa mustoa haventa katsoessaan seuraajiensa kolmoishäviötä kuulantyönnösä. Taisi se surettaa myös  toista (kesä)kyröskoskelaista mörssäriä Jouko Jokista. No tätä kirjoiaessani toinen kilpailupäivä on vielä käymättä.

Enemmän jo ollaan huolissaan kulttuurin leikkauksista kuin urheilun tasosta. Arvokkaat akateemikotkin kierähtivät pankoltaan lausumaan painavan sanansa. Totta on toisaalta sekin, että taiteessa aina keksitään uusia juonia ja vastalääkkeitä uhkaavaan niukkuuteen. Hyvä esimerkki on Kari Hotakaisen uutuudelle kehitetty markkinaidea. Jostakin uusi taide odottamatta murtautuu läpi ja etsii ennen tallaamatomia reittejä – ellei muuten niin K-kaupan hyllyille.

Hotakaisen Helmi (Siltala) ei näy saavan kovin innostunutta kritiikkiä Hesarissa. Se kelpaa kuulemma arjen viihteeksi kesälomien jälkeen. Mikään kovin yllättävä taideteos tuskin kauppaketjun markkintuotteeksi sopisikaan. Hotakainen kirjoittaa varmaa Hotakaista, se riittää. Hän kertoo aamun haastattelussaan, kuinka menetti aihetta ja tyyliä muuttamalla taannoin 80 000 lukijaa. Useimmat eaivät saa tuota määrää lukijoita kokoon millään aiheella.

Olen lukenut kirjaa, joka ei varmasti löytäisi tietään ruokakaupan hyllyle. Vai mistä sitä koskaan tietää. Tarkoitan Terhi Törmälehdon romaania He ovat suolaa ja valoa (Otava). Aivan harvinaista lukea laadukkaasti ja sisäistyneesti kirjoitettua proosaa jopa Israelin sionismista ja todellisesta elämästä Jerusalemissa ja Tel Avivissa tulikuuman politiikan varjossa. Kaukana normaalit mustavalkoiset kiihkoasenteet ja rutiininomainen Israelin parjaaminen. Tekijä yhdistää uskonnollisen kokemuksen sen syntyjuuriin, paikkoihin, tuoksuihin, ruokaan, samaan arkiseen elämään mitä Hotakainenkin kuvaa, mutta todellisuus ja sen mittasuhteet ovat kuitenkin jyrkästi erilaisia.

Kaunokirjallisuuden voima onkin siinä, että lajin suojassa voidaan näin tulehtuneena ja kiristyneenä aikana saada julki ajatuksia, jotka muussa yhteydessä nostaisivat välittömän somemyrskyn. Romaanin henkilöitä ei voi vetää vastuuseen sanoistaan ja mielipiteistään, ei myöskään kirjan tekijää. Siinä vain nuolet näppejäsi, sinä woke-henkinen vimmastuja, et pääse käsiksi vaikka haluaisit.

En ole vielä Törmälehdon hillityn ja viisaan kirjan lopussa, voi siellä vielä uusia koukkuja tulla. Uskonnollisen ja eroottisen elämyksen yhdistäminen, eriuskoisten kohtaaminen, kaikkinainen hapuilu tuntuu hyvin tuoreelta, silmiä avaavalta. Kirja kerrotaan kahden suomalaisnaisen omakohtaisten elämysten kautta. Jotakin hyvin samantapaista on kokenut kertomansa mukaan ensimmäinen vaimoni aikanaan valokuvamallina New Yorkissa kohdatessaan juutalaisen miesystävän, joka parhaansa mukaan ravisti hänen kotolähtöistä teologista traumaansa. Luen kirjaa suurella mielenkiinnolla.

Ensi viikolla näkyy ilmestyvän Joel Elstelän uusi romaani Izak (WSOY), joka edellisen tavoin liikkuu saksalaisella maaperällä ja lähimenneisyydessä, hieman aikaisemmassa ajassa ja ensimmäisen maailmansodan varjossa. Kun vielä muistetaan Reidar Palmgrenin kova lataus Kekkosen vuosisadalta, tästä näyttäisi tulevan heti alkuun kova kirjasyksy. Tietokirjapuolellakin jysähtää, kohta meillä on käsillä kaksi kirjaa Matti Klingestä, joihin varmasti palaan kunhan saan ne käsiini.

Jopi Elstelästä tuli kas kummaa mieleeni hänen isoisänsä, jonka mainion komedian filmatisointi Omena putoaa (1952) uusittiin taas viikolla telkkarissa. Valentin Vaala on siihen koonnut suoranaisen perhegallerian Mika Waltarin parhaita ystäviä: pariskunta Tauno Palo ja Kirsti Ortola ovat rooleissa, samoin Mikan suojatti ja autonkuljettaja Tarmo Manni sekä kirjailijan silloinen rakastajatar Toini Vartiainen peräti pääroolissa. Kaiken lisäksi kirjailija itse tepastelee mäyräkoiraansa taluttaen elokuvan alussa ja lopussa. Näin familiäärin kombinaation kohdatessa ei voinut syntyä muuta kuin lämmin ja hauska huijarikomedia.

31.8.2024

Todella tuntui kuin olisin kohdannut Ilmari Iki-Kiannon omassa persoonassaan. Oopperalaulaja Esa Ruuttunen elollistaa hänet hätkähdyttävästi näköisenä, ja lisänä tulee vahva eläytyminen Ikin ristiriitaiseen hengenmaisemaan. Risto Vähäsarja on säveltänyt uusia lauluja osin tuttuihin runoihin. On siellä jokunen Vexi Salmenkin kirjoittama valitusvirsi korpikirjailijan yltiösubjektiiviseen tyyliin.

Näitä olemme muutamaan otteeseen harjoitelleet Helsingissä Töölön seuratuvalla kevään mittaan. Pyysivät minulta laulujen väleihin pieniä monologeja, minkä lisäksi kutsuivat ohjaamaan harjoituksia. Vaan ei niissä paljon ohjaamista ollut, Esa rakensi jokseenkin itse jykevän hahmonsa ja siihen liittyvät laulut ja  äänenpainot. Hänen muhkea baritoninsa on edelleen huippuvireessä, Risto säesti riuskasti pianolla ja valmista tuli.

Nyt tätä lauluiltaa otsikolla ”Ilmari Kianto herkästi ja hammasta purren” on esitetty yleisölle kahdesti, viikko sitten Vaalassa ja eilen Sotkamossa. Jälkimmäistä esitystä olin seuraamassa. Se oli kieltämättä väkevä kokemus, yleisöä oli suuri sali ääriään myöten täynnä, tunnelma kuten sanotan käsin kosketeltava. Iki-Kianto on sikäläisille maakunnallinen ikoni, ja Esa Ruuttusen tulkinta otettiin vastaan voi sanoa haltioituneesti pitkin seisovin aplodein.

Kirjoitin monologit kuvitteellisen Kiannon suuhun sopiviksi kaikkine mahtailuineen ja vainoharhoineen, mutta mukana on myös lyyrisen tunteellisia kohtauksia. Vilpittömästi panin Kiannon kertomaan matkoistaan, lapsistaan ja kolmesta vaimostaan sekä piika-Rakelista, joka tekaisin hänelle viimeisen lapsen Raija-Liisan. Tämä oli itse katsomassa esitystä, mikä tietysti tihensi tunnelmaa entisestään. Raija-Liisalla on riittänyt vientiä näissä juhlavuoden kuohuissa ja hyvin näyttää kestäneen ikävuosistaan huolimatta.

Risto Vähäsarjan sävellyket ovat iskeviä, välillä tunnelmoivia, kaikkiaan varsin vaihtelevia. Niissä on vain se vika, ettö ne soivat edelleen päässäni sitkeinä korvamatoina. Nälkämaan laulukin lauletaan uusiksi, ja voi olla, että se Riston sävelittämänä nousee kohta Merikannon jylhän teoksen kannoille, mutta eihän sitä tietenkään mikään korvaa, niin komea ja vakiintunut se on.

Tällaisia terveisiä kaukaa Kainuusta. Junalla kolkuttelin mennen tullen ja Esa oli Kajaanin asemalla vastassa, vei iltapalle huvilaansa ja suoraan mustaan savusaunaan. Vaikuttava elämys. Tuuli oli kova, ja kun menimme reippaasti uimaan, Nuasjärven voimakas aallokko lähti viemään minua loitommalle rannasta. Häkellyin sen verran, etten pystynyt kunnolla kauhomaan aaltoja vastaan. Esakin jo säikähti, mutta hänen avullaan selvisin sentään takaisin laiturille, eikä käynyt sen pahemmin.

Sain hyvän unen hiljaisessa aitassa. Esa lähti valmistautumaan, Aira emännöi ja laittoi aamiaisen ja lohisopan ja näin olimme parhaassa taiteen vastaanottovireessä. Tähän asti on tullut kiitoksia yleisöltä. Esityksiä jatketaan eri puolilla ja saattaa se valua vähitellen myös kohti etelää. Kannattaa pitää silmällä.

Sotkamon sivistysjohtaja Merja Ojalammi tarjosi vielä illallisen, joten ylöspito oli täydellistä. Merja osoittautui latinistiksi ja Ovidiuksen tuntijaksi, mikä erityisesti ilahdutti mieltäni. Korkean kvaliteetin sivistysjohtaja Sotkamossa, Huovis-Veikon tutuilla kantamailla!

Lähdimme kotimatkalle junalla Oulun kautta, sävelniekka Risto tuli samaa matkaa Vaalaan saakka. Muutamalla konjakkitilkalla nostatimme vielä mieltämme hienon päivän päätteeksi. Riittää tässä muistelemista.

Jotenkin haikeaa oli laskeutua kotitanhuville. Elokuun on lopullaan, taas yksi kesä mennyt. Huomenna täytän jälleen yhden lisävuoden, elämä tuntuu kiirehtivän, pakenevan käsistä. Mutta on kai tässä jokunen vuosi edessä päinkin ja vielä toiveita tulevasta, varsinkin kun selvisin hengissä uhkailevasta aallokosta. Varoitus sekin. Huomenna uusi päivä, tuokoon se uusia ideoita ja koitoksia.

26.8.2024

Siltala ja Teos avasivat elokuun auringossa syyskauden. Kustantajat yhtyvät ja etsivät leveämpiä hartioita. Lauttasaaren merimaisemassa näkyi joukko uusia kirjailijoita, mutta myös vanhoja tuttuja. Näiden kanssa oli hauska verestää muistoja ja ihmetellä Hesarin kulttuurin popparivoittoista nykylinjaa, kuten asiaan kuuluu. Kirjoista puhuttiin vähemmän, kaikenkarvaisista kuulumisista sitä enemmän.

Ensin joitain muistumia kesän lukemisista. Vähintään yksi dekkari pitää lukea, nyt se oli minulla loistava japanilainen Keigo Higashinon Uskollinen naapuri, kustantaja Punainen silakka! Rikostutkinnan kehittelyn ymmärrys vaatii fysiikan ja matematiikan perustietoja, jotka ovat kohdallani pahoin sammaloituneet, mutta seurasin silti tutkintaa tukka pystyssä. Rikos ja tekijät näytetään heti alussa lukijalle, joka saa sitten seurata poliisien vaivalloisia selvityksiä. Nerokas romaani pystyy jopa yllättämään lopussa täydellisesti, ainakin minut. Kokeilkaa!

Sitä paitsi japanilainen elämänmuoto kiehtoo erityisesti, kun keväinen matka on vielä hyvässä muistissa. Toinen jännä puolimystinen romaani on suureen suosioon noussut Toshikazu Kawaguchin Ennen kuin kahvi jäähtyy. Vielä enemmän minuun vetosi Sayaka Muratan Lähikaupan nainen, kaikessa pienuudessaan herkkä ja hellyttävä kuvaus. Olen sen jälkeen tarkkailut täälläkin S-Marketin tuttuja myyjiä kokonaan uusin silmin.

Pariisin olympialaisiin virittäydyin osaksi Camus´n, André Giden ja jopa vanhan kaverin komisario Maigret’n seurassa. Tempaisin yhden hänen tutkimuksensa  rivin päästä ja huomasin loppumerkinnästä lukeneeni sen viimeksi 2012 – enkä muistanut mitään. Hyviä kestokirjoja. Jalkapalloa tutkin Nick Hornbyn seurassa Englantia kovasti kannatten, aika pitkälle se EM-kisoissa ylsi. Siinä urheilukirjat olivatkin.

Tutkimuksen puolelta innostuin aika paljon Sanna Nyqvistin merellisistä esseistä Rannalla, mitä sopivin kesäkirja. Sen Strindberg-juttu aktivoi siinä määrin, että kaivoin hyllystä Hemsöläiset ja lukaisin uudelleen. Hyvin oli pitänyt kutinsa patinoitunut saaristolaiskuvaus. Siitä tehtiin sovitus Pyynikille 1975, mutta en tainnut sitä nähdä. Muistan kauhistelua siitä, kuinka pappi törmäili kaatokännissä, mutta kyllä se alkuteokseen perustui. Pehtori Carlsson on pohjoismaisen kansankuvauksen klassikkoluomus. Sannalle kunniaa siitä, että lukee vanhaa naisvihaajaa (?) ennakkoluulottomin silmin ja nostaa esiin raikkaita piirteitä Augustin aatoksista.

Ja sitten viimein syksyn alkulaukaus, ensimminen uutuus. Tartuin Reidar Palmgrenin romaaniin Veli jota minulla ei ollut uteliaana. Mitä Reidar on kehittänyt kiinnostavasta aiheesta, nuoresta Urho Kekkosesta hänen fiktiivisen henkiystävänsä ja minä-kertojan avulla? Tarina lähtee vapaussodan jälkiteloituksista ja päätyy Kekkosen valintaan presidentiksi 1956. Melkoisin harppauksin ja vähän ohkaisin juonenlangoin siinä välillä edetään, mutta erinomaisen jännittävästi. Reidar on kirjoittanut poliittis-biografisen trillerin, jonka luin aivan herpautumatta loppuun samana iltana.

Kekkosesta on kirjoitettu määrättömästi, mutta erityisesti hänen toiminnastaan 1920-luvulla Etsivän Keskuspoliisin palveluksessa tekijä keksii lisäyksiä entiseen henkilöhistoriaan. Aikakausi ja tutkintatavat on uskottavasti esitetty, mutta voihan olla, että Kimmo Rentola löytäisi näistä virheitä ja epätarkkuuksia. Romaanikirjailijalla on omat vapautensa tietyissä rajoissa. Nuoren Urhon toimintaa EK:ssa on ennen kuvattu (esim. Ari Uino) hänen organisatorisista uudistuspyrkimyksistään käsin ja yhteyksistään rajantakaisiin kumousmiehiin, mutta hänen varsinainen kenttätyönsä on jäänyt vähälle huomiolle. Siitä Palmgren ottaa nyt mittaa fiktion keinoin. Kovaotteinen kuulustelija Urho epäilemättä oli, vaikka Uino painottaa hänen ymmärtäväistä asennettaan kuuusteltavia kohtaan, mikä johti jopa ystävyyssuhteisiin. Epäilemättä tällaisilla ”suhteilla” oli omat taktiset tarkoituksensa. Niiden luomisessa Urho olikin mestari, niin tutkimusten kuin romaaninkin mukaan.

Kun Kekkosen varhaisesta kehityksestä on yleensä annettu sisäsiisti ja myöhempään toimintaan tähtäävä tulkinta, Palmgren antaa sankaristaan raadollisen, itsekeskeisen, kylmäverisen ja tarpeen tullen petollisenkin kuvan. Pitkäkoipinen, kaljupäinen vitsailija nousee nopean älynsä ja sumeilemattoman toimintatapansa ansiosta yhä korkeammalle yhteiskunnassa toisin kuin varovainen, huolellinen ja kunniantuntoinen juristitoverinsa, joka seurailee hänen vaiheitaan sekä ihaillen että kriittisesti. Kertojahahmon esikuva lienee Kaarlo Hillilä, mutta tuskin hän kirjassa on itsensä kaltainen. Samoin EK:n päällikkö ja Kekkosen vastapeluri Esko Riekki saa Hallamaan hahmossa esikuvastaan poikkeavan tulkinnan. Ehkä todellinen tiedustelu-upseeri Reino Hallamaa onkin lähempänä kuvattua hahmoa.  Eräänlaisia henkilösekoitelmiahan nämä ovat.

Samankaltaisuudet tai vastaavuudet eivät olekaan romaanin kannalta olennnaisia, vaikkakin kiinnostavia. Romaanin tendenssi on kuvata Kekkosen kyynistä, laskelmoivaa kiipijähahmoa, johon kuluu myös uskollisuus ystävää kohtaan – tiettyyn rajaan saakka. Hyödyttikö Suomea sittenkin enemmän umpijuonittelun taitava Juudas-hahmo kuin mahdollinen rehti ja suoraryhtinen vaihtoehto, jota edustaa romaanin kertoja, epätoivoon ja raskaasen tappioon saakka. Onko parempi olla hurskas ja hyvä, tappiolle taipuva ihminen kuin pahuutensa tunnustava selviytyjä?

Kieltämättä romaanin loppuhuipentuma, jonka jätän kertomatta tulevia lukijoita säästäen, on varsin ohkaisen ja epäuskottavankin motiivin varassa kokoon kietaistu. Mutta hällä väliä, jännitysmomentti on silti tehokas. Ainahan poliitinen romaani oikaisee, valikoi ja sopivasti vääristelee, jotta lukijan mielenkiinto säilyy. Palmgren ei ole sepittäjänä pahimmasta päästä, kertojana hän on pirun taidokas ja hallitsee suvereenisti valitsemansa puolivalheellisen maailman.

Ainut mistä häntä voisi hiukan oikaista on Sylvi Uinon, myöhemmin rouva Kekkosen kuvaus. Säilyneen kirjeenvaihdon mukaan nuorten rakkaus oli aluksi jopa hellittelevän intohimoista eikä Urhon puolelta niin tunteettoman kylmää kuin romaani antaa ymmärtää. Kekkosen karskin valloittava naissankaruus pitänee varsinkin myöhempinä vuosina paikkansa, ja kuten sanottu, romaani noudattaa omia lakejaan. Jokin yhteys todellisuuteen on kuitenkin säilytettävä silloin, kun oikeat nimet ja tapahtumat mukana kulkevat.

Veli jota minulla ei ollut on hyvä ja terävänäköinen, pelkistävä ja keinonsa häikäilemättä valikoiva romaani, varmaankin Reidar Palmgrenin paras, vaikka en ole kaikkia lukenutkaan. Onnittelut kirjasyksyn komeasta avauksesta!

22.8.2024

Olipa täyteläinen perjantai-ilta. Ensin Šostakovitšin neljäs sinfonia Lontoon Promsilta ja heti perään tšekkielokuva Zátopek Teemalta. Molemmissa pohjalla sama teema, säveltäjän ja urheilijan huippusuoritukset synkän poliittisen varjon valvonnassa. Kaiken uhalla he selvisivät, maailma muistaa heidät, mutta myös heidän vainoojansa, jonka kaltaiset tekevät ikävä kyllä taas paluuta eri valtioissa.

Šostakovitšin musiikki on kuin jyrkkää, oikullista puhetta suoraan kuulijalle vailla sanoja. Sinfonia alkoi lataavalla hiljaisuudella ja päättyi samaan, nyt lauenneeseen hiljaisuuteen. Välissä oli älyllisen särmikkäitä sävyn vaihteluita, kuin suoraa sielunrippiä säveltäjän ahdingosta, jonka tunnemme vaikkapa hänen  suorasukaisista muistelmistaan. Solomon Volkovin toimitustyötä epäiltiin aikanaan väärennökseksi, mutta musiikki vahvistaa joka sanan todeksi: se kuin nuottiviivoille piirrettyä tunnustusta.

En ihmttele, että teos on sen Lontoossa johtaneen John Storgårdsin lempisinfonia. Minunkin tekisi mieli kuunnella se heti uudelleen. Ja lukea samalla muistelmien ydinkohtia 1930-luvun lopun stalinistisen puhdistuksen ajoilta. Stalin ei lopultakaan koskenut säveltäjään, vaan antoi tämän elää alituisessa pelossa. Ihme että tämä säilytti järkensä ja luomisvoimansa, josta sinfonia on väkevä näyte. Joskus pirtin radio on paras konserttisali, se sallii täyden keskittymisen. Promsissa on usein ollut hilpeä tunnelma ja yhteisriemu valloillaan, nyt oli hyytävän vakavaa.

Emil Zátopek oli tsekkien ja myös suomalaisten juhlima kansallissankari, joka Helsingin olympialaisissa teki sen, mihin Lasse Virenkään ei pystynyt: otti kotiin kaikki kolme pitkien matkojen kultamitalia. Paavo Nurmi oli Zátopekin esikuva eikä ihme, harjoitusolosuhteetkin olivat yhtä karut ja menetelmät omaperäisiä. Näitä kultamitaleita ei voitettu minkään olympiakomitean valmennusohjelmilla tai rahoituksilla. Nurmi juoksi itse kokoon rahansa amatöörisääntöjä kiertäen ja Zátopek oli armeijan leivissä, koska siellä oli aikaa ja tilaa harjoitella.

Molemmat olivat individualisteja, yksinäisiä susia, joita kaikkinainen määräily ärsytti. Nurmi juoksi isänmaata maailman tietoisuuteen ja keräsi Yhdysvalloissa sympatiaa ja dollareita, mutta ei ottanut vastaan poliittisia ohjeita eikä noudattanut mitään aatteellista ohjelmaa. Zátopekiä yritettiin värvätä vakoojaksi ja sosialistisen maan propagandistiksi, mutta hän irtautui osin lojaalisesti, kunnes hänen kävi kalpaten. Hän puolusti rohkeasti sorrettua juoksijatoveriaan Stanislav Jungwirthia. Poliittinen vahti oli aina hänen kannoillaan. Oma voitto oli kaikki kaikessa kummallekin suurjuoksijalle.

Keihään kultamitalisti Dana Zátopková läksytti näköjään miestään itsekkyydestä ja myös lapsihaaveittensa torjumisesta. Nurmi suostui lapsen tekoon, mutta ei ollut varmasti helppo aviomies hänkään. Paavon liitosta emme paljon tiedä, mutta Danan ja Emilin suhde valottui elokuvassa sekä suuren lämmön että ymmärrettävien ristiriitojen kautta. Kova tähtipari he olivat, maansa tarkkaan valvottuja esikuvia. Nainen tässäkin jäi vähän miehensä varjoon.

Aika ihmeellinen taru tuo liitto, alkaen samasta syntymäpäivästä. He elivätkin miltei tasapitkän 78-vuotisen elämän. Kumpikin voitti olympiakultaa Helsingissä samana päivänä. Heidän suudelmansa voittojen jälkeen stadionilla muistetaan. Ja kaiken lisäksi pikku Panu (6 v) oli paikalla stadikalla, mutta ei nähnyt suudelmaa, koska kiikari oli isällä ja tämä lainasi sitä vain äidille. Eikä pojan sopinut kaikkea aikuisten toimia nähdäkään. Sen sijaan Zátopekin punaisen paidan selkämyksen, kun hän maratonportista juoksi pohjoiskaarteeseen, muistan lopun ikäni. Maraton olikin elokuvassa ihmeen elävästi ja toden tuntuisesti kuvattu niin reitin maisemia kuin katsojien reaktioita myöten.

Oli hyvä, että elokuva keskittyi nimenomaan juoksuihin ja vähän keihäänheittoon, ja vain viitekehyksenä kulki urheilijoiden asema politrukkien silmätikkuina. Urheilujohtajista ei totisesti tullut kovin sympaattista kuvaa. Meillä ei kai koskaan ollut sentään tuommoisia pönttöpäitä johtajina. Jan Vapaavuorta roimitaan nyt olan takaa huonosta menestyksestä Pariisissa, mutta on hän nyt toista maata kuin nämä sosialisen vallan mahtailijat. Vaikka on kai niitä itetärkeitä johtajia ollut meilläkin, eipä slti.

Olin iloinen, että elokuva päättyi voiton tunnelmiin eikä jatkunut enää Zátopekin myöhemmin kohtaamiin vastoinkäymisiin ja nöyryytyksiin Tšekkoslovakian miehtiyksen jälkeen. Se olisi ollut liian surullista. Vähän esimakua annettiin, ei ollut helppoa olla poikkeusyksilö tasapäistävän systeemin puristuksessa, ei säveltäjänä eikä juoksijana. Aina muistamme Satupekan sankarina ja suurena Suomen ystävänä, ja elokuva lisäsi häneen kivasti leikkisiä, tuittupäisiä  ja tiukan oikeudentuntoisia luonteenpiirteitä. Kehyskertous seurasi hänen ystävyyttää toisen suurjuoksijan Ron Clarken kanssa. Millähän mielellä Zátopek seurasi sitten Lasse Virenin juoksuja 1970-luvulla, kai niitäkin on jotain kerrottu. Vai saiko hän lausua niistä mitään?

Syvällinen sinfonia, loistava urheiluelokuva, parasta sammuttelua Pariisin kisojen jälkeen. Kiitos ja kumarrus, Suomen Yle.

16.8. 2024