Vahvat naiset valloillaan

Kotimaista kulttuurihistoriaa ei liian usein käsitellä teatterissa. Onhan nähty teiteilijoitten yksilötarinoita, mutta Kansallisteatterissa esitellään nyt laaja Krohnien suku ja perhe, joiden jäsenet ovat vaikuttaneet monella taiteen ja tutkimuksen alalla. Hanna Suutelan ja Tiina Puumalaisen näytelmä Kurjet keskittyy ennen muuta naisena elämisen ja kirjoittamisen kysymyksiin.

Ennakkoa edeltänyt paneelikeskustelu valaisi aineistin keruuta ja sen monihaaraisuutta. Kuultiin sukuselvityksiä muun muassa siitä, miten vasta valittu presidentti liittyy Krohneihin. Samalla alkoi hirvittää, miten näin lavea aineisto saadaan valetuksi eläväksi näyttämöesitykseksi.

Ei se ihan helposti onnistukaan. Ensimmäinen näytös alkoi vaivalloisesti, kun suuri määrä henkilöitä oli vilauksenomaisesti esiteltävä. Arkistotutkimusten pölyjä ei ollut kokonaan saatu repliikeistä pyyhityksi. Tavallaan luennoivia esityksiä on tässä teatterissa nähty, viimeksi mielenkiintoinen Ensimmäinen tasavalta, jossa Ester Ståhlbergin hahmo liittyy Krohnin kirjoittavien naisten sarjaan.

Mutta toisella puoliskolla huolet haihtuvat. Näytelmä tiivistyy ja keskittyy nimenomaan kolmen sisaren kirjalliseen työhön ja siinä sivussa ohuesti muun elämän ongelmiin. Harvoin on näin intensiivisesti näyttämöllä pohdittu kirjoittamista! – jopa koomisuuteen asti. Vahvimmin nousee esiin Aino Kallaksen ristiriita, hänen kiivas puolustuksensa läheisistä ihmisistä kirjoittamisensa oikeudesta – olkoon että se tuottaa kohteille tuskaa. Tämä koskettaa varmasti monia kirjoittamisen ammattilaisia. Katariina Kaitue (kuvassa vas.)tulkitsee Ainon uljaasti, vaikka vanhastaan melko tunnetuin piirtein.

Vähän osoitellusti tshehovilaisiksi esitellyistä sisarista Helmi Krohn (oik.) on hivenen oudompi, jäänyt hipsuvarpaitten ja nököhampaitten kuvaajaksi yleisön silmissä. Nyt nähdään henkistynyt, spiritualismista kiinnostunut, tinkimättä omaan suuntaansa kulkeva nainen – Kristiina Halttu jälleen elävänä ja herkistyneenä. Lauri Meri näkyy Hesarissa nostaneean kolmikon tuntemattomimman jäsenen Aune Krohnin (kesk.) ylimmäksi Pirjo Määtän tulkitsemana, hyvä niin, sympaattinen suoritus. Paula Siimes on mainion helakka Hilja Haahti ja sitten aivan toisenlainen äitityyppi Minna Krohn.

Muutamaa mieshahmoa ihmettelin, mutta heillehän onkin varattu statistisemmat roolit vahvojen naisten paisteessa. Tunnetusti ylitouhukas E. N. Setälä pölhöilee jokseenkin neuvottomana, kielioppiinsa keskittyneenä, ja Ilmari Krohn on yhtä pihalla ja naisten tohvelin alla hukkunutta avainta etsiessään. Roolit vaihtuvat tiuhaan varsinkin alkupuolella, Kaarle Krohn ehtii olla sekä elossa että kummitteleva vainaja, mikä sopii Krohnien spirituaaliseen ealämännäkemykseen. Isänsä Julius Krohn kuolee komeasti purjehdusmatkalla. Kaikkiaan opettavainen näytelmä, koululaisille tarpeellinen. Antaa aihetta miettiä myös kirjoittamisen ja yleensä luovan työn merkitystä – oliko se näillä henkilöillä osittain pakoa arkisen elämän paahteesta, johon he eivät kovin hyvin sopeutuneet?

x x x

Jos ovat Krohnin sisarukset tiukoilla sekä henkisesti että taloudellisesti (tosin Ainon diplomaattielämään on näytelmässä vain ohuita viitauksia), monin verroin raskaamman elämän raataa läpi Sally Salmisen romaanin Katrina nimihenkilö, pohjalaistyttö, joka joutuu huijattuna naimisiin Ahvenanmaalle karuun kalliomökkiin. Romaani ilmestyi vuonna 1936, jolloin se voitti Holger Schildt -kustantamon julistaman romaanikilpailun. Se on eräänlainen salainen klassikko, käännetty useille kielille, mutta tunnetaan kohtuuttoman heikosti kotimassa, ainakan suomenkielisellä puolella. Kuvassa Salminen koneensa äärellä.

Kertasin romaania Lilla Teaternin esitystä varten ja yllätyin sean voimasta. Se pitää sisällään yksinkertaista, konstailematonta, mutta juuri niillä ominaisuuksillaan vaikuttavaa, paikoin äärimmäisen liikuttavaa kerrontaa. Kova saaristolaiselämä on nyt suosiossa, kun Myrskyluodon Maija kerää samaan aikaan täysiä katsomoita eokuvateattereissa. Jotakin erityistä on näissä kallioissa ja myllertävässä meressä, joista sitkeitten asukkaitten on leipänsä kiskottava.

Niin hurmaavan laulullinen kevytversio kuin Lillanin esitys onkin, valitettavasti se antaa vain hyvin pinnallisen ja viitteellisen kuvan Salmisen väkevästä romaanista. Kekseliäs teatterileikki väläyttelee ohuita kohtauksia ja litteitä henkilöfiguureja, jotka kirjassa ovat oikeaa lihaa, verta ja merituulia. Jos haluaa  päästä selville, mistä tämän ylvään pohjalaisnaisen elämänkohtalossa todella on kysymys, on ehdottomasti luettava tai kuunneltava kirja, jommalla kummalla kotimaisella. Minä ainakin liikutuin ihan kyyneliin Katrinan ja Johanin sorronalaisen perheen traagisista takaiskuista ja harvoista onnenhetkistä, niin parkkiintunut lukija kuin luulenkin olevani.

Esityksen pelastaa kuiteniin aivan valloittava Katrina, Emma Klingenberg, eloisasti näyttelevä ja kauniisti laulava saaristolaisvaimo. Emmaa (kuvassa toinen oikealta) säestää naismuusikoiden tertsetti, joka tarpeen tullen näyttelee, temppuilee ja vehkeilee erilaisilla esineillä, mutta eivät ne korvaa raavaita nahkapintaisia kapteeneja ja renkipoikia! Mutta Emman takia kannatta käydä Lillalnin viihtyisässä salongissa, hänen loppupuolen melankoliset laulunsa  kertovat aidosta ja syvästä tunteesta.

16.2.2024

 

Liian loistava kaikessa

Valmistauduin vaalin tulosiltaan kuuntelemalla muistelmakirjan Alex (2017). Sen on Karo Hämäläinen kirjoittanut Alexander Stubbin kanssa käymiensä keskustelue pohjalta. Alex itse lukee tarinansa, joka päättyy Lappeenrannan puoluekokoukseen 2016, istuvan puheenjohtajan musertavaan tappioon. Petteri Orpo voittaa Stubbin vaalissa. Muistelijan tilitys kuulostaa lopullisela, hän luopuu kokonaan kotimaan politiikasta.

Nyt tiedämme, että näin ei käynyt. Stubbin paluussa ja revanssissa on jotain tarumaista säihkeättä. Heti kotimaahan palattuaan hän esiintyi kuin predestinoitu voittaja. Viime kesän ensimmäisestä lausunnoissa kalskahti ikään kuin itsestään selvä päättäväisyys. Ei ollut muuta mahdollisuutta: Veni, vidi, vici. Täpärälle meni, mutta vähempikin olisi riittänyt.

Stubbin kehitysvuosissa paistaa monipuolinen ja rautainen kouluttuneisuus. Hän on muutamassa urheilulajissa lähellä huippua, mutta malttaa suorittaa kandidaatin amerikkalaisessa yliopistossa ja väitellä tohtoriksi engantilaisessa. Hän uppoutuu perusteellisesti EU:n integraaytiokysymyksiin väitöskirjassaan ja hankkii edun, jolla ponnistaa europarlamentaarikoksi 2004 hurjalla äänimäärällä. Virkamiehenä ja poliitikkona Brysselissä hän kouliintuu asiantuntevaksi, monikieliseksi taituriksi. Hämääkö hän kirjansa kuulijoita?

En oikein usko. Hänen kerrontansa kuulostaa varsin vilpittömältä. Takaiskuja ei peitellä ja itsekehua on nähdäkseni oikeutettu määrä. Lopussa hän summaa saavutuksensa ja kolauksensa hammasta purren. Eniten yllätyin hänen lukeneisuudestaan, hän tuntuu todella tutkineen Platonin ja Aristoteleen teoksia ja suorittaneen Vanhan testamentinkin syvälukien, mikä voisi olla pakollista meidänkin ylipistoissamme. Vain Sartre ja de Beauvoir ovat liian synkkiä, kun hän Pariisiasa asuessaan yrittää näihin tutustua.

Puheet Stubbin pinnallisuudesta saavat kirjan kuuntelun jälkeen kyytiä. Kuka toinen ehdokas on yltänyt yhtä syviin oppimääriin? Jussi Halla-aho ehkä lähimmäksi. Pekka Haaviston sanotaan opiskelleen kansalaisliikkeiden kautta, mutta oppiarvoksi jäi valtsikan ylioppilas. Erot ovat aika huimat. Tietysti voidaan väittää, ettei kirjaoppineisuus valmista kaukonäköiseksi politikoksi, mutta kyllä se vähän auttaa. Kiihkeä urheiluharrastus ja fanaattinen ruumiinkunnon ylläpito karkottavat käsityksen teoreettisesta kamarioppineesta. Oppejaan Stubb on soveltanut käytännön tehtävin aivan alusta pitäen.

Nämä seikat eivät nousseet vaalikeskusteluissa esiin juuri ollenkaan. Stubb näytti suorastaan varovan ylivoimaisuuttaan monissa asioissa. Suomessa ei saa avoimesti korostaa paremmuuttaan. Varsinkaan ei saa kehua oppiarvoillaan. Lukeneisuuden täytyy tulla esiin muita teitä.

Väitin kerran Vanhan kirjallisuuden päivien paneelissa, että vihreät eivät lue kaunokirjallisuutta. Aiheena oli Juhani Aho ja arvelin, että hän olisi mitä otollisin johdattaja vihreään aatemaailmaan samoin kuin Sillanpää. Pekka Haavisto tuli paneelin jälkeen huvittuneena tiukkaamaan, mihin käsitykseni vihreiden lukemisharrastuksesta perustui. Eihän se muuhun perustunutkaan kuin omaan tuntumaan eikä ehkä pidä paikkaansakaan. Mutta kysymys selvästi askarutti Haavistoa. Ehkä hän innostui lukemaan Ahon lastuja.

Viimeisiä päiviään istuva presidentti Sauli Niinistö tunsi elävää mielenkiintoa kirjallisuutta kohtaan. Hän oli tuttu näky Turun kirjamessuilla eikä vain vaimonsa ansiosta. Kerran hän tuli kahvijonossa keskustelemaan kanssani Olavi Paavolaisesta, josta olin  juuri julkaissut elämäkerran. Puolittain kaunokirjallisten esseiden kirjoittajana Niinistö on etevä: Viiden vuoden yksinäisyys 2005, Hiljaisten historia 2007 – jatkoa toivon mukaan tulossa, muistelmia odotellaan.

Joten Alexander Stubb liittyy luontevasti meidän kirjallisten presidenttiemme pitkään sarjaan. Hän on julkaissut oliko se nyt 17 teosta, etupäässä analyysejä eurooppalaisesta politiikasta, mutta on siellä myös Miehen treenikirja. Alex on varmasti kovakuntoisin presidentti kautta aikojen, vaikka Kekkonenkin otettaisiin lukuun. Ruokavaliotaan hän tarkkailee erityisellä päiväkirjalla. Jopa vastustaja näyttää antaneet tunnustuksen hänen urheilullisesta puolestaan. Supermies voi aiheuttaa ahdistusta ja kateutta vetelissä ylipainoisissa kansalaispiireissä. Ehkä hän pystyy kääntämään ansionsa esikuvaksi.

Kaiken lisäksi Alexilla on ihanteellinen perhe, kaunis juristi vaimona ja kaksi lasta sekä kiitollinen suhde isäänsä, joka on häntä halki elämän rohkaissut.  Puhujana ja esiintyjänä, kielten taitajana hän on poliitikkokaartissa ylivertainen. Onko edes luvallista, että joku on näin monessa suhteessa erinomainen?  Tuottaneeko enemmän kiukkua kuin ihailua meissä tasamaan tallaajissa?

Vaali on joka tapauksessa viimein ratkaistu odotusten mukaisesti, ja arki alkaa. Vaikuttako se jo nyt uudelta ja erilaiselta? Käviköhän kuten muuan Haaviston kannattaja vienosti lohduttautuen huokaisee: ”Mutta saatiinpa Suomeen kunnon kuninkaalliset.”

12.2.2024

Vallonien jälkeläinen

Suomen Vallonit ry kutsui minut tilaisuuteensa esitelmöimään J. L. Runebergista. En tiennyt valloneista paljonkaan, mutta siellähän opin ainakin perusasiat. Belgian pohjoisosien asukkat ovat joskus 1500- ja 1600-luvuilla keksineen maaperästään rikkaita rautamalmiesiintymiä ja kehittäneet niiden jalostusmenetelmiä silloiseen huippuunsa. Sieltä he ovat tuoneet taitonsa Ruotsin kaivosalueille, mistä taas matka on jatkunut Pohjanlahden yli Suomen rannikolle. Aikansa maahanmuuttajia siis, kovasti köyhää maatamme rikastuttaneet ja kehittäneetkin.

Minulle todistettiin samalla, että Runebergien isänpuoleinen suku on solmiutunut yhteen vallonien kanssa 1600-luvulla. Yhteisiä esi-isiä ja äitejä löytyy. Tähän asti olen kuvitellut, että Runebergit olivat yhtenään vahvaa merikarhusukua, mutta joukkoon mahtuu siis myös maata kaivaneita tutkijoita ja työläisiä. Johan Ludvigin isä Lorens Runeberg oli kyllä menestyksellinen merikapteeni, kunnes sairastui ja halvaantui. Äiti Anna Maria o.s. Malm polveutui varakkaasta kauppiassuvusta, joten tämä sekoitus on sitten pieneltä osin rikastunut belgialaisten vallonien puuhista. Mikä merkitys asalla on Runebergin runouden kannalta, jääköön tässä selvittämättä.

Tilaisuus sattui lakkopäiväksi, mutta muutamakymmenpäinen joukko valloneista kiinnostuneita oli sentään löytänyt tiensä Balderin saliin. Paikalla oli paljon eturivin arkeologeja, joiden kanssa selviteltiin väliajalla paitsi Runebergin suvun alkuhistoriaa myös Vantaan seudun ruskeaihoisia kanta-asukkaita. Vallonit kaiketi olivat ihan valkoihoisia eurooppalaisia. Näin kirjallisuuslähtöinen tilaisuus voi lisätä vierailijan yleissivistystä useammalla tavalla.

Edellisenä iltana olin kuunnellut Jari Olavi Hiltusen esitelmää Mika Waltari -salissa Töölön kirjastossa. Siinäkin liikuttiin kaukaisessa historiassa, Ihmiskunnan vihollisten ajassa ja miljöössä ajanlaskumme alussa, lähinnä kristittyjen vainon vuosisadalla keisari Neron kaudella. Hiltusen eräänä metodina oli galaktinen runousoppi, jota vähän kummastelin. Hiltunen selvitti auttavasti asiaa ja laajensi käsittelyään astronomisiin ulottuvuuksiin. Jotakin tekemistä sillä oli maagisen realismin kanssa. Waltarin aiheita voin näinkin korkealentoisesti laajennella. Keskustelussa ällisteltiin pääasiassa sitä, kuinka Waltari pystyi hallitsemaan valtaisan henkilömäärän ja koko Välimeren piirin tapahtumat kaksiosaisessa suurromaanissaan. Romaanin lukeminenkin on kova urakka, ja muutamat seuran aktivistit olivat siitä selvinneet. Valituksia kuului vain liiasta väkivallasta. Ehkä herkällä nykynuorisolla olisi jo vaikeuksia näiden verenhuuruisten kuvaiusten kestämisessä.

Kun samana päivänä olin käynyt Kaupungintalossa äänestämässä ja vilkaissut Sofiankadulta Senaatintorille, missä ilomielinen ja osin kiukkuinenkin mielenosoitus melskaksi täyttä päätä ja ministeri Satonen huudettiin juuri alas ja kansanedustaja Andersson villitsi parhaansa mukaan kansaa, tuli elävästi mieleeni, että elämme sentään sivistynetä ja kehittyneitä aikoja verrattuna keisari Neron tapoihin kukistaa kapinalliset kristityt. Siinä ei paljon ehditty mieltä osoittaa, kun roikuttiin pää alaspäin ristinpuulta tai lennettiin areenalle petojen raadeltavaksi. Synnyimme hyvään aikaan ja voimme vapaasti murehtia sitä, että vaalikeskustelut ovat niin tylsiä ja harmaita. Parempi näin.

Merete Mazzarella pani ilokseen merkille Hbl:ssä senkin, että lehden kiertohaastattelussa Runebergista tiedettiin vain Fredrikan leipomat tortut. Eipä tarvitse enää surra sitä, että vaimo jäi hallitsevan miehensä varjoon. Runebergia ei tunnettu edes Maamme-laulun kirjoittajana. Molemmat puolisot olivat kyllä yhtä järkyttyneitä siitä, että ylevä runoelma Salamiin kuninkaat ei saanut ensimmäistä valtionpalkintoa 1865, vaan se myönnettin tuntemattomalle student Stenvallille hänen humoreskistaan Bröllopsdansen. Vaan eipä tiennyt kuulemma Jutta Urpilainen vieläkään tentissä, kuka Nummisuutarit on kirjoittanut, veikkasi Päätaloa!

Olen nauttinut pari Runebergin torttua Kannistolta ja yhden sain palkkioksi esitelmästä Balderin salissa (ajat kovenevat), mutta parhaat itse tekemänsä tortut tarjoili tyttäreni Aino, kun kävin luonaan seljankakeitolla. Ne olivat samanmalliset matalat ja runsasmanteliset, joita äitinsä aikanaan  pyöräytti Hämeenkyrössä. Fredrika valisti näitä aikanaan miehelleen eväiksi, jotta tämä jaksoi linnustaa merenlahdella. Tänään voisin juhlistaa päivää Ekbergin tortuilla, joita Hesarissa mainittiin parhaiksi. Fredrika oli vahvasti sukujuuriltaan Turun Tengströmejä, joten Belgian valloneilla tuskin oli mitään osuutta ainakaan tämän kotoperäisen herkun kehittelyssä.

Runebergin päivänä 2024

 

 

 

 

Kahden viikon kaksintaistelu

 

Näin Tampereella Steven Berkoffin mainion näytelmän Mulkoilijat. Siinä tavalliset ihmiset seurustelevat tavallisissa tilanteissa, mutta juju oli siinä, että he kohteliaan seurustelun ohessa lausuvat myös ne todelliset ajatuksensa, jotka yleensä jäävät sanomatta. Pintasivistys murenee, kun ihmiset sallivat itselleen vapauden täräytellä mitä sisimmässään tuntevat. Tällaista seurustelun kaksitasoisuutta on esiintynyt vaikkapa modernissa ranskalaisessa proosassa ja Woody Allenin elokuvissa, joita muuten ei ole Suomessa pitkään aikaan esitetty me too –kampanjan ansiosta!

Tekniikkaa voisi kokeilla alkavissa tiheissä vaalikeskusteluissa. Mitäpä jos ehdokkaat, nyt kun heitä on jäljellä enää kaksi, laukoisivat tarkoituksella ja luvan kanssa nekin mielipiteet ja arviot vastustajastaan, jotka he pakosta ovat pitäneet piilossa. Seuraisi tietysti hirveä meteli ja fiasko, mutta ilma voisi monin tavoin raikastua. Tämä ylikorrekti maa voisi näin raottaa esirippua, joka vartioi väsymättä vääriä mielipiteitä, joita ei rankaisematta saa ilmaista.

Vakavissani en voi tätä suositella, sillä seuraus olisi poliittinen itsemurha. Mutta hiton hauskaa olisi, jos nämä rutinoidut kilpailijat päästäisivätkin itsensä vapaalle ja mittelisivät kuin Berkoffin Mulkoilijat sisäisen tajuntansa kontrolloimattomilla alaäänillä. Niin ei kuitenkaan tapahdu. Nyt jo pienenpienikin erimielisyyden vivahde rekisteröidään mediassa yltyvän yhteenoton oireena.

Sitä paitsi: tarvitseeko yhteinen vaalikansa todella 11 uutta erää tähän vaalitaistoon? Raskaan sarjan maailmanmestaruusotteluissakaan ei keskimäärin tarvita niin monta erää. Tosin vaalikamppailussa ei tyrmäyksiin tähdätäkään, ei edes selkävoittoihin. Fiksut keskustelijat tietävät tarkoin, mihin saakka terävä mutta vaaraton koreografia voi toimia. Ehkä media tarvitsee näitä tenttejä katsojalukujen keräämiseksi ja toimittajien ottelukestävyyden ylläpitämiseksi. Ihan uusia avauksia tuskin enää näiltä peliliikkeiden taitureilta julkisuuteen tiristetään.

Palaan vielä Mulkoilijoiden puhemalliin. Sitä olisi ollut houkutus ajatuksen tasolla soveltaa vaikka eilen näkemääni SDP:n varapuheenjohtajan Nasima Razmyar haastatteluun, jossa hän kaarsi ja kiersi kaukaa Jutta Urpilaisen alhaisen äänimäärän syitä ja pidättyi kommentoimasta Sanna Marin poissaoloa valvojaisista. Mitä jos hän olisikin laukaissut julki jonkun todellisen syyn näihin? Ilmaissut avoimesti pettymyksensä entiseen pääministeriin, ehdokkaaseen, koko kampanjaan ja puolueensa kolmanteen mahalaskuun? Varmasti olisi vauhdittanut puolueen sisäistä pyykinpesua. Mutta näin ei politiikassa toimita, julkisivu pidetään eheänä ja raastavat itsetilitykset säästetään kabinetteihin.

Ei voi kuin toivottaa kestävyyttä karsinnan voittaneille kaksintaistelijoille. He luistelevat ohuella jäällä, pienikin risahdus tai horjahdus voi maksaa tuhansia ääniä. Säästääkseni hermojani äänestän taas hyvissä ajoin. Toisaalta voittaa kumpi tahansa, ei maalle sen hullummin käy. Mutta toinen on sittenkin parempi toista. Voisin kiteyttää kolmeen pointtiin omat perusteluni, mutta silloin jäljittelisin jo liikaa ehdokastani. Tuoreus voi olla etu. On kiintoisaa seurata, kuinka uusi luuta eli ennen tähän virkaan pyrkimätön ehdokas toimenkuvansa rakentaa. Edessä on paksuja maailmanpalojen savupatsaita, mutta jostakin aina pilkottaa pala sinitaivasta.

Miten sanoikaan entinen presidentti: ”Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme että kaikki käy hyvin.” Tällä viisaudella toiselle kierrokselle.

30.1.2024

 

Alkaa polttaa

Vaalit tulevat jo niin uhkaavan lähelle, että oli tarpeen ottaa etäisyyttä. Sukelsin menneisyyteen, Ranskan vallankumouksen aikoihin ja espanjalaiseen tanssihurmokseen.

Napoleonista kertova elokuva näyttää hyvin havainnollisesti taas vallantäyteyden ja suuruudenhulluuden seuraukset. Sata vuotta palailtiin Euroopassa rauhallisempiin aikoihin, kunnes sama hulluus toistui vielä raivopäisemmin. Ei kai nyt vaan ole alkamassa kolmas diktaattorien juhlakausi?

Ridley Scottin suurelokuvassa parasta ovat ällistyttävän laveasti ja näyttävästi, jopa toden tuntuisesti toteutetut taistelukuvaukset. Nykytekniikka avaa arvaamattomia mahdollisuuksia juhlavan julmien joukkoteurastusten esittämiselle. Eihän ne mitään hauskaa katseltavaa sinänsä ole, sodan mielettömyyden manifestaatioina kylläkin paikallaan. Mihin kaikkeen todella vahva johtaja mielettömimmillään kykenee!

Heikointa elokuvassa ovat mielestäni henkilökuvat, vaikka Joaquin Phoenixissä on synkeän fanaattista Napoleonin näköä ja karismaa, melko yksi-ilmeistä kuitenkin. Tyyppiin tulee enemmän ilmettä ja eloa, kun hän kohtaa Joséphinen ja tämän petollisuuden. Ranskassa kuulemma paheksutaan tämän kohtalokkaan puolison luonnekuvaa elokuvassa. Minä puolestani paheksun englannin kieltä, kyllä hitto soikoon tällaisen elokuvan pitäisi puhua ranskaa.

Ranskan vallankumoukseen liittyy myös Francis Poulancin ooppera Karmeliittasisaret, joka perustuu Georges Bernanosin näytelmään. Molemmissa, niin tässä kuin Scottin elokuvassa giljotiini näyttelee omaa armotonta osaansa. Karmeliittaluostarin nunnien teloitus näytetään Kansallisoopperassa hienovaraisesti, Marie Antoinetten pään irrottaminen elokuvassa taas piinallisen pikkutarkasti. Olivier Pyn ohjaama requiemin kaltainen murhenäytelmä etenee hitaasti ja asetelmallisesti, mutta Hannu Linnun johtama musiikki on hivelevän kaunista ja jykevöityy tyrmäävissä kohtauksissa. Upeita laulajia kuin parhailla maailmannäyttämöillä. Historian synkkien lehtien ystäville antoisaa kuultavaa ja katsottavaa.

Vielä oli nähtävä Frederico Garcia Lorcan yhtä synkkään näytelmään perustuva nykytanssi Veren häät Pasilan studiossa, vaikka siinä nyt ei Lorcan runoudesta ollut jäljellä oikein häivääkään. En ole nykytanssin tuntija, mutta kaiketi tämä sinänsä hurmaavan flamencoyhtyeen säestyksellä tapahtunut kierittely ja sätkyttely edusti alan kotimaista huippua. Näitä oli suunnittelemassa kolmekin taiteilijaa, ääntä ja visuaalista ilmettä tekemässä vielä mutama. Mutta jos joku muistaa (ja moni muisti) Carlos Sauran elokuvaa aiheesta, niin kauas jäi tämä esitys sen hyytävästä tehosta. Sain keskustella kokeneiden kriitikoiden kanssa ensi-illassa; heidän näkemyksensä poikkesivat aika lailla Maria Säkön hurmioituneesta arvostelusta Hesarissa.

Kun olivat mielen pohjalla nämä värikylläiset ja veriset draamat, meidän presidentinvaaliemme viimeinen suuri keskustelu Ylellä näytti varsin sovinnolliselta kekkeriltä edelleen. Varsinkin naiset Li Andersson ja (vihdoin) Jutta Urpilainen ottivat kyllä entistä kiivaammin kantaa moniin kysymyksiin, mutta kunnon taistelua ei syntynyt, kiitos altavastaajien järkkymättömän tyyneyden. Kuka saisi Olli Rehnin tai Jussi Halla-ahon tai Pekka Haaviston tai Alexander Stubbin todella kiukustumaan mistään? Turha toivo. Sivistyneen rauhalliset vaalit, kuten Kreeta Karvala totesi jälkiviisaudessaan. Sellaiset sopivat meidän ilmanalaamme ja kansanluonteellemme. Hattu korkealle kaikille hienoille ehdokkaille, että tämän ruljanssin ovat kestäneet täysissä järjissään.

Silti on tiivistyvästi jännitettävä sunnuntain ääntenlaskentaa. Toistan edellisen sanomani: on siinä ja siinä, pystyykö Jussi H. heittäytymään maaliviivalla toiselle kierrokselle. Veikkaan että yllättää ja pystyy. Sitten vasta sähköä saadaan loppukierroksille, mutta Stubb tuntuu silti todennäköiseltä voittajalta. Eikä se olisi hullumpi ratkaisu ollenkaan, ainakin hänen puhetaitoaan kelpaisi kuusi vuotta kummasti kuunnella. Varsinaista päätösvaltaa hänellä tulisi olemaan (liian) vähän, eilisessä keskustelussa käsiteltyihin kysymyksiin ei juuri mitään paitsi arvoista saarnaamista hän voisi harjoittaa ja pelata taustapelejä. Verrataan vaikka Ranskaan, missä Macron puuttuu voimallisesti niin alkoholipolitiikkaan kuin maahanmuuttolain käsittelyyn muusta globaalista aloitteellisuudesta puhumattakaan. Tuskin maansa tappioksi.

Jäinen keli, yritän silti selvitä matkasta maalle. Aurinko nousee kattojen ylle, valo voittaa ja paras ehdokas toivottavasti vaalitkin.

26.1.2024

Johtajaa äänestämään

Kaikki yksittäiset vaalitentit on sitten selvitetty. Edelleen on ihailtava yhdeksää ehdokasta, kun pysyvät virkeinä ja mukana tässä pyörityksessä. Kokonaiskuva on jo muodostunut, ei muuta kuin uurnille.

Eilen Alexander Stubbia katsellessani en voinut kuin todeta, että hän on erittäin hyvä esiintyjä ja edustava ehdokas muutenkin. Hän oli kai ainoa, joka puhui ilman paperia ja vähän toista kotimaistakin. Paperiton puhuja saa paremman kontaktin katsojaan ja pystyy vakuuttamaan hänet. Vapaasti voi hyvin puhella puoli tuntia, mutta sanottavan tiivistäminen kolmeen minuuttiin kysyy harjoitusta ja taitoa.

Ringside-toimittajat eivät puuttuneet lainkaan puhetaidollisiin kysymyksiin, joissa Alex päihitti kaikki. Ei näistä moninkertaisista tulkeista muutenkaan mitään ratkaisevaa iloa ollut, keskimääräinen katsoja tajusi varmasti poliittiset sanomat muutenkin. Mutta tulivathan asiat kerratuiksi. Seuraavia kierroksia käydään, kun äänet on laskettu. Vaikka riittäähän vielä sitä ennenkin näitä samoja keskusteluja uudestaan ja uudestaan.

Ilahduin siitä, että Olli Rehn sai käsijarrun pois päältä ja pääsi vauhtiin ihan tässä loppumetreillä, mutta myöhäinen kiri tuskin tuo paikkaa toiselle kierrokselle. Jotain tuskaisaa puserrsta hänen esiintymisissään on, mutta varmasti olisi vakaa ja kokenut järkimies presidentiksi, ei siinä mitään. Pekka Haavistossa taas alkoi näkyä kangistumista ja uskon hiipumista viimeisillä kierroksilla, onhan hän ollut ehdokkaana jo rapiat 12 vuotta. Vieläkö ilmiölle löytyy potkua?

Kiinnostuneena seuraan Jussi Halla-ahon nousuvauhtia: ehtiikö heittäytyä maaliviivalle toisena? Nuoria näkyy innostavan hänen totinen töksäyttelynsä. Hän puhuu niin että nuoretkin ymmärtävät. Edelleen vaalien musta hevonen, aivan ohjastamaton ja arvaamaton, silti sisäisessä linjassaan johdonmukainen.

Miksi naiset eivät enää menesty? Tarja Halosta haukutaan vielä jälkikäteenkin. Lasikatto särkyi, mutta seuraajia ei näy. Silti kaikki kolme naisehdokasta esiintyivät hyvin pontevasti, pidin kaikista. Sääli että Jutta Urpilainen myöhästyi ja juuttui lähtökuoppiin, hurmaava presidentti hänestäkin olisi tullut. Sanna Marin kimaltelee muotikuvissa ja suunnittelee paluuta kotimaahan kun aika on kypsä. Voi mennä ne 12 vuotta ennen kuin Stubb väistyy.

Mika Aaltola sai jo kohtuuttoman epiteetin Ilta-Sanomissa: ”päivystävä heinäseiväs”. Näin nopeasti raikas tulokas voidaan pudottaa. Ja Hjallis Harkimosta tuli kuin tulikin vaalien koomikko, yksi aina joukossa tarvitaan. Hän on kiitollisin imitoitava, muut ovat siihen liian sileitä. En nyt puhuisi puolisoista, mutta Hjalliksen uusi sussu Jasmine Pajari taitaa nauttia osastaan melkein enemmän kuin räiskyvä Merja Rehn. Hienostunutta tyyliä on Antonio Floresissa ja Suzanne Innes-Stubbissa, johtunee kasvutaustoista.

Mutta kumpaa nyt etsimme, vahvaa presidenttiä vaiko heikompaa hoipertelijaa? Toimittajakunnan suurin pelko tuntuu kohdistuvan vahvaan johtajaan, jollaista kansa kaipaa. Heikossa johtajassa on tietysti se etu, että hänen ohitseen muut pääsevät sohlaamaan omia tavoitteitaan. Mutta onko demokraattinen mutapaini parempi kuin johtajan kirkas visio? Kunhan nyt ensin visionäärinen johtaja löytyy, ja löytyyhän se.

Nyt tämä kohina saisi jo hiipua, mutta mitä vielä: nythän se vasta huipentuu. On jännitettävä edessä olevat ratkaisut aina toisen kierroksen jälkeisiin selittelykierroksiin saakka, jotka ovat toimittajien ja vähän meidän katsojienkin juhla-aikaa. Ja kyllähän me kaikki kestetään. Ja sitten tiivistyy odotus siitä, käykö niin kuin Urho Kekkosen noustessa valtaan 1956: yleislakko alkaa samana päivänä, maaliskuun ensimmäisenä?

18.1.2024

Uuden vuoden juhlamyräkkä

Yle uudistuu. Sen huomasi arkiaamuisin virkku kuuntelija: kello kuudelta ei tule enää uutisia! Ei ainakaan Ylen ykköseltä, mistä aina kuului auringon nousu- ja laskuajat sekä nimipivät ja tärkeimmt uutiset. Nyt ne on lykätty aamutv:n alle. Eipä tule lauantaiaamunakaan kello seitemän uutisia. Millä valtuuksilla yhteiskunnan rahottama Yle katsoo voivansa sekoittaa uskollisen kuuntelijansa aamurytmin, kysyn vaan.

Tästä pitäisi tietysti soittaa Kansaradioon, mutta olkoon nyt vain tässä. Ehkä maassa on suurempiakin epäkohtia.

Pitäsi jo keskittyä presidentinvaaliin, mutta yllättävän vilkkaana avautunut juhlakausi joulun jälkeen (!) on anastanut päähuomion. Tuntuu että olen ollut ihmisjoukoissa ja maantien päällä pian parisen viikkoa.

Ensin Ylivakerin talonpoikaislähtöinen sukuklaani kokoontui 71-päisenä Kyröskoski-talossa. Sen elinvoimaisessa piirissä en ehtinyt paljon viipyilla, sillä samaan aikaan pidettiin Ikaalisissa Tuomarintalossa merkittävä kotikonsertti. Puuhahenkilöinä ja isäntinä tietysti Matti ja Minni Huusari, ketkäs muut. Rauno Nieminen ja japanilainen Yuki soittivat jouhikannelta, joka jo soittimena ansaitsee huomiota. Soitanta oli maagisen harrasta ja mukaansa imevää siinä määrin, että tempauduin minäkin pöytää kiertävään juhlavaan tanssiletkaan. Tunnelma kynttiläin valaisemassa salissa, punaisen auringon heittäessä viime säteitään sisään oli kuin konsanaan jossakin Volgan mutkan mahtikartanossa.

Vähän ehdin Helsingissä levähtää, kun jo kutsui Karkkila. Matkan aamupäivksi sattui vuoden pirullisin lumimyräkkä.  Pöllyävä lumi jäätyi ja takertui auton tuulilasiin niin, etten moneen aikaan nähnyt mitään eteeni. Edessä ajavan punaisten takavalojen mukaan onnistui pysymään tiellä ja suunnistamaan vaivoin perille. Melko varma jo olin, että tämä on viimeinen etappi maisella taipaleellani.

Mutta vaiva kannatti, sillä Karkkilan Työväentaloon kokoontui hirmuista säätä uhmaten yli 60-päinen miesvaltainen kirjallisuudesta kiinnostunut yleisö. Puhuin muistelmien kirjoittamisesta yleensä ja omistani erityisesti. Tuntui mukavalta verrytellä pitkästä aikaa esitelmävirettäni – vaikka olihan niitä kirjamessuja ja muita syksyn mittaan. Keskusteluakin syntyi aktiivisten kuulijain kanssa.

Keikan kruunasi bonus: lounaan jälkeen sain kyydin ja johdatuksen Aki Kaurismäen perustamaan kulttuurikeskukseen ja hänen oman elokuvateatterinsa Kino Laikan miljööseen. Karkkilalaisia hemmotellaa kuulemma harvinaisella elokuvatarjonnalla, jota ei muualla maassa ole nähtävillä. Akia itseään ei näkynyt, kaipa hän piilottelee jossakin kaikkia maailman Golden Globe-  ja Oscar -kohinoita.

Ja nyt tulen juuri Turusta, eikä ollut ajokeli paljonkaan parempi vaikka sentään siedettävä. Ihmeesti kuitenkin Artsin ja tyttäreni Ainon kanssa selvisimme Turun Suomalaiseen Yhteisouluun, missä oppilaitoksen äidinkielenlehtori Salla Pulkkinen vietti 50-vuotspäiviään – ja komeasti viettikin! Salissa oli jokseenkin sama määrä kuin näissä aiemmissa mainitsemissani tapahtumissa Sallan sukulaisia, ystäviä ja kollegoja. ”Elämäni biisi” piti meidän kaikkien valita, ja niistä kehittyi paljon ohjelmaa. Minun biisini oli ”Maailma on kaunis”, jonka kuulin ensimmäisen kerran Törmällä Marjan ja oppilaansa Veeran duettona kitaran säestyksellä esittämänä. Ikimuistoinen tuokio, joka osaltaan muutti elmäni suuntaa.

Muistin ja kiitin Sallaa neljännesvuosisadan kestäneestä lujasta ja lojaalista ystävyydestä, samoin koko perhettään. Hänen äitinsä ja puolisoni Marjan kuoleman jälkeen tuimme vastavuoroisesti toisiamme, mistä oli molemmille paljon apua. Juhla oli siitäkin muistettava, että kohtasin kerrankin kaikki omat lapseni yhdessä. Innokkaasti näyttivät tanssilattiallakin pomppivan.

Yövyimme Sallan enon Artsin kanssa juhlakalun luona Pulkkisilla. Vaikka juhlat venähtivät ja tarjoilu oli suurenmoista, lähdimme varsin virkeästi aamupäivällä kotimatkalle kohti Helsinkiä. Kaiken hillitömän rehaamisen ja juhlinnan jälkeen on nyt syytä rauhoittua ja keskittyä seuraamaan presidentinvaalin viimeisiä kierroksia.

14.1.2024

Loppiaisaatto

Huvittavaa että Shakespeare on kirjoittanut näytelmän Twelfth night, joka ei nimestään huolimatta liity millään lailla loppiaiseen. Tai liittyy kai sikäli, että kuningatar Elisabethin tilaaman näytelmän ensiesitys oli loppiaisaattona. Sir William ei kai keksinyt muuta nimeä. Itse näytelmä on sekava lemmenkomedia tyypillisine väärinkäsityksineen ja  vaihtuvine henkilöhahmoineen.

Meillä on tällä viikolla saatu kuunnella poliittisia ohjelmajulistuksia joka päivä niin kuin ei pakkasessa olisi muutenkin kestämistä. Paras puheenvuoro tuli heti uudenvuodenpäivänä väistyvältä presidentiltä. Nyt vain seurataan, kuka uusista ehdokkaista sujuvimmin hyppää Sauli Niinistön suuriin saappaisiin. Kaksi kandidaattia on saanut yksityiskäsittelynsä tv1:ssä ja kolmas on vuorossa tänä iltana.

Tenttejä seuratessa on alkanut vaivata kysymys, onko tämä moninkertainen ennakointi ja jälkiarviointi todella tarpeen. Toimittajat ja asiantuntijat muodostavat papiston, joka selittää kansalle, ”mitä se on”: mitä oraakkeli aikoo sanoa ja mitä on sanonut ja varsinkin mitä on tarkoittanut.  Ikään kuin emme saisi suoraan ehdokkaan suusta ihan riittämiin selville hänen ajatussuuntansa ja aikomuksensa.

Ensin aamu-tv kertoo kampanjapäällikön suulla, mitä ehdokas illalla aikoo sanoa, sama toistetaan illalla toimittajien voimin ennen hänen oman puheenvuoronsa alkua, ja heti puheen jälkeen tarkastellaan, sanoiko hän nyt niin kuin oli oletettavissa. Haastattelun jälkeen sama rumba: mitä hän sanoi ja mitä jätti sanomatta. Ja seuraavana aamuna vielä neljäs kierros uusin asiantuntijoin, jotta asiat tulisivat varmasti juurta jaksain jauhetuiksi. Lisänä some ja lehdet ja kaikkien loputon löpinä.

Katsoja voisi hyvin jättää itse ehdokkaan puheenvuorot ja haastattelut kuulematta; niiden sisältö, painotukset, erheet ja oletukset tulevat niin moneen kertaan tämän polittisen papiston läpiseulaamina esiin. Jääkö katsojalle enää mitään mahdollisuutta ymmärtää jotakin ihan itse?

No Jutta Urpilainen oli iloinen ja valloittava. Juuri sellainen hän oli päästessäni kerran istumaan hänen pöytäkavaljeerikseen SDP:n päämajassa, jolloin juhlittiin 100-vuotiasta Mika Waltaria, jonka syntymäkoti sijaitsi juuri silloisen puoluetoimiston paikalla Saariniemenkadulla. Henkilökohtaiset muistumat valaisevat ehdokkaan olemusta enemmän kuin hänen huolella puleerattu puheenvuoronsa televisiossa. Kova kokemus Urpilaisella on kansainvälisissä kuvioissa, vaikka kotimaassa tuli taannoin takaiskuja. Osoitti hän sisunsa Kreikan velkatakuita EU:lta tingatessaan.Voisin varmaan elää ihan hyvin ja turvallisella mielellä tasavallassa, jossa Jutta istuisi presidenttinä. Mutta ei taida näillä näkymin istua.

Poliittinen esipapisto teroitti korvansa ja kyntensä, kun vuoroon tuli Jussi Halla-aho. Hänestäkin palaa mieleeni pieni tuoreempi muisto. Viime marraskuussa pimeimmän räntäkelin aikaan asioin Pursimiehenkadun Alepassa. Kun tulin ulos kasseineni, siinä kaupan edustalla parkkeerasi polkupyöräänsä ja irrotteli kypäräänsä tutun näköinen hahmo. Tämä märkä kaveri oli eduskunnan puhemies ja presidenttiehdokas J. Halla-aho. Ei turvamiestä tietenkään missään näkyvillä. Vain Suomessa hierarkian toiseksi korkein henkilö voi liikkua näin privaatisti ja huolettomasti. Olkoon se toistaiseksi meidän vahvuutemme.

Halla-ahon puhe ja tentti sujuivat kivikasvoisen vakuuttavasti, vain pientä ironiaa häivähti, kun puheeksi tuli jälleen hänen vanhat blogikirjoituksensa ja niistä saatu tuomio. Papisto paukutti vielä seuraavana aamuna pöytään tiukat ukaasit: jos Jussista tulee presidentti, nämä 16 vuotta vanhat kirjoitukset nousevat rasitteina kansainvälisen median kohteiksi. Niinköhän kävisi? Kommentaattorien on vaikea ymmärtää, että poliitikko voi muttaa käsityksiään. Waltarin mielestä surullisin muistopuhe kuuluu: ”Hän pysyi uskollisena nuoruutensa ihanteille.” Halla-ahon evoluutioon ei tietoisesti haluta uskoa, parempi takertua entiseen pelättimeen.

Puhemies oli tentissä kaltaisensa, totinen ja pätevän tuntuinen ja varoi kansaa jakavia provokaatioita, joita on muuten ammuskellut ilmoille viime aikoinakin. Olisiko Jussi mahdollinen presidentti? Hänen kannatuksensa on nousussa. Hän ei kavahtaisi Venäjän hybriditempauksia, vaan pysyisi tiukalla linjallaan. Maahanmuuttoa hän kammitsoisi ainakin kohtuullisesti. Hänellä näyttäisi olevan halua sekaantua jossakin määrin myös sisäpolitiikkaan. Kova naama, mutta ei mikään kansallinen mielialan kohottaja saati ilonpitäjä. Hänen kallonsa ja kampauksensa lähenevät Risto Rytin vastaavia. Kansa arvostaa surumielistä johtajaa, semmoinen oli Koivistokin. Eräs kokenut taustapeluri ennusti, että toiselle kierrokselle menevät Halla-aho ja joku muu, ”jolloin se joku muu voittaa”.

Illalla noudan tyttäreni bussilta ja tarkkailemme silmä kovana Mika Aaltolan esiintymistä. Aino on toimittanut Aaltolan kirjoja Tammella ja tuntee miehen. Kriittisiä aiomme olla, totta kai. Muodostamme eräänlaisen kotipapiston, jolta ei hevin irtipisteitä heru. Mutta voihan olla, että Mika yllättää, hänellä olisi siihen varaa ja nyt elämänsä tilaisuus. Illalla se nähdään.

5.1.2024