Pariisin olympialaisten avajaiset oli kyllä ällistyttävä spektaakkeli. Ei ole nähty koskaan niiden vertaista ja tuskin tulee niiden ylittäjää. Ellei nyt Los Angelesissa panna koko amerikkalainen show-osaaminen tuleen ja hehkuteta ylimpään potenssiin. Mutta silloinkin, uskoisin, puuttuisi se syvältä nouseva mahtipontinen henki, joka Ranskan suuresta itsekylläisyydestä virtasi.
Onkohan Ranska maailman patrioottisin ja tunnevoimaisesti ylpein kansakunta huolimatta maahanmuuttajien tuomasta sekoituksesta? Olisiko suuri Ranskan ystävä Matti Klinge jaksanut katsella tätä inhoamansa urheilun ja nationalismin juhlaa, kun se nyt kuitenkin kumpusi ranskalaisuuden parhaista perinteistä ja levittäytyi historian tunnetuimmille näyttämöille? Ainoa vika, että kispoja avattiin liian pitkään ja yllätykset vyöryivät jo yli kohtuuden toisiaan syöden. Mutta sekin kuului asiaan: överiksi menemisen maailmanennätys epäilemättä. Tähän tilaisuuteen os mihin ylenpalttiset ylityksetkin sopivat. Oli siellä Jouko Vuolteella ja kumppanillaan tekemistä tietoumpiossa, mutta ihmeen hyvin pojat selvisivät.
Sitä paitsi sade kuuluu suuriin urheilutapahtumiin, niin Helsingin olympialaisten avajaisiin kuin tähän tähti- ja rankkasateeseen. Paikan päällä oli varmaan tylsää sikäli, että ei nähnyt kuin väläyksiä mahtavasta kokonaisuudesta. Kutsuvieraat värjöttelivät tunteja ennen kuin tapahtumat siirtyivät Trocaderolle ja Eiffel-tornin juurelle. Ja sehän oli heille ihan oikein. Sääliksi kävi presidentti Macronia, häntä selvästi veetutti loistavien puitteiden osittainen vesittyminen. Mutta kotiin tuli silti kahmalokaupalla pisteitä, kunniaa ja aitoa ihmetystä.
Nimittäin avauksen finaali oli niin ylimaallinen loputtomine soihdun kuljetuksineen, kuumailmapalloineen ja Celine Dionin Rakkauden hymneineen, että väsyneenkin leuka loksahti ja avautui vasta tänä aamuna. Kuka lienee se ideageneraattori, joka on kaiken tämän loihtinut ja ennen kaikkea saanut läpi! Voi kuvitlella millaisia ilmeitä ja repliikkejä hän on kaavailuilleen ensin kohdannut. Tuttu Seine-joki ei tämän jälkeen ole koskaan enää entisensä, vaan se muistetaan näiden urheilukisojen majesteetillisetsi virtaavana juhla-areenana hamaan ikuisuuteen.
Tämä nyt salpasi hengen siinä määrin, että ei oikein muusta viitsi kirjoitella. Piti muistelemani vielä Ikaalisten puistofilosofiaa, mutta kaikessa kodikkuudessaan se vähän kutistui näiden avajaisten rinnalla. Silti jäi mieleen Veli-Matti Rissasen esitys Ciceron monitahoisesta filosofiasta. Rissanen on toimittanut Ciceron kirjeiden muhkean valikoiman, joka oli lempilukemistani viime talvena. Tiheä ja jännittävä kertomus siitä, kuinka Cicero yrittää epätoivoista tasavaltalaista oppositiota Julius Caesarin yksinvaltiutta vastaan, kunnes sitten – niin, kuinka käy, selviää kirjeiden toisessa kokoelmassa, joka on kuulemma tulossa. Vihje: hänen päänsä killui pian seipään nenässä kaiken kansan töllisteltävänä.
Roomalaiset jos ketkä osasivat järjestää suuria juhlamenoja ja triumfeja valtiaittnsa ja sotasankariensa kunniaksi. Myös julmien ja tolkuttomien menojen järjestäjinä he olivat mestareita. Joitain yhteyksiä olen näkevinäni heidän verisissä valtataisteluissaan nyt käytäviin presidentin vaaleihin Yhdysvalloissa. Keinot ovat kai jonkin verran sivistyneet, mutta puheet uskoisin vain raaistuneet. Caesar oli sentään kielen ja tyylin taitaja verrattuna moukkamaiseen örveltäjään Donald Trumpiin. Nyt on kaikin voimin kannatettava ”mustaa naista”, terhakkaa Kamala Harrisia, jotta ei tarvitsisi seuraavaa kahdeksaa vuotta kuunnella Trumpin torveilua.
Puhelimme Ikaalisissa Oman Tuvan mukavassa kahviossa Veikko Huuskan kanssa eräästä sortuneesta vallankumouksellisesta – Edward Gyllingistä, josta Veikolla on tekeillä mittava elämäkerta. On jo aikakin, ja sain sen vaikutelman, että nyt tulee kerrassaan kriittinen ja kuvia kumartelematon kuvaus tästä idealistisesta ja myös kovapintaisesta punaisten älyniekasta ja talousnerosta, jonka kaikki aikeet kaatuivat kuin hiekkalinna ja mies itse tuhoutui Stalinin vainoissa. Traaginen kumousmiehen tarina. Näitä riittää, uljaita jos surkeitakin. Historia syöttää päivittäin lisää aineistoa ahkerille kriivareille. Me seuraamme henkeämme pidätellen mitä maailmassa tapahtuu – mutta nyt ensin, tästä aamusta alkaen, kuinka kisat Pariisissa ja muualla tosimielessä potkaistaan liikkeelle.
Edesmennyt vaimoni inhosi Donald Trumpia, hänen korskeuttaan, huonoa käytöstään, karkeata kieltään ja tietysti myös politiikkaansa. Oikeastaan on hyvä, että hän ei ole näkemässä vanhan presidentin uutta nousua. Mietin muiden mukana, mikä Trumpissa vetoaa näin villisti ihmisiin, kuten puoluekokouksessa voitiin todistaa.
Yksi on se, että hän ilmentää voimaa. Hänessä on pirusti energiaa, ja se panee ihmiset luottamaan häneen. Hän on tiettävästi raitis ja voi panna kaiken aikansa ja tarmonsa vaikuttamiseen. Nyt hän sai vielä traagisen naarmun ennestään kolhittuun kilpeensä. Luodinreikä korvassa nostaa hänet suurten murhattujen tai ohiammuttujen presidenttien rinnalle. Kannattajat pitävät lappua omallakin korvallaan kuin kunniamerkkiä ja solidaarisuuden manifestia. Ei olisi Trump voinut saada luotia kalliimpaa lahjaa kampanjalleen: kolmannestuuma kuolemasta.
Hänen vaalipuheensa lähestyi kiusallisen uhriutumisen rajaa, ja jotkut temput ovat sellaisia (kuolleen palomiehen kypärän suuteleminen etc) joita ei eurooppalainen voisi myötähäpeää tuottamatta harjoittaa. Mutta Trumpilta onnistuu kaikki. Nyt hän on palvotussa asemassa, josta käsin hän voi tehdä miltei mitä vain. Kandidaattina hän on murskaavan ylivoimainen ketä vastaan tahansa. Hänen kannatuksensa hipoo uskonnollisen hurmion ilmapiiriä. Oikeastaan se on omien keskellä sitä kaikin tunnusmerkein. Jumala on valinnut ja säästänyt hänet pelastaamaan maansa ja maailman.
Trumpin verkkainen kuiskiva puheen alku jää historiaan. Se olisi kokonaisuudessaan ollut suuri historiallinen puhe, jos hän olisi malttanut lyhentää sitä puoli tuntia. Nytkin se toisteisena ja ylipitkänä oli hämmentävän latautunut, vapaasti pidetty vuodatus vanhoista teemoista. Näitä saamme kuulla vielä satoja kertoja. Hänelle sallitaan tohjot tolkuttomuudet, kuten se että Biden on saanut enemmän tuhoa aikaan kuin Yhdysvaltain kymmenen huonointa presidenttiä yhteensä. Mitä vain voi laukoa, kun on kylliksi karismaa, kanttia ja härskiä häikäilemättömyyttä. Ja hänkö muka yhdistäisi Amerikan kansan!
Voisiko olla niin, että tämmöinen toksinen machomaskuliininen revittely on sittenkin sitä, mitä näköjään ainakin oikeistonaiset haluavat kaiken metoo-moralisoinnin jälkeen. Halutaan kiljua ja hillua rajattomasti revittelevän miehen edessä, miehen, jonka vastustajat halusivat jättikorvauksiin, vankilaan ja lopulta tappaa. Näin puoluekokouksessa kuullun todistuksen mukaan. Ne on kaikki hulluja, voi moni täällä huokailla.
Kielletyille miehisille tunteille näyttää myös norjalainen Nina Lykke antaneen väylän tuoreessa romaanissaan Emme ole täällä pitämässä hauskaa, josta Susanna Laari kirjoittaa tänään kiintoisan kolumnin Hesarissa. Lähteekö tästä raju vastavirtaus vyörymään sukupuolten taistelussa?
Perheen läsnäolo on aina kuulunut amerikkalaiseen show-tyyliin. Siinäkin Trump ylittää täydellisyyden. Perheen nuoret miehet ovat kuin filmitähtiä ja naiset muovisia kaunottaria, ylinnä salaperisesti hymyilevä Melanie. Kaikki loistaisivat Oscar-areenalla. Uusi varapresidentti Vance malttaa tuskin pidätellä intoaa kuin villi poikaviikari, joka kohta pääsee pahantekoon. Suuren mestarinsa jalanjäljissä tietysti.
Joku voi muistaa vanhan tarinan. Perheessä oli kaksi poikaa, toinen lähti merille ja toisesta tuli Yhdysvaltain varapresidentti. Kummastakaan ei ole sen jälkeen kuultu mitään. Tämä pitää valitettavasti paikkansa Kamala Harrisin kohdalla. Mistä ihmeestä demokraatit polkaisevat uuden ehdokkaan? Kerrotaan että Kalifornian kuvernööri kumartuu jo lähtökuoppiin. Keitä muita? Aika loppuu, Trump on monta kierrosta edellä.
Nyt on vilvoitettava hermoja aivan toisenlaisilla asioilla. Kulunut viikko tarjosi perinteiset nimipäivät ja Gregorianan kauniin italialais-ranskalaisen konsertin Rooman hengessä Sastamalassa Pyhän Marian kirkossa. Muistelin siellä herkkää vihkiäistilaisuuttamme 17 vuotta sitten. Maailma on monin tavoin sen jälkeen mustunut, mutta eteenpäin on elettävä.
Taidamme tyttärien kanssa ajella vielä Ikaalisiin kuuntelemaan tyynnyttävää puistofilosofiaa kaiken päätteeksi, ja nämä nuoret intomielet rynnistvät sitten sikäläiseen Pride-kulkueeseen, jota tyydyn seuraamaan katuviereltä. Paljon tapahtuu 200-vuotisjuhliaan tänä vuonna viettävässä vanhassa kauppalassa.
Suuria tapauksia viikonvaihteena. Kyröläisen suven huippu oli Pertti Nykäsen muistonäyttelyn avaus. Välillä ehdokas Trumpia ammmuttiin rapakon takana. Sitten kokosimme kotikatsomon Espanjan ja Englannin väliseen loppuotteluun.
Tilanteeni oli kaksijakoinen. Kannatin sydämessäni Englantia, mutta veikkasin Espanjaa voittajaksi. Englannin tappio tiesi nimittäin omaa voittoa Törmän kisaveikauksessa. Näin sitten kävi: listallani oli tosin Saksa ykkösenä, mutta Englanti hopealla ja Ranska kolmantena. Kaksi osumaa riitti voittoon. Luvassa on pullo vahvaa espanjalaista punaviiniä.
Graafikko, taiteilija Pertti Nykänen oli työnsä ohessa yksi F. E. Sillanpään Seuran perustajajäseniä. Hän kuoli kevättalvella. Nopeasti koottiin ensimmäisen puheenjohtajan Matti Huusarin johdolla varsin kattava muistonäyttely: maalauksia, piirroksia, julisteita, kortteja, monenlaista tekniikkaa. Muotokuvat olivat hänen vahvin lajinsa. Näyttelyn taso ja runsaus yllättivät. Pertti oli ahkera kaveri, laatu aina etusijalla.
Savolaislähtöisenä Pertti sopeutui ihmeen hyvin Hämeenkyröön (oli töissä Tohlopissa Tv2:ssa) ja loi kuntaan uuden visuaalisen ilmeen. Hän uudisti taittajana myös päätoimitaja Pirkko Ojalan (nykyisin Pitko) kanssa Hämeenkyrö Sanomien ilmeen moderniksi ja iskeväksi. Lehti eli parasta aikaansa 1970- ja 80-luvuilla. Samoin Kyrön Joulun hieno ulkoasu oli Pertin käsialaa. Nyt hämmästelimme, kuinka paljon hiljainen taiteilija ehti täällä uurastaa,
Tapasin Pertin täkäläisissä kuppiloissa, Sillanpään Seuran tilaisuuksissa ja jonkun kerran Helsingissä Tornin atelierbaarissa. Myös kyläilimme puolin ja toisin. Nykäset järjestivät hyviä juhlia, kerran ne ikimuistoiset naamiaiset. Oli hän täällä enemmänkin kuin väriläiskä. Luonteeltaan Pertti oli aito pessimisti. Puhellessa hänellä oli kaksi vakioteemaa: tämä on mahtava, mutta estynyt pitäjä, jossa voisi tehdä vaikka mitä, jos vain tahtoa laajemmin löytyisi. Ja heti perään: taiteellisesta työstä täällä ei haluttaisi koskaan maksaa mitään.
Matti Huusari, nyttemmin ikaalislainen, totesi avajaisissa, että eipä täällä mikään ole tässä suhteessa muuttunut. Tarvittaisiin edes kunnon näyttelytila. Nyt saatiin Pekka Kynnöksen avulla hyvät valoisat huoneet vanhasta Mattilan kaupasta, mutta olisiko paremmasta toivoa? Avajaisissa oli niin paljon vaikuttajia Matti Pitkosta, ex-parlamentaarikko Klaus Pentistä ja seuran nykyisestä puheenjohtajasta Vilho Ponkiniemestä alkaen, että jotain uskoisi liikahtavan. Näyttely on avoinna Uskelan galleriassa Siljantie 4 elokuun 4. päivään saakka, vapaa pääsy.
15.7.2024
Tuttuja Myllykolun kesäteatterin julisteita.
Me elossa olevat FES-seuran perustajajäsenet, vas. PR, Pirkko Pitko, Kauno Perkiömäki. Edessä näyttelyn kuraattori Matti Huusari.
Juhlimme eilen Artsin kanssa Englannin voittoa ja pääsyä välieriin. Vanhaa jalkapallomaata täytyy kannattaa, vaikka se ei aina parastaan pelaisikaan. Ex-lankoni Artsi on tasokasta katseluseuraa, koska omaa rautaisen tietämyksen lajista ja täydentää omia aukkojani. Meillä molemmilla on myös sopivasti käytännön kokemusta. Pärjäämme hyvin studiojoukkueille, vaikka käytämme vähemmän pelianalyysien sisäslangia.
Samaa mieltä monien kanssa olemme siitä, että tarkentunut VAR-voittoinen tuomarointi haittaa ja hidastaa pelejä. Silmämääräiset ja selkäytimestä otetut ratkaisut toimivat joskus ihan hyvin, ja tietty spontaani tulkinnanvara kuuluu pelien luonteeseen. Mutta mennään nyt näillä millintarkoilla säädöksillä ja korttisateella, mikä tietysti yrittää siistiä jaloille potkimista ja jalkapöydälle tallaamista. Missä määrin ikävät ilmiöt ovat tahallisia ilkeilyä ja missä kulkee filmaamisen häilyvä raja?
Sinänsä jalkapallo on hallinnut viime viikkojen iltoja ihan liikaa, ja lopun lähestyessä voimme jo huokaista. Olen yrittänyt katsoa miltei kaikki matsit, joskus vain nukahtanut kesken pelin, kuten silloin kun Ronaldo veti sen torjutun rankkarin. Liian usein puhutaan laukaisijan epäonnistumisesta, kun voisi puhua maalivahdin onnistumisesta. Portugalin maalivahti Diego Costa torjui ilmiömäisesti kolme (!) perättäistä rankkaria, ja Englannin tyylikäs molari Jordan Pickford osaltaan ratkaisi yhdellä torjunnallaan maalleen voiton rankkarikisassa. Tällaisista vanhana maalivahtina riemuitsen.
Jatkoa siis seuraa vielä kolmen matsin verran. Veikkasin Saksaa voittajaksi, mutta Espanja pudotti isännät tylysti jatkosta. Onneksi mitalikandidaateistani Englanti ja Ranska ovat vielä välierissä mukana, Artsilla on samat mutta eri järjestyksessä. Kisastudiomme kokoontuu taas jännityksen yhä tihentyessä ja väen lisääntyessä.
Näitä odotellessani kävin viettämässä perinteistä Töllinmäki-päivää, joka oli sateisen sään vuoksi siirretty naapuriin Rauhamäen katon alle. Siellä sopi kuunnella Lotta-Maija Karpin kaunista laulelua kitaran säestyksellä. Minua kiinnostivat erityisesti Sakari Sillanpään ja Marja Lepolan kertomukset Taatan saunatavoista. Saku on FE:n pojan Juhanin poika ja muistaa Saavutuksen vanhan saunan, joka on rakennettu kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, suunnittelijana sen ajan paras saunan tuntija Sakari Pälsi, Sakun kaima. Sittemmin sauna muuttui Sakun äidin Kyllikin kesämökiksi ja menetti saunaluonteensa.
Eräs FE:n erityinen saunatapa oli se taitava konstruktio, jolla hän saattoi lauteilla selällään maaten säädellä isovarpaallaan löylyn määrää kiukaalla. Tästä hän on itse kertonut, Sakulla oli muistissaan muita juttuja. Tätä pitäisi soveltaa ja kokeilla meidän savusaunassa, joka on mittasuhteiltaan ahtaampi kuin Sillanpään sauna, jossa oli kaikki hienoudet mallasparvesta ja laajasta vesisäiliöstä alkaen. Sillanpää oli intohimoinen saunoja. Kylillä paheksuttiin, kun Saavutuksen sauna lämpisi harva se arkipäiväkin suurilla koivuhaloilla. Jälkilöyly oli Taatan erikoisherkkua.
Saku kertoa pamautti myös serkkunsa Ullan ikimuistoisen kokemuksen. Hänen kontolleen tuli 11-vuotiaana tyttönä Taatan saunottaminen, kun hänen enonsa, FE:n vanhin poika Esko lähti rouvineen rapujuhlille. Sauna oli elintärkeä, ja Ulla pesi Taatan selän tunnollisesti ja sanoi sitten kainosti: ”Taata voi itse pestä loput.” Tämä vastasi hieman alakuloisesti: ”Semmoiset loput nää kyllä alkaa oleen, mutta ennen nää oli komeet vehkeet.”
Tämmöisiä tarinoitiin, ja huomautin myös siitä, että ihan naapurissa on se Töllinmäen pieni sauna, minne ylioppilas Eemeli Sillanpää palasi Helsingistä jouluaattona 1913 lukunsa jättäneenä opintovelat niskassa ja vailla tietoa tulevaisuudesta. Mustan saunan lauteilla kiukaan vielä pirahdellessa viimeisiä löylyjään hän kyyristyi sikiöasentoon ja aloitteli eräänlaista jälleensyntymää. Sauna oli hänelle äidin kohdun kaltainen turvapaikka. Novelleja alkoi pian syntyä Töllinmäen peräkamarissa.
Rauhamäestä poistuessani vilkaisin tämän pyhän saunan sisälle ja huomasin, että sitä käytetään – toivottavasti tilapäisesti – jonkunlaisena romuvarastona! Asia korjattaneen pikaisesti, matkailukausi on vasta alussa. Aapo Sillanpää, saman suvun jäsen, opastelee siellä kävijöitä varmalla asiantuntemuksellaan. Poiketkaapa Töllinmäessä, kerrassaan alkuperäisessä kirjailijamuseossa, auki la-su 12-18 elokuun alkupäiviin saakka.
0707 2024, hääpäivämme Marjan kanssa 17 vuotta sitten.
Varmaan on totta mitä Matti Rönkä sanoi: Vanhan Kirjallisuuden Päivät Sastamalassa on Suomen paras kirjallisuustapahtuma välittömyydessään, lämpimässä tunelmassaan ja myös asiapitoisuudessaan. Nyt palattiin 40-vuotisjuhlan kunniaksi evakkotaipaleen jälkeen vakituiseen pesäpaikkaan Sylvään kouluun, joka oli pari vuotta remontissa. Hyvin taas viihdyttiin.
Uusi ohjelmajohtaja Sanna-Mari Hovi, Touko Siltalan ja minun seuraaja, oli onnistunut toimikuntansa kanssa luomaan monipuolisen ja kiinnostavan ohjelmakokonaisuuden. Juhlateemaa lähestyttiin vaihtelevista näkökulmista. Puhuttiin parhaista kirjabileistä ja Suomen juhlaperinteistä, tyrvääläistä juhlatrykiäkin esiteltiin. Tietysti juhlittiin itse päiviä ja niiden historiaa.
Minua kiinnosti keskustelu, joka käytiin vuoden 1984 kirjallisesta ilmastosta maassamme – siis näiden päivien perustamisen aikoina. Touko veti aiheen Anja Snellmanin, Antti Tuurin ja Minna Sarantola-Weissin kanssa. Kovin oli erilainen yhteiskunta silloin. Koivisto oli presidentti ja vielä Neuvostoliittoa pelättiin. Tuurin Talvisota hämmensi sekä kirjana että elokuvana. Anja räväytti romaanillaan Sonja O. kävi täällä. Kansantulo nousi huimaavaa vauhtia ja uusi juppikulttuuri villitsi nuorisoa. Kirjailijat möivät suuria painoksia osin kirjakerhojen avittamina. Toisaalta aids ja ydinsodan pelko olivat uhkatekijöitä, myös Tshernobylin räjähdys muistetaan ja Olof Palmen murha. Minä seurasin vähän etäältä kirjallisia tapahtumia, ensin MTV:n teatteripäällikkönä ja sitten opettamassa Lontoon yliopistossa. Mutta ne ajat muistuivat nyt vahvasti mieleen.
Antikvaaristen kirjapöytien äärellä oli tällä kertaa vähän harvempaa kuin aikaisemmin, mahtui hyvin tarkastelemaan tarjontaa. Etsin Don Quijoten uutta suomennosta, mutta en löytänyt. Muuten puitteet toimivat hyvin kuten aina eikä perjantain hellekään pahemmin ketään tainnuttanut. Ellivuoreen taas majoituttiin, ja kaupungin vastaanotolla soitti peräti kirjallinen bändi, jossa oli kovia kitaristeja Kjell Westö, Mauri Kunnas, Pekka Seppänen, Pasi Heikura – ja suurin yllätys, laulusolistina Silja Sillanpää! En tiennytkään, että meidän Myllykolun kesäteatterin kasvatti Silja on jossain välissä näin hyvksi poplaulajaksi kehittynyt.
Karo Hämäläinen juonsi taattuun tapaansa hauskat avajaiset, joissa sain pitää juhlapuheen. Tosin kesken puhetta tuli kuulutus lohisopan tarjoilusta, mutta onneksi kuulijat pysyivät paikoillaan ja kuuntelivat puheeni loppuun sekä vielä Vuoden kirjatoukan Markku Oksasen julistamisen ja Teija Siltamäen iloittelun sen jälkeen. Pistän lyhyehkö puheeni tähän loppuun niille, joita se sattuu kiinnostamaan.
Vanhan kirjallisuuden päivät 2024
Vanha kirjakin nyt nuortuu / Panu Rajala
Muistan että alussa epäilin näiden päivien tulevaisuutta. Kuka jaksaa keskellä kauneinta kesää pölyttää vanhoja kirjoja jossakin Vammalan koulusaleissa? Kunhan Tyrvään kirjakaupan varasto on tyhjennetty, päivät päättyvät, arvelin. Kuinka väärässä olinkaan, olemmehan täällä jo 40. kertaa ja yleisö on pysynyt muhkealukuisesti kyydissä.
Nämä olivat aluksi kirjaharvinaisuuksien löytöpäivät, sankarilliset keräilijät kokoontuivat ja vertailivat saaliitaan ja salaisuuksiaan. Sittemmin päivistä kehittyi eräänlainen puoliakateeminen kesäyliopisto tieteellispohjaisine esitelmineen. Niitäkin uskollinen yleisö jaksoi nurkumatta kuunnella ja virkistää itseään välillä sirkusteltan tarjoilulla. Kantajoukon muodostavat yhä kunnianarvoisat antikvaarit, mukaan liittyivät niin luonnontieteilijät alkuaikojen puheenjohtajan Juhani Lokin luotsaamina kuin riehakkaat metsäsponsorit vuorineuvos Tauno Matomäen johdolla sekä akateemikko Pertti Virtarannan kaltaiset suurhahmot, joiden nimikylttejä naulattiin juhlallisin menoin tuolien selkämyksiin Kirjatoukkien ehtoohuveissa. Monille muusikoille ja lausujille on täällä aina töitä riittänyt. Takimmaisia takuumiehiä ovat aina olleet kaupungin edustajat sekä loistavat järjestäjät, jotka jatkuvasti kutsuvat meitä kirjoille Sastamalaan.
Sinnikkäät keräilijät muodostivat oman eliittinsä, muistammehan kuinka urhea bibliofiili ja pappi Ari Suutarla huusi Mika Waltarin kahdeksansivuisen näytelmäharvinaisuuden Hankala kosinta 1900 euroon saakka ennen kuin Anssi Arohongan nuija putosi. Kirjailija ja kirjakauppias Pentti Holappa toi pöytänsä nurkalle Friedrich Nietzschen Also sprach Zarathustran ensipainoksen, mutta se taisi huippuhintaisena pysyä pöydällä päivien loppuun saakka. Kuinka kauan keräilijöitä riittää, on jatkuvan huolen aiheena. Toistaiseksi on riittänyt.
Nyttemmin päivät ovat notkistuneet, keventyneet ja vapautuneet enemmänkin keskusteleviksi, liikkuviksi, monimuotoisiksi kirjatapahtumiksi, joissa lapsetkin saavat osionsa. Välillä päivien nimeä ehdotettiin muutettavaksi iskevämpään muotoon Vammalan kirjapäivät, mutta vanha kirjallisuus on pitänyt pintansa.
Mikä siis on vanhan kirjallisuus merkitys ja kantovoima? Näiden päivien merkitys on alusta saakka ollut siinä, että ne ovat tuoneet kulttuurista syvyyttä kirjakeskusteluun. Kuinka hahmottaisimme uusien kirjojen aseman ja merkityksen, ellemme tuntisi vuosituhantisen kirjameren virtoja ja saarekkeita, joilta kaikki kuitenkin ovat lähtöisin.
Viime aikoina olen yhä useammin kuullut lukijoiden mieltyneen nimenomaan vanhempaan kirjallisuuteen. Finlandia-palkittu aforistikko ja esseisti Markku Envall lausui äskettäin näin: kun luen 1800-luvun kirjallisuutta, tunnen itseni rauhalliseksi ja onnelliseksi, kun luen 1900-luvun kirjallisuutta, levottomuus ja ahdistus hiipivät mieleeni – ja kun luen nykykirjallisuutta, hermoni ovat riekaleina.
Kirjallisuuden akateemikko Hannu Mäkelä lausui puolestaan keväällä Ilmari Kiannon 150-vuotisjuhlassa lukevansa nykyisin vain vanhaa kirjallisuutta, varsinkin lyriikkaa. Hänen mielestään Seitsemän veljestä on edelleen paras suomalainen romaani, ja hän myönsi kirjailijakuntamme häpeäksi sen, että kukaan ei ole kyennyt 150 vuodessa luomaan parempaa tai edes yhtä hyvää sanataideteosta.
Aleksis Kivi luki Cervantesia, jonka Don Quijote on ponnahtanut taas valopiiriin uuden suomennoksen, Suomenlinnan teatteriesityksen ja kiintoisan radiokeskustelun ansiosta. Romaani on saanut ajankohtaisuutta jopa taistelusta, jota monella paikkakunnalla käydään aikamme tuulimyllyjä eli tuulivoimaa vastaan. Alkuaan edistyksellinen uudistus on meluisina rumiluksina kääntynyt itseään vastaan. Paikalliset aktivistit vetävät kuvitteelliset haarniskat niskaansa ja kypärät päähänsä ja porhaltavat tämän päivän rosinanteilla mielenosoituksiin.
Kun Don Quijiote 1600-luvulla ilmestyi, espanjalaiset olivat heikosti lukutaitoisia ja kirjaa luettiin ääneen toreilla, kapakoissa ja kirjastoissa – varhainen äänikirja siis. Jollaisia kirjat olivat antiikin ajoista alkaen aina Johannes Gutenbergiin saakka. Luostarit kopioivat kirjoja, mutta kirjailija teki läpimurron vasta, jos mesenaatti tai itse keisari kunnioitti äänikirjan lukemistilaisuutta läsnäolollaan. Näin lähti Horatiuksen, Vergiliuksen, Ovidiuksen ja monen muun ura nousukiitoon.
Nyt kun kuunneltu kirja on teollistunut digitaaliseen massamuotoon, kirjailijakunta on kääntynyt sotajalalle ymmärrettävistä syistä. Teokset popularisoidaan polkuhintaan ilman erityistä näkyvyyttä. Jotkut haluavat jopa kieltää kirjojensa kuuntelun vallitsevilla ehdoilla, ja neuvottelut jatkuvat.
Ilmari Kianto, jonka juhlavuosi on meneillään, auttoi asiaansa järjestämällä itse kirjojensa luentakiertueita ympäri maata. Hän matkusti junalla ja linja-autolla kaupungista toiseen, vuokrasi seurantalot, tilasi ja liimasi julisteet, hankki vapaaehtoisia laulajia, lausujia ja kanteleensoittajia ja heidän lämmittelynsä jälkeen esiintyi itse värikkäissä tamineissa kehuen kirjojaan ja lukien niistä otteita. Sitten hän kipaisi eteiseen myymään kirjojaan. Näin koheni ainakin hiukan korpikirjailijan vajottava talous, joka oli aikamme kirjailijoihin verrattuna vieläkin viheliäisempi.
Tänään Punaista viivaa tai Ryysyrannan Jooseppia on mahdollista kuunnella Veikko Sinisalon tai jonkun nykyisen näyttelijäin lukemana, mutta äänitteiden taloudellisesta tuloksesta Suomussalmen sulttaanin laaja perikunta tuskin riemastuu. Mutta kirjat kuitenkin saavuttavat uusia harrastajia kuuntelun ja uusien välineiden kautta, sekin on muistettava. Lukuisia teatterisovituksia on Kiannonkin romaaneista tehty, lausunta- ja lauluiltoja hänen runoistaan pidetty. Toinen asia on, ymmärretäänkö meillä enää Kiannon räiskyvää kieltä, olemmeko säilyttäneet yhteyden vanhempaan kirjasuomeen, tarjotaan sitä sitten missä muodossa hyvänsä. Siinä kysymys, joka yleensä paiskataan koululaitoksen päänvaivoiksi.
Oma lukunsa ovat kirjat, jotka tietoisesti kirjoitetaan vanhemman kirjan päälle, aiheita, henkilöitä ja juonikuvioita varioiden. Klassisena esimerkkinä James Joycen romaani Odysseus, joka kuljetti 3000 vuotta vanhaa Homeroksen päähenkilöä 1920-luvun Dubliniin. Vergiliuksen Aeneis oli velkaa Homerokselle ja niin edelleen. Meillä on eniten kirjoitettu uusia teoksia Kalevalan päälle.
Ranskalainen kirjallisuudentutkija Gérard Genette on nimittänyt ilmiötä kirjallisuuden toiseksi asteeksi. Hän osoittaa, että kaikki kirjallisuus on edeltäjien töitten varaan syntynyttä, mutta rajaa tämän erityislajin sellaiseen kirjallisuuteen, jota ei voi täysin ymmärtää tuntematta sen suhdetta johonkin tiettyyn aikaisempaan teokseen.
Näitä ”pääällekirjoituksia” on meidänkin klassikoissamme. Väinö Linna tunnusti kirjoittaneensa Tuntemattoman sotilaan teemasta seitsemän veljestä sodassa. Matti Rönkä sijoitti puolestaan Linnan soturit aikamme yytee-neuvottelujen taistoihin. Alexandriassa Mika Waltarille omistetussa kongressissa kuulin egyptiläisen tutkijan syyttävän suomalaista kirjailijaa siitä, että tämä oli suurromaanissaan ryöstöviljellyt heidän rakasta Sinuhe-taruaan.
Erityinen lajinsa ovat romaanit, jotka sieppaavat toisen kirjailijan teoksesta sivuhenkilön ja luovat hänelle oman tarinansa. Näin algerialainen Kamel Daoud kirjoitti Camus´n Sivullisessa murhatulle nimettömälle arabille nimen ja persoonan ja meillä Riina Katajavuori Männistön Wenlalle oman naiselämän. Näissä vähemmistöjen edustajat nousevat samalla yksilöinä täydemmin esille.
Näin voimme siis päätellä, että kaikkein arvokkainta kirjallisuuden tuntemusta on lopulta vanhan kirjallisuuden tuntemus, ja siihen tarkoitukseen Suomen Vanhan Kirjallisuuden Päivät Sastamalassa tarjoaa parhaan opiskeluareenan. Toivotan onnea ja menestystä päiville kohti edessä häämöttäviä 50-vuotisjuhlia!
Sehän syttyi, paloi ja vähän lämmittikin. Eikä palokuntaa näkynyt paikalla. Tuntui siltä, että juhannus alkoi muutaman vuoden tauon jälkeen tällä rannalla taas normalisoitua.
Vähän entistä vähemmällä väellä juhlittiin, mutta koko programmi pantiin toimeen (KPT). Kokon polttoa siivitti Nappulaliigalta saamani sahtipänikkä, jota Herkon ja muutaman vieralijan kanssa miehissä nautimme naisten valikoidessa hienostuneempaa juotavaa. Ja makkaraahan hiilloksella paistettiin.
Juhannuspäivä oli säänkin puolesta täydellinen. Vietin sen savusaunan lämmityksessä, mikä on parasta juhlaillan jälkeistä sammuttelua sekä syvästi mietteliästä askartelua. Kelpasi Törmän soutajien kanssa saunoa, kun tehopari Järvelin et Poika oli viikolla uusinut kuistin lahonneen permannon loistokuntoon. Nyt se kestää ainakin minun loppuikäni.
Ainut pieni miinus oli, että jalkapallon katseluun tuli taukoa, mutta se on kurottavissa kiinni, kun matsit jatkuvat vielä viikkokaupalla.
Jospa siirrytään arkiseen päiväjärjestykseen, minkä päässä siintävät heti tulevana perjantaina Vanhan Kirjallisuuden Päivät Sastamalassa – ja tällä kertaa taas tutussa paikassa Sylvään koululla. Päivät täyttävät jo 40 vuotta! Minkä johdosta minun on viimeisteltävä tilattu juhlapuhe. Eiköhän se siitä.
Tapaamisiin siis kirjoilla Vammalassa!
23.6.2024
Mitään suviyötä pohjolassa tuskin onkaan, on vain viipyvä ja viipyessään hiukan himmenevä ehtoo…
Harmittaa kun kunnon kaverit joutuvat vaikeuksiin. Matti Kuuselan jutut on tieteellisesti läpivalaistu ja löydetty viisi prosenttia sepitettä. Sekoitus ei vaikuta kovin väkevältä, mutta journalismin tutkimusosasto vaatii nykyisin nollatoleranssin. Päätoimittaja tunnustaa kolttosten tekijän loistavaksi kirjoittajaksi, jolla oli erikoisasema toimituksessa. Palkintojakin on tipahdellut, mistä lehti tuskin oli pahoillaan.
Aamulehti on sisällöltään köyhtynyt, ja sen digiversion selaa nykyisin vilistämällä, vain Sihdon piirrosta naurahtaen. Enpä taida uudistaa tilausta. Lehden johto tietää varmasti, että uutta tähtitoimittajaa ei noin vain polkaista palstoille. Niin että hyvää jatkoa vaan, varmat tasaisen tyylin toimittajat
Wille Rydmanin kanssa olemme saman koulun kasvatteja, mutta miehen olen tavannut vain kerran. Meillä oli keskinäistä solidaarisuutta henkivä juttutuokio. Nyt iltapäivällä Willeä grillataan eduskunnassa. Hän saanee luottamuksen ja lisää maineen kolhuja parkittuun kylkeensä. Mitähän isoisä Kari, vanha sävelniekka, tuumaa pojan kiipelistä. Jutussa on kyse ihmisten välisistä suhteista, joista yleensä on erilaisia kertomuksia. Absoluuttista totuutta ei edes oikeuslaitos pysty selvittämään. Piru vieköön Wille, kielivistä naisista on pysyttävä erillään!
Olinkin eilen turvallisesti miesseurassa. Itseään Nappulaliigaksi kutsuva äijäsakki kutsui minut sahtipitoiseen saunailtaan Kelhäjärven kallioiselle rantamalle. Mukava oli töristä vapaasti niitä ja näitä, kun kukaan moralisti ei ollut kuulolla. Tiukkapipoisilta olisimme varmasti saaneet ansaittuja nuhteita. Tällaiset varaventtiilit ovat kireinä aikoinamme tarpeellisia. Puhuimme myös asiaa, vaikkapa nukahtaneesta hämeenkyröläisestä kulttuurielämästä ja muista epäkohdista. Siinä olisi ollut viranhaltijoilla tietämistä, kun tusinan verran äijiä päästeli tuntojaan ilmoille. Tällainen on somea monin varroin terveellisempi keskusteluareena. Isäntänä puheita johteli Tapani Ekstam, ja minut matkaan houkutteli omaperäinen filosofi Ahti Lindberg.
Mukana oli Timin Sanomien päätoimittaja, joka on perustanut vaihtoehtoisen totuudentorven paikkakunnan virallisen ja kuivanpuoleisen UutisOivan kilpailijaksi. Lehti on suorapuheisuudellaan herättänyt jo ansaittua kiukkua kylillä. Alankin seurailla, mitä Erkki Kovalainen lehteensä kehittelee. Käsittelimme myös sukututkimusta ja kirjoittamisen saloja. Antero Kaasalainen valmistelee muistelmiensa toista osaa, perästä kulunee. Minäkin jotain puuhailen. Kuvassa kirjallinen kolmikkomme.
Käsiteltiin myös kirjallisuudentutkimusta. Asko Mielonen on edennyt dekkarintyössään Sillanpään novellin ”Kadonnut” jäljille kokoelmasta Rakas isänmaani (1919). Yksinkertainen kuuro kaveri Martti Virtanen katoaa yhtenä tuhansista sisällissodan 1918 jälkiselvityksissä. Nyt Asko on selvittänyt, minne Martti katosi: vankileirille tietysti. Sillanpää jättää hänen kohtalonsa auki ja pistelee kuulemma muutenkin omiaan, mutta kaunokirjallisuudessa sellainen on luvallista ja jopa ansiokasta toisin kuin nykyisessä journalismissa.
Tutustuin yllättäen myös Armi Ratian elämään, kun sattumoisin ajelin Ilmajoelle katsomaan hänestä kertovan oopperan viimeistä esitystä. Jotenkin pisti päähäni, että tämä pitää vielä kokea eikä syyttä. Värikylläinen juttu, libretisti-ohjaajan Heta Haanperän ja säveltäjä Eeva Konnun luomus. Tärkein motiivi kohdallani oli pääroolia laulanut Lilli Paasikivi, joka esitti Armia aivan hurmaavasti ja myös uskottavasti. Muitakin tähtiä oli mukana. Ooppera näytti, kuinka kankaista voi luoda paitsi hyvän bisneksen myös elämänkatsomuksen.
Muistui siinä mieleeni, kuinka ensimmäinen ihana vaimoni Elina Ylivakeri ahersi hänkin mallina tekemässä marimekon brändiä tunnetuksi. Seinälläni on vieläkin pari upeata julistetta niiltä ajoilta. Ai että on kaunis nainen, juuri New Yorkista kotimaaha palannut 1970-luvun alussa, jolloin rakastuimme. Mutta kuten Jouko Jokinen on muistuttanut, nostalgia on pienissä erissä hyvä asia, mutta siihen ei pidä uppoutua. Senkin uhalla muistelen tätä juhannuksena Elinaa ja hienoja juhannuksia, joita saimme yhdessä ja sitten lasten kanssa viettää viisitoista kertaa.
Nytkin on tyttäriä tulossa, soutajia Törmältä, naapureita näiltä kulmilta. Katsotaan saadaanko kokko tällä kertaa ilman sakkoja poltetuksi.
Europpa armahti vihdoin Suomea yhdellä pronssimitalilla. Italia saavutti 24 mitalia, niistä 11 kultaista. Onko makaronimaa näin huimaavasti Suomea parempi urheilussa? Jalkapallosta ei kannata puhuakaan. Eikö tässäkin olisi jonkun tutkimuksen paikka: mitä Italiassa on tehty eri lailla kuin meillä? Pariisin olympialaisissa 1924 ja monissa EM-kisoissa asetelma oli päinvastainen.
Sinänsä hienoa, että Helanderin hermo piti. Kaikki kolme suomalaista heittivät hyvin. Toiset vain ovat parempia, ei auta. Naisjuoksijat ilahduttivat, varsinkin Nina Chydenius juoksi kympin hyväntuulisen tyylikkäästi. Ehkä sieltä vielä repeää.
Olihan hauska seurata virtuoosien kuten Tamberin ja Duplantisin toimintaa. Todellisia taiteilijoita alallaan. Pieni pelleily kuuluu lisänä tähtikuvaan. Kyllähän Helanderkin sai kuumageelillä vähän vipinää muniin, mutta taisi olla tahatonta. Meillä Eeles Landströmissä oli taannoin komeaa tähtiainesta, mutta nykyisin yleisurheilijat ovat yksitotista porukkaa, sitä paitsi sairaita. Nyt kova henkinen valmennus kohti Pariisia!
Teatteritaiteilijoita tuli nähdyksi elävinäkin kuluneella viikolla. Kesäteatterien ensi-illat kuuluvat sesongin alkuun. Tampereen Komediateatteri tarjosi uusinnan takavuosien Dingo-ilmiöstä. Kun menee epäluuloisena katsomaan, voi toisinaan yllättyä myönteisesti. Otto Kanervan ohjaama ja yhdessä Kaisa Kuikkaniemen kanssa kirjoittama esitys tempaisi yleisön mukaan laulamaan tuttuja suosikkeja, ja nuori esittäjäkaarti ilahdutti aitoudellaan. Joel Mäkinen oli vauhdikas Neumannin roolissa, Eppu Salminen puuhakas monessa roolissa. Ihan kelpo nostalgiajuttu, mutta kaukana tietysti alkuperiäsestä hurmiosta, jota meidänkin perheessä kovasti koettiin, kun tyttäret olivat otollisessa iässä. Heidän äitinsäkin intoutui nuortumaan samassa tahdissa. Oi niitäkin aikoja…
Juhlatalon kesäareenalla tapaa aina suuren joukon tuttuja ja teatterilaisia. Seppo Mäki ja Liisa Roine sekä Tuija Vuolle kuuluvat ehdottomaan kantajengiin. Maila Böhmin asiantunteva seura antoi iloista pontta elämykselle. Kun paikkaa ei heti löytynyt, teimme reklaamikävelyn katsomon ympäri. Komediateatterin rento henki tarttuu helposti katsojaankin.
Pyynikillä on aina mukava käydä, niin paljon muistoja liittyy pyörivän katsomon areenaan aina kesästä 1962, jolloin ensimmäisen kerran nousin porrasaskelmat seuraanaan Tuntemattoman sotilaan jyrinää. Sittemmin sovitin ja apulaisohjasin ja johdinkin kesäteatterin hallitusta kymmenisen vuotta. Puolet vuosista 1990-luvulla kului Väinö Linnan henkilöiden ja Kalle Holmbergin sähköistävässä seurassa. Lisää näistä olen kirjoittanut muistelmissani.
No nyt olin toisen Pyynikin veteraanin Sina Kujansuun seurassa tarkistamassa, mitä tänä kesänä on saatu aikaan. Muistelimme sitä Laila Hirvisaaren juttua, oliko Maan kämmenellä, jonka sovitin ja Sina ohjasi joskus 2000-luvun kynnyksellä. Nyt oli kunnianarvoisessa teatterissa heittäydytty melko villin ja absurdin komiikan vietäväksi. Heikki Syrjän ja Riku Suokkaan kirjoittama ja jälkimmäisen ohjaama Karavaanari – kaikkien kaveri iskee aika hauskaan aiheeseen, karavaanarien sisäpiiriin ja rituaaleihin, joissa parodisen kuoren alla taitaa olla hiven tottakin.
Aikoinaan Pyynikki tilasi Veikko Huoviselta näytelmän, jonka piti tapahtua leirintäalueella. Siinä oli varmaan samaa henkeä kuin tässä, mutta Olavi Veistäjä hylkäsi Huovisen tekstin eikä sitä koskaan esitetty. Huovisen huumori oli varmaan pehmeämpää ja ehkä vielä hajanaisempaa kuin Syrjän ja Suokkaan revittely, jossa karavaanarikaskujen lisäsi huvitellaan teatterin sisäpiirivitseillä. Näihin on sitten sommiteltu sekaan aika heiveröinen rikosjuoni.
Kun sellaiset virtuoosit kuin Lari Halme ja Aimo Räsänen olivat kärjessä, olisi suonut heitä vähän terävämmin käytetyn. Kyllä he nytkin vetivät sekalaisen porukan kohtalaiseen komediavireeseen. Kiroilua ei tarvitsisi niin löysästi viljellä repliikeissä, se menettää tehonsa. Ei kovin suuresti aivoja vaivaavaa teatteria, mutta varmaan rentouttavaa kesähupia sellaista kaipaaville. Harppaus viime kesän vakavan raikkaasta Pohjantähdestä on tosin huomattavan pitkä, alaspäin.
Pyynikki on silti ilahduttavasti säilyttänyt otteen yleisöstään. Ensi- illassa näkyi suuri joukko tamperelaisia merkkihahmoja uudesta kulttuurijohtaja Sampo Terhosta, komisario Koskisen isästä Seppo Jokisesta ja Raipe Helmisestä aina Eppu Normaalin ja Kummelin tyyppeihin saakka. Jospa tästä tulee pian toinen Komediateatteri, mitä en varsinaisesti toivo. Pyynikin kannattaa ainakin aika ajoin palata juurilleen, kansallisen järeälle peruslinjalleen.
Rooma on taas Europan hermokeskus. Kuumat mestaruuskisat näyttävät Italian mahdin yleisurheilussa. Yhtenä syynä tietysti, että ovat kotikentällä tottuneita helteeseen. On varmasti muutakin. Vanhat maailmanvaltiaat nostavat gladiaattorikisat uuteen loistoon. Forza Italia on muutakin kuin iskulause.
Sama pätee politiikassa. Giorgia Melonin puolueen voitto järkähdyttää koko eteläistä maanosaa, koska se on uusi voima ja vielä arvaamaton. Ei ihme, että politiikan tuoreinta filmitähteä kosiskellaan eri tahoilta. Vaaleat valovomaiset naiset nousevat johtoon kaikkialla, niin Italiassa, Ranskassa kuin itsessään unionin EPP:ssä. Vain meillä on vasemmistossa yhtä vahva tummempi tähti, joka vetäisi vähäverisen puolueensa kirkkaaseen nousuun.
Laitaoikealla juhlitaan muualla kuin Suomessa, mutta ei Keski-Euroopassakaan niin voimallisesi kuin pelättiin. Kaikki sujuu sittenkin maltillisesti ja pelisääntöjen mukaisesti. Eurooppa ei ole mikään ruutitynnyri, keskiryhmät hallitsevat. Laidat kuihtuvat vallan puutteeseen. Täällä on mukava elää, vanhanaikainen demokratia pelaa. Vaaleja ei pahemmin häirittykään.
Suomesta on yleisurheilussa tullut viidensien sijojen suurvalta. Naiset ovat saavuttaneet jo useita viidensiä pistesijoja, ja niitä juhlitaan kuin mitaleita. Hienoja saavutuksia kaikki tietenkin. Ella Junnila oli jo aika lähellä mitalia, vahinko vain että Pariisin kisoissa tulee vastaan vielä sutjakampia heinäsirkkoja. Naisista suurin toivo hyppää illalla seivästä ja toivottavasti rikkoo viidensien sijojen taikapiirin. On siinä akillesvaivaisella Vilma Murrolla paineita kerrakseen.
Tässä sitä taas ollaan, tuijottamassa televisiota keskellä kauneinta kesää. Puolimaratonejakin piti katsella ihan Rooman uljaiden näkymien vuoksi. Tuolla viimeksi vaelsin seitsemän vuotta sitten, kun tutkin Eino Leinon vaiheita ikuisessa kaupungissa. Seuraavaksi sukellan Roomaan sen oman suuren runoilijan seuraan, mutta siitä tuonnempana. Kivasti kisat virittelevät näitä antiikkisia tunnelmia. Rooman valtakunnassa sodittiin, politikoitiin, juoniteltiin verisesti ja urheiltiin, mutta myös runoiltiin, nautiskeltiin ja ennen pitkää veltostuttiin. Valtakunta tukehtui omaan mahtavuuteensa.
EM-kisojen järjestelyissä on huvittavaa sekoilua ja sopivasti draamaa, joita meidän mainiot selostajamme hyvähermoisesti tulkitsevat. Kimmo Porttilan teräksinen selostusääni ja Tuomas Rajan rajattoman myötämieliset kommentit pitävät meidät hyvin tilanteiden tasalla. Ihmeen heikolta vaikuttaa meillä sen sijaan urheilulääketieteen taso: Roomaan on lähetetty toinen toistaan vaivaisempia ja valmiiksi loukkaantuneita urheilijoita. Monet ovat allapäin jo astuessaan areenalle. Mistä lisää rähinää rintoihin?
Mutta katsellaan nyt edelleen, ja hitto soikoon: siellä odottavat jo jalkapallokisat ja lopulta olympialaiset. Ei näy loppua urheilukisojen tuijottelulle. Tähänkö kaunis kesä hupenee? On kehitettävä itse lisää ulkoilullisia toimintoja, muuten ei kestä. Uin, pyöräilen ja soudan, ihan vaan harrastusmielessä. Mutta ensin naisten seiväs ja miesten keihäs, mitalit kimmeltävät, ei auta mikään.
Ei enää mitään hätää, aamupostin kulku on palautunut. Kyseessä oli kuulemma sairastapaus. Aika kauan se jakelua viivytti, viikon verran. Kannattaisiko varata reserviä? Joka tapauksessa panikoimme turhaan.
Miksi paperilehti sitten on niin tärkeä? Ainakin sen nouto mahdollistaa täällä pienen virkistävän aamulenkin. Sen ohessa kuulee naapurilta tärkeimmät päivän lähitiedotteet. Sanotte että voisihan sen lenkin tehdä ilman lehteäkin. Totta, niin tässä on toisinaan jouduttu toimimaan. Digilehti on aina varalla, mutta saunanpesän sytykkeenä paperilehti on kyllä huomattavasti parempi.
Vaalikuume lähenee melko vaisusti. Se toi ensimmäisen ehdokkaan näköpiiriini. Sattuikin olemaan kiva ja tuttu ehdokas: Eija-Riitta Korhola, joka tuli Ikaalisten suunnalta Tippavaaran uuden S-Marketin edustalle kertomaan näkemyksiään. Väkeä ei ollut ruuhkaksi saakka. Kuvassa Eija-Riitta ja kyröläisiä kristillis-demokraatteja.
Ikaalisissa oli ollut paljon enemmän, siellä on muutenkin vireämpää ja tuulivoimatornit puhuttavat ja kuumentavat mieliä, samoin tietysti Pirhan terveydenhoito. Kun siellä yksikkö lakkautettiin, hoidettavat pakkautuivat tänne Hämeenkyrön vuodeosastolle, missä on nyt kova tungos. Ei ole helppoa kuntalaisilla jos ei päättäjilläkään.
Siinä samalla muistelimme menneitä. Kuinka tapasimme Tv2:n juhlissa ja kuinka pyysin Eija-Riittaa Hiidenkiven kolumnistiksi. Siitä on kolmekymmentä vuotta. Pidimme yhteyttä sen verran, että silloinen vaimoni hermostui. Nyt seuraan ehdokasta, kuinka loikka takaisin lähtökohtaan eli kristillis-demokraatteihin onnistuu. Ehtikö hän todella olla meppinä jo neljä kautta?
Puhuimme asiaakin. Miksi Korhola on sotajalalla vihreitä vastaan? Vihreille luonto on aina ensisijainen, kuulin, kun taas Eija-Riitta ajattelee ensimmäiseksi ihmistä. Hän on väitellyt ilmastokysymyksistä ja omaa tieteellisen näkemyksen, joka voisi tehdä terää siellä europarlamentissa. Tiukasti hän tuntuu olevan Suomen puolella metsäasioissa. Kerran kävin seuraamassa hänen työskentelyään Brysselissä. Näytti viihtyvän siellä kuin kala vedessä, jos klisee sallitaan. Monia vaikeuksia hän on tässä välissä voittanut. Toivon ilman muuta menestystä hänen come backilleen.
Myös Jouko Jokisen ilmaantuminen kirkonkylän S-Marketiin enteilee kesän alkua. Hänellä taitaa olla eläke aika lähellä. Vielä viime töikseen hän puolusti entistä alaistaan Matti Kuuselaa ja leikittelevää mielikuvituksen käyttöä sanomalehdessä, mistä tuli tieysti turpiin työpaikalla Ylessä ja Hesarissa. Aivan levolliselta vaikutti nyt mies, mutta kuinka jaksanee Matti, joka on karkotettu Aamulehden palstoilta näkymättömiin. Lehti kuivahtaa hiljaa ilman parasta toimittajaansa.
Jatkoin tsekkikirjallisuuden harrastusta ja luin Milan Kunderan pienen hullun teoksen Identiteetti (1997), jossa väärinkäsitykset ja pakkomielteenomainen intohimo sekoittavat rakastavaisten elämän perusteellisesti. Kundera emigroitui Ranskaan jo 1975, hän ei kauan miehityksen jälkeistä kotimaataan katsellut. Alena Mornštajnovan romaanissa Hiljaiset vuodet kuvataan länteen lähdön vaikutusta koko kotiin jääneeseen perheeseen. Siinä miehityskin on vain pieni välikohtaus.
Kun Mornštajnova on arjen realistinen kuvaaja, Kundera kehittelee absurdisti syöksevää ihmissuhdedraamaa ja huipentaa kirjansa hurjaan unijaksoon, joka ei kuitenkaan ratkaise mitään rakastavaisten suhteissa. Mies on sitä ennen vakoillut rakastettuaan ja ahdistellut tätä nimettömillä kirjeillä. Miehen rakkaus on naamioitu Cyrano de Bergeracin malliin. Tällainen irrottelu avartaa näkemään todellisuuden monipohjaisena. Onneksi meillä on parhaassa kaunokirjallisuudessa vielä tämä mahdollisuus, kun media kiristyy faktoihin ja hölskyy toisaalla löysiä ja joutavia ”keskusteluja” somen pohjattomassa hetteikössä.
Muuten täällä kävi ukrainalainen kirjailija, joka kertoi, että sodan aikana ei voi kirjoittaa fiktiota. Olipas eroa, tuli mieleen: meillä talvisodan aikana ja jälkeen ilmestyi tukuttain kaunokirjoja. Muistetaan nyt vaikka Waltarin Antero ei enää palaa, joka ilmestyi 1940 talvisodan vielä jatkuessa. Myös Haanpään Korpisotaa ja Hosian Tuliholvin alla tulivat välittömästi sodan jälkeen, samoin Koskenniemen Latuja lumessa. Puhumattakaan Palolammen klassikosta Kollaa kestää. Ilmestyi myös fiktiota, jonka aiheena ei ollut tuore sota kuten Diktoniuksen Medborgare, Pekkasen Ne menneet vuoidet ja Siippaisen Nuoruus sumussa. Paras talvisodan kuvaus, Yrjö Jylhän Kiirastuli ilmestyi heti 1941.
Miten suomalainen ja ukrainalainen mentaliteetti eroavat tässä toisistaan? Onko niin, että Ukrainassa rekrytoitiin kirjailijat rintamalle, mutta niinhän meilläkin Haanpää, Hosia, Jylhä ja moni muu. Jotkut kuten Helvi Hämäläinen ja T. Vaaskivi kirjoittivat kotirintamalla kaikessa rauhassa laajoja romaaneitaan keskellä sotaa. Ylipäänsä tuntuu, että meillä sota suorastaan yllytti kirjallisuutta pikemmin kuin tyrehdytti sitä. Voisiko joku tutkia tätä ilmiötä?
Näin toukokuu taittuu ja tuntuu kuin kesäkin jo pikkuhiljaa loppuisi, kun ilmat taas viilenevät tämän pitkän uljaan hellejakson jälkeen. Pieni sadekin tuli tässä välissä taivaan lahjana. Uskomme että kesä ottaa vielä uuden startin, kun antaa ensin luomakunnan vähän kostua ja vetää henkeä.
Pariisin olympialaisten avajaiset oli kyllä ällistyttävä spektaakkeli. Ei ole nähty koskaan niiden vertaista ja tuskin tulee niiden ylittäjää. Ellei nyt Los Angelesissa panna koko amerikkalainen show-osaaminen tuleen ja hehkuteta ylimpään potenssiin. Mutta silloinkin, uskoisin, puuttuisi se syvältä nouseva mahtipontinen henki, joka Ranskan suuresta itsekylläisyydestä virtasi.
Puhelimme Ikaalisissa Oman Tuvan mukavassa kahviossa Veikko Huuskan kanssa eräästä sortuneesta vallankumouksellisesta – Edward Gyllingistä, josta Veikolla on tekeillä mittava elämäkerta. On jo aikakin, ja sain sen vaikutelman, että nyt tulee kerrassaan kriittinen ja kuvia kumartelematon kuvaus tästä idealistisesta ja myös kovapintaisesta punaisten älyniekasta ja talousnerosta, jonka kaikki aikeet kaatuivat kuin hiekkalinna ja mies itse tuhoutui Stalinin vainoissa. Traaginen kumousmiehen tarina. Näitä riittää, uljaita jos surkeitakin. Historia syöttää päivittäin lisää aineistoa ahkerille kriivareille. Me seuraamme henkeämme pidätellen mitä maailmassa tapahtuu – mutta nyt ensin, tästä aamusta alkaen, kuinka kisat Pariisissa ja muualla tosimielessä potkaistaan liikkeelle.
