Yle uudistuu. Sen huomasi arkiaamuisin virkku kuuntelija: kello kuudelta ei tule enää uutisia! Ei ainakaan Ylen ykköseltä, mistä aina kuului auringon nousu- ja laskuajat sekä nimipivät ja tärkeimmt uutiset. Nyt ne on lykätty aamutv:n alle. Eipä tule lauantaiaamunakaan kello seitemän uutisia. Millä valtuuksilla yhteiskunnan rahottama Yle katsoo voivansa sekoittaa uskollisen kuuntelijansa aamurytmin, kysyn vaan.
Tästä pitäisi tietysti soittaa Kansaradioon, mutta olkoon nyt vain tässä. Ehkä maassa on suurempiakin epäkohtia.
Pitäsi jo keskittyä presidentinvaaliin, mutta yllättävän vilkkaana avautunut juhlakausi joulun jälkeen (!) on anastanut päähuomion. Tuntuu että olen ollut ihmisjoukoissa ja maantien päällä pian parisen viikkoa.
Ensin Ylivakerin talonpoikaislähtöinen sukuklaani kokoontui 71-päisenä Kyröskoski-talossa. Sen elinvoimaisessa piirissä en ehtinyt paljon viipyilla, sillä samaan aikaan pidettiin Ikaalisissa Tuomarintalossa merkittävä kotikonsertti. Puuhahenkilöinä ja isäntinä tietysti Matti ja Minni Huusari, ketkäs muut. Rauno Nieminen ja japanilainen Yuki soittivat jouhikannelta, joka jo soittimena ansaitsee huomiota. Soitanta oli maagisen harrasta ja mukaansa imevää siinä määrin, että tempauduin minäkin pöytää kiertävään juhlavaan tanssiletkaan. Tunnelma kynttiläin valaisemassa salissa, punaisen auringon heittäessä viime säteitään sisään oli kuin konsanaan jossakin Volgan mutkan mahtikartanossa.
Vähän ehdin Helsingissä levähtää, kun jo kutsui Karkkila. Matkan aamupäivksi sattui vuoden pirullisin lumimyräkkä. Pöllyävä lumi jäätyi ja takertui auton tuulilasiin niin, etten moneen aikaan nähnyt mitään eteeni. Edessä ajavan punaisten takavalojen mukaan onnistui pysymään tiellä ja suunnistamaan vaivoin perille. Melko varma jo olin, että tämä on viimeinen etappi maisella taipaleellani.
Mutta vaiva kannatti, sillä Karkkilan Työväentaloon kokoontui hirmuista säätä uhmaten yli 60-päinen miesvaltainen kirjallisuudesta kiinnostunut yleisö. Puhuin muistelmien kirjoittamisesta yleensä ja omistani erityisesti. Tuntui mukavalta verrytellä pitkästä aikaa esitelmävirettäni – vaikka olihan niitä kirjamessuja ja muita syksyn mittaan. Keskusteluakin syntyi aktiivisten kuulijain kanssa.
Keikan kruunasi bonus: lounaan jälkeen sain kyydin ja johdatuksen Aki Kaurismäen perustamaan kulttuurikeskukseen ja hänen oman elokuvateatterinsa Kino Laikan miljööseen. Karkkilalaisia hemmotellaa kuulemma harvinaisella elokuvatarjonnalla, jota ei muualla maassa ole nähtävillä. Akia itseään ei näkynyt, kaipa hän piilottelee jossakin kaikkia maailman Golden Globe- ja Oscar -kohinoita.
Ja nyt tulen juuri Turusta, eikä ollut ajokeli paljonkaan parempi vaikka sentään siedettävä. Ihmeesti kuitenkin Artsin ja tyttäreni Ainon kanssa selvisimme Turun Suomalaiseen Yhteisouluun, missä oppilaitoksen äidinkielenlehtori Salla Pulkkinen vietti 50-vuotspäiviään – ja komeasti viettikin! Salissa oli jokseenkin sama määrä kuin näissä aiemmissa mainitsemissani tapahtumissa Sallan sukulaisia, ystäviä ja kollegoja. ”Elämäni biisi” piti meidän kaikkien valita, ja niistä kehittyi paljon ohjelmaa. Minun biisini oli ”Maailma on kaunis”, jonka kuulin ensimmäisen kerran Törmällä Marjan ja oppilaansa Veeran duettona kitaran säestyksellä esittämänä. Ikimuistoinen tuokio, joka osaltaan muutti elmäni suuntaa.
Muistin ja kiitin Sallaa neljännesvuosisadan kestäneestä lujasta ja lojaalista ystävyydestä, samoin koko perhettään. Hänen äitinsä ja puolisoni Marjan kuoleman jälkeen tuimme vastavuoroisesti toisiamme, mistä oli molemmille paljon apua. Juhla oli siitäkin muistettava, että kohtasin kerrankin kaikki omat lapseni yhdessä. Innokkaasti näyttivät tanssilattiallakin pomppivan.
Yövyimme Sallan enon Artsin kanssa juhlakalun luona Pulkkisilla. Vaikka juhlat venähtivät ja tarjoilu oli suurenmoista, lähdimme varsin virkeästi aamupäivällä kotimatkalle kohti Helsinkiä. Kaiken hillitömän rehaamisen ja juhlinnan jälkeen on nyt syytä rauhoittua ja keskittyä seuraamaan presidentinvaalin viimeisiä kierroksia.
14.1.2024