Vaalit tulevat jo niin uhkaavan lähelle, että oli tarpeen ottaa etäisyyttä. Sukelsin menneisyyteen, Ranskan vallankumouksen aikoihin ja espanjalaiseen tanssihurmokseen.
Napoleonista kertova elokuva näyttää hyvin havainnollisesti taas vallantäyteyden ja suuruudenhulluuden seuraukset. Sata vuotta palailtiin Euroopassa rauhallisempiin aikoihin, kunnes sama hulluus toistui vielä raivopäisemmin. Ei kai nyt vaan ole alkamassa kolmas diktaattorien juhlakausi?
Ridley Scottin suurelokuvassa parasta ovat ällistyttävän laveasti ja näyttävästi, jopa toden tuntuisesti toteutetut taistelukuvaukset. Nykytekniikka avaa arvaamattomia mahdollisuuksia juhlavan julmien joukkoteurastusten esittämiselle. Eihän ne mitään hauskaa katseltavaa sinänsä ole, sodan mielettömyyden manifestaatioina kylläkin paikallaan. Mihin kaikkeen todella vahva johtaja mielettömimmillään kykenee!
Heikointa elokuvassa ovat mielestäni henkilökuvat, vaikka Joaquin Phoenixissä on synkeän fanaattista Napoleonin näköä ja karismaa, melko yksi-ilmeistä kuitenkin. Tyyppiin tulee enemmän ilmettä ja eloa, kun hän kohtaa Joséphinen ja tämän petollisuuden. Ranskassa kuulemma paheksutaan tämän kohtalokkaan puolison luonnekuvaa elokuvassa. Minä puolestani paheksun englannin kieltä, kyllä hitto soikoon tällaisen elokuvan pitäisi puhua ranskaa.
Ranskan vallankumoukseen liittyy myös Francis Poulancin ooppera Karmeliittasisaret, joka perustuu Georges Bernanosin näytelmään. Molemmissa, niin tässä kuin Scottin elokuvassa giljotiini näyttelee omaa armotonta osaansa. Karmeliittaluostarin nunnien teloitus näytetään Kansallisoopperassa hienovaraisesti, Marie Antoinetten pään irrottaminen elokuvassa taas piinallisen pikkutarkasti. Olivier Pyn ohjaama requiemin kaltainen murhenäytelmä etenee hitaasti ja asetelmallisesti, mutta Hannu Linnun johtama musiikki on hivelevän kaunista ja jykevöityy tyrmäävissä kohtauksissa. Upeita laulajia kuin parhailla maailmannäyttämöillä. Historian synkkien lehtien ystäville antoisaa kuultavaa ja katsottavaa.
Vielä oli nähtävä Frederico Garcia Lorcan yhtä synkkään näytelmään perustuva nykytanssi Veren häät Pasilan studiossa, vaikka siinä nyt ei Lorcan runoudesta ollut jäljellä oikein häivääkään. En ole nykytanssin tuntija, mutta kaiketi tämä sinänsä hurmaavan flamencoyhtyeen säestyksellä tapahtunut kierittely ja sätkyttely edusti alan kotimaista huippua. Näitä oli suunnittelemassa kolmekin taiteilijaa, ääntä ja visuaalista ilmettä tekemässä vielä mutama. Mutta jos joku muistaa (ja moni muisti) Carlos Sauran elokuvaa aiheesta, niin kauas jäi tämä esitys sen hyytävästä tehosta. Sain keskustella kokeneiden kriitikoiden kanssa ensi-illassa; heidän näkemyksensä poikkesivat aika lailla Maria Säkön hurmioituneesta arvostelusta Hesarissa.
Kun olivat mielen pohjalla nämä värikylläiset ja veriset draamat, meidän presidentinvaaliemme viimeinen suuri keskustelu Ylellä näytti varsin sovinnolliselta kekkeriltä edelleen. Varsinkin naiset Li Andersson ja (vihdoin) Jutta Urpilainen ottivat kyllä entistä kiivaammin kantaa moniin kysymyksiin, mutta kunnon taistelua ei syntynyt, kiitos altavastaajien järkkymättömän tyyneyden. Kuka saisi Olli Rehnin tai Jussi Halla-ahon tai Pekka Haaviston tai Alexander Stubbin todella kiukustumaan mistään? Turha toivo. Sivistyneen rauhalliset vaalit, kuten Kreeta Karvala totesi jälkiviisaudessaan. Sellaiset sopivat meidän ilmanalaamme ja kansanluonteellemme. Hattu korkealle kaikille hienoille ehdokkaille, että tämän ruljanssin ovat kestäneet täysissä järjissään.
Silti on tiivistyvästi jännitettävä sunnuntain ääntenlaskentaa. Toistan edellisen sanomani: on siinä ja siinä, pystyykö Jussi H. heittäytymään maaliviivalla toiselle kierrokselle. Veikkaan että yllättää ja pystyy. Sitten vasta sähköä saadaan loppukierroksille, mutta Stubb tuntuu silti todennäköiseltä voittajalta. Eikä se olisi hullumpi ratkaisu ollenkaan, ainakin hänen puhetaitoaan kelpaisi kuusi vuotta kummasti kuunnella. Varsinaista päätösvaltaa hänellä tulisi olemaan (liian) vähän, eilisessä keskustelussa käsiteltyihin kysymyksiin ei juuri mitään paitsi arvoista saarnaamista hän voisi harjoittaa ja pelata taustapelejä. Verrataan vaikka Ranskaan, missä Macron puuttuu voimallisesti niin alkoholipolitiikkaan kuin maahanmuuttolain käsittelyyn muusta globaalista aloitteellisuudesta puhumattakaan. Tuskin maansa tappioksi.
Jäinen keli, yritän silti selvitä matkasta maalle. Aurinko nousee kattojen ylle, valo voittaa ja paras ehdokas toivottavasti vaalitkin.
26.1.2024