Vahvat naiset valloillaan

Kotimaista kulttuurihistoriaa ei liian usein käsitellä teatterissa. Onhan nähty teiteilijoitten yksilötarinoita, mutta Kansallisteatterissa esitellään nyt laaja Krohnien suku ja perhe, joiden jäsenet ovat vaikuttaneet monella taiteen ja tutkimuksen alalla. Hanna Suutelan ja Tiina Puumalaisen näytelmä Kurjet keskittyy ennen muuta naisena elämisen ja kirjoittamisen kysymyksiin.

Ennakkoa edeltänyt paneelikeskustelu valaisi aineistin keruuta ja sen monihaaraisuutta. Kuultiin sukuselvityksiä muun muassa siitä, miten vasta valittu presidentti liittyy Krohneihin. Samalla alkoi hirvittää, miten näin lavea aineisto saadaan valetuksi eläväksi näyttämöesitykseksi.

Ei se ihan helposti onnistukaan. Ensimmäinen näytös alkoi vaivalloisesti, kun suuri määrä henkilöitä oli vilauksenomaisesti esiteltävä. Arkistotutkimusten pölyjä ei ollut kokonaan saatu repliikeistä pyyhityksi. Tavallaan luennoivia esityksiä on tässä teatterissa nähty, viimeksi mielenkiintoinen Ensimmäinen tasavalta, jossa Ester Ståhlbergin hahmo liittyy Krohnin kirjoittavien naisten sarjaan.

Mutta toisella puoliskolla huolet haihtuvat. Näytelmä tiivistyy ja keskittyy nimenomaan kolmen sisaren kirjalliseen työhön ja siinä sivussa ohuesti muun elämän ongelmiin. Harvoin on näin intensiivisesti näyttämöllä pohdittu kirjoittamista! – jopa koomisuuteen asti. Vahvimmin nousee esiin Aino Kallaksen ristiriita, hänen kiivas puolustuksensa läheisistä ihmisistä kirjoittamisensa oikeudesta – olkoon että se tuottaa kohteille tuskaa. Tämä koskettaa varmasti monia kirjoittamisen ammattilaisia. Katariina Kaitue (kuvassa vas.)tulkitsee Ainon uljaasti, vaikka vanhastaan melko tunnetuin piirtein.

Vähän osoitellusti tshehovilaisiksi esitellyistä sisarista Helmi Krohn (oik.) on hivenen oudompi, jäänyt hipsuvarpaitten ja nököhampaitten kuvaajaksi yleisön silmissä. Nyt nähdään henkistynyt, spiritualismista kiinnostunut, tinkimättä omaan suuntaansa kulkeva nainen – Kristiina Halttu jälleen elävänä ja herkistyneenä. Lauri Meri näkyy Hesarissa nostaneean kolmikon tuntemattomimman jäsenen Aune Krohnin (kesk.) ylimmäksi Pirjo Määtän tulkitsemana, hyvä niin, sympaattinen suoritus. Paula Siimes on mainion helakka Hilja Haahti ja sitten aivan toisenlainen äitityyppi Minna Krohn.

Muutamaa mieshahmoa ihmettelin, mutta heillehän onkin varattu statistisemmat roolit vahvojen naisten paisteessa. Tunnetusti ylitouhukas E. N. Setälä pölhöilee jokseenkin neuvottomana, kielioppiinsa keskittyneenä, ja Ilmari Krohn on yhtä pihalla ja naisten tohvelin alla hukkunutta avainta etsiessään. Roolit vaihtuvat tiuhaan varsinkin alkupuolella, Kaarle Krohn ehtii olla sekä elossa että kummitteleva vainaja, mikä sopii Krohnien spirituaaliseen ealämännäkemykseen. Isänsä Julius Krohn kuolee komeasti purjehdusmatkalla. Kaikkiaan opettavainen näytelmä, koululaisille tarpeellinen. Antaa aihetta miettiä myös kirjoittamisen ja yleensä luovan työn merkitystä – oliko se näillä henkilöillä osittain pakoa arkisen elämän paahteesta, johon he eivät kovin hyvin sopeutuneet?

x x x

Jos ovat Krohnin sisarukset tiukoilla sekä henkisesti että taloudellisesti (tosin Ainon diplomaattielämään on näytelmässä vain ohuita viitauksia), monin verroin raskaamman elämän raataa läpi Sally Salmisen romaanin Katrina nimihenkilö, pohjalaistyttö, joka joutuu huijattuna naimisiin Ahvenanmaalle karuun kalliomökkiin. Romaani ilmestyi vuonna 1936, jolloin se voitti Holger Schildt -kustantamon julistaman romaanikilpailun. Se on eräänlainen salainen klassikko, käännetty useille kielille, mutta tunnetaan kohtuuttoman heikosti kotimassa, ainakan suomenkielisellä puolella. Kuvassa Salminen koneensa äärellä.

Kertasin romaania Lilla Teaternin esitystä varten ja yllätyin sean voimasta. Se pitää sisällään yksinkertaista, konstailematonta, mutta juuri niillä ominaisuuksillaan vaikuttavaa, paikoin äärimmäisen liikuttavaa kerrontaa. Kova saaristolaiselämä on nyt suosiossa, kun Myrskyluodon Maija kerää samaan aikaan täysiä katsomoita eokuvateattereissa. Jotakin erityistä on näissä kallioissa ja myllertävässä meressä, joista sitkeitten asukkaitten on leipänsä kiskottava.

Niin hurmaavan laulullinen kevytversio kuin Lillanin esitys onkin, valitettavasti se antaa vain hyvin pinnallisen ja viitteellisen kuvan Salmisen väkevästä romaanista. Kekseliäs teatterileikki väläyttelee ohuita kohtauksia ja litteitä henkilöfiguureja, jotka kirjassa ovat oikeaa lihaa, verta ja merituulia. Jos haluaa  päästä selville, mistä tämän ylvään pohjalaisnaisen elämänkohtalossa todella on kysymys, on ehdottomasti luettava tai kuunneltava kirja, jommalla kummalla kotimaisella. Minä ainakin liikutuin ihan kyyneliin Katrinan ja Johanin sorronalaisen perheen traagisista takaiskuista ja harvoista onnenhetkistä, niin parkkiintunut lukija kuin luulenkin olevani.

Esityksen pelastaa kuiteniin aivan valloittava Katrina, Emma Klingenberg, eloisasti näyttelevä ja kauniisti laulava saaristolaisvaimo. Emmaa (kuvassa toinen oikealta) säestää naismuusikoiden tertsetti, joka tarpeen tullen näyttelee, temppuilee ja vehkeilee erilaisilla esineillä, mutta eivät ne korvaa raavaita nahkapintaisia kapteeneja ja renkipoikia! Mutta Emman takia kannatta käydä Lillalnin viihtyisässä salongissa, hänen loppupuolen melankoliset laulunsa  kertovat aidosta ja syvästä tunteesta.

16.2.2024

 

Liian loistava kaikessa

Valmistauduin vaalin tulosiltaan kuuntelemalla muistelmakirjan Alex (2017). Sen on Karo Hämäläinen kirjoittanut Alexander Stubbin kanssa käymiensä keskustelue pohjalta. Alex itse lukee tarinansa, joka päättyy Lappeenrannan puoluekokoukseen 2016, istuvan puheenjohtajan musertavaan tappioon. Petteri Orpo voittaa Stubbin vaalissa. Muistelijan tilitys kuulostaa lopullisela, hän luopuu kokonaan kotimaan politiikasta.

Nyt tiedämme, että näin ei käynyt. Stubbin paluussa ja revanssissa on jotain tarumaista säihkeättä. Heti kotimaahan palattuaan hän esiintyi kuin predestinoitu voittaja. Viime kesän ensimmäisestä lausunnoissa kalskahti ikään kuin itsestään selvä päättäväisyys. Ei ollut muuta mahdollisuutta: Veni, vidi, vici. Täpärälle meni, mutta vähempikin olisi riittänyt.

Stubbin kehitysvuosissa paistaa monipuolinen ja rautainen kouluttuneisuus. Hän on muutamassa urheilulajissa lähellä huippua, mutta malttaa suorittaa kandidaatin amerikkalaisessa yliopistossa ja väitellä tohtoriksi engantilaisessa. Hän uppoutuu perusteellisesti EU:n integraaytiokysymyksiin väitöskirjassaan ja hankkii edun, jolla ponnistaa europarlamentaarikoksi 2004 hurjalla äänimäärällä. Virkamiehenä ja poliitikkona Brysselissä hän kouliintuu asiantuntevaksi, monikieliseksi taituriksi. Hämääkö hän kirjansa kuulijoita?

En oikein usko. Hänen kerrontansa kuulostaa varsin vilpittömältä. Takaiskuja ei peitellä ja itsekehua on nähdäkseni oikeutettu määrä. Lopussa hän summaa saavutuksensa ja kolauksensa hammasta purren. Eniten yllätyin hänen lukeneisuudestaan, hän tuntuu todella tutkineen Platonin ja Aristoteleen teoksia ja suorittaneen Vanhan testamentinkin syvälukien, mikä voisi olla pakollista meidänkin ylipistoissamme. Vain Sartre ja de Beauvoir ovat liian synkkiä, kun hän Pariisiasa asuessaan yrittää näihin tutustua.

Puheet Stubbin pinnallisuudesta saavat kirjan kuuntelun jälkeen kyytiä. Kuka toinen ehdokas on yltänyt yhtä syviin oppimääriin? Jussi Halla-aho ehkä lähimmäksi. Pekka Haaviston sanotaan opiskelleen kansalaisliikkeiden kautta, mutta oppiarvoksi jäi valtsikan ylioppilas. Erot ovat aika huimat. Tietysti voidaan väittää, ettei kirjaoppineisuus valmista kaukonäköiseksi politikoksi, mutta kyllä se vähän auttaa. Kiihkeä urheiluharrastus ja fanaattinen ruumiinkunnon ylläpito karkottavat käsityksen teoreettisesta kamarioppineesta. Oppejaan Stubb on soveltanut käytännön tehtävin aivan alusta pitäen.

Nämä seikat eivät nousseet vaalikeskusteluissa esiin juuri ollenkaan. Stubb näytti suorastaan varovan ylivoimaisuuttaan monissa asioissa. Suomessa ei saa avoimesti korostaa paremmuuttaan. Varsinkaan ei saa kehua oppiarvoillaan. Lukeneisuuden täytyy tulla esiin muita teitä.

Väitin kerran Vanhan kirjallisuuden päivien paneelissa, että vihreät eivät lue kaunokirjallisuutta. Aiheena oli Juhani Aho ja arvelin, että hän olisi mitä otollisin johdattaja vihreään aatemaailmaan samoin kuin Sillanpää. Pekka Haavisto tuli paneelin jälkeen huvittuneena tiukkaamaan, mihin käsitykseni vihreiden lukemisharrastuksesta perustui. Eihän se muuhun perustunutkaan kuin omaan tuntumaan eikä ehkä pidä paikkaansakaan. Mutta kysymys selvästi askarutti Haavistoa. Ehkä hän innostui lukemaan Ahon lastuja.

Viimeisiä päiviään istuva presidentti Sauli Niinistö tunsi elävää mielenkiintoa kirjallisuutta kohtaan. Hän oli tuttu näky Turun kirjamessuilla eikä vain vaimonsa ansiosta. Kerran hän tuli kahvijonossa keskustelemaan kanssani Olavi Paavolaisesta, josta olin  juuri julkaissut elämäkerran. Puolittain kaunokirjallisten esseiden kirjoittajana Niinistö on etevä: Viiden vuoden yksinäisyys 2005, Hiljaisten historia 2007 – jatkoa toivon mukaan tulossa, muistelmia odotellaan.

Joten Alexander Stubb liittyy luontevasti meidän kirjallisten presidenttiemme pitkään sarjaan. Hän on julkaissut oliko se nyt 17 teosta, etupäässä analyysejä eurooppalaisesta politiikasta, mutta on siellä myös Miehen treenikirja. Alex on varmasti kovakuntoisin presidentti kautta aikojen, vaikka Kekkonenkin otettaisiin lukuun. Ruokavaliotaan hän tarkkailee erityisellä päiväkirjalla. Jopa vastustaja näyttää antaneet tunnustuksen hänen urheilullisesta puolestaan. Supermies voi aiheuttaa ahdistusta ja kateutta vetelissä ylipainoisissa kansalaispiireissä. Ehkä hän pystyy kääntämään ansionsa esikuvaksi.

Kaiken lisäksi Alexilla on ihanteellinen perhe, kaunis juristi vaimona ja kaksi lasta sekä kiitollinen suhde isäänsä, joka on häntä halki elämän rohkaissut.  Puhujana ja esiintyjänä, kielten taitajana hän on poliitikkokaartissa ylivertainen. Onko edes luvallista, että joku on näin monessa suhteessa erinomainen?  Tuottaneeko enemmän kiukkua kuin ihailua meissä tasamaan tallaajissa?

Vaali on joka tapauksessa viimein ratkaistu odotusten mukaisesti, ja arki alkaa. Vaikuttako se jo nyt uudelta ja erilaiselta? Käviköhän kuten muuan Haaviston kannattaja vienosti lohduttautuen huokaisee: ”Mutta saatiinpa Suomeen kunnon kuninkaalliset.”

12.2.2024

Vallonien jälkeläinen

Suomen Vallonit ry kutsui minut tilaisuuteensa esitelmöimään J. L. Runebergista. En tiennyt valloneista paljonkaan, mutta siellähän opin ainakin perusasiat. Belgian pohjoisosien asukkat ovat joskus 1500- ja 1600-luvuilla keksineen maaperästään rikkaita rautamalmiesiintymiä ja kehittäneet niiden jalostusmenetelmiä silloiseen huippuunsa. Sieltä he ovat tuoneet taitonsa Ruotsin kaivosalueille, mistä taas matka on jatkunut Pohjanlahden yli Suomen rannikolle. Aikansa maahanmuuttajia siis, kovasti köyhää maatamme rikastuttaneet ja kehittäneetkin.

Minulle todistettiin samalla, että Runebergien isänpuoleinen suku on solmiutunut yhteen vallonien kanssa 1600-luvulla. Yhteisiä esi-isiä ja äitejä löytyy. Tähän asti olen kuvitellut, että Runebergit olivat yhtenään vahvaa merikarhusukua, mutta joukkoon mahtuu siis myös maata kaivaneita tutkijoita ja työläisiä. Johan Ludvigin isä Lorens Runeberg oli kyllä menestyksellinen merikapteeni, kunnes sairastui ja halvaantui. Äiti Anna Maria o.s. Malm polveutui varakkaasta kauppiassuvusta, joten tämä sekoitus on sitten pieneltä osin rikastunut belgialaisten vallonien puuhista. Mikä merkitys asalla on Runebergin runouden kannalta, jääköön tässä selvittämättä.

Tilaisuus sattui lakkopäiväksi, mutta muutamakymmenpäinen joukko valloneista kiinnostuneita oli sentään löytänyt tiensä Balderin saliin. Paikalla oli paljon eturivin arkeologeja, joiden kanssa selviteltiin väliajalla paitsi Runebergin suvun alkuhistoriaa myös Vantaan seudun ruskeaihoisia kanta-asukkaita. Vallonit kaiketi olivat ihan valkoihoisia eurooppalaisia. Näin kirjallisuuslähtöinen tilaisuus voi lisätä vierailijan yleissivistystä useammalla tavalla.

Edellisenä iltana olin kuunnellut Jari Olavi Hiltusen esitelmää Mika Waltari -salissa Töölön kirjastossa. Siinäkin liikuttiin kaukaisessa historiassa, Ihmiskunnan vihollisten ajassa ja miljöössä ajanlaskumme alussa, lähinnä kristittyjen vainon vuosisadalla keisari Neron kaudella. Hiltusen eräänä metodina oli galaktinen runousoppi, jota vähän kummastelin. Hiltunen selvitti auttavasti asiaa ja laajensi käsittelyään astronomisiin ulottuvuuksiin. Jotakin tekemistä sillä oli maagisen realismin kanssa. Waltarin aiheita voin näinkin korkealentoisesti laajennella. Keskustelussa ällisteltiin pääasiassa sitä, kuinka Waltari pystyi hallitsemaan valtaisan henkilömäärän ja koko Välimeren piirin tapahtumat kaksiosaisessa suurromaanissaan. Romaanin lukeminenkin on kova urakka, ja muutamat seuran aktivistit olivat siitä selvinneet. Valituksia kuului vain liiasta väkivallasta. Ehkä herkällä nykynuorisolla olisi jo vaikeuksia näiden verenhuuruisten kuvaiusten kestämisessä.

Kun samana päivänä olin käynyt Kaupungintalossa äänestämässä ja vilkaissut Sofiankadulta Senaatintorille, missä ilomielinen ja osin kiukkuinenkin mielenosoitus melskaksi täyttä päätä ja ministeri Satonen huudettiin juuri alas ja kansanedustaja Andersson villitsi parhaansa mukaan kansaa, tuli elävästi mieleeni, että elämme sentään sivistynetä ja kehittyneitä aikoja verrattuna keisari Neron tapoihin kukistaa kapinalliset kristityt. Siinä ei paljon ehditty mieltä osoittaa, kun roikuttiin pää alaspäin ristinpuulta tai lennettiin areenalle petojen raadeltavaksi. Synnyimme hyvään aikaan ja voimme vapaasti murehtia sitä, että vaalikeskustelut ovat niin tylsiä ja harmaita. Parempi näin.

Merete Mazzarella pani ilokseen merkille Hbl:ssä senkin, että lehden kiertohaastattelussa Runebergista tiedettiin vain Fredrikan leipomat tortut. Eipä tarvitse enää surra sitä, että vaimo jäi hallitsevan miehensä varjoon. Runebergia ei tunnettu edes Maamme-laulun kirjoittajana. Molemmat puolisot olivat kyllä yhtä järkyttyneitä siitä, että ylevä runoelma Salamiin kuninkaat ei saanut ensimmäistä valtionpalkintoa 1865, vaan se myönnettin tuntemattomalle student Stenvallille hänen humoreskistaan Bröllopsdansen. Vaan eipä tiennyt kuulemma Jutta Urpilainen vieläkään tentissä, kuka Nummisuutarit on kirjoittanut, veikkasi Päätaloa!

Olen nauttinut pari Runebergin torttua Kannistolta ja yhden sain palkkioksi esitelmästä Balderin salissa (ajat kovenevat), mutta parhaat itse tekemänsä tortut tarjoili tyttäreni Aino, kun kävin luonaan seljankakeitolla. Ne olivat samanmalliset matalat ja runsasmanteliset, joita äitinsä aikanaan  pyöräytti Hämeenkyrössä. Fredrika valisti näitä aikanaan miehelleen eväiksi, jotta tämä jaksoi linnustaa merenlahdella. Tänään voisin juhlistaa päivää Ekbergin tortuilla, joita Hesarissa mainittiin parhaiksi. Fredrika oli vahvasti sukujuuriltaan Turun Tengströmejä, joten Belgian valloneilla tuskin oli mitään osuutta ainakaan tämän kotoperäisen herkun kehittelyssä.

Runebergin päivänä 2024