Pitko puolustaa Kuuselaa

Sovimme käyvämme kahvilla Matti Pitkon kanssa. Kun Vepan baaria ei enää ole, päätimme mennä Moision leipomon kahvilaan. Oli hauska tavata pitkästä aikaa, olemmehan välillä ottaneet yhteen ja taas sopineet. Matin tunnettu pitkävihaisuus on toivottavasti iän myötä lientymässä. Hän on muuten entisensä: levoton, terhakka ja epäluuloinen, mutta muuten ihan siedettävä.

Nyt halusin ennen muuta kuulla hänen ajatuksiaan kuumasta kysymyksestä: saako journalisti koskaan, edes omaksi huvikseen poiketa ehdottomasta totuudesta? Mitä mieltä hän on kollegansa ja kaimansa Matti Kuuselan toiminnasta? Oliko aiheellista, että heidän vanha työantajansa Aamulehti poisti verkosta yli puolentuhatta Kuuselan sydänverellään kirjoittamaa luomusta? Ovatko ne niin vaarallisia, että horjuttavat koko journalistien ammattikunnan uskottavuutta?

Matti hörppi pukkukupillistaan ja vastasi hetken viivyteltyään: ”Puolustan ehdottomasti Matti Kuuselaa. Hän on poikkeuksellisen lahjakas kirjoittaja. Olen ollut hänen esimiehensäkin ja selostimme yhdessä olympiakisoja. Matti on äärimmäisen herkkä ja sulkeutunut, hän katsoo maailmaa suurena humanistina ja taitavana kirjoittajana. Tuntuu julmalta, että liki 40 vuoden elämäntyö kaadetaan kerralla viemäristä alas.”

Kova rangaistus, myöntelin. Juttujen poistaminen on sikäli ovelaa, että monetkaan ympäri Suomea eivät nyt pääse lukemaan, mitä se kohuttu Kuusela oikein on kirjoittanut. Hänellä on karismaattinen asema täällä Pirkanmaalla, mutta ei häntä kaikkialla tunneta. Sen vuoksi useimmat somekommentit menevät surkeasti metsään. Tyypilliseen tapaan ihmiset tuomitsevat kirjoittajan, vaikka eivät ole lukeneet yhtäkään hänen kokonaista juttuaan.

Mutta pääasiaan: kuinka Pitko arvioi tätä journamismin totuudellisuutta? Siitä hänellä on runsaasti omaakin kokemusta. Saako juttuihin panna vähän omiaan? Hän sanoo ilmaisseensa kantansa jo Puolikarkeiden muistelmiensa (2013) takakannessa: ”Kirjan totuusaste on kohtuullinen, mutta hyvää tarinaa en pilaa kaikilla tosiasioilla.”

No eihän nyt kaikkia tosiasioita voikaan juttuun tunkea, mutta entä pienemmät vippaskonstit? Onhan Pitko myös Aamulehden palstoilla soveltanut totuuutta aika vapaasti. Pakinapalstalla on omat erivapautensa, mutta muistelen, että 90-luvulla toimittaja Pitkon hoitelemalla Tänään-palstallakin oli suruttomia poikkeamia jyrkästä totuudesta. Nyt alkaa polttaa. Lisään vähän löylyä:

”Kun kirjoitit, että Tabe Slioor ilmaisi ihannemiehikseen Paavo Lpposen ja Sauli Niinistön, oliko pohjalla todellinen syvähaastattelu? Entä kun Tarja Halonen kertoi sinulle paluumatkalla Moskovasta, että Putinia ja venäläisiä ilahdutti erikoisesti se, kuinka he valloittivat Suomen 1809 ja sen kunnaksi suomalaiset perustivat Aleksanteri I:n patsaan Senaatintorille. Kohdistuuko satiiri tässä Putiniin, Tarjaan vaiko tolloihin suomalaisiin?”

Nyt Pitko sulkee suunsa ja minun on häntä lepyteltävä. Uskon että hän on erottanut mielikuvituksensa tuottamat herjat varsinaisesta journalismista, vaikka ne saman lehden palstoilla esiintyvät. Mutta eikö Kuuselakin toimi näin, omilla hienovaraisilla tyylikeinoillaan? Hänen fantasiansa ovat tunnistettavia ja lopulta aika vaarattomia. Tärähtääkö Suomi kuinka pahoin siitä, että Matti väittää jutelleensa muutaman lempeän sanan Eeva-Liisa Mannerin kanssa? Tai mitä vahinkoa koituu siitä, että hän tarjoilee meillle kuvitelmiaan autoa ajavien uzbekilaisten mielenliikkeistä? Edes Uzbekistanin ulkoasiainministeriön tiedotusosasto ei ole asiasta korvaansa lotkauttanut. Mutta kotimainen periaate on sitäkin ankarampi: ei tavuakaan tovereista totuuden sivulta!

Matti Kuuselan kaksi itse tunnustamaansa kohtaa on toistuvasti poimittu tikun nokkaan 551:n artikkelin sumasta. Siksi tuntuu kohtuuttoman järeältä lukea Helsingin Sanomien tämänpäiväistä pääkirjoitusta, jossa ”toisenlainen toimittaja Tampereelta” kaivamalla maata riippumattoman laatujournalismin alta tarjoaa Venäjän vallanpitäjille tilaisuuden kertoa entistä enemmän valheita kansalaisilleen ja muille. Huhhuh, jotain rajaa syytöksiinkin. Pelätäänkö tosiaan näin kovasti Kuuselan esimerkin leviävän rapauttamaan koko lehdistöä?

Kun kävin eilen Pirkkalaiskirjailijoiden vuosikokouksessa, mieleeni tuli etsimättä, että tässä käydään oikeastaan uusin muodoin vanhaa Tampere-Helsinki matsia. Syytettyjen kolmikko – Kuusela, Apunen ja Jokinen – ovat kaikki Mansen vanhoja parkkiintuneita kynäsotureita. Ehkä Tampereella on vähän toisenlaiset omapäiset ja suoranuottisemmat sääntösovellukset kuin pääkaupungissa. Täältä on ennenkin noustu vastarintaan Linnan, Salaman ja Poika Tuomisen ajoista alkaen. Journalisti näistä oli vain jälkimmäinen, ja häntä vasta valheista syytettiinkin. Myöhemmin ns. valheet on todettu pääasiassa paikkansa pitäviksi, mutta kukaan ei kiellä, etteikö Poika olisi väliin pannut vähän omiaan poliittisia seikkailujaan parannellakseen.

Nyt Pitko haluaa jo nopeasti poistua Moision kahvilasta. Hänestä Matti Kuusela on näin pääsiäisen alla ”melkein kuin Golgatalla”. Pietarin tavoin Pitko alkaa pelätä jo omasta puolestaankin. Meistä molemmista alkaa tuntua, että Pyhän Journalismin vanhurskaat kirjanoppineet ovat nostaneet Matti Kuuselan ristille riippumaan. Kärsiköön siinä nyt kaikkien syntisten someraivoilijoiden, valhettelijoiden ja tuomitsemishaluisten puolesta. Synnitön lyököön ensimmäisen naulan. Ylösnousemuksen ihmettä odotellessa –

Tikkutiistaina 2024

PS Tosiasiassa Matti Pitko ei päässyt sovittuun tapaamiseen, vaan vaimonsa ilmoitti hänen sairastuneen. Juttu edustaa siis tarinallista blogismia ja perustuu suurimmalta osin viikonlopun keskinäiseen tekstiviestittelyymme.

 

 

 

Tapaus Kuusela

Luulin ensin, että aprillipäivää oli aikaistettu. Luin parhaillaan Matti Kuuselan mainiota muistelmakirjaa Journalisti, kun kuulin uutisista, että toimittajan juttuja oli poistettu Aamulehden verkkosivuilta. Mitä ihmettä? Oliko tämä totta vai pilaa? Emmekö enää eläkään suvaitsevaisessa, moniarvoisessa ja sanavapaudestaan ylpeässä Suomessa?

Minulla on olavipaavolaismainen taipumus osua paikalle, kun jotain skandaalinomaista kärisee. Seurasin syksyllä Rovaniemellä Lauri Törhösen väitöstilaisuutta. Olin jonon jatkona menossa Vanhan valtaukseen aikoinani, näin Käpykolossa kuinka Mikko Niskasen sauna paloi ja olin käräjäoikeudessa todistamassa Rauni Mollbergin avioero-oikeudenkäynnissä. Puhumattakaan joistain omista viimeaikaisista selkkauksistani. Ja nyt päälle päätteeksi tulee tämä Matti Kuuselan kummallinen tapaus.

Olen lukenut Kuuselan hurjista matkoista maailman kriisipesäkkeisiin tukka pystyssä. Miten vaatimattomia ovat omat matkani ja seikkailuni näiden rinnalla. Kuinka kylmää päätä vaaditaan mieheltä, joka lähtee omasta halustaan kuvaajineen paikkoihin, joissa tietää olevansa hengenvaarassa. Sitä paitsi tämmöiset kaukomatkat ovat äärimmäisen epämukavia, vaativat kestävyyttä, kärsivällisyyttä ja teräksisiä hermoja.

Aamulehden lukijakunta on saanut näistä kaikista nauttia. Kuuselan jutuissa on se erikoisuus, että kirjoittaessaan vakavista ja traagisista tapahtumista hänen riveiltään tai niiden väleistä pilkahtelee aina inhimillisen surumielinen huumorin kajastus. Ei niin pahaa paikkaa, etteikö Matti huomaisi tilanteen koomisia piirteitä. Silti hän osaa liikuttaa itseään ja lukijoitaan sydänjuuriin saakka vaikkapa niillä yhdeksän afganistanilaisen maahanmuuttajatytön kirjeillä, jotka hän Sampolasta salapostina kuljettaa määränpäähän heidän kotimaansa koulun rehtorille.

Kuuselan rajattomasti ihailevat henkilöjutut Tampereen varttuneista kulttuuridaameista – Eeva-Liisa Mannerista, Kirsi Kunnaksesta, Eila Roineesta – ovat syystä klassikoita. Runoilijoista kirjoittaessaan hän ylittää surutta naiivin innostuksen rajapuomit. Mannerin keksittyyn kohtaamiseen hän myöntää lisäilleensä lyyrisiä  repliikkejä, jotta juttu paremmin sykähdyttäisi. Uzbekistanilaisen liikenneympyrän reunalla hän heittäytyy fabuloivaksi novellistiksi, jotta pääsisimme paremmin kurkistamaan sikäläisten ihmisten tajuntaan. Siis aitoja ja tunnustettuja kaunokirjallisia vapauksia.

Näistä ja muista poikkeamista Aamulehden johto on nyt hermostunut ja päättänyt nöyryyttää tähtitoimittajaansa taannehtivalla rangaistuksella. Olisivatko he edes huomanneet lisäilyjä, ellei toimittaja olisi itse niitä osviisannut? Me Kuuuselan juttujen uskolliset lukijat olemme aina tajunneet hänen epäsovinnaiset tyylikeinonsa ja nauttineet niiistä. Ei ole tullut mieleenkään höristää korvia, että ovatko nämä nyt edes tosia. Tai mitä journalistien eettiset säännöstöt nyt näistä tuumivat. Parhaat kirjoittajat loikkivat aina raja-aitojen yli.

Ihmeellisen kireitä aikoja elämme. Olen varma, että entiset vahvat päätoimittajat Matti Apunen ja Jouko Jokinen ovat antaneet omaperäiselle alaiselleen täyden tukensa ja olisivat nytkin häntä tukeneet, jos syytökset vapauksista olisivat tulleet heidän pöydälleen. Kuusela on itse puhunut feature-tyyppisistä jutuista, jotka kulkevat toden ja fiktion herkkää rajalinjaa – ja pyrkivät tavallista raporttia syvempään totuuteen, kuten hän huomauttaa. Kunnon päätoimittaja puolustaa parasta toimittajaansa eikä lähde ensimmäisenä nöyryyttämään tätä julkisilla anteeksipyynnöillä ja porttikielloilla. Mukana taitaa olla kostoa toimittajan kärkevistä kommenteista lehteään koskien.

Kyse on myös juttutyypeistä. Matti Pitkon pakinoissa on iät ja ajat sallittu keksittyjä satiirisia epätotuuksia, koska ne liikkuvat eri kategoriassa kuin toisen Matin laajat kuvailut. Pitko on voinut laukoa mitä hyvänsä nimeltä mainituista ministereistä ja Vepan baarin asiakkaista ilman että kukaan on perään haukkunut. En ole yhtään varma, että kiireiset lukijat aina erottavat pakinan muun tyypin jutuista. On nähty, että pakinoiden kohteet voivat loukkaantua aivan  katsomatta siihen, missä kategoriassa heitä pilkataan.

No hyvä. Lopuksi vielä kiitos Matti Kuuselalle rehdin myönteisestä henkilökuvasta, jonka hän minusta kirjoittaa. Tämmöinen alkaa olla sen verran harvinaista, että lämmittää mieltäni. Komeaan kritiikkiinsä Komediateatterin näytelmästäni Päämäärä Tuntematon hän palaa pariinkin otteeseen ja tulee samalla paljastaneeksi mediassa rehottavia henkilöityviä ennakkoluuloja. Kuuselan nostama ”vuosituhannen näytelmä” meni teatterissa viitisen vuotta, mutta Teatterikesän ohjelmiston valitsijat eivät käyneet koskaan sitä edes katsomassa, ei myöskään Hesari.

Jos nyt todella käy niin, että Kuusela ei voi enää kirjoittaa Aamulehteen, minunkin on luovuttava verkkotilauksestani. Mitä siellä enää voi olla? Ei yksi Sihto kesää tee. Lähes kaikki hyvät kulttuuritoimittajat on aikaa sitten siivottu sivuun. Lehti ei seuraa enää edes kotimaista kaunokirjallisuutta, eipä kyllä tietoakaan, ja kopioi tv- ja elokuvajutut Hesarista. Pitkokin on painunut Facebookiin, täällähän me veteraanit vielä keikutaan. Ei ihme, että paperilehden ja pian verkkolehdenkin lukijat kaikkovat nopeasykkeisiin tiedotuksiin, joissa ei tarvitse pelätä henkevän featuren monitasoista piiloviestintää. Sat sapienti.

23.3.2024

 

Onnellisten maassa

Voi mikä fiasko, Suomi otti takkiin 1-4 Walesissa. Ja tästäkö pitäisi yrittää olla onnellinen? Lehden mukaan ostovoima laskee, samoin lasten määrä ja Lohjalla loppuvat synnytykset kokonaan. Lakot sen kun jatkuvat, neuvotteluista ei tietoa. Raskaita menetyksiä seuraa. Näihin ne hallituksen leikkausyrityksetkin valuvat. Ollaan silti onnellisia vaikka hampaat irvessä!

Ylen ykkönen ei palauta kello kuuden aamu-uutisia, vaikka kuinka vetoan. Tänäänkin veivasin Äxän puolelle, missä Paavo Häikiö kiitti seurasta ja kertoi, että Suvi Teräsniskan jälkeen uutiset. Ei tullut, musa vaan jatkui. Kun pääsin MTV:n puolelle, uutiset olivat loppuhenkosissaan. Mutta Ylehän palveleekin nykyisin pääasiassa alle 40-vuotiaita, joten olkoon meidän ikäluokkamme onnellinen siitä mitä vielä saamme. Ei ne uutisetkaan nykyisin totta puhuen juuri onnellisemmaksi tee, tulkoot sitten aamulla tai myöhemmin päivällä.

Tulin tänne maalle suoraan F. E. Sillanpään Seuran vuosikokoukseen ja maanantaina johdin puhetta Mika Waltari -seuran vuosikokouksessa. Siellä JP Koskinen piti kiintoisan esityksen ällistyttävän laajan tuotantonsa alkulähteistä.  Molemmissa seuroissa toimitaan ja harrastetaan kaikenlaista, vaikka Myllykolun Kesäteatteri jää tulevana kesänä kokonaan vaille esityksiä. Tämä oli ennakoitavissa, kun vetävät seurat muutama vuosi sitten väsyivät. Mitään jatkajaa ei nimetty. Teatterista vastaa kunta, joka ei ole koskaan siitä innostunut. Ainutlaatuinen paikka se on, jos joku siihen vielä tarttuisi. FES-seura uudisti sentään sääntönsä, entiset kirjoitin 1975 ja hyvin ovat kestäneet 49 vuotta.

Nimikot ry eli kirjailijoiden ympärille perustettujen yhdistysten kattojärjestö juhli 20-vuotista taivaltaan pari viikkoa sitten SKS:n juhlasalissa. Monet seurat esittelivät toimintaansa, puheita kuultiin, Mika Waltari -seuran pj Juha Salo jopa lauloi. Ilmeisesti kattojärjestöä on tarvittu, vaikka olin aluksi epäileväinen. Aleksis Kiven seuran pj Sakari Katajamäki piti erinomaisen esitelmän Aarre M. Peltosen merkityksestä Eino Leinon tutkijana ja muistojen sekä tekstien kokoajana. Muistan hyvin, kuinka Peltosen uurasta puuhastelua akateemisten kesken halveksittiin aikana, jolloin elämäkertaan keskittyvä tutkimus oli ankarasti pannaan julistettu. Avarakatseisempiin aikoihin on sentään eletty.

Kaikista näistä olisin voinut kirjoittaa enemmänkin, mutta sattui niin, että minua täällä odotti vankka paketti, jonka naapurini Tauno oli arvokkaasti kantanut postilaatikosta kostumasta keittiön pydälle. Moneen kertaan palkittu ja täysin palvellut Aamulehden tomittaja Matti Kuusela oli ystävällisesti lähettänyt muistelmateoksensa Journalisti. Sen parissa vierähtääkin nyt aikaa. Kuusela on virtuoosimainen kirjoittaja, ja hänen synkkävireinen huumorinsa on aina vedonnut minuun. Lisäksi hän on lehdessään urheasti pitänyt suomalaisen runouden lippua korkealle.

Sitä erikoisemmalta tuntuu, että Kuusela aloitti urheilutoimittajana Hämeen Sanomissa ja pitää vieläkin sen alan työtä itselleen mieluisimpana. Sittemmin hn siirtyi Aamulehdessä ”kuivaan” kulttuuritoimituksen. Olen jo lukenut toimittajan muistoja urheiluvuosiltaan, ja niissä riittää ihmettelemistä. Pitkä herkkä suhde Matti Nykäseen nousee kauniisti esiin. Harva on yhtä arvostavasti kirjoittanut Nykäsestä ihmisenä ja samalla kriittisesti mediasta. Urheilun kirouksesta, pitkään piilotellusta doping-ongelmasta Kuusela lataa suorasanaisia tietojaan. Hänellä on vahvat sym- ja antipatiansa eikä hän juuri peittele mielipiteitään. Raikastavaa luettavaa.

Kuuselan muistelmat on jo ehtinyt herättää melskettä ja sananvaihtoa Aamulehden palstoilla. Muistelija tuomitsee aiheellisesti kulttuurin alasajon lehdessään ja esittää joitain sensurointisyytöksiä, joihin entinen päätoimittaja Jussi Tuulensuu on puolestaan vastannut. Elävää debattia. Kaihoisasti Kuusela muistelee kulttuuritoimituksen entisiä loiston päiviä Erkka Lehtolan, Arto Seppälän, Simopekka Virkkulan ja jopa Olavi Veistäjän aikoina. Hän väittää Aamulehden tuolloin hakanneen Hesarin mennen tullen, ja näin muistelen minäkin – olinhan siellä kolumnistina joukon jatkona.

Jatkossa tulee minulle vielä tutumpia asioita, joihin täytyy pian palata, kunhan olen ahmaissut persoonallisesti kirjoitetut muistelmat loppuun. Suosittelen kaikille.

22.3.2024

 

Tiedustelua koko elämä ja historia

Jukka Rislakin uusi teos Tiedustelu ja vakoilu (478 s) saa Kari Rentolan kritiikissä aamun Hesarissa aiheellisesti epiteetin opus magnum. Sitähän se on, pitkäaikaisen toimittajan ja tutkijan laaja nuotanveto tähänastisesta elämäntyöstä. Onhan Rislakki muutakin kirjoittanut kuin vakoilujuttuja, tutkinut Vorkutan vankileiriä ja ydinaseiden sijoitteluja kylmän sodan aikana, mutta tiedustelutietoihin nekin kirjat paljolti nojaavat. Totinen ja kylmäpäinen historian kellarikerrosten tonkija sai välillä niin idän kuin lännen toimijat varuilleen.

Kirjaa on hauska selailla ristiin rastiin, palasteleva rakenne suorastaan yllyttää siihen. Pitkäkantoisia juonenkaaria on vähän, lukija voi niitä itse tykönään muodostella. Monet tututkin tapaukset saavat yksityiskohdista uutta eloa. Näin vaikkapa Hella Wuolijoen vitaalit sekoilut, Kerttu Nuortevan tapaus ja Urho Kekkosen suorastaan yllättävä aktiivisuus tiedustelijana. Siihen liittyivät hänen ensimmäiset työpaikkansa. Voi sanoa, että Kekkonen oli historiamme tehokkain ja menestyksellisin tiedustelija. Oikeana vakoojanakin hän olisi ollut virtuoosi, mutta virkatoimet pitivät häntä aisoissa – samalla monet epäviralliset yhteydet tarjosivat verrattomia tietolähteitä, joista oli hyötyä nimenomaan viranhoidossa.

Rislakki pudottelee pokkana aikamoisia pommeja. Esimerkiksi että neukkujen paras vaikuttaja Viktor Vladimirov ehdotti Kekkoselle Sorsaa pääministeriksi 1972 ja Kekkonen suostui. Oliko tosiaan näin? Kun lähdeviitteet puuttuvat, on luotettava Rislakin lähteisiin ja päättelyyn. Tai että sama Vihtori kehotti Koivistoa jatkamaan pääministerinä 1981, kun tämä jo aikoi erota. Myöhemmin Koiviston päätöstä uhmata Kekkosta on pidetty parlamentaarisena urotekona, jota Virolainenkin tuki. Mutta Rislakki panee senkin siis vähän eri valaistukseen. Herrasmies Viktor V olisi lisäksi pysynyt neutraalina ja taustalla suorastaan auttanut Koivistoa vaalivoittoon 1982. Huomattavasti suoremmin Mihail Kotov ja muut neukut taktikoivat Kekkosen voittoon 1956.

Näinkö syvällä naapuri todellakin souteli Suomen politiikassa. Tulee vähitellen vaikutelma, että aina vuoteen 1991 kaikki merkittävät ratkaisut tulivat tai vähintään varmistettiin idästä päin. Vasta EU-päätöksen jälkeinen kehitys käänsi Suomen nykyisellle suunnalle, jossa ei enää naapurin mieltä paljon kuunnella, päinvastoin pottuillaan minkä keretään. Nyt kun nimittelemme Venäjän presidentinvaalia näytösluontoiseksi  rituaaliksi (mikä se tietysti onkin), kuka muistaa että meillä oli omat vastaavat 1978. Silloinkin Vihtorin V:n sormet pelissä: hän painosti Kekkosta jatkamaan.

Suomalainen kulttuuriväki vilahtelee aika vähän Rislakin kirjassa. Aineksia varmaan olisi enempäänkin. Mainittu Hella W on tietysti näkyvin ja kuuluvin seikkailija sekä poliittisissa että liikesuhteissa niin lännessä kuin idässä. Hauskaa että hän vankilassa istuessaan  tarjoili vakoojakollegaansa Zojaa vielä 1943  Väinö Tannerinlle yhteysnaiseksi, mutta tämä ”ei halunnut käyttää hametietä”.  Toiselta puolen jopa nuoruutemme sankarin Esa Anttalan kaukopartiokirjoja CIA käytti propagandassaan.

Olavi Paavolaisella olisi ollut loistava asema kahden naisen välissä, vaimonsa Sirkka-Liisa Virtamon ja rakastajattarensa Hertta Kuusisen, saada aineistoa kummaltakin puolelta. Edellinen hankki lehtinaisena tietoja läntiseltä tiedustelupalvelulta, jälkimmäinen henkilösuhteillaan suoraan itäiseltä puolelta. Mutta ei vaan Paavolainen käyttänyt tilaisuuttaan, ei kirjoittanut suurta raporttia Suomen ja Neuvostoliiton suhteista, vaikka sai siihen apurahan ja Sylvi Kekkonenkin häntä sihen yllytti. Paavolainen valitti, että ”ei enää puhu tälle ajalle”.

Mika Waltari istui 1940-luvulla Etsivän Keskuspoliitin tiloissa ja kokosi aineistoa kirjoihinsa Neuvostovakoilun varjossa ja Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta. Mutta vaikka pääsi kuumien lähteiden äärelle, ei hänkään kirjoittanut suurta vakoiluromaania. Tai hetkinen. Eikö lääkäri Sinuhe matkaillut juuri Egyptin tiedustelijana lähimaisssa 1300-luvulla ennen Kristusta? Johannes Angelosta voitiin aiheellisesti epäillä kaksoisagentiksi idän ja lännen välillä Konstantinopolissa 1453. Ja Mikael Hakim luovutti läntisiä tietojaan sulttaani Mehmed II:lle sen jälkeen, kun hänet oli kaapattu valloitettuun Istanbuliin. Vakoilua ja tiedustelua koko historian kulku? Nämä ovat omia tulkintojani, Waltari vain vilahtaa Rislakin kirjassa.

Jukka Rislakin tyyli on lakoninen ja totinen, satiirisia piikkejä voi etsiä rivien väleistä. Hän ei väritä eikä pohdiskele, hän latoo indikatiivilauseita tosiksi tietämistään asioista. Häneen on joko luottaminen tai sitten ei. Joitain lieviä varauksia sentään esiintyy. Pitkä kokemus näyttää varmistaneen hänen otteensa aiheesta, jonka hän läpikotaisin tuntee. Kaunokirjallisia kokeitakin hän on aiheista julkaissut. Tiedustelun ja vakoilun välinen raja on tunnetusti veteen piirretty.

Vakoilu on noussut ahkerasti käytetyksi aiheeksi,  ja nykyisin liikutaan varmemmalla pohjalla kuin entisissä agenttiromaaneissa. Omaa kokemusainesta toi kirjohinsa alan uranuurtaja John Le Carré ja seuraajia on paljon. Televisio näyttää parastaikaa Kari Heskasen teräksisellä äänellää juointamaa vakoilun dokumenttisarjaa, jossa on yhtäläisyyksiä Rislakin kirjaan. Tapauksia valotetaan nyt monelta puolelta. Toisaalta eikö ole vähän haikeaa, että ahkera tutkimus karistaa vakoojen vaiheilta kaiken salamyhkäisen glorian?

Kari Tarkiaisen tuoreesta kirjasta Taikaa ilmassa löysin vielä yhden humanistin vakoojahommissa. Kirja kertoo henkevästi Viron historiasta, kulttuurista ja nykypäivästä. Siellä seikkailee kielentutkija ja estofiili Lauri Kettunen tiedustelutehtävissä Virossa talvisodan puhjettua 1939-1940. Hän yritti puolisalaisesti kartoittaa sotilaallisen yhteistyön mahdollisuuksia maittemme välillä, mutta sai kylmän vastaanoton. Viron johtajat Päts, Laidoner ja muut luottivat Neuvostoliiton hyvään neuvottelutahtoon ja kummastelivat Suomen ryhtymistä epätoivoiseen vastarintaan ylivoimaista puna-armeijaa vastaan. Historia sitten osoitti, kumpi puoli teki oikean ratkaisun. Kettusen matkasta saisi oivan pienoisromaanin.

Paljon muutakin kiintoisaa tietoa Tartossa asuva arkistonjohtaja emeritus tarjoilee nimenomaan sikäläisestä näkökulmasta, joka ei meillä sittenkään ole kovin tuttu. Antoisaa luettavaa rinnan Juhani Salokanteleen viime vuonna ilmestyneen Vastaanpanemisen kulttuurihistorian kanssa. Joskus tuntuu, että suomalaiset tutkailevat virolaista kulttuuria ja lähihistoriaa suorastaan innokkaammin kuin he itse. Molemmat kirjat houkuttelevat taas kesäisiin Viron matkoihin, saas nähdä.

17.3.2024

 

 

 

Ylen ykkösen armoilla

Myönnän olevani urautunut. Tai oikeammin elimistöni on, tämä psykofyysinen koneeni on jämähtänyt tiettyyn aikatauluun. Herään joka aamu vähän vaille kuusi, oli yö millainen tahansa. En voi sille mitään. Oikeastaan olen aina nauttinut siitä.

Napsautan Yle ykkösen päälle ja kuuntelen hetken kaunista klassista musiikkia. Pian Charlotta Hagforsin kehräävä ääni ilmoittaa uuden päivän alkavan. Hän kertoo nimipäiväsankarien nimet ja ilmoittaa auringon nousu- ja laskuajat. Pääsen kartalle ja kalenteriin. Sitten uutiset, vain pääkohdat, Jan Fredrikson lukee asiallisesti. Ei mitään erityistä, tavallisia sotia, kansanmurhia ja lakkoja.  Sytytän lampun, olen valmis astumaan päivään.

Mutta ei, nyt tämä vakiintunut rutiini ei enää toistu. Se on menneisyyttä. Vuoden alusta musiikki on jatkunut kello kuuden yli aivan keskeytyksettä. Charlottaa ei kuulu, Jan ei lue uutisia. Ei edes Jalmari Laineen miehekästä juontoa.  On veivattava vanhasta radiostani joku toinen asema, MTV tai Suomi tai muu, sieltä pamahtaa räikeää rokkia ja tunteettomia uutisia ilman mitään johdatusta. Aamu ei enää avaudu kuin silloin ennen.

Tämä ei nyt ole elämän suurimpia ongelmia. Joku etevä päällikkö on tietysti tietoliuskaltaan huomannut, että meitä Ylen ykkösen aamukuuntelijoita on säälittävän vähenevä joukkio, meiltä voi hyvin napsaista ensimmäiset uutiset pois. Toimittajat saavat puoli tuntia lisää aamuvapaata. Suurempiakin leikkauksia yhteiskunnassa tehdään, olen kuullut, kohta yhä suurempia. Miksi valittaa jostakin uutisista, niitähän tulee kohta tulvimalla joka puoles tunti jokaiselta kanavalta. Seitsemältä kuullaan ykköseltäkin nimipäivät ja auringonnousut. Mutta silloin olen jo hakenut lehdet, valmistellut aamiaista ja avannut telkkarin. Päivä on jo pitkällä.

Tämähän onkin vain tunne- ja tottumiskysymys. Ykkösen ohjelmapäällikkö on ajatellut, että ravistellaan vähän noita ikäloppuja radionkuuntelijoita, ei enneta niiden vaipua rutiineihinsa. Kysymyshän on vain psykofyysisen olemukseni pakkomielteestä, joka vähitellen unohtuu kuten monet muutkin vanhan hyvän ajan asiat. Täällä maalla nämä tietovälineet ovat hyviä kumppaneita kirjojen lisäksi. Ykkösen kuuluttajistakin on tullut sisäpiirihenkinen keskustelukerho, joka hyvin tuttavalliseen tyyliin valaisee ohjelmia taustoineen.

Kun kerran aloin, ihmettelen samalla kaikkia väliaikapimputuksia, jotka ovat aika irriteeraavia. Vanha kunnon pimpampulla on toista, sen kestää aina. Lisäksi Ylellä on käsittämätön vimma mainostaa omia ohjelmiaan, Jos joku uusi tv-proggis alkaa kolmen viikon päästä, nyt sitä jo rummutetaan joka välissä. Toisto tuskastuttaa usein siinä määrin, että päätän varmasti jättää kyseisen ohjelman väliin. Kosto se on pienikin kosto, näin himotuista katsojaluvuista jää ainakin yksi hapan tyyppi pois. Mutta nuoria katsojia ja kuulijoita täytyy tietysti metsästää hampaat irvessä ja kaikin keinoin. Itse ohjelma sisältöineen ei ole enää kyllin tehokas houkutin.

Viikonloppu on siitä levollinen, ettei edellä mainituista tarvitse huolehtia, ne ovat arkimurheita. Tänään lauantaina  kuuntelen lounaan ohessa Levyautakuntaa, jotta saan edes vähän tuntumaa aikamme popmusiikkiin. Päivällä präikynänkin kestää paremmin kuin aamuun havahtuessaan. Holmenkollenin kisat tulevat näköjään vain joltain maksukanavalta, joten aikaa säästyy muuhun. Illalla saunan lämmitystä, lauantain toivotut levyt ja sitten keskityn katsomaan kolme tuntia Spartacusta, koska se sattuu sopimaan juuri meneillään olevaan työsuunnitelmaan. Ehkä ensi viikolla alkava lakkokin saa uutta pontta ja taustaa Rooman vanhasta orjakapinasta, vaikka silloin oli vähän verisemmistä asioista kysymys. Lakko-oikeuksien rajoituksista ei Spartacuksen ja Rooman senaattoreiden välillä paljon neuvoteltu. Kun lakko kukistettiin, päitä putoili. Kummalta puolelta nyt putoilee, hallitukselta vai ay-johdolta?

Kävin Tampereellakin. Tayksista serkun leski oli tosin jo siirretty tänne omaan terveyskeskukseen, katolta pudonnut lumivyöry oli koitunut kohtalokkaaksi. Poikkesin Suomalaisella Klubilla katsomassa näyttelyä ”Näyttelijät sodassa”, jonka Seppo Mäki on ansiokkaasti koonnut. Odotimme paikalle Aleksis Kiven Seuran johtokuntaa, joka oli 45 minuuttia myöhässä. Sinä aikana sain Sepolta hersyvää yksityisesittelyä näyttelystä, Liisa täydensi. Ehdin juuri TT:n suurelle katsomaan Piafia, jossa nähtiin surkeutta, rahapulaa, sairauksia, huumeita, naintia edestä ja takaa sekä väliin laulun loistoakin; siis semmoinen viihdyttävä kahdeksikon esitys. Annuska Hannula riehui ja kärsi pääroolissa täysin palkein. Vanha tuttava Arttu Ratinen heilui managerina, kun vakituinen Ville Majamaa oli jostain syyystä estynyt. Kaunis salonki täpötäysi, tällainen varma tarjonta vetää.

Uutta viikkoa kohti. Maanantaina yritän unohtaa vanhat tapani ja kurottaa uusiin. Pääasia täällä kuitenkin on täydellinen työrauha, liiankin hiljainen, mutta lupaava, tyynnyttävä ja sisäisesti sytyttävä. Jääkööt ne kello kuuden kuulumiset kuulematta, ne on kuitenkin niitä samoja työriitoja, rähinöitä, sotaharjoituksia, etujen leikkauksia ja kunnianloukkauksia. Niiden kanssa on elettävä.

9.3.2024

 

 

Uusi uljas presidentti

Hienosti meni vallanvaihto. Media ei keksinyt juuri mitään rikkeitä. Masentavaa oli kuulemma vain se, että kaikki pukeutuivat mustiin kuin hautajaisissa. Etiketti pitää uusia! Kun maailma on yhä mustempi, iloisia värejä olisi läikytettävä edes hallitsijoiden puolisoiden asuihin. Toimittajan tarkka silmä havaitsi vetoketjun näköisen vehkeen rouva Innes-Stubbin puvun liepeessä. Sen sanoma on pikimmiten selvitettävä! Mitään ei panna mekkoon turhan takia.

Tyylin mukaista oli ainakin se, että presidentit käyttivät frakkia, kunniamerkkejä, vitjoja ja silinteriä. Matti Klingekin olisi ollut tyytyväinen. Myös puheet olivat punnittuja ja esitettiin vakuuttavasti. Eduskunnan puhemies ei jäänyt presidenteistä jälkeen muuten kuin tumman pukunsa puolesta. Uusi perinne syntyi: myös eroavan presidentin puolisoa kiitettiin, mikä oli kaunista ja paikallaan. Uudesta puolisosta ei vielä tiedetä sitäkään, kuinka hän tulee niveltämään roolinsa Kone Oyj:n petoksiin, korruptioon, häirintään ja syrjintään. Ei pelkoa, ei hän näihin sentään itse ole syyllistynyt, tuskin moni muukaan Koneessa, hän vain tutkii tiimissään työpaikan eettisiä kysymyksiä. On toivottava, että hänen ammattitaitonsa näissä asioissa jää vähälle käytölle presidentin linnassa. Suomalaisesta työelämästä voi muuten löytyä paljonkin tuuletettavaa, kunhan oikeustieteen maisteri Innes-Stubb pääsee ensin selville tulevasta toimenkuvastaan.

Olen kuunnellut enimmän osan tohtori Jenni Haukion kirjasta Sinun tähtesi täällä. Siinä on oppimateriaalia enemmän kuin kylliksi uudelle puolisolle. Seuraaja Suzanne voi vähän ihmetellä edeltäjänsä Jennin korkealentoista topeliaanis-isänmaallista viritystä kirjassa, ja tuskin hän sitä semmoisenaan yrittääkään omaksua. Näkeepä kuinka vilpittömän ihanteellisesti ja tunnontarkasti edeltäjä on meillä hommaansa hoitanut. Kirjallisuuden asiaa Jenni on ansiokkaasti edistänyt ja sanoo odottavansa maltittomasti puolisonsa poliittisia muistelmia, joiden toivoo ilmestyvän pikapuoliin. Niin toivon minäkin ja moni muu. Niinistö ansaitsee jo nyt kaikki häneen kohdistetut kiitokset.

Tunsin kieltämättä ylpeyttä uuden presidentin esiintymisestä ja kauniista rouvastaan myös. Stubb puhutteli diplomaatteja sujuvasti kaikilla kielillä. ”Mitä, puhuiko hän viittä kieltä. Entä oliko hänellä asiaa?” Näin virnuili 63 vuotta sitten kantasuomalainen kirvesmies-aforisti Lauri Viita. Stubbilla tuntui olevan paljonkin asiaa diplomaattikunnalle. Sen jäseniä olisi kannattanut vähän enemmän esitellä lähetyksessä sen sijaan, että tutut spekulantit studiossa pyörittivät arvailujaan presidentin tulevista toimista. Sitä paitsi diplomaattikunta voisi virkaanastujaisissa sonnustautua kansallisiin juhla-asuihinsa, näin saataisiin rituaaliin lisää sitä kaivattua värikkyyttä. Suomalaisesta virkakunnasta kun tuskin kukaan rohkenisi pukeutua kansallispukuun.

Uuden aikakauden alku on siis lupaava. Alex Stubb hoiteli rituaalit kuin olisi ikänsä niitä harjoitellut. Ainoa joka erehtyi kättelyjärjetyksessä oli vanha presidentti, ja hänkin suhtautui siihen huumorilla: ”Vielä on näköjään opeteltavaa”. Leppoisa tv-show kaikkine toistoineen ja kumarruksineen. Suomessa täytyy olla tällaisia parahultaisia pönötyksiä, niistä pidämme. Mitään karnevaaleja on turha odotella tulevina itsenäisyyspäivinäkään. Mutta jotain uutta väriä ja värinää sentään? No jaa, Pirkko Mannola ehkä laulaa linnassa.  Ja urheilijoita tulee sisään kamanat ryskyen. Entä jotain uutta, jotain sinistä?

Kävin Kauppatorilla lohisopalla ja poikkesin samalla linnassa kirjoittamassa onnitteluni  Stubbin kirjaan. Jonoa oli noin 70 metriä, paljon nuoria ja naisia. Ei hätää, ihan kohta ruvetaan noukkimaan mokia Stubbin toiminnasta. Tärkeintä on varmistaa, etteivät hänen suosiolukemansa vaan yllä edeltäjän tasolle, sillä liian suosittu presidentti on tunnetusti vaaraksi demokratialle – ainakin jos on uskominen tutkijoita, asiantuntijoita, kommentaattoreita ja kaiken maailman dosentteja. Presidentin kuherruskuukauden suosiohuippu laskeutuu pikapuoliin siedettäviin lukemiin ja päästään politiikassa takaisin normaalin tappelumeininkiin. Naapurin murhamieskään tuskin keksii ihan pian uusia konnankoukkuja. Valtakunnassa toistaiseksi kaikki hyvin.

Joten voin rauhassa kerätä kamppeeni ja painua takaisin maalle harjoittamaan kirjallista toimintaa – hoitakoot maata ne, joilla siihen on taito, virka ja kutsumus. Uusi uljas luuta heilukoon!

2.3.2024