Piti miettiä enemmän Japanin matkan vaikutelmia, mutta aina hyökyy vastaan uusia asioita. Nyt huomasin keskustelutilaisuuden läheisessä KOM-teatterissa, missä puhuttiin Lauri Hokkasen kirjasta Kommunismin teloitettu unelma (Docendo), erityisesti Seppo Toivaisesta ja hänen elämästään ja tragediastaan. Vilkas keskustelu ja tutustuminen tuoreeseen kirjaan herättivät monia muistoja, vaikka en kuvattua liikettä lähellä ollutkaan.
Seppo ”Tossu” Toiviainen oli opiskelutovereitani 1960-luvun alussa. Hän opiskeli kansanrunoudentutkimusta ja kirjallisuutta Helsingin yliopistossa, hän kuului professori Matti Kuusen sähköistävään vaikutuspiiriin kuten ystävämme Hannes Sihvo ja minäkin vähän loitompana. Näistä vaiheista olen kirjoittanut muistelmissani. Kuten Kari Sallamaa näkyy todenneen, Toiviainen olisi todennäköisesti noussut Kuusen seuraajaksi professorina, jos olisi jatkanut kansanrunouden laitoksella. Mutta hän valitsi toisin.
Teimme kerran Toiviaisen kanssa yhteisen junamatkan Hämenlinnaan Nuoren Voiman Liiton talvipäiville, missä taisimme molemmat saada jonkun palkinnon. Puhuimme paljon ajan kirjallisuudesta, ja muistan Tossun ironisoineen modernismin kannattajia, jotka vannoivat Hyryn, Meren ja Haavikon nimeen. Puhetoverini vaati sosiaalista otetta ja yhteiskunnallista kirjallisuutta. Ei ollut suuri yllätys, että hän pian siirtyi sosiologiaan ja muutti Tampereen yliopistoon.
Suurempi yllätys oli kieltämättä hänen loikkauksensa politiikkaan ja rakettimainen nousunsa taistolaisen liikkeen kärkeen. Hokkasen kirjasta käy ilmi, että Toiviaisen esimies Antti Eskola vastusti kaksi käsin assistenttinsa valintaa: ”Tieteestä putoat kärryiltä ja politiikkaan turhaudut.” Näin sitten kävikin. Olisi Tossun kannattanut kuunnella oppi-isäänsä Eskolaa, joka itsekin kipuili poliittisen valinnan äärellä, liittyi SKDL:ään, mutta ei sen edemmäs. Toiviainen halusi mennä loppuun saakka. Yhtenä yönä hän huomasi olevansa kommunisti, ja tehtäväkseen hän näki vallankumouksen toteuttamisen Suomessa. ”Kaikki kommunsmille, vaikka henki menisi.”
Niinkin sitten kävi. Toiviainen nousi kansanedustajaksi, kommunistisen fraktion teoreettis-ideologiseksi johtajaksi, Taisto Sinisalon seuraajaehdokkaaksi – mutta pettyi, alkoholisoitui, eristäytyi ja joi itsensä kuoliaaksi 61-vuotiaana. Loistava lahjakkuus hukkasi itsensä politiikan syövereihin. Hokkanen kuvaa tuhon tien suorasukaisesti. Melko murheellista luettavaa.
Miksi Tossu valitsi niin kuin valitsi? Hänen terävä älynsä ja aktiivinen luonteensa johtivat hänet harhaan. Hän halusi ennen muuta toimintaa ja tekoja, pelkkä tutkiminen ja teoretisointi eivät riittäneet. ”Vaikka kaikki maailman yliopistot vallattaisiin, vallankumous ei edistyisi pätkääkän”, hän toisti. Hän halusi yhteyttä reaaliseen työväenluokkaan, vallankumouksen todelliseen avaintekijään, mutta se ei häneltä onnistunut. Esiintyminen ja agitointi kiehtoivat häntä, mutta jotenkin hän kadotti samalla yhteyden todellisuuteen. Ei Suomi ollut sellaisessa vallankumouksen tilassa kuin hän kuvitteli. Hän takoi veitsenterävää päätään tylyyn kiviseinään. Sisimmässään hän oli ihan liian pehmeä ja idealistinen pärjätäkseen kovassa politiikassa.
Hyvä että Hokkanen muistaa myös Toiviaisen elävän suhteen kirjallisuuteen. Sepon isä Jaakko Toiviainen oli upseeri ja samalla kirjailija, joka kirjoitti ensimmäisen ja hyvin ymmärtävän arvostelun Linnan Tuntemattomasta sotilaasta Hämeen Sanomiin. Seppo lunasti aluksi isänsä toiveet, mutta erkani siitten polittisesti äärimmäisen vastakkaisiin asemiin. Oli liikuttavaa lukea, että isä puolusti silti julkisesti Aamulehdessä poikaansa, kun ryöpytys tätä vastaan alkoi kuumentua. Totta puhuen Sepon puheiden ja artikkelien sananvainnat toistelivat puoluepäätöksiä tai olivat räväkässä provokatiivisudessaan usein älyttömiä ja kohtuuttomia.
Seppo palasi kirjallisuuteen vielä poliittisen uransa lopulla 1984, jolloin hän julkaisi kirjan Christer Kihlmanin maailmasta. Pätevä vaikka keskeneräinen kirja se on ja osoitti, millaiset mahdollisuudet Sepolla olisi ollut myös kirjallisuudentutkijana. Hänen tärkeitä kirjojaan oli Hannu Salaman Siinä näkijä missä tekijä (1972), jota hänen aatoverinsa äärivasemmalla vastustivat ja pitivät todellisuutta vääristävänä. Toiviaisen oli vaiettava omasta näkemyksestään. Tämä jatkunut sisäinen ristiriita aatteen ja todellisuuden välillä osaltaan söi miehen itsetuntoa tuhoisalla tavalla.
Lauri Hokkasen kirja on mielenkiintoista luettavaa varsinkin niille, jotka ovat tuon ajan eläneet ja poliittisia taistoja viereltä seuranneet. Keskustelu sen aiheista kuumeni suorastaan vilkkaaksi 60-luvun tuntojen malliin KOM-teatterissa viime torstaina. Nimekäs paneeli pisteli puheenvuoroissaan asioita kunnolla kohdilleen, ja melkein täysi sali koostui vielä elossa olevista vuoden 1968 veteraaneista, vanhoista aatteen konkareista. Keskustelussa ei turhaan kaihdettu sanoja kommunisti ja Neuvostoliiton ihailu, joita taiteilijoiden kuten Kaj Chydeniuksen ja Kaisa Korhosen muistokirjoituksissa hienotunteisesti yleensä kierrettiin. Hokkasen kirjassa myös veriset sanat sanotaan niin kuin ne ovat. Paitsi surullista, myös tervehdyttävää luettavaa, parhailta osiltaan hyvin suositeltavaa. Vaikka paljon tiesinkin, silmäni avautuivat entisestään, eritoten tuulimyllyjä vastaan taistelleen toveri Tossu Toiviaisen tragedian ääreltä.
27.4.2024
