Matkamuistoja ja maakuntaoopperaa

Niin laskeuduin taas Kyrön hulmahtaviin suvimaisemiin – likipäin kesäähän tämä jo on, koivunlehti miltei täysikokoinen ja tuomi kukkii. Nautin hivelevästä helteestä ja luen tuolissani omenapuun alla hyvää kirjallisuutta, josta kerron myöhemmin. Kalassakin kävin ja toin hauen ja pari lihavaa ahventa; kalasoppa porisi kattilassa. Perunat on maassa ja orvokit piharapun koristelaatikossa, mitään tämän enempää en nyt juuri voi elämältä toivoa.

Kaiken lisäksi törmäsin heti täyslaidalliseen täkäläistä kulttuuritarjontaa, josta on kerrottava.

Ikaalisten vanhassa kauppalassa, sen Omalla Tuvalla pidettiin ensinnä harvinainen matkailuilta. Matti Huusari kertoi Kiinan matkastaan vuodelta 1974, kun  siitä on nyt kulunut 50 vuotta! Muistan hänen silloisen kertomuksensa tuoreeltaan, ja nyt saatiin rikastettu kertaus. Matti matkaili opettajien joukkueessa junalla Venäjän arojen halki Pekingiin samaa reittiä kuin vielä varhaisempi valtuuskunta 1953 Sylvi Kekkosen johdolla. Sama reissu, jolle Pentti Haanpää otti matkatavaroina paperikassiin kalossit, tupakkamassin ja kaksi jaloviinapulloa. Näitä valtuuskuntia silloin oikein kutsumalla kutsuttiin kommunistisen Kiinan saavutuksiin tutustumaan.

Matin sankarimatka oli sikäli historiallinen, että hänen joukkonsa reissasi aikana, jolloin Mao vielä hallitsi maata ja kulttuurivallankumous oli käynnissä. Kadut olivat täynnä polkupyöräilijöitä, yhtään autoa ei dioissa näkynyt – jaa sentään joku hassun näköinen kolmipyöräinen. Kun minut haastettiin samalla kertomaan jokunen sana tuoreemmasta Japanin matkastani, ero oli siinä suhteessa huikea. Muutamat matkatoverini tarkkailivat maata lähinnä vallitsevien automerkkien kautta ja ihastelivat joustavaa liikennejärjestelyä ruuhkista huolimatta.

Matin erikoishuomiot koskivat tietysti arkkitehtuuria havainnollisin kuvanäyttein. Taidokkaita kattorakennelmia ihailimme niin pyhissä paikoissa kuin tavallisissa asumuksissa. Matti väitti, että kiinalaiset osaavat valmistaa taloja, jotka joustavat puisten pylväiden varassa eivätkä sorru edes maanjäristyksissä toisin kuin kuulemma japanilaiset. Yritin puolustaa japanilaisia, siellähän on enemmän järistyksiäkin, mutta asiantuntemukseni ei yltänyt Matin havaintojen tasalle.

Nautimme pöydissä ystävien kanssa kiinalaisvaikutteista tarjoilua ja selasimme vanhoja kirjoja ja taannoiset maolaiset muistot kihahtivat nuppiimme. Oli se villiä aikaa, monet kulttuurin lähettiläät noutivat tosissaan innoitusta punatähden loisteesta. Kunnes into hiipui, ja nyt eletään sitten kokonaan toista aikaa, jolloin Kiinan liikahduksia tarkkaillaan pikemmin pelon kuin ihailun vallassa.

x x x

Tästä nopea siirtymä hyvään Hämeenkyröön, missä kulttuurinen väki kokoontui pitkästä aikaa kolme vuotta sitten yksityistettyyn Koskilinnaan. Mitäpä näimme siellä? Kerrassaan uuden kotimaisen oopperan, joka perustui Sillanpään teokseen Elokuu. Se ei suinkaan ollut kyröläistä tekoa, vaan tuontitavaraa – ensi-ilta oli äskettäin Kangasalla. Ihailtava oli nuorekkaan tekijäryhmän rohkeutta, kun tarttuivat huimapäisesti näin vaativaan teokseen, josta Matti Kassila on tehnyt ylittämättömän hienon elokuvan.

Ilmeisesti oma Sillanpää-oopperamme (2017-18) on innostanut tekijöitä eri tahoilla, viime kesänähän nähtiin Myllykolussa ooppera Ihmiset suviyössä. Sillanpäätä ryhdytään laulamaan monissa miehin ja naisin. Ei kai voi vielä puhua buumista. No joka tapauksessa, kuinka toimi tämä Kulttuuriyhditys Eiku ry:n (mikä nimi) tuottama produktio Elokuu?

Ryhmän musiikillinen viritys edustaa korkeaa koulutustasoa, on elävä kuusimiehinen orkesteri ja kauniita nuorten solistien ääniä. Helsingin Konservatoriossa ja yliopistossa opiskellut Esko Alanen on säveltänyt vaihtelevan melodista musiikkia, jossa alkupuolella jouset ilakoivat ja lopussa kuullaan tummempia ääniä. Yleinen ote on keveänpuoleinen, nimeäisin tämän pikemmin kansanomaiseksi laulunäytelmäksi kuin oopperaksi. Alussa ollaan hyvinkin uskollisia Sillanpän tekstille, mutta lopussa siitä irtaudutaan jokseenkin kokonaan. Lupaavan alun ja väliajan jälkeen esitys lässähtää pahan kerran.

Ensinnä ohitetaan vaisusti alkupuolen mahdolliset nousukohdat, joiden katalysaattorina toimii Maija Länsilehdon entiselle rakastetulleen Viktorille tuoma tuliaispullo. Esitys ei kumma kyllä tartu sen aiheuttamaan draamalliseen räjähdykseen. Ilomielisestä Maijasta on sitä paitsi tässä tehty mahtipontinen matroona, Saima on lähempänä alkuteoksen henkeä. Sundvall itse, komea baritoni, kekkuloi jokseenkin ulkopuolisena hahmona kolmiodraamassa.

Väliajan jälkeen on tuotu mukaan iltamatanssit sadunkerrontoineen, joita ei ole Sillanpään teoksessa. Ehkä on haluttu vähän operettimaista väriä synkeään kohtalondraamaan. Paha vain, että mitään kohtalondraamaa ei tulekaan. Kuinka mahtavan aarian tarjoaisikaan Viktor Sundvallin kuolinkohtaus! Sen korvaa pikkupoika, joka menee kontilleen lakanan alle – ja esittää ilmeisesti Viktorin ruumista. Iltamaväki kerääntyy ympärille murheisena äimistelemään. Miten kuoli mies noin yhtäkkiä, siitä ei kerrota. Loppu on vakavaa kuoroveisuuta.

Näinkin voi tehdä, ja ehkä jotkut pitivät näin äärimmäisestä pelkistyksestä. Ohjaaja on Julius Martikainen, libreton tekijää ei mainita. Ahdas näyttämö ja kömpelö lavastus eivät tietysti tarjoa paljon liikkumavaraa. Ei ole haluttukaan näytellä loivaa markkeerausta kummemmin. Voi ihme mitä Elokuusta voisikaan tehdä! Ajatelkaa vaikka makeaa laulavaa mankelikohtausta kaikkine eroottis-toiminnallisine mahdollisuuksineen… Ja kun tullaan saunasta, eikö sitäkin voisi edes vähän puvustuksen sipaisuilla tehostaa. Ja ei kai nyt renki Taave sentään lähde iltamiin ja lauleskele valkoisessa paidassa kravatti kaulassa!

No jaa, kaikenlaista voi huomautella, mutta esityksestä pilkahteli kuitenkin aito yrittäisen ilo ja ilmeinen halu tulkita Sillanpään draamaa niillä keinoila, joita ryhmällä oli käytettävissä. Turhan paljon jättivät käyttämättä. Ylivoimainen tehtävä ainakin tässä vaiheessa. Seuraava yritys voi olla jo jykevämpi, eletään toivossa.

19.5.2024

 

Euroviisut, Paula ja Kianto

Tarkkailujoukkueemme näkökulmasta Euroviisut sujuivat olosuhteisiin nähden hämmästyttävän hyvin. Melkein kaikki laulu- ja jumppanumerot esitettiin, pisteet laskettiin ja voittaja löytyi. Vain pari omantunnonherkkää pakeni äänestystulosten esittämistä. Vaikka Israelin edustaja sai vetää viisunsa, pommeja ei putoillut eikä terroristeja työntynyt saliin. Israelin äänivyöry (Suomen yleisöltä täydet 12 points)  järkytti pahoin jopa Marco Bjurströmin.

Silti on puhuttu kaaoksesta ja vaadittu EBU:n puuttumista kovin kourin laulukilpailuun. Mitä Euroopan yleisradioliitto voisi tehdä? Poistaa ennalta huonosti käyttäytyvät maat kisoista? Kieltää väkivalloin mielenosoitukset? Ristiriitoja tulee aina olemaan maiden välillä ja niiden sisällä. Euroopasta ei saada enää idyllistä suvantolaa. Aina tulee jotain uutta kähinää ellei pahempaakin.

Idylli vallitsi vielä 1993, jolloin minulla oli ilo seurata finaalia Irlannin Millstreetin hevostallissa. Ei mitään ongelmia pienessä leppoisassa kylässä. Suomen edustajan Katri Helenan kassa ajelimme hevoskyydillä pitkin vehreitä kunnaita ja hurautimme helikopterilla Dubliniin. Suomen karsintaa (Katri, Paula, Arja,  Marjorie) Jyrki Hämäläinen piti herttaisen sopuisana ompeluseurana. Mutta silloin vielä oikein laulettiin eikä pyöritty pyroletkut kädessä.

Paulalle vietettiin nyt kiitosjuhlaa Tampereella. Kostea tunnelma näyttää kihonneen huippuunsa. On julkaistu suurteos Paulan miehistä, joita on riittänyt. Hänen aviomiehistään olen tavannut sen reilun urheulukentän hoitajan Oulusta sekä poikaystävistä Ike Kanervan. Näiden kahden kukkotappelu Paulan 50-vuotispäivillä oli pidättelevän draamallista seurattavaa.

Median huomio todistaa vastaansanomattomasti, että Paula Koivuniemi on monin verroin merkittävämpi tekijä Suomen kulttuurielämässä kuin joku Ilmari Kianto. Korpikirjailijaa vielä juhlittiin eilen Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä kohtuullisen vaimein menoin. Sillanpään 100-vuotisjuhlat pidettiin sentään suurella näyttämöllä 1988, vaikka Kiannon mielestä Nobel-palkinto meni väärälle miehelle.

Juhlassa nähty Hannu Kahakorven dokumentti ”Ilmari” on häpeilemättömän vanhanaikainen suurmiespysti kohteesta, jonka räiskyvän värikäs elämä olisi tarjonnut aineksia vaikka kuinka elävään muotokuvaan. Sen sijaan oli päätetty silotella ja kaunistella ja näyttää Korvenkiron parempi paraatipuoli. Suomussalmen sulttaanista on ilmestynyt vastikään suorasukainen elämäkerta ja aiemmin muutama tutkimuskin, mutta niitä dokumentin tekijäryhmä ei ole vaivautunut vilkaisemaan.

Tuloksena on suurpiirteistä sinne päin -kerrontaa ja pientä lipsumista. Kianto ei talvisodan kuuluisassa sikarilaatikkotekstissään anonut ”armahdusta” itselleen, vaan kirjoitti asiallisesti: ”Venäläiset toverit, kunnioittakaa sivumenolla köyhän kirjailijan kotia jne.” Kirjailija ei saanut tempustaan vain vankeutta, vaan maanpetoksen yrityksestä kuritushuonetuomion. Eikä hän yhtäkkiä vain palannut kotiin, vaan hänen koulutoverinsa presidentti Kallio armahti hänet.

Pikkuvirheitä tulee aina, mutta täsmälliset lähdetiedotkin olisivat helposti saataville. Elokuvan parasta antia ovat vanhojen dokumenttifilmien väläykset ja Raija-Liisa Kiannon hereät lausunnot, joissa Iki lopullisesti nostetaan nuhteettomuuden rakastettavalle jalustalle. Yksi kirjailijan pojanpoika murisi lämpiössä, ettei Iki tosiaankaan ollut mikään malli-isä, kuten dokumentti halusi todistella. Lapsia oli eri äideistä toistakymmentä, osa hylättynä maailman tuulissa. Kiannon minä-kertoja saa dokumentissa kumman yksivakaan todistajahahmon.

Mutta juhlakuva saatiin ja sen päälle Liisa-Maija Laaksosen voimallista lausuntaa sekä hatarasti valmisteltu keskustelu, josta jäi kuitenkin mieleen Hannu Mäkelän pari hyvää lausumaa. Hän puolusti vahvasti vanhaa suomalaista kirjallisuutta ja suomen kielen kauneusarvoja. Suomen koululaitokselle lähetettiin vetoavia terveisiä: onko vielä mahdollista pelastaa nuorten lukutaidon rippeitä? Kuinka kauan meillä ylipäätään vielä osataan lukea saati ymmärtää Ilmari Kiannon kielellisesti ilotulittelevaa kerrontaa?

14.5.2024

 

Kuinka oikeusoppineesta tuli kirjailija

Toisinaan on ihmetelty, miksi professori Aulis Aarnio jätti kansainvälisiin mittoihin kohonneen oikeustieteilijän uransa ja ryhtyi kaunokirjailijaksi. Minulla on tästä omakohtainen käsitykseni, joka vain vahvistui, kun kuuntelin lähes nelituntisen Aarnion muistoseminaarin tiistaina Porthaniassa, jonka pihaan oli leiriytynyt palestiinilaisia puolustava mielenosoitus.

Jukka Kekkosen vetämässä seminaarissa Auliksen ystävät ja oppilaat selvittelivät juurta jaksain niitä oikeusfilosofisia keskusteluja, joita ovat vuosikymmeniä sitten hänen kanssaan käyneet. Esitelmät olivat luvalla sanoen erittäin oppineita, spesifisiä, fakkiutuneita ja sisäänpäin omaan piiriin kääntyneitä. Kävi ilmi, että Aulis ja kuutisen muuta oikeusoppinutta elivät 1970-luvun alussa kiihkesti uudistavaa murroskautta ja pyrkivät voimallisesti ravistelemaan siihenastista oikeusteoriaa ja normien tulkintoja. Pelkkä lain kirjaimeen tuijottaminen ei enää oikeustapauksissa riittänyt, vaan tulevia tuomareita opetettiin ottamaan huomioon yhteiskunnallinen tilanne, konteksti, ja perustelemaan tuomionsa, mistä ei aiemmin kannettu paljonkaan huolta. Riitti että tuomarin nuija paukahti.

Tämähän oli ihan kiinnostavaa ja tuotti aikanaan paljon muutoksia oikeudelliseen ajatteluun ja käytäntöihin. Todettiin yksimielisesti, että Aulis Aarnio nimenomaan toi Suomen oikeusistuimiin perustelut. Taustalla oli poliittisia ja yleisiä demokratisoimiskehitystä edistäviä trendejä. Näihin ei kuitenkaan kovin konkreettisesti esitelmissä viitattu, vaan käsittelyt liitelivät tukevasti teorioiden ja kielipelien yläilmoissa. Silloisen juristikunnan innostus, kun he saivat muotoilla keskeisiä asioita uudella tavalla, tuli muisteluissa silti hyvin esiin. Auliksen poikamaisen naivistinen innostus oli näiden pohdintojen keskiössä.

Vähän tulin minäkin näitä vaiheita tuntemaan, kun vaimoni Elina opiskeli siihen aikaan oikeustiedettä ja kävi Demokraattisten lakimiesten tilaisuuksissa. Meillä Sepänkadulla vieraili näitä juridiikan tulevia tähtiä, joista Urpo Kangas pätevöityi sittemmin Aarnion oppilaana ja seuraajana siviilioikeuden professoriksi. Seminaarisssa hän pohjusti esitelmässään selväkielisesti noita 1970-luvun murrosvuosia. Edistyksellisiä juristeja vieraili myös Eino Leion Seurassa, ja muistan  Lars D. Erikssonin puhuneen jonkin asian ”institutionalisoimisesta” ja ruotsinkielisenä päivitelleen suomen kielen pirullista vaikeutta. Lähestyvä vallankumous nojasi yhdeltä kulmaltaan demokraattisiin lakimiehiin, mutta rakennus jäi kuitenkin pystyttämättä.

Vähän vaikeaa oli vieläkin seurata oikeusopineiden teoreettisia ajatuskulkuja. Seminaari olikin ilmeisesti suunnattu asianosaisten pyhälle piirille, ja me maallikot saimme pysytellä kärryillä parhaamme mukaan. Tässä tullaan Aulis Aarnion oikeustieteellisen uran katkeamiseen. Kaarlo Tuori pahoitteli, että Aulis ei luonut enää uusia innovatiivisia ideoita 50 ikävuotensa jälkeen. Miksi kävi näin?

Minusta näyttää siltä, että Aulis sai tällöin tarpeekseen teoreettisista pohdinnoista. Aika syvällä niissä käytiin, ja hän oli innokkain keskustelija. Kun kuunteli noita jälkikaikuja nyt 2024, tuntu selvältä, että tämä vähän ilmaton akateeminen yhteisö ei enää Aulikselle riittänyt. Hän halusi vaihteeksi suoraa yhteyttä eläviin ihmisiin ja yhteiskuntaan. Hän palasi kotiseudelleen Kangasalle ja ryhtyi kirjoittamaan romaaneja ja näytelmiä, joihin kutoi aina jonkun oikeudellisen ongelman, joskus ratkaisunkin. Akateemisen yhteyden hän säilytti perustamalla Tampereen yliopiston alaisuuteen oman Yhteiskuntatieteiden tutkimuslaitoksensa.

Aarnion romaaneja ja näytelmiä käsiteltiin seminaarissa aika ohuesti, eikä niitä ajan kritiikeissäkään aikoinaan kovin syvälisesti analysoitu. Joku tutkija voisi niihin kunnolla tarttua. Kävin monesti kutsusta hänen Ramppiteatterinsa ensi-illoissa, jotka olivat juridis-kulttuurisia seurapiiritapahtumia. Ohjasinkin sinne kaksi Auliksen näytelmää. Minulle jäi käsitys, että ne olivat parhaimmillaan viittä vaille oikeita kunnon näytelmiä ja olisivat toimineet ammattiteatterissakin. Niitä ja hänen romaanejaan vaivasi tavallisesti tietty luennoiva tendenssi, mutta loppua kohden Aarnion ote vapautui ja varmistui. Väsynyt vaeltaja (2019) on hyvä taiteilijaromaani ja ajankuvaus, viimeinen romaaninsa Viiltävät muistot (2021) jo lujaa tekoa ja henkilökuviltaankin suorastaan riipaiseva, huomattavasti elävämpi kuin aiemmat. Se jää Auliksen komeaksi oikeudelliseksi pääteokseksi.

Ymmärsimme Auliksen kanssa hyvin toisiamme, koska minun kehitykseni oli osaksi samansuuntainen. Kyllästyin teoreettiseen kirjallisuustieteeseen, muutin maalle minäkin ja ryhdyin kirjoittamaan elämäkertoja ja näytelmiä. Kohtasimme sekä Hämeenkyrössä että Kangasalla ja pohdmme yhteisiä kysymyksiä. Loppumme teatteritoimijoina oli sekin samantapainen. Vuosikymmenten jälkeen idealistisen innokas yrityksemme torpattiin kotiseuduillamme ja hellitimme otteemme teattereistamme. Seuraus: sen paremmin Ramppiteatterissa kuin Myllykolun kesäteatterissakaan ei ole enää ohjelmistoa.

10.5.2024

Suomussalmen esitelmä

Ilmari Kiannon brändi ennen ja nyt                                                         

Suomussalmen juhlaseminaarissa 4.5.2024 / Panu Rajala

 

Ilmari Kiannon kirjailijakuva ei syntynyt vain teosten kautta, vaan suureksi osaksi aikansa mediassa, sanomalehdissä, kirjeenvaihdossa, kuulopuheissa ja kansan vapaissa käsityksissä. Kuten monesti käy nykyisinkin. Jos puhutaan nykytermein brändäämisestä, niin Kianto oli siinä lajissa aikanaan ylivoimainen ja päihittää useimmat myöhemmätkin yrittäjät.

Ylioppilas Ilmari Calamnius, etuoikeutettu säätyläinen ja papin poika, aikoi kielten opettajaksi. Suomi ja venäjä olivat ne kielet, jotka varmimmin tarjosivat työpaikkoja ajan oppikouluissa. Calamnius opiskeli uutterasti, täydensi venäjän taitoaan Moskovassa parisen vuotta ja valmistui maisteriksi Helsingin yliopistosta – toisin kuin useimmat kirjalliset kollegansa. ” Niin Aleksis Kivi, Juhani Aho, Eino Leino ja F. E. Sillanpää jättivät lukunsa ja kantoivat kirjallisuushistoriassamme sinänsä kunniakasta titteliä: entinen ylioppilas.

Calamnius auskultoi Helsingin Normaalilyseossa ja tapasi tällöin silmästä silmään koulun opetusta tarkastavan kenraalikuvernööri Bobrikoffin. Venäjän opiskelu ei ollut suosittua sortovuosien aikaan, ja monet koululuokat boikotoivat opetusta. Mikä oli Calamniuksen motiivi? Hän muotoili sen taidokkaasti: ”Meillä venäjän kielen maistereilla oli juuri tarkoitus venäjän kielen avulla pelastaa isänmaa venäläistymisen vaarasta.” Ideana oli luoda vahva venäjää hallitseva oma virkamiehistö, joka voisi Pietarin tiellä menestyksellisesti puolustaa Suomen autonomian etuja.

Maisteri Calamnius irtautui pian tästä taktisesta myöntyväisyyssuuntauksesta. Kesken auskultoinnin keväällä 1899 hän kirjoitti runonLaulajan tervehdys”, jonka esitti julkisesti Ylioppilastalolla, kun laaja kansanrintama oli lähdössä Pietariin viemään keisarille vastalauseadressia sortotoimista. Se oli Calamniuksen poliittis-runollinen läpimurto ja herätti paljon huomiota. ”Sadat sarkatakkisista hihoista esiin pistävät kädet tervehtivät minua kyynelsilmin”, hän kuvaili. Tällainenhan nuorta miestä innosti. Hän päätti ryhtyä isänmaan runoilijaksi. Varmemmaksi vakuudeksi hän julkaisi runon Bobrikoffista:

 

Kas Perkele istuvi linnassaan

Ja käskyjä ympäri jakaa.

Hei mitalit on ryötällä rinnassaan,

Vaikk’  häntä sen heiluvi takaa.

 

Ei tämä tosin ollut ensimmäinen eikä toinenkaan uravalinta hänen kohdallaan, aluksi hänestä piti tulla upseeri. Rekryytti heilui jo Oulussa tarkk’ampujapataljoonassa ja kävi Krasnoje Selossakin sotaharjoituksissa, kunnes huomasi, että sotaväki ei sittenkään ollut häntä varten. Eniten Calamniusta kiehtoivat komeat univormut ja juhlavat paraatit, mutta ruudinsavu taistelukentällä ei tuntunut yhtä miellyttävältä. Intonsa sotilaalliseen pukeutumiseen ja eri maiden univormuihin hän säilytti miehuusikään saakka.

 

Siis ensin opettajaksi ja siinä sivussa runoilijaksi. Jälkimmäisen kutsumuksen tielle osui vain paha este: Eino Leino. Kaksi pohjoisen poikaa osui boksitovereiksi opintojensa alkuvaiheessa Helsingissä. Calamniusta, joka otti opinnot tosissaan, ärsytti Leinon boheemi ja suorastaan holtiton elämäntyyli. Tämä viihtyi yöt ravintoloissa ja nukkui päivät. Calamnius ihmetteli, missä välissä Leino kirjoitti. Hänen juttujaan oli tuon tuostakin Päivälehdessä ja runokokoelmia hän julkaisi kirja ja vuosi tahtiin ahkerammin kuin Calamnius, vaikka oli neljä vuotta nuorempi. Molemmat aloittivat 1896, Calamnius proosateoksella Väärällä uralla, joka kertoi hänen epäonnistuneesta sotilasurastaan. Sen jälkeen kumpikin julkaisi runokokoelmiaan tasatahtia, mutta Leino oli taidoissaan selvästi edellä ja niitti mainetta, joten epätasaista kilpailuasetelmaa ei voinut estää.

 

Väitetään että kateus on vahvasti kainuulainen luonteenpiirre. Calamnius-Kianto ainakin oli halki elämänsä tuon piirteen leimallinen kantaja, hänen oli vaikea kestää toisten menestystä. Niinpä hän kuusi isänmaallista ja luontoaiheista runokirjaa julkaistuaan päätti hylätä Poesian kutsumuksen ja jättää runouden karvain mielin Paltamon ihmelapsen Eino Leinon juhlatantereeksi.

 

Isänmaallisen luontorunoilijan oli brändättävä itsensä uudelleen. Hänestä tuli tuskaisten sieluntuntojensa suoramuotoinen tilittäjä. Siihen hän ryhtyi ensin kainosti salanimen suojassa. Nimimerkki Antero Avomieli näyttää jo suunnan, kirjoittajasta kehittyi yhä avomielisempi itsensä paljastaja. Luonto ja isänmaa väistyivät, pääaiheeksi nousi minä itse, rakkauden ja naisen kaipuu. Proosarunon kaltaiset lemmentarinat Nirvana ja Kärsimys esittelivät itsepeilauksen tyylin, joka sitten toistui nuoren Calamniuksen elämässä. Hän valitti valittamistaan epäonnisia rakastumisiaan ja naisettomuuttaan. Hänen monia teoksiaan tältä ajalta läpäisee huohottava itsetyydytys. Eikä mikään ihme, Kianto on myöhemmin myöntänyt, ettei hän päässyt naisen kanssa mihinkään yhteyteen ennen 30 ikävuottaan. Onhan se ollut kova koettelemus intohimoiselle nuorukaiselle.

 

Calamniuksen sukupuolisen toiminnan esteeksi nousivat kristillinen moraali ja ihanteellinen mielenlaatu sekä suorastaan sairaalloinen herkkyys, kuten hän itse määritteli. Hän asetti naiset tavoittamattoman korkealle jalustalle. Erityisesti tämä korostui hänen Moskovan vuosinaan 1901-1903. Siellähän hyöri lumoavia venakoita, jotka saivat hänen päänsä sekaisin. Muutama vakavampi ihastuksen kohde, joka ei kuitenkaan vastannut ylioppilaan odotuksiin, raastoi hänen mielensä hajalle. Kun hän vihdoin torniolaisen postiharjoittelijan Hildur Molnbergin kanssa rohkaistui ja pääsi asian ytimeen, hänen vapautuvasta hurmiostaan voimme lukea romaaneista Pyhä viha (1908) ja Avioliitto (1917) ja muistakin yhteyksistä. Raskasta menetystään, esikoispojan kuolemaa hän kuvaa teoksessa Pyhä rakkaus (1910), mutta palaa samalla omaan rakkausepopeaansa. Kianto oli tyypillinen versiokirjailija, joka käsitteli samoja aiheita yhä uudestaan eri näkökulmista.

 

Oli syntynyt biologian pakosta vahva juonne sekä elämään että kirjallisuuteen, ja sitä Kianto ahkerasti toisti ja brändäsi näin itseään päiväkirjoissaan ja muistelmissaan lopun ikäänsä. Kun nuoruus sujui suorastaan selibaatissa, hän alkuun päästyään otti vahingon moninkertaisesti takaisin. Kirjallinen yleisö sai seurata hänen pateettis-draamallisia vaiheitaan kolmessa avioliitossa ja muutamassa omantunnon liitossa halki vuosikymmenten, samoin hänen tragikoomisia seikkailujaan vaihtuvien sihteerikköjen narutettavana.

 

Hänen naissuhteisiinsa liittyi kuitenkin aluksi vakavampi aatteellinen linja: vapaauskoisuus ja kirkon vastaisuus, joita hän manifestoi siviilivihkimyksellään ensimmäisen vaimonsa Hildurin kanssa. Sitä varten pariskunnan oli matkustettava ensin Kööpenhaminaan ja sitten Helsingborgiin ennen kuin vihkimys onnistui heinäkuussa 1904. Kianto brändäsi itsensä Suomen ensimmäiseksi siviilissä vihityksi sulhaseksi, mutta todellisuudessa uskontokriittinen filosofi Rolf Lagerborg oli ehtinyt puolta vuotta ennen tehdä saman tempun Viipurin raastuvassa. Mutta Kiannon kapinallinen liitto muistettiin, koska hän siitä usein lukijoitaan muistutti.

 

Ei voi silti mitenkään kieltää Kiannon uraauurtavaa revittelyä kirkon vastaisessa toiminnassa. Hän kävi asiasta vakavia keskusteluja niin isänsä, kotoisten vaikuttajien kuin kreivi Leo Tolstoin kanssa ja kirjoitti lukuisia artikkeleita, kiistakirjoituksia ja aatteellisia selvityksiä kirkon taikamenoja vastustavasta kannastaan. Vuonna 1910 ilmestynyt pamfletin kaltainen teos Kapinoitsija kuvaa hänen yleistä aatteellis-yhteiskunnallista asennoitumistaan. Hän taisteli kirkkoa ja kaikkia vastaan, vastarinta sinänsä merkitsi hänelle elämän eliksiiriä, niin ajatuksellista kuin toiminnallista voimanlähdettä. Lutherin tavoin hän naulasi oman teesinsä ”Uskonpuhdistajan vuorisaarnaan”, jonka julkaisi kaiken kansan ällisteltäväksi. Vapaauskoisen Psalttari tuotti hänelle viimein jumalanpilkkasyytteen, muta Romanovien suvun hallituskauden 300-vuotisjuhla ja keisari Nikolain armahdus pelastivat hänet pälkähästä.

No eikö tällainen mies ryhdy politiikkaan? Mies jolla on taito kirjoittaa ja puhua sytyttävästi, jolla on korkeakoulututkinto, tietoa ja kielitaitoakin, mikä ei tuona aikana ollut ihan yleistä, vaikka oppineisto jo matkaili laajasti Euroopassa ja tietysti Venäjällä.

Kyllä, vasta valmistunut maisteri ryhtyi myös poliitikoksi. Hän kokeili  porvarillista virkaa Kajaanin yhteiskoulun lehtorina 1904-1905 ja samaan aikaan hän heittäytyi nuorsuomalaisten puoluemieheksi ja agitaattoriksi. Aktiivista toimintaa kesti hänen kohdallaan puolisen vuotta. Sekaannuttuaan poliittiseen kahakkaan koulun oppilaiden ja rehtorin välillä hänen oli erottava lehtorin virastaan, mutta hän jatkoi politikointia Kajaanin Lehden toimittajana ja puhujana.

Ensimmäiset yleiset ja yhtäläiset eduskuntavaalit 1907 kiinnostivat takuulla Kiantoa. Maan puoluekenttä järjestäytyi uudelleen ja sähköistyi vaalien alla. Myös naiset saivat äänestää ketä halusivat. Suomi harppasi kerralla valtiollisessa kehityksessään Euroopan kärkeen. Uudessa Seelannissa naiset saivat kyllä äänestää, mutta vain miesehdokkaita. Olisi luullut, että nuorsuomalainen lehtimies ja virasta potkittu opettaja nyt viimeistään tempaistaan mukaan vaaliehdokkaaksi. Hän olisi voinut hyödyttää nuorsuomalaisten lisäksi Maalaisliittoa ja myös voimansa tunnossa agitoivia sosialidemokraatteja. Hänen kirkonvastaiset kirjansa oli pantu myönteisesti merkille sosialistien lehdissä. Mutta Kianto ei ryhtynyt mihinkään puolueeseen.

Asiaan saattoivat vaikuttaa perhe-elämässä ilmenneet vaikeudet, eihän heillä ollut vielä edes pysyvää asuinpaikkaakaan. Kiannot muuttivat vaalikohinoissa varmuuden vuoksi mahdollisimman kauas Helsingin liepeille Pitäjänmäelle. Sieltä kirjailija tarkkaili valppaasti vaalien kulkua. Sosialistien menestys (80 paikkaa) oli hänellekin yllätys. Toisaalta sosialistit eivät saaneet yhtään edustajaa läpi Kainuusta, Maalaisliitto hallitsi siellä maakuntaa. Muuten maa oli mullistuksessa. Kianto halusi perehtyä suuren muutoksen syihin. Mitä kaupungeissa ja maakunnissa oli tapahtunut?

Punainen viiva (1909) on eräs luomisen ihme. Se on polttava ajankohtaisromaani ja samalla kestävä klassikko. Kuinka ihmeessä se Kiannolta onnistui? Hän oli hajottanut voimiaan monelle taholle, heilunut kuin henkensä kaupalla aatteellisissa kiistoissa. Nyt hän rauhoittui ja vetäytyi. Vaalien jälkeen hän opiskeli tosissaan köyhän kansan elämää, kirjoitti kyselykirjeitä parille tiedonantajalle Kainuuseen, tutki ravinto-ja asuintilanteita kotimaakunnassaan. Hän oli poroajeluillaan ja patikkamatkoillaan poikkeillut köyhiin asumuksiin, joten jokin tuntuma hänellä oli kansan elämään, vaikka olikin etupäässä oleillut kotipappilassaan Suomussalmella. Silti oman professorini Annamari Sarajaksen heitto, että romaani on kirjoitettu pappilan kuistilla, on helppohintainen erehdys. Kianto otti tehtävänsä ankaran tosissaan ja tunsi todellista halua kuvata kansan kärsimyksiä kovina aikoina.

Totta kai Kianto katsoi kansaa etäältä, Pitäjänmäen esikaupunkialueelta saakka ja isänsä pappilan sinänsä humaanien näkökohtien ja omien retkiensä pohjalta, mutta olihan hänen eläytymiskykynsä ilmiömäinen. Hän oli julkaissut toistakymmentä teosta, mutta Punainen viiva oli ensimmäinen, joka ei kummunnut hänen omista kokemuksistaan. Tunnetaanhan tällaisia mutaatioprosesseja, joissa ihminen koko henkinen ilmasto äkisti muuttuu. Subjektiivisesta kiukuttelijasta, kiivaasta julistajasta ja notorisesta valittajasta tulikin objektiivinen realisti, säälimätön ja kylmä, mutta samalla pohjimmaltaan myötätuntoinen. Kirjailija käyttää kaikkia aikaisempia keinovarojaan, kun hän lähestyy Korpiloukon väkeä kuin ulkopuolinen reportteri, tarkkailee heidän elinolojaan ja toiveitaan, jotka agitaattori Puntarpään ”solisaliratti” on sytyttänyt heidän mielissään ilmiliekkiin. Hän huvittuu henkilöidensä alkeellisista kuvitelmista ja suistaa heidät lopulla moninkertaiseen murhenäytelmään. Yhteiskunnan suuri uudistuspyrkimys ei tarjoile mitään helpotusta korven asukkaille, vaan päinvastoin rouhaisee heitä kahta kovemmalla karhunkämmenellä.

Verrattuna Aleksis Kiven ilosteleviin tai Juhani Ahon historiallisen folkloristisiin kansankuvauksiin tässä mennään pohjaan saakka. Kianto todella näytti, mitä piilee korpien kätkössä. Seuraava saman linjan kuvaaja oli nuori Sillanpää, joka Hurskaassa kurjuudessa käänsi turpeen nurin ja näytti, mistä kaukaa vuoden 1918 sisällissodan punaiset joukkohautoihin tulivat. Eräs paradoksi on siinä, että kaksi johtavaa kansankuvaajaa erkaantuivat kansalaissodan tulkinnoissaan vastakkaisiin asemiin: kun Sillanpää ymmärsi läheisesti punaista sijaiskärsijää, Kianto taisteli ja runoili hurmahenkisesti valkoisen armeijan riveissä.

Tavoitettuaan omimman otteensa kirjailijana Kianto ei pitänyt kiirettä kansankuvauksen linjan jatkamisessa. Sen sijaan hän jatkoi uskonnon ja yhteiskunnan kritiikkiä esimerkiksi Metsäherran herjaajassa (1912), Turjanlinnan maanhankinta- ja rakennuskiistoista syntyneessä kirjassa, josta hän sai sakot käräjillä kunnianloukkauksesta. Hän kirjoitti matkakuvauksia, muistelmia, pohjoisen kulttuurikuvia, Vienan vapautustaistelun toistuvia ja epätoivoisia nostatuksia sekä monenlaisia tilapäistuotteita, kunnes 15 vuoden kuluttua palasi köyhälistökuvauksiin Ryysyrannan Joosepissa (1924).

Tavallaan Joosepin tarina jatkaa vähän lauhkeammassa tyylilajissa korpiloukkolaisten kärsimysnäytelmää. Joosepissa on neuvokkaan veijarin piirteitä, jotka erottavat hänet totisen yksiviivaisesta Topi Romppasesta ja hänen tuliluontoisemmasta vaimostaan Riikasta. Ryysyrannan Jooseppi on oikeastaan jännittävä koe siitä, voiko pohjatonta kurjuutta kuvata humoristisesti. Kianto selvisi vaistonsa varassa tästä nuoralla kävelystä , vaikka tutun miehen, viinatrokari Jooseppi Kyllösen, todellinen elämä ei tarjonnutkaan sellaista jylhän taiteellista muistomerkkiä kuin Romppasten kaikkien toiveiden romahdus luonnon ja yhteiskunnan armoilla.

Näin Kianto oli oikeastaan jo elämäntyönsä tehnyt kirjailija, viidenkymmenen vuoden iässä. Hän on kirjallisuudenhistoriassa edelleen kahden romaanin mies. Lopputuotanto oli lämmittelyä, lisää muistoja ja matkoja, lehtipakinoita, päiväkirjoja, kaikenlaisia päähänpälkähdyksiä. Kirjallisesti ei kovin merkittävää, mutta aina elävää, kieleltään räiskyvää, tosin turhan monisanaista ja tyhjääkin turinointia, mutta aina jollakin lailla kiinnostavasti kosketuksissa ympäröivään todelliseen maailmaan.

Mikä Kiantoa piti pystyssä pitkään vanhuuteen saakka, oli tuo mainittu, hänen itsekeskeinen ja kursailematon brändinsä, hänen värikäs maineensa, jota hän tehosti tempauksillaan ja esiintymisillään julkisessa mediassa. Hänestä tuli varhain oman itsensä kävelevä, saunova ja souteleva muistomerkki. Hän omaksui vapaat elämäntavat, jollaisia ei ollut tarjolla ympärillä eläville kansanihmisille ja vain aniharvoille pohatoille ja porvareille. Iki-Kiannosta tuli käsite, sinnikkäästi elämässä kiinni pysyttelevä kulttuurirekvisiitta, jota presidenttikin kävi kumartamassa tämän syntymäpäivillä. Kianto tuli aina toimeen merkkimiesten kanssa, vaikka riiteli virkavallan ja myös sen yhteisen kansan kanssa, jonka kuvauksilla oli niittänyt kirjallisen maineensa. Hänestä tuli persoonallisuus, jolle sallittiin kaikki: juopottelu ja sikarin polttelut, monet naissuhteet, naisten alistaminenkin, karskit sotaiset mielipiteet ja laajan lapsijoukkonsa laiminlyönnit. Vanha maine mahdollisti myös hänen neuvokkaan  kerjuutoimintansa, hienommin sanottuna avustusten kärttämisen kaikilta alttiiksi antautuvilta tahoilta. Näillä hän osaltaan paikkasi surkean taloudenpitonsa ammottavia aukkoja.

Kianto on myös esimerkki siitä, kuinka raskaat henkilökohtaiset menetykset lopulta vain lisäävät taiteilijamaista tragiikan hehkua hänen vaiheillaan. Harkitsematon ja typerä sikarilaatikkotempaus talvisodan syttyessä tuotti erinäisten väärintulkintojen seurauksena kuritushuonetuomion, joka totisesti nöyryytti isänmaan laulajaa, mutta siitäkin hän selvisi marttyyrin raivolla – vaatien yhteiskunnalta täyttä hyvitystä kokemistaan kärsimyksistä. Hyvin kehittynyt vainoharhaisuus sai tapauksesta antoisaa lisäainesta. Kianto ei koskaan ollut itse syyllinen, kateellisten katalat kaunat ja juonet vain kamppasivat hänet. Kaksi kertaa palaneen Turjanlinnan jäänteet todistavat tänäkin päivänä, että suuren tappion raunioilla voi kohoilla runollisen muistorikkaita kukintoja, joita matkalaiset vieläkin uskollisesti käyvät tervehtimässä.

Kianto lopetteli uraansa kuvaavaa kyllä sanomalehdessä, Kalevan kolumnistina, jossa hän piti vanhana suorastaan omaa päiväkirjaa. Siellä julkaistiin hänen pienimmätkin rykäisynsä. Lehti uutisoi esimerkiksi keitä vieraita oli viimeksi käynyt Turjanlinnassa. Lähes sadan vuoden matkalle mahtui luvuton määrä lehtikirjoituksia, mielenpurkauksia, kiistakirjoituksia ja maksullisia ilmoituksia. Näillä Iki-Kianto haki paitsi sihteereitä palvelukseensa myös kustantajia kirjoilleen. Hänen vakituinen kustantajansa Otava ei kaikin ajoin kestänyt hankalan kirjailijan ylläpitoa, vaikka paljon uhrasikin. Kun hänen uusi käsikirjotuksensa oli kiertänyt kaikki suuret ja pienet kustantajat vailla tulosta, viimeinen keino oli anella julkaisijaa sanomalehdessä. Yleensä se onnistui, olihan hänellä maineensa. Tuotteet alkoivat jo olla sekulia.

Kiannon aikoina ei eroteltu erityisen tarkoin totuudellista journalismia väritetyistä uutisista, subjektiivisista mielipiteistä tai selvästi keksityistä seikkailuista, joilla Kianto viihdytti lukijoitaan. Hän oli joka suhteessa pitelemätön kirjoittaja niin teoksissaan kuin niiden ulkopuolella.

 

Iki-Kianto oli ennen kaikkea elävä tervaskanto, persoonallisuus, korpikirjailija, Moskovan maisteri, Rämsänrannan ruhtinas, Kainuun khaani, Suomussalmen sulttaani, Suomen kirjallisuuden väsymättömin itsensä brändääjä, joka todella onnistui osoittamaan, että kirjailija on paljon enemmän kuin vain teoksensa: hän on oman maailmansa ylipäällikkö, oman universuminsa ukko ylijumala, joka nosti itsensä sijaltaan suistamansa kristikunnan Jumalan paikalle. Lopulta hän nöyrtyi ja palasi kiltisti poikansa johdatuksella isiensä kirkon helmaan. Hänen monissa tärskyissä ja tuiskuissa kolhiutunut elämänsä ei näyttänyt päättyvän koskaan – eikä se toden totta ole vieläkään päättynyt, kuten nämä juhlapäivät vastaansanomattomalla tavalla meille todistavat.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Iki-Kianto 150

Olihan juhlat Suomussalmella, missäs muualla. Maakunnan omaa poikaa juhlittiin. Ilmari Kianto taitaa monien selkkausten jälkeen olla  profeetta omalla maallaan. Riidat ja rähjäämiset on unohdettu, särmät hiottu, taisteluaseet taitettu – ja nyt on rovastin poika I. Calamnius lopullisesti kotiseutuhengen nostattaja,  Nälkämaan laulaja, Kainuun khaani, Suomussalmen sulttaani, korpikirjailija vailla vertaistaan.

Matkasin Kajaaniin junalla 9 tuntia, sillä juna oli kaksi tuntia myöhässä. Miten se on mahdollista. Tavarajuna kuulemma tukki raiteen jossakin Kouvolan liepeillä. Sen poistaminen kesti iät ja ajat. Japanissa luotijunat kulkivat 350 kulometriä tunnissa ja tulivat aina minuutilleen aikataulussa perille. Eikö nyt VR:n kannattaisi lähettää jokin virkeä valtuuskunta opintomatkalle Japaniin? Voihan resursseissakin olla eroja, mutta vieä enemmän epäilen taidon ja tahdon tasoeroja.

Sovittu taksi joka tapauksessa nouti minut ja hurautti vähän toistasataa kilometriä Suomussalmelle. Sain ihailla uljaita maisemia ja komeita suoria ja pääsin majoittumaan tuttuun hotellikylpylä Kiannon Kuohuihin. Saman tien meidät muutamat asukkaat kyörättiin kirkkoon kuulemaan kirjailijan runoihin sävellettyjä lauluja, joita Hedvig Paulig ja Juha Kotilainen hienosti tulkitsivat ja konsertin kokoon pannut Liisa Vähäsarja säesti.  Sen jälkeen istuin Kiannon jälkeläisten Raija-Liisan ja Ilkan ja Kimmon pöydässä kuulemassa heidän tarinoitaan. Kannatti sittenkin kärsiä ylipitkä junamatka.

Kianto tulikin runoilijana parhaiten esiin seminaarin eri esityksissä, ja mitä enemmän lauluja kuunteli, sitä paremmalta runoilijalta hän alkoi tuntua. Elävän kielen taituri hän ilman muuta oli ja kauniisti sydänmaan tunnelmia tallensi. Paljon niitä onkin sävelletty, oliko 150, ja lisää tulee.

Seuraavana päivänä päästiin kiinni proosaankin. Pääseminaarissa politologi Reijo Heikkinen selvitti perusteellisin kuvanäyttein Kiannon poliittisia seikkailuja nuorsuomalaisten yllyttäjänä suurlakon 1905 vaiheilla ja myöhemmin. Myös Punaisen viivan agitaattorsi Puntarpää sai uutta valaisua. Ihme juttu vain, että kiihkeästä yrityksestä huolimatta Kainuusta ei mennyt yksikään sosialisti läpi valtiopäiville. Ei ryhtynyt Kiantokaan minkään puolueen vaaliehdokkaaksi. Romaanissaan hän antaa sitten vaalien nostattamille toiveille musertavan loppuiskun karhun kämmenellä.

Kirjailija ja teatterimies Juha Hurme löysi Punaisesta viivasta kirjaan kätketyn eläinsadun teeman karhun vaelluksista, jotka avaavat ja päättävät romaanin.  Keskellä on se kyljenkäännös, joka jo enteilee järkyttävää loppua. Eläinteeman Hurme aloitti laulamalla Kiannon runon ”Tiu tau tilhi”, josta on kirjoittanut kokonaisen kirjan. Yleensä runoa pidetään kansanlauluna.

Teemu Keskisarja taas valitsi teemakseen vuoden 1918 ja teoksen Elämän ja kuoleman kentiltä. Perussuomalaisen ytimekkäästi Teemu puolusti Kianno silloisia vihapuheita ja asetti ne oikeaan kontekstiin. Kiannon valitsemaa roolia rintamakirjeenvaihtajana saattoi pitää oivallisena, sillä se mahdollisti sodan monipuolisen ja melko turvallisen tarkkailukulman. Kirjassa tulee ruumiita niin läjäpäin, että kustantaja Otava lykkäsi sen julkaisemista kymmenen vuotta.

Nämä pojat olivat lukeneet Kiantoa tuoreesti, kun taas itse tyydyin kirjoittamani elämäkerran pohjalta tutkijan rooliin ja selvitin Kiannon brändin syntyjuuria ja kestävyyttä koko hänen pitkän uransa aikana. Kun näinä aikoina taiteilijan on todella brändättävä eli luotava iskeviä mielikuvia itsestään näkyvyyden ja kuuluvuuden hankkimiseksi, Kianto oli tässä puuhassa ylivoimainen jo toistasataa vuotta sitten. Monet oikeat ja väärät mielikuvat hänen toimistaan elävät edelleen, vaikka mies on puoli vuosisataa sitten vaipunut Niettussaaren kuusikkoon. Tietysti elokuvat ja oopperat ja kesäteatterit ovat suuresti vakuttaneet mielikuviin Kiannosta ja hänen teoksistaan.

Jotkut kuvat ovat pahasti vääristyneet. Ryysyrannan Joosepista on tullut monen muistissa koominen henkilö. Alkuperäinen romaani tosin tutkii, voiko kurjuudesta kirjoittaa humoristisesti. Kiannolta tämä nuorallakävely onnistui. Hurme osoitti Kiannon kuvaamien unien hurjuuden. Minä olen nuorena poikana   nähnyt uimanäytöksen, jossa esiintyi pellehyppykilpailussa hauskasti resuileva kilpailija nimimerkillä Ryysyrannan Jooseppi. Hyvin muistaakseni pärjäsi.

Vahvistettu kvartetti esitti lisää Kiannon lauluja Liisa Vähäsarjan johdolla. Vielä oli juhlittava Kianto-seuran 40-vuotista taivalta Seurahuoneella. Ohjelman kohokohtana oli KHPV:n eli Kohtullisen Hutikan Pyhän Veljeskunnan sivuilta siepattu keskustelu perustettavan yhdistyksen nimestä. Sitä esittämään joutui puolet juhlaväestä (onneksi en minä), rooleja riitti. Hölmön tuntuinen idea toimi yllättävän hauskasti.

Jo riitti Kiannon juhlinta. Liikkumaan en päässyt kuin kerran uimaan kylpylään. Poronkäristystä ehdin nauttia häthätää hotellin ravintolassa. Kaikki käytännön järjestelyt ja kuljetukset sujuivat erinomaiseti, kiitos kunnan toimeliaan kulttuurituottajan Veera Tavilan. Aikamoinen urakka oli hänellä.

Mutta hei, ei juhlinta sittenkään tähän lopu. Ensi maanantaina saa ensi-iltansa Hannu Kahakorven valmistama dokumentti Kiannosta peräti Kansallisteatterissa. Kahakorpi oli tiiviisti mukana seminaarissa ja kertoikin perjantaina dokumentistaan, mitä en ehtinyt kuulemaan kiitos Valtion rautateiden. Myös Maija Myllykankaan samanpäiväistä juttua Kiannosta Vienan vapauttajana kiiteltiin vuolaasti. Raija-Liisa mielestä se oli paras esitelmä, minkä hän on koskaan kuullut. Ja Raija-Liisaahan on uskominen, kaikkien muiden rinnalla tämä Ikin valkotukkainen ikinuori ja ainoa elossa oleva tytär taitaa perimmältään olla koko Kianto-juhlinnan sytyttävin sielu.

Tutuksi käynyt mukavapuheinen taksi toi taas sununtaina suoria teitä Kajaaniin, ja paluumatkalla Helsinkiin juna myöhästyi vain viitisen minuuttia, kiitos siitä.

Iki-Kiannon syntymäpäivänä 7.5.2024.