Panu Rajala

Tarkkailujoukkueemme näkökulmasta Euroviisut sujuivat olosuhteisiin nähden hämmästyttävän hyvin. Melkein kaikki laulu- ja jumppanumerot esitettiin, pisteet laskettiin ja voittaja löytyi. Vain pari omantunnonherkkää pakeni äänestystulosten esittämistä. Vaikka Israelin edustaja sai vetää viisunsa, pommeja ei putoillut eikä terroristeja työntynyt saliin. Israelin äänivyöry (Suomen yleisöltä täydet 12 points)  järkytti pahoin jopa Marco Bjurströmin.

Silti on puhuttu kaaoksesta ja vaadittu EBU:n puuttumista kovin kourin laulukilpailuun. Mitä Euroopan yleisradioliitto voisi tehdä? Poistaa ennalta huonosti käyttäytyvät maat kisoista? Kieltää väkivalloin mielenosoitukset? Ristiriitoja tulee aina olemaan maiden välillä ja niiden sisällä. Euroopasta ei saada enää idyllistä suvantolaa. Aina tulee jotain uutta kähinää ellei pahempaakin.

Idylli vallitsi vielä 1993, jolloin minulla oli ilo seurata finaalia Irlannin Millstreetin hevostallissa. Ei mitään ongelmia pienessä leppoisassa kylässä. Suomen edustajan Katri Helenan kassa ajelimme hevoskyydillä pitkin vehreitä kunnaita ja hurautimme helikopterilla Dubliniin. Suomen karsintaa (Katri, Paula, Arja,  Marjorie) Jyrki Hämäläinen piti herttaisen sopuisana ompeluseurana. Mutta silloin vielä oikein laulettiin eikä pyöritty pyroletkut kädessä.

Paulalle vietettiin nyt kiitosjuhlaa Tampereella. Kostea tunnelma näyttää kihonneen huippuunsa. On julkaistu suurteos Paulan miehistä, joita on riittänyt. Hänen aviomiehistään olen tavannut sen reilun urheulukentän hoitajan Oulusta sekä poikaystävistä Ike Kanervan. Näiden kahden kukkotappelu Paulan 50-vuotispäivillä oli pidättelevän draamallista seurattavaa.

Median huomio todistaa vastaansanomattomasti, että Paula Koivuniemi on monin verroin merkittävämpi tekijä Suomen kulttuurielämässä kuin joku Ilmari Kianto. Korpikirjailijaa vielä juhlittiin eilen Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä kohtuullisen vaimein menoin. Sillanpään 100-vuotisjuhlat pidettiin sentään suurella näyttämöllä 1988, vaikka Kiannon mielestä Nobel-palkinto meni väärälle miehelle.

Juhlassa nähty Hannu Kahakorven dokumentti ”Ilmari” on häpeilemättömän vanhanaikainen suurmiespysti kohteesta, jonka räiskyvän värikäs elämä olisi tarjonnut aineksia vaikka kuinka elävään muotokuvaan. Sen sijaan oli päätetty silotella ja kaunistella ja näyttää Korvenkiron parempi paraatipuoli. Suomussalmen sulttaanista on ilmestynyt vastikään suorasukainen elämäkerta ja aiemmin muutama tutkimuskin, mutta niitä dokumentin tekijäryhmä ei ole vaivautunut vilkaisemaan.

Tuloksena on suurpiirteistä sinne päin -kerrontaa ja pientä lipsumista. Kianto ei talvisodan kuuluisassa sikarilaatikkotekstissään anonut ”armahdusta” itselleen, vaan kirjoitti asiallisesti: ”Venäläiset toverit, kunnioittakaa sivumenolla köyhän kirjailijan kotia jne.” Kirjailija ei saanut tempustaan vain vankeutta, vaan maanpetoksen yrityksestä kuritushuonetuomion. Eikä hän yhtäkkiä vain palannut kotiin, vaan hänen koulutoverinsa presidentti Kallio armahti hänet.

Pikkuvirheitä tulee aina, mutta täsmälliset lähdetiedotkin olisivat helposti saataville. Elokuvan parasta antia ovat vanhojen dokumenttifilmien väläykset ja Raija-Liisa Kiannon hereät lausunnot, joissa Iki lopullisesti nostetaan nuhteettomuuden rakastettavalle jalustalle. Yksi kirjailijan pojanpoika murisi lämpiössä, ettei Iki tosiaankaan ollut mikään malli-isä, kuten dokumentti halusi todistella. Lapsia oli eri äideistä toistakymmentä, osa hylättynä maailman tuulissa. Kiannon minä-kertoja saa dokumentissa kumman yksivakaan todistajahahmon.

Mutta juhlakuva saatiin ja sen päälle Liisa-Maija Laaksosen voimallista lausuntaa sekä hatarasti valmisteltu keskustelu, josta jäi kuitenkin mieleen Hannu Mäkelän pari hyvää lausumaa. Hän puolusti vahvasti vanhaa suomalaista kirjallisuutta ja suomen kielen kauneusarvoja. Suomen koululaitokselle lähetettiin vetoavia terveisiä: onko vielä mahdollista pelastaa nuorten lukutaidon rippeitä? Kuinka kauan meillä ylipäätään vielä osataan lukea saati ymmärtää Ilmari Kiannon kielellisesti ilotulittelevaa kerrontaa?

14.5.2024

Toisinaan on ihmetelty, miksi professori Aulis Aarnio jätti kansainvälisiin mittoihin kohonneen oikeustieteilijän uransa ja ryhtyi kaunokirjailijaksi. Minulla on tästä omakohtainen käsitykseni, joka vain vahvistui, kun kuuntelin lähes nelituntisen Aarnion muistoseminaarin tiistaina Porthaniassa, jonka pihaan oli leiriytynyt palestiinilaisia puolustava mielenosoitus.

Jukka Kekkosen vetämässä seminaarissa Auliksen ystävät ja oppilaat selvittelivät juurta jaksain niitä oikeusfilosofisia keskusteluja, joita ovat vuosikymmeniä sitten hänen kanssaan käyneet. Esitelmät olivat luvalla sanoen erittäin oppineita, spesifisiä, fakkiutuneita ja sisäänpäin omaan piiriin kääntyneitä. Kävi ilmi, että Aulis ja kuutisen muuta oikeusoppinutta elivät 1970-luvun alussa kiihkesti uudistavaa murroskautta ja pyrkivät voimallisesti ravistelemaan siihenastista oikeusteoriaa ja normien tulkintoja. Pelkkä lain kirjaimeen tuijottaminen ei enää oikeustapauksissa riittänyt, vaan tulevia tuomareita opetettiin ottamaan huomioon yhteiskunnallinen tilanne, konteksti, ja perustelemaan tuomionsa, mistä ei aiemmin kannettu paljonkaan huolta. Riitti että tuomarin nuija paukahti.

Tämähän oli ihan kiinnostavaa ja tuotti aikanaan paljon muutoksia oikeudelliseen ajatteluun ja käytäntöihin. Todettiin yksimielisesti, että Aulis Aarnio nimenomaan toi Suomen oikeusistuimiin perustelut. Taustalla oli poliittisia ja yleisiä demokratisoimiskehitystä edistäviä trendejä. Näihin ei kuitenkaan kovin konkreettisesti esitelmissä viitattu, vaan käsittelyt liitelivät tukevasti teorioiden ja kielipelien yläilmoissa. Silloisen juristikunnan innostus, kun he saivat muotoilla keskeisiä asioita uudella tavalla, tuli muisteluissa silti hyvin esiin. Auliksen poikamaisen naivistinen innostus oli näiden pohdintojen keskiössä.

Vähän tulin minäkin näitä vaiheita tuntemaan, kun vaimoni Elina opiskeli siihen aikaan oikeustiedettä ja kävi Demokraattisten lakimiesten tilaisuuksissa. Meillä Sepänkadulla vieraili näitä juridiikan tulevia tähtiä, joista Urpo Kangas pätevöityi sittemmin Aarnion oppilaana ja seuraajana siviilioikeuden professoriksi. Seminaarisssa hän pohjusti esitelmässään selväkielisesti noita 1970-luvun murrosvuosia. Edistyksellisiä juristeja vieraili myös Eino Leion Seurassa, ja muistan  Lars D. Erikssonin puhuneen jonkin asian ”institutionalisoimisesta” ja ruotsinkielisenä päivitelleen suomen kielen pirullista vaikeutta. Lähestyvä vallankumous nojasi yhdeltä kulmaltaan demokraattisiin lakimiehiin, mutta rakennus jäi kuitenkin pystyttämättä.

Vähän vaikeaa oli vieläkin seurata oikeusopineiden teoreettisia ajatuskulkuja. Seminaari olikin ilmeisesti suunnattu asianosaisten pyhälle piirille, ja me maallikot saimme pysytellä kärryillä parhaamme mukaan. Tässä tullaan Aulis Aarnion oikeustieteellisen uran katkeamiseen. Kaarlo Tuori pahoitteli, että Aulis ei luonut enää uusia innovatiivisia ideoita 50 ikävuotensa jälkeen. Miksi kävi näin?

Minusta näyttää siltä, että Aulis sai tällöin tarpeekseen teoreettisista pohdinnoista. Aika syvällä niissä käytiin, ja hän oli innokkain keskustelija. Kun kuunteli noita jälkikaikuja nyt 2024, tuntu selvältä, että tämä vähän ilmaton akateeminen yhteisö ei enää Aulikselle riittänyt. Hän halusi vaihteeksi suoraa yhteyttä eläviin ihmisiin ja yhteiskuntaan. Hän palasi kotiseudelleen Kangasalle ja ryhtyi kirjoittamaan romaaneja ja näytelmiä, joihin kutoi aina jonkun oikeudellisen ongelman, joskus ratkaisunkin. Akateemisen yhteyden hän säilytti perustamalla Tampereen yliopiston alaisuuteen oman Yhteiskuntatieteiden tutkimuslaitoksensa.

Aarnion romaaneja ja näytelmiä käsiteltiin seminaarissa aika ohuesti, eikä niitä ajan kritiikeissäkään aikoinaan kovin syvälisesti analysoitu. Joku tutkija voisi niihin kunnolla tarttua. Kävin monesti kutsusta hänen Ramppiteatterinsa ensi-illoissa, jotka olivat juridis-kulttuurisia seurapiiritapahtumia. Ohjasinkin sinne kaksi Auliksen näytelmää. Minulle jäi käsitys, että ne olivat parhaimmillaan viittä vaille oikeita kunnon näytelmiä ja olisivat toimineet ammattiteatterissakin. Niitä ja hänen romaanejaan vaivasi tavallisesti tietty luennoiva tendenssi, mutta loppua kohden Aarnion ote vapautui ja varmistui. Väsynyt vaeltaja (2019) on hyvä taiteilijaromaani ja ajankuvaus, viimeinen romaaninsa Viiltävät muistot (2021) jo lujaa tekoa ja henkilökuviltaankin suorastaan riipaiseva, huomattavasti elävämpi kuin aiemmat. Se jää Auliksen komeaksi oikeudelliseksi pääteokseksi.

Ymmärsimme Auliksen kanssa hyvin toisiamme, koska minun kehitykseni oli osaksi samansuuntainen. Kyllästyin teoreettiseen kirjallisuustieteeseen, muutin maalle minäkin ja ryhdyin kirjoittamaan elämäkertoja ja näytelmiä. Kohtasimme sekä Hämeenkyrössä että Kangasalla ja pohdmme yhteisiä kysymyksiä. Loppumme teatteritoimijoina oli sekin samantapainen. Vuosikymmenten jälkeen idealistisen innokas yrityksemme torpattiin kotiseuduillamme ja hellitimme otteemme teattereistamme. Seuraus: sen paremmin Ramppiteatterissa kuin Myllykolun kesäteatterissakaan ei ole enää ohjelmistoa.

10.5.2024

Ilmari Kiannon brändi ennen ja nyt                                                         

Suomussalmen juhlaseminaarissa 4.5.2024 / Panu Rajala

Ilmari Kiannon kirjailijakuva ei syntynyt vain teosten kautta, vaan suureksi osaksi aikansa mediassa, sanomalehdissä, kirjeenvaihdossa, kuulopuheissa ja kansan vapaissa käsityksissä. Kuten monesti käy nykyisinkin. Jos puhutaan nykytermein brändäämisestä, niin Kianto oli siinä lajissa aikanaan ylivoimainen ja päihittää useimmat myöhemmätkin yrittäjät.

Ylioppilas Ilmari Calamnius, etuoikeutettu säätyläinen ja papin poika, aikoi kielten opettajaksi. Suomi ja venäjä olivat ne kielet, jotka varmimmin tarjosivat työpaikkoja ajan oppikouluissa. Calamnius opiskeli uutterasti, täydensi venäjän taitoaan Moskovassa parisen vuotta ja valmistui maisteriksi Helsingin yliopistosta – toisin kuin useimmat kirjalliset kollegansa. ” Niin Aleksis Kivi, Juhani Aho, Eino Leino ja F. E. Sillanpää jättivät lukunsa ja kantoivat kirjallisuushistoriassamme sinänsä kunniakasta titteliä: entinen ylioppilas.

Calamnius auskultoi Helsingin Normaalilyseossa ja tapasi tällöin silmästä silmään koulun opetusta tarkastavan kenraalikuvernööri Bobrikoffin. Venäjän opiskelu ei ollut suosittua sortovuosien aikaan, ja monet koululuokat boikotoivat opetusta. Mikä oli Calamniuksen motiivi? Hän muotoili sen taidokkaasti: ”Meillä venäjän kielen maistereilla oli juuri tarkoitus venäjän kielen avulla pelastaa isänmaa venäläistymisen vaarasta.” Ideana oli luoda vahva venäjää hallitseva oma virkamiehistö, joka voisi Pietarin tiellä menestyksellisesti puolustaa Suomen autonomian etuja.

Maisteri Calamnius irtautui pian tästä taktisesta myöntyväisyyssuuntauksesta. Kesken auskultoinnin keväällä 1899 hän kirjoitti runon ”Laulajan tervehdys”, jonka esitti julkisesti Ylioppilastalolla, kun laaja kansanrintama oli lähdössä Pietariin viemään keisarille vastalauseadressia sortotoimista. Se oli Calamniuksen poliittis-runollinen läpimurto ja herätti paljon huomiota. ”Sadat sarkatakkisista hihoista esiin pistävät kädet tervehtivät minua kyynelsilmin”, hän kuvaili. Tällainenhan nuorta miestä innosti. Hän päätti ryhtyä isänmaan runoilijaksi. Varmemmaksi vakuudeksi hän julkaisi runon Bobrikoffista:

Kas Perkele istuvi linnassaan

Ja käskyjä ympäri jakaa.

Hei mitalit on ryötällä rinnassaan,

Vaikk’  häntä sen heiluvi takaa.

Ei tämä tosin ollut ensimmäinen eikä toinenkaan uravalinta hänen kohdallaan, aluksi hänestä piti tulla upseeri. Rekryytti heilui jo Oulussa tarkk’ampujapataljoonassa ja kävi Krasnoje Selossakin sotaharjoituksissa, kunnes huomasi, että sotaväki ei sittenkään ollut häntä varten. Eniten Calamniusta kiehtoivat komeat univormut ja juhlavat paraatit, mutta ruudinsavu taistelukentällä ei tuntunut yhtä miellyttävältä. Intonsa sotilaalliseen pukeutumiseen ja eri maiden univormuihin hän säilytti miehuusikään saakka.

Siis ensin opettajaksi ja siinä sivussa runoilijaksi. Jälkimmäisen kutsumuksen tielle osui vain paha este: Eino Leino. Kaksi pohjoisen poikaa osui boksitovereiksi opintojensa alkuvaiheessa Helsingissä. Calamniusta, joka otti opinnot tosissaan, ärsytti Leinon boheemi ja suorastaan holtiton elämäntyyli. Tämä viihtyi yöt ravintoloissa ja nukkui päivät. Calamnius ihmetteli, missä välissä Leino kirjoitti. Hänen juttujaan oli tuon tuostakin Päivälehdessä ja runokokoelmia hän julkaisi kirja ja vuosi tahtiin ahkerammin kuin Calamnius, vaikka oli neljä vuotta nuorempi. Molemmat aloittivat 1896, Calamnius proosateoksella Väärällä uralla, joka kertoi hänen epäonnistuneesta sotilasurastaan. Sen jälkeen kumpikin julkaisi runokokoelmiaan tasatahtia, mutta Leino oli taidoissaan selvästi edellä ja niitti mainetta, joten epätasaista kilpailuasetelmaa ei voinut estää.

Väitetään että kateus on vahvasti kainuulainen luonteenpiirre. Calamnius-Kianto ainakin oli halki elämänsä tuon piirteen leimallinen kantaja, hänen oli vaikea kestää toisten menestystä. Niinpä hän kuusi isänmaallista ja luontoaiheista runokirjaa julkaistuaan päätti hylätä Poesian kutsumuksen ja jättää runouden karvain mielin Paltamon ihmelapsen Eino Leinon juhlatantereeksi.

Isänmaallisen luontorunoilijan oli brändättävä itsensä uudelleen. Hänestä tuli tuskaisten sieluntuntojensa suoramuotoinen tilittäjä. Siihen hän ryhtyi ensin kainosti salanimen suojassa. Nimimerkki Antero Avomieli näyttää jo suunnan, kirjoittajasta kehittyi yhä avomielisempi itsensä paljastaja. Luonto ja isänmaa väistyivät, pääaiheeksi nousi minä itse, rakkauden ja naisen kaipuu. Proosarunon kaltaiset lemmentarinat Nirvana ja Kärsimys esittelivät itsepeilauksen tyylin, joka sitten toistui nuoren Calamniuksen elämässä. Hän valitti valittamistaan epäonnisia rakastumisiaan ja naisettomuuttaan. Hänen monia teoksiaan tältä ajalta läpäisee huohottava itsetyydytys. Eikä mikään ihme, Kianto on myöhemmin myöntänyt, ettei hän päässyt naisen kanssa mihinkään yhteyteen ennen 30 ikävuottaan. Onhan se ollut kova koettelemus intohimoiselle nuorukaiselle.

Calamniuksen sukupuolisen toiminnan esteeksi nousivat kristillinen moraali ja ihanteellinen mielenlaatu sekä suorastaan sairaalloinen herkkyys, kuten hän itse määritteli. Hän asetti naiset tavoittamattoman korkealle jalustalle. Erityisesti tämä korostui hänen Moskovan vuosinaan 1901-1903. Siellähän hyöri lumoavia venakoita, jotka saivat hänen päänsä sekaisin. Muutama vakavampi ihastuksen kohde, joka ei kuitenkaan vastannut ylioppilaan odotuksiin, raastoi hänen mielensä hajalle. Kun hän vihdoin torniolaisen postiharjoittelijan Hildur Molnbergin kanssa rohkaistui ja pääsi asian ytimeen, hänen vapautuvasta hurmiostaan voimme lukea romaaneista Pyhä viha (1908) ja Avioliitto (1917) ja muistakin yhteyksistä. Raskasta menetystään, esikoispojan kuolemaa hän kuvaa teoksessa Pyhä rakkaus (1910), mutta palaa samalla omaan rakkausepopeaansa. Kianto oli tyypillinen versiokirjailija, joka käsitteli samoja aiheita yhä uudestaan eri näkökulmista.

Oli syntynyt biologian pakosta vahva juonne sekä elämään että kirjallisuuteen, ja sitä Kianto ahkerasti toisti ja brändäsi näin itseään päiväkirjoissaan ja muistelmissaan lopun ikäänsä. Kun nuoruus sujui suorastaan selibaatissa, hän alkuun päästyään otti vahingon moninkertaisesti takaisin. Kirjallinen yleisö sai seurata hänen pateettis-draamallisia vaiheitaan kolmessa avioliitossa ja muutamassa omantunnon liitossa halki vuosikymmenten, samoin hänen tragikoomisia seikkailujaan vaihtuvien sihteerikköjen narutettavana.

Hänen naissuhteisiinsa liittyi kuitenkin aluksi vakavampi aatteellinen linja: vapaauskoisuus ja kirkon vastaisuus, joita hän manifestoi siviilivihkimyksellään ensimmäisen vaimonsa Hildurin kanssa. Sitä varten pariskunnan oli matkustettava ensin Kööpenhaminaan ja sitten Helsingborgiin ennen kuin vihkimys onnistui heinäkuussa 1904. Kianto brändäsi itsensä Suomen ensimmäiseksi siviilissä vihityksi sulhaseksi, mutta todellisuudessa uskontokriittinen filosofi Rolf Lagerborg oli ehtinyt puolta vuotta ennen tehdä saman tempun Viipurin raastuvassa. Mutta Kiannon kapinallinen liitto muistettiin, koska hän siitä usein lukijoitaan muistutti.

Ei voi silti mitenkään kieltää Kiannon uraauurtavaa revittelyä kirkon vastaisessa toiminnassa. Hän kävi asiasta vakavia keskusteluja niin isänsä, kotoisten vaikuttajien kuin kreivi Leo Tolstoin kanssa ja kirjoitti lukuisia artikkeleita, kiistakirjoituksia ja aatteellisia selvityksiä kirkon taikamenoja vastustavasta kannastaan. Vuonna 1910 ilmestynyt pamfletin kaltainen teos Kapinoitsija kuvaa hänen yleistä aatteellis-yhteiskunnallista asennoitumistaan. Hän taisteli kirkkoa ja kaikkia vastaan, vastarinta sinänsä merkitsi hänelle elämän eliksiiriä, niin ajatuksellista kuin toiminnallista voimanlähdettä. Lutherin tavoin hän naulasi oman teesinsä ”Uskonpuhdistajan vuorisaarnaan”, jonka julkaisi kaiken kansan ällisteltäväksi. Vapaauskoisen Psalttari tuotti hänelle viimein jumalanpilkkasyytteen, muta Romanovien suvun hallituskauden 300-vuotisjuhla ja keisari Nikolain armahdus pelastivat hänet pälkähästä.

No eikö tällainen mies ryhdy politiikkaan? Mies jolla on taito kirjoittaa ja puhua sytyttävästi, jolla on korkeakoulututkinto, tietoa ja kielitaitoakin, mikä ei tuona aikana ollut ihan yleistä, vaikka oppineisto jo matkaili laajasti Euroopassa ja tietysti Venäjällä.

Kyllä, vasta valmistunut maisteri ryhtyi myös poliitikoksi. Hän kokeili  porvarillista virkaa Kajaanin yhteiskoulun lehtorina 1904-1905 ja samaan aikaan hän heittäytyi nuorsuomalaisten puoluemieheksi ja agitaattoriksi. Aktiivista toimintaa kesti hänen kohdallaan puolisen vuotta. Sekaannuttuaan poliittiseen kahakkaan koulun oppilaiden ja rehtorin välillä hänen oli erottava lehtorin virastaan, mutta hän jatkoi politikointia Kajaanin Lehden toimittajana ja puhujana.

Ensimmäiset yleiset ja yhtäläiset eduskuntavaalit 1907 kiinnostivat takuulla Kiantoa. Maan puoluekenttä järjestäytyi uudelleen ja sähköistyi vaalien alla. Myös naiset saivat äänestää ketä halusivat. Suomi harppasi kerralla valtiollisessa kehityksessään Euroopan kärkeen. Uudessa Seelannissa naiset saivat kyllä äänestää, mutta vain miesehdokkaita. Olisi luullut, että nuorsuomalainen lehtimies ja virasta potkittu opettaja nyt viimeistään tempaistaan mukaan vaaliehdokkaaksi. Hän olisi voinut hyödyttää nuorsuomalaisten lisäksi Maalaisliittoa ja myös voimansa tunnossa agitoivia sosialidemokraatteja. Hänen kirkonvastaiset kirjansa oli pantu myönteisesti merkille sosialistien lehdissä. Mutta Kianto ei ryhtynyt mihinkään puolueeseen.

Asiaan saattoivat vaikuttaa perhe-elämässä ilmenneet vaikeudet, eihän heillä ollut vielä edes pysyvää asuinpaikkaakaan. Kiannot muuttivat vaalikohinoissa varmuuden vuoksi mahdollisimman kauas Helsingin liepeille Pitäjänmäelle. Sieltä kirjailija tarkkaili valppaasti vaalien kulkua. Sosialistien menestys (80 paikkaa) oli hänellekin yllätys. Toisaalta sosialistit eivät saaneet yhtään edustajaa läpi Kainuusta, Maalaisliitto hallitsi siellä maakuntaa. Muuten maa oli mullistuksessa. Kianto halusi perehtyä suuren muutoksen syihin. Mitä kaupungeissa ja maakunnissa oli tapahtunut?

Punainen viiva (1909) on eräs luomisen ihme. Se on polttava ajankohtaisromaani ja samalla kestävä klassikko. Kuinka ihmeessä se Kiannolta onnistui? Hän oli hajottanut voimiaan monelle taholle, heilunut kuin henkensä kaupalla aatteellisissa kiistoissa. Nyt hän rauhoittui ja vetäytyi. Vaalien jälkeen hän opiskeli tosissaan köyhän kansan elämää, kirjoitti kyselykirjeitä parille tiedonantajalle Kainuuseen, tutki ravinto-ja asuintilanteita kotimaakunnassaan. Hän oli poroajeluillaan ja patikkamatkoillaan poikkeillut köyhiin asumuksiin, joten jokin tuntuma hänellä oli kansan elämään, vaikka olikin etupäässä oleillut kotipappilassaan Suomussalmella. Silti oman professorini Annamari Sarajaksen heitto, että romaani on kirjoitettu pappilan kuistilla, on helppohintainen erehdys. Kianto otti tehtävänsä ankaran tosissaan ja tunsi todellista halua kuvata kansan kärsimyksiä kovina aikoina.

Totta kai Kianto katsoi kansaa etäältä, Pitäjänmäen esikaupunkialueelta saakka ja isänsä pappilan sinänsä humaanien näkökohtien ja omien retkiensä pohjalta, mutta olihan hänen eläytymiskykynsä ilmiömäinen. Hän oli julkaissut toistakymmentä teosta, mutta Punainen viiva oli ensimmäinen, joka ei kummunnut hänen omista kokemuksistaan. Tunnetaanhan tällaisia mutaatioprosesseja, joissa ihminen koko henkinen ilmasto äkisti muuttuu. Subjektiivisesta kiukuttelijasta, kiivaasta julistajasta ja notorisesta valittajasta tulikin objektiivinen realisti, säälimätön ja kylmä, mutta samalla pohjimmaltaan myötätuntoinen. Kirjailija käyttää kaikkia aikaisempia keinovarojaan, kun hän lähestyy Korpiloukon väkeä kuin ulkopuolinen reportteri, tarkkailee heidän elinolojaan ja toiveitaan, jotka agitaattori Puntarpään ”solisaliratti” on sytyttänyt heidän mielissään ilmiliekkiin. Hän huvittuu henkilöidensä alkeellisista kuvitelmista ja suistaa heidät lopulla moninkertaiseen murhenäytelmään. Yhteiskunnan suuri uudistuspyrkimys ei tarjoile mitään helpotusta korven asukkaille, vaan päinvastoin rouhaisee heitä kahta kovemmalla karhunkämmenellä.

Verrattuna Aleksis Kiven ilosteleviin tai Juhani Ahon historiallisen folkloristisiin kansankuvauksiin tässä mennään pohjaan saakka. Kianto todella näytti, mitä piilee korpien kätkössä. Seuraava saman linjan kuvaaja oli nuori Sillanpää, joka Hurskaassa kurjuudessa käänsi turpeen nurin ja näytti, mistä kaukaa vuoden 1918 sisällissodan punaiset joukkohautoihin tulivat. Eräs paradoksi on siinä, että kaksi johtavaa kansankuvaajaa erkaantuivat kansalaissodan tulkinnoissaan vastakkaisiin asemiin: kun Sillanpää ymmärsi läheisesti punaista sijaiskärsijää, Kianto taisteli ja runoili hurmahenkisesti valkoisen armeijan riveissä.

Tavoitettuaan omimman otteensa kirjailijana Kianto ei pitänyt kiirettä kansankuvauksen linjan jatkamisessa. Sen sijaan hän jatkoi uskonnon ja yhteiskunnan kritiikkiä esimerkiksi Metsäherran herjaajassa (1912), Turjanlinnan maanhankinta- ja rakennuskiistoista syntyneessä kirjassa, josta hän sai sakot käräjillä kunnianloukkauksesta. Hän kirjoitti matkakuvauksia, muistelmia, pohjoisen kulttuurikuvia, Vienan vapautustaistelun toistuvia ja epätoivoisia nostatuksia sekä monenlaisia tilapäistuotteita, kunnes 15 vuoden kuluttua palasi köyhälistökuvauksiin Ryysyrannan Joosepissa (1924).

Tavallaan Joosepin tarina jatkaa vähän lauhkeammassa tyylilajissa korpiloukkolaisten kärsimysnäytelmää. Joosepissa on neuvokkaan veijarin piirteitä, jotka erottavat hänet totisen yksiviivaisesta Topi Romppasesta ja hänen tuliluontoisemmasta vaimostaan Riikasta. Ryysyrannan Jooseppi on oikeastaan jännittävä koe siitä, voiko pohjatonta kurjuutta kuvata humoristisesti. Kianto selvisi vaistonsa varassa tästä nuoralla kävelystä , vaikka tutun miehen, viinatrokari Jooseppi Kyllösen, todellinen elämä ei tarjonnutkaan sellaista jylhän taiteellista muistomerkkiä kuin Romppasten kaikkien toiveiden romahdus luonnon ja yhteiskunnan armoilla.

Näin Kianto oli oikeastaan jo elämäntyönsä tehnyt kirjailija, viidenkymmenen vuoden iässä. Hän on kirjallisuudenhistoriassa edelleen kahden romaanin mies. Lopputuotanto oli lämmittelyä, lisää muistoja ja matkoja, lehtipakinoita, päiväkirjoja, kaikenlaisia päähänpälkähdyksiä. Kirjallisesti ei kovin merkittävää, mutta aina elävää, kieleltään räiskyvää, tosin turhan monisanaista ja tyhjääkin turinointia, mutta aina jollakin lailla kiinnostavasti kosketuksissa ympäröivään todelliseen maailmaan.

Mikä Kiantoa piti pystyssä pitkään vanhuuteen saakka, oli tuo mainittu, hänen itsekeskeinen ja kursailematon brändinsä, hänen värikäs maineensa, jota hän tehosti tempauksillaan ja esiintymisillään julkisessa mediassa. Hänestä tuli varhain oman itsensä kävelevä, saunova ja souteleva muistomerkki. Hän omaksui vapaat elämäntavat, jollaisia ei ollut tarjolla ympärillä eläville kansanihmisille ja vain aniharvoille pohatoille ja porvareille. Iki-Kiannosta tuli käsite, sinnikkäästi elämässä kiinni pysyttelevä kulttuurirekvisiitta, jota presidenttikin kävi kumartamassa tämän syntymäpäivillä. Kianto tuli aina toimeen merkkimiesten kanssa, vaikka riiteli virkavallan ja myös sen yhteisen kansan kanssa, jonka kuvauksilla oli niittänyt kirjallisen maineensa. Hänestä tuli persoonallisuus, jolle sallittiin kaikki: juopottelu ja sikarin polttelut, monet naissuhteet, naisten alistaminenkin, karskit sotaiset mielipiteet ja laajan lapsijoukkonsa laiminlyönnit. Vanha maine mahdollisti myös hänen neuvokkaan  kerjuutoimintansa, hienommin sanottuna avustusten kärttämisen kaikilta alttiiksi antautuvilta tahoilta. Näillä hän osaltaan paikkasi surkean taloudenpitonsa ammottavia aukkoja.

Kianto on myös esimerkki siitä, kuinka raskaat henkilökohtaiset menetykset lopulta vain lisäävät taiteilijamaista tragiikan hehkua hänen vaiheillaan. Harkitsematon ja typerä sikarilaatikkotempaus talvisodan syttyessä tuotti erinäisten väärintulkintojen seurauksena kuritushuonetuomion, joka totisesti nöyryytti isänmaan laulajaa, mutta siitäkin hän selvisi marttyyrin raivolla – vaatien yhteiskunnalta täyttä hyvitystä kokemistaan kärsimyksistä. Hyvin kehittynyt vainoharhaisuus sai tapauksesta antoisaa lisäainesta. Kianto ei koskaan ollut itse syyllinen, kateellisten katalat kaunat ja juonet vain kamppasivat hänet. Kaksi kertaa palaneen Turjanlinnan jäänteet todistavat tänäkin päivänä, että suuren tappion raunioilla voi kohoilla runollisen muistorikkaita kukintoja, joita matkalaiset vieläkin uskollisesti käyvät tervehtimässä.

Kianto lopetteli uraansa kuvaavaa kyllä sanomalehdessä, Kalevan kolumnistina, jossa hän piti vanhana suorastaan omaa päiväkirjaa. Siellä julkaistiin hänen pienimmätkin rykäisynsä. Lehti uutisoi esimerkiksi keitä vieraita oli viimeksi käynyt Turjanlinnassa. Lähes sadan vuoden matkalle mahtui luvuton määrä lehtikirjoituksia, mielenpurkauksia, kiistakirjoituksia ja maksullisia ilmoituksia. Näillä Iki-Kianto haki paitsi sihteereitä palvelukseensa myös kustantajia kirjoilleen. Hänen vakituinen kustantajansa Otava ei kaikin ajoin kestänyt hankalan kirjailijan ylläpitoa, vaikka paljon uhrasikin. Kun hänen uusi käsikirjotuksensa oli kiertänyt kaikki suuret ja pienet kustantajat vailla tulosta, viimeinen keino oli anella julkaisijaa sanomalehdessä. Yleensä se onnistui, olihan hänellä maineensa. Tuotteet alkoivat jo olla sekulia.

Kiannon aikoina ei eroteltu erityisen tarkoin totuudellista journalismia väritetyistä uutisista, subjektiivisista mielipiteistä tai selvästi keksityistä seikkailuista, joilla Kianto viihdytti lukijoitaan. Hän oli joka suhteessa pitelemätön kirjoittaja niin teoksissaan kuin niiden ulkopuolella.

Iki-Kianto oli ennen kaikkea elävä tervaskanto, persoonallisuus, korpikirjailija, Moskovan maisteri, Rämsänrannan ruhtinas, Kainuun khaani, Suomussalmen sulttaani, Suomen kirjallisuuden väsymättömin itsensä brändääjä, joka todella onnistui osoittamaan, että kirjailija on paljon enemmän kuin vain teoksensa: hän on oman maailmansa ylipäällikkö, oman universuminsa ukko ylijumala, joka nosti itsensä sijaltaan suistamansa kristikunnan Jumalan paikalle. Lopulta hän nöyrtyi ja palasi kiltisti poikansa johdatuksella isiensä kirkon helmaan. Hänen monissa tärskyissä ja tuiskuissa kolhiutunut elämänsä ei näyttänyt päättyvän koskaan – eikä se toden totta ole vieläkään päättynyt, kuten nämä juhlapäivät vastaansanomattomalla tavalla meille todistavat.

Olihan juhlat Suomussalmella, missäs muualla. Maakunnan omaa poikaa juhlittiin. Ilmari Kianto taitaa monien selkkausten jälkeen olla  profeetta omalla maallaan. Riidat ja rähjäämiset on unohdettu, särmät hiottu, taisteluaseet taitettu – ja nyt on rovastin poika I. Calamnius lopullisesti kotiseutuhengen nostattaja,  Nälkämaan laulaja, Kainuun khaani, Suomussalmen sulttaani, korpikirjailija vailla vertaistaan.

Matkasin Kajaaniin junalla 9 tuntia, sillä juna oli kaksi tuntia myöhässä. Miten se on mahdollista. Tavarajuna kuulemma tukki raiteen jossakin Kouvolan liepeillä. Sen poistaminen kesti iät ja ajat. Japanissa luotijunat kulkivat 350 kulometriä tunnissa ja tulivat aina minuutilleen aikataulussa perille. Eikö nyt VR:n kannattaisi lähettää jokin virkeä valtuuskunta opintomatkalle Japaniin? Voihan resursseissakin olla eroja, mutta vieä enemmän epäilen taidon ja tahdon tasoeroja.

Sovittu taksi joka tapauksessa nouti minut ja hurautti vähän toistasataa kilometriä Suomussalmelle. Sain ihailla uljaita maisemia ja komeita suoria ja pääsin majoittumaan tuttuun hotellikylpylä Kiannon Kuohuihin. Saman tien meidät muutamat asukkaat kyörättiin kirkkoon kuulemaan kirjailijan runoihin sävellettyjä lauluja, joita Hedvig Paulig ja Juha Kotilainen hienosti tulkitsivat ja konsertin kokoon pannut Liisa Vähäsarja säesti.  Sen jälkeen istuin Kiannon jälkeläisten Raija-Liisan ja Ilkan ja Kimmon pöydässä kuulemassa heidän tarinoitaan. Kannatti sittenkin kärsiä ylipitkä junamatka.

Kianto tulikin runoilijana parhaiten esiin seminaarin eri esityksissä, ja mitä enemmän lauluja kuunteli, sitä paremmalta runoilijalta hän alkoi tuntua. Elävän kielen taituri hän ilman muuta oli ja kauniisti sydänmaan tunnelmia tallensi. Paljon niitä onkin sävelletty, oliko 150, ja lisää tulee.

Seuraavana päivänä päästiin kiinni proosaankin. Pääseminaarissa politologi Reijo Heikkinen selvitti perusteellisin kuvanäyttein Kiannon poliittisia seikkailuja nuorsuomalaisten yllyttäjänä suurlakon 1905 vaiheilla ja myöhemmin. Myös Punaisen viivan agitaattorsi Puntarpää sai uutta valaisua. Ihme juttu vain, että kiihkeästä yrityksestä huolimatta Kainuusta ei mennyt yksikään sosialisti läpi valtiopäiville. Ei ryhtynyt Kiantokaan minkään puolueen vaaliehdokkaaksi. Romaanissaan hän antaa sitten vaalien nostattamille toiveille musertavan loppuiskun karhun kämmenellä.

Kirjailija ja teatterimies Juha Hurme löysi Punaisesta viivasta kirjaan kätketyn eläinsadun teeman karhun vaelluksista, jotka avaavat ja päättävät romaanin.  Keskellä on se kyljenkäännös, joka jo enteilee järkyttävää loppua. Eläinteeman Hurme aloitti laulamalla Kiannon runon ”Tiu tau tilhi”, josta on kirjoittanut kokonaisen kirjan. Yleensä runoa pidetään kansanlauluna.

Teemu Keskisarja taas valitsi teemakseen vuoden 1918 ja teoksen Elämän ja kuoleman kentiltä. Perussuomalaisen ytimekkäästi Teemu puolusti Kianno silloisia vihapuheita ja asetti ne oikeaan kontekstiin. Kiannon valitsemaa roolia rintamakirjeenvaihtajana saattoi pitää oivallisena, sillä se mahdollisti sodan monipuolisen ja melko turvallisen tarkkailukulman. Kirjassa tulee ruumiita niin läjäpäin, että kustantaja Otava lykkäsi sen julkaisemista kymmenen vuotta.

Nämä pojat olivat lukeneet Kiantoa tuoreesti, kun taas itse tyydyin kirjoittamani elämäkerran pohjalta tutkijan rooliin ja selvitin Kiannon brändin syntyjuuria ja kestävyyttä koko hänen pitkän uransa aikana. Kun näinä aikoina taiteilijan on todella brändättävä eli luotava iskeviä mielikuvia itsestään näkyvyyden ja kuuluvuuden hankkimiseksi, Kianto oli tässä puuhassa ylivoimainen jo toistasataa vuotta sitten. Monet oikeat ja väärät mielikuvat hänen toimistaan elävät edelleen, vaikka mies on puoli vuosisataa sitten vaipunut Niettussaaren kuusikkoon. Tietysti elokuvat ja oopperat ja kesäteatterit ovat suuresti vakuttaneet mielikuviin Kiannosta ja hänen teoksistaan.

Jotkut kuvat ovat pahasti vääristyneet. Ryysyrannan Joosepista on tullut monen muistissa koominen henkilö. Alkuperäinen romaani tosin tutkii, voiko kurjuudesta kirjoittaa humoristisesti. Kiannolta tämä nuorallakävely onnistui. Hurme osoitti Kiannon kuvaamien unien hurjuuden. Minä olen nuorena poikana   nähnyt uimanäytöksen, jossa esiintyi pellehyppykilpailussa hauskasti resuileva kilpailija nimimerkillä Ryysyrannan Jooseppi. Hyvin muistaakseni pärjäsi.

Vahvistettu kvartetti esitti lisää Kiannon lauluja Liisa Vähäsarjan johdolla. Vielä oli juhlittava Kianto-seuran 40-vuotista taivalta Seurahuoneella. Ohjelman kohokohtana oli KHPV:n eli Kohtullisen Hutikan Pyhän Veljeskunnan sivuilta siepattu keskustelu perustettavan yhdistyksen nimestä. Sitä esittämään joutui puolet juhlaväestä (onneksi en minä), rooleja riitti. Hölmön tuntuinen idea toimi yllättävän hauskasti.

Jo riitti Kiannon juhlinta. Liikkumaan en päässyt kuin kerran uimaan kylpylään. Poronkäristystä ehdin nauttia häthätää hotellin ravintolassa. Kaikki käytännön järjestelyt ja kuljetukset sujuivat erinomaiseti, kiitos kunnan toimeliaan kulttuurituottajan Veera Tavilan. Aikamoinen urakka oli hänellä.

Mutta hei, ei juhlinta sittenkään tähän lopu. Ensi maanantaina saa ensi-iltansa Hannu Kahakorven valmistama dokumentti Kiannosta peräti Kansallisteatterissa. Kahakorpi oli tiiviisti mukana seminaarissa ja kertoikin perjantaina dokumentistaan, mitä en ehtinyt kuulemaan kiitos Valtion rautateiden. Myös Maija Myllykankaan samanpäiväistä juttua Kiannosta Vienan vapauttajana kiiteltiin vuolaasti. Raija-Liisa mielestä se oli paras esitelmä, minkä hän on koskaan kuullut. Ja Raija-Liisaahan on uskominen, kaikkien muiden rinnalla tämä Ikin valkotukkainen ikinuori ja ainoa elossa oleva tytär taitaa perimmältään olla koko Kianto-juhlinnan sytyttävin sielu.

Tutuksi käynyt mukavapuheinen taksi toi taas sununtaina suoria teitä Kajaaniin, ja paluumatkalla Helsinkiin juna myöhästyi vain viitisen minuuttia, kiitos siitä.

Iki-Kiannon syntymäpäivänä 7.5.2024.

Piti miettiä enemmän Japanin matkan vaikutelmia, mutta aina hyökyy vastaan uusia asioita. Nyt huomasin keskustelutilaisuuden läheisessä KOM-teatterissa, missä puhuttiin Lauri Hokkasen kirjasta Kommunismin teloitettu unelma (Docendo), erityisesti Seppo Toivaisesta ja hänen elämästään ja tragediastaan. Vilkas keskustelu ja tutustuminen tuoreeseen kirjaan herättivät monia muistoja, vaikka en kuvattua liikettä lähellä ollutkaan.

Seppo ”Tossu” Toiviainen oli opiskelutovereitani 1960-luvun alussa. Hän opiskeli kansanrunoudentutkimusta ja kirjallisuutta Helsingin yliopistossa, hän kuului professori Matti Kuusen sähköistävään vaikutuspiiriin kuten ystävämme Hannes Sihvo ja minäkin vähän loitompana. Näistä vaiheista olen kirjoittanut muistelmissani. Kuten Kari Sallamaa näkyy todenneen, Toiviainen olisi todennäköisesti noussut Kuusen seuraajaksi professorina, jos olisi jatkanut kansanrunouden laitoksella. Mutta hän valitsi toisin.

Teimme kerran Toiviaisen kanssa yhteisen junamatkan Hämenlinnaan Nuoren Voiman Liiton talvipäiville, missä taisimme molemmat saada jonkun palkinnon. Puhuimme paljon ajan kirjallisuudesta, ja muistan Tossun ironisoineen modernismin kannattajia, jotka vannoivat Hyryn, Meren ja Haavikon nimeen. Puhetoverini vaati sosiaalista otetta ja yhteiskunnallista kirjallisuutta. Ei ollut suuri yllätys, että hän pian siirtyi sosiologiaan ja muutti Tampereen yliopistoon.

Suurempi yllätys oli kieltämättä hänen loikkauksensa politiikkaan ja rakettimainen nousunsa taistolaisen liikkeen kärkeen. Hokkasen kirjasta käy ilmi, että  Toiviaisen esimies Antti Eskola vastusti kaksi käsin assistenttinsa valintaa: ”Tieteestä putoat kärryiltä ja politiikkaan turhaudut.” Näin sitten kävikin. Olisi Tossun kannattanut kuunnella oppi-isäänsä Eskolaa, joka itsekin kipuili poliittisen valinnan äärellä, liittyi SKDL:ään, mutta ei sen edemmäs. Toiviainen halusi mennä loppuun saakka. Yhtenä yönä hän huomasi olevansa kommunisti, ja tehtäväkseen hän näki vallankumouksen toteuttamisen Suomessa. ”Kaikki kommunsmille, vaikka henki menisi.”

Niinkin sitten kävi. Toiviainen nousi kansanedustajaksi, kommunistisen fraktion teoreettis-ideologiseksi johtajaksi, Taisto Sinisalon seuraajaehdokkaaksi – mutta pettyi, alkoholisoitui, eristäytyi ja joi itsensä kuoliaaksi 61-vuotiaana. Loistava lahjakkuus hukkasi itsensä politiikan syövereihin. Hokkanen kuvaa tuhon tien suorasukaisesti. Melko murheellista luettavaa.

Miksi Tossu valitsi niin kuin valitsi? Hänen terävä älynsä ja aktiivinen luonteensa johtivat hänet harhaan. Hän halusi ennen muuta toimintaa ja tekoja, pelkkä tutkiminen ja teoretisointi eivät riittäneet. ”Vaikka kaikki maailman yliopistot vallattaisiin, vallankumous ei edistyisi pätkääkän”, hän toisti. Hän halusi yhteyttä reaaliseen työväenluokkaan, vallankumouksen todelliseen avaintekijään, mutta se ei häneltä onnistunut. Esiintyminen ja agitointi kiehtoivat häntä, mutta  jotenkin hän kadotti samalla yhteyden todellisuuteen. Ei Suomi ollut sellaisessa vallankumouksen tilassa kuin hän kuvitteli.  Hän takoi veitsenterävää päätään tylyyn kiviseinään. Sisimmässään hän oli ihan liian pehmeä ja idealistinen pärjätäkseen kovassa politiikassa.

Hyvä että Hokkanen muistaa myös Toiviaisen elävän suhteen kirjallisuuteen. Sepon isä Jaakko Toiviainen oli upseeri ja samalla kirjailija, joka kirjoitti ensimmäisen ja hyvin ymmärtävän arvostelun Linnan Tuntemattomasta sotilaasta Hämeen Sanomiin. Seppo lunasti aluksi isänsä toiveet, mutta erkani siitten polittisesti äärimmäisen vastakkaisiin asemiin. Oli liikuttavaa lukea, että isä puolusti silti julkisesti Aamulehdessä poikaansa, kun ryöpytys tätä vastaan alkoi kuumentua. Totta puhuen Sepon puheiden ja artikkelien sananvainnat toistelivat puoluepäätöksiä tai olivat räväkässä provokatiivisudessaan usein älyttömiä ja kohtuuttomia.

Seppo palasi kirjallisuuteen vielä poliittisen uransa lopulla 1984, jolloin hän julkaisi kirjan Christer Kihlmanin maailmasta. Pätevä vaikka keskeneräinen kirja se on ja osoitti, millaiset mahdollisuudet Sepolla olisi ollut myös kirjallisuudentutkijana. Hänen tärkeitä kirjojaan oli Hannu Salaman Siinä näkijä missä tekijä (1972), jota hänen aatoverinsa äärivasemmalla vastustivat ja pitivät todellisuutta vääristävänä. Toiviaisen oli vaiettava omasta näkemyksestään. Tämä jatkunut sisäinen ristiriita aatteen ja todellisuuden välillä osaltaan söi miehen itsetuntoa tuhoisalla tavalla.

Lauri Hokkasen kirja on mielenkiintoista luettavaa varsinkin niille, jotka ovat  tuon ajan eläneet ja poliittisia taistoja viereltä seuranneet. Keskustelu sen aiheista kuumeni suorastaan vilkkaaksi 60-luvun tuntojen malliin KOM-teatterissa viime torstaina. Nimekäs paneeli pisteli puheenvuoroissaan asioita kunnolla kohdilleen, ja melkein täysi sali koostui vielä elossa olevista vuoden 1968 veteraaneista, vanhoista aatteen konkareista. Keskustelussa ei turhaan kaihdettu sanoja kommunisti ja Neuvostoliiton ihailu, joita taiteilijoiden kuten Kaj Chydeniuksen ja Kaisa Korhosen muistokirjoituksissa hienotunteisesti yleensä kierrettiin. Hokkasen kirjassa myös veriset sanat sanotaan niin kuin ne ovat. Paitsi surullista, myös tervehdyttävää luettavaa, parhailta osiltaan hyvin suositeltavaa. Vaikka paljon tiesinkin, silmäni avautuivat entisestään, eritoten tuulimyllyjä vastaan taistelleen toveri Tossu Toiviaisen tragedian ääreltä.

27.4.2024

Kun vilkaisen ikkunasta märkään härmäiseen Sepänpuistoon, eikö vain tule ikävä Japanin kukintoja, kesäistä hellettä  ja punertavia puistonäkymiä. Mutta tänne on nyt taas sopeuduttava ja mikäs tässä.

Sanon jo kolmannen kerran (Karin vanhaa piirrosta mukaellen): ”Ration herat, olisiko suuri vaiva palauttaa Radioykkösen kello kuuden aamu-uutiset?” Ne olivat ennen aamuelämäni lähtölaukaus. Siitä päivä käynnistyi. Nyt on siirryttävä radio Suomeen ja kuunneltava musiikkia, joka Claes Andersson -vainaan sanoin voi saattaa ihmisen itsemurhan partaalle – hän puhui radio Vegasta, mutta sama ongelma. Hyppiä kanavalta toiselle ei ole mahdoton liike, mutta jotenkin rasittava.

Mielialaa kohotti tv:n puolella uskollinen Jälkihiki, joka analysoi perusteellisesti seipään ja kiekon uudet maailmanennätykset sekä futsaalin vihlovan tappion Hollannille. Toivon että edes tämä pysyy ja pitää paikkansa eikä mikään ohjelmajohdon karttaharharjoitus heitä sitäkin jonnekin jorpakkoon. Näin tunnen taas olevani kotona.

Hesarin pääuutinen on Kaj Chydeniuksen kuolema ja muistosivut, joita on kulttuurissa peräti kolme. Saiko edes Toivo Kärki näin massiivista muistokirjoitusta, joistain klassisista säveltäjistä puhumattakaan? Kyllä Chyde maineensa ansaitsee, ei aiinä mitään, meidän sukupolveemme ja myöhempiinkin hän jätti vahvoja kuulokulkuja. Kuuntelin häntä ensimmäisen kerran kai vuoden 1964 vaiheilla Vanhan ylioppilastalon juhlasalissa, missä paneloitiin populaari- ja korkeakulttuurin eroista. Chyde kannatti ehdotonta tasa-arvoa. Vakuudeksi hän ilmoitti, että Eila Pienimäen laulama ”Luona vanhan veräjän” on yhtä arvokas sävelteos kuin Sibeliuksen sinfonia. Arvo Salo pyysi häntä laulamaan näytteen, ja senhän Chyde komeasti kajautti. Matkaa Lapualaisoopperaan oli pari vuotta.

Harppaus 2020-luvun kynnykselle. Puumalassa oli suuret kulttuuripäivät, joissa esitelmöin jostain epäilemättä tärkeästä asiasta. Risteilimme laivalla, kävimme Marjan kanssa katsastamassa Tiian hienoa kesäpaikkaa ja tervehtimässä naapuriaan Esko Seppästä. Tutun näköinen partaveikko siivosi sieniä ison ämpärillisen.  Säveltäjä Chydenius se siinä pohti samalla suhdettaan säveltämiinsä runoihin, joita suuresti kunnioitti. Hän myönsi, että lauluja oli tullut tehdyksi huomattava määrä – mutta ovatko ne hyviä? Kysymys näytti askarruttavan häntä jopa tuskaisesti. Kohtasimme suuren taiteilijan vilpittömän itsekritiikkinsä äärellä.

Chydeniuksen juhlakonsertissa Finlandia-talossa kävimme myös, ja iskevästi tämä ketterä menninkäinen paukutti vielä flyygeliä ja komeasti kuorot ja solistit lauloivat. Nyt on tulossa uusia juhlamessuja, joissa ikätoverit voivat elää uudelleen toiveikasta nuoruuttaan. Ritsa eli Pentti Saaritsa kuuluu samaan polveen. Yhtä jalkaa lähtivät nämä poliittisen runon ja laulun mestarit.

Lähden kohta tapaamaan Esa Ruuttusta, joka valmistelee puolestaan lauluiltaa Ilmari Kiannon runoihin, säveltäjänä Risto Vähäsarja. Olen luvannut olla vähän apuna, kun Iki-Kiannon laajan elämäkerran väänsin kansiin kuusi vuotta sitten. Hänen syntymästään tulee kuluneeksi 150 vuotta, ja juhlat alkavat ensi kuussa. Kyllähän Kiantoa sopiikin juhlia, vaikka kriittisiä ääniä ei tule puuttumaan, niin särmikäs, kiivas ja osin edesvastuuton tyyppi on kysymyksessä. Aito anarkisti, tulinen tappelupukari ja samalla isänmaan mies henkeen je vereen. Katsotaanpa saadaanko hänen partahaivenistaan vielä joitain uusia tulkintoja irti.

22.4.2024

Japanissa elävät rinnan yksilöllisyys ja hallittu kollektiivisuus. Tokion katujen ihmisvirta on ääretön, mutta sivistyneen sujuva. Kukin tuntuu tietävän oman tavoitteensa ja antaa luontevasti tietä myös toisille. Oli ihailtava tämän ihmismassan kimmoisaa joustavuutta.

Kirjailija Haruki Murakami arvioi, että individualismin palvonnassa kollektiivinen kontrolli on kärsinyt. Esimerkiksi hän ottaa Fukushiman kaamean ydinvoimalaonnettomuuden. Yhteinen varautuminen katastrofeihin on unohdettu, koska valppaan kansalaisen on tultava toimeen omin neuvoin. Tämä on tietysti kärjistys, mutta Murakami on huolissaan siitä, että jättiläisonnettomuudestakaan ei ole otettu riittävästi opiksi.

Kun äskeisellä matkallamme vierailimme Hiroshimassa, katastrofitietoisuus oli kyllä vahvasti tuntuvilla. Muistomerkin ikuinen tuli palaa niin kauan kuin maailmassa on ydinaseita. Elokuun kuudennesta 1945 kertova museo on kouraisevan nerokkaasti konstruoitu ja palauttaa hirmuiset muistot miltei ihon pinnalle. Olen ydinpommin ikätoveri, mikä tehosti vaikutusta. Elokuva Oppenheimer verestää museon uutta ajankohtaisuutta, mikä näkyi yleisön määrässä ja sen vakavissa ilmeissä. Harvoin missään museossa liikutaan niin hyytävän hiljaisesti.

Muuten Hiroshima oli miellyttävä kaupunki, väljä, moderni ja jollakin tavoin ajaton – onhan se kokonaan uusiksi rakennettu. Vain mustunut kupolihalli keskellä vehreää puistoa törröttää elävänä esimerkkinä taannoisesta tuhosta. Elämä menee eteenpäin menneestä ja Murakamin varoituksista piittaamatta. Yhdysvallat on antanut valtavasti kehitysapua hävittämälleen kaupungille. Entisten vihollisten väliset suhteet ovat lämmenneet huomattavaan yhteisymmärrykseen. Onko sellainen koskaan mahdollista läheisemmän idän ajankohtaisissa katastrofeissa?

Kioto säästyi sodan hävitykseltä kuulemma sen vuoksi, että kenraali Eisenhowerin puoliso oli niin ihastunut kaupunkiin aikaisemmalla turistimatkallaan. Nyt turistimassat tekevät parhaansa runnellakseen kaupungin kauneuksia. Sen loistavat pyhäkötkin punaisine pylväikköineen tuntuvat palvelevan vain rynnäköisiä valokuvaajalaumoja, jotka voivat iloksen leikkiä myös siirtomaavallan ruhtinaita tämän päivän riksojen ketterässä kyydissä. Mutta ei hätää, Miyajiman temppelisaarella aika pysähtyi, aurinko paahtoi, vuoret punersivat ja kauriit kerjäsivät makupaloja. Muinainen no-teatteri tarjosi miltei aitoja väläyksiä perinteestä, jossa kaavojen toistaminen on tärkeämpää kuin mikään taiteellinen uudistus.

Perinne, kaavat ja kuri pitävät Japania edelleen koossa. Kirjoitin ihastuneesti viimeksi elokuvasta ”Kouluvuosi Japanissa”, mutta nyt kuulin, että koulukiusaaminen on sielläkin lisääntynyt. Pahemmalta väkivallalta on sentään vältytty. Murakami kertoo esimerkin tositapauksesta. Muuan opettaja kyllästyi myöhästeleviin oppilaisiinsa. Eräänä aamuna hän laski raskaan rautaportin alas täsmälleen koulun alkamisaikana niin että nuori tyttö rusentui kuoliaaksi. Monet kommentoivat tapausta ymmärtäväisesti, ja jotkut oppilaiden vanhemmatkin olivat sitä mieltä, että koulun on ennen kaikkea opetettava oppilaille kuria.

Miten hyvänsä, iloinen ystävällisyys on silti japanilaisen valloittava käyntikortti. Se ei tunnu yhtään pakotetulta, vaan kumarrukset ja hymyt ilmenevät kuin itsestään ikivanhan tavan pintaan tuomina. Kerronpa tästä lopuksi keventävän esimerkin. Tokion Metropolitan-hotellin huoneen muovinen avainkortti luiskahti kadoksiin, ja sain tietysti respasta heti uuden. Viimeisenä iltana menin illastamaan italialaiseen ravintolaan, jonka olin matkan alussa hyväksi havainnut. Tarjoilijatyttö riensi ohjaamaan pöytään ja heilutti pian kädessään muovista läpyskää. Mikä tuo nyt on? Tarjoilija katosi ja palasi pian säteillen näyttämään käännösohjelmalla tekstaamaansa tiedotetta: ”THIS IS THE KEY YOU LOST HERE FOR  A WEEK AGO!”

Olisipa joku vähän arvokkaampi kadonnut niin satu olisi vielä säväyttävämpi. Olen onnellinen, että pääsin viimein käymään Japanissa, mitä olen kauan havitellut. Juttua matkasta riittää varmaan vielä vastedeskin, niin täydelleen elämys upposi tajuntaani.

20.4.2024

Ajankohtaisin ja terveellisin elokuva juuri nyt on Ema Ryan Yamazakin ohjaama Kouluvuosi Japanissa. Katsoin sen Kino Palatsissa melko harvan katsojajoukon kanssa. Hiirenhiljaa, vähän naurahdellen ja liikuttuneinakin sitä katselimme. Jyrkästi erilainen koulu siinä esittäytyy kuin tämä meidän vapaa, demokraattinen, oppilaiden ilmeistä mielivaltaa suosiva koululaitoksemme.

Tokion ala-asteella ja näköjään myös yläasteella käyttäydytään kohteliaasti, kurinalaisesti ja silti ystävällisesti toinen toistaan kohtaan. Lenkkarit laitetaan lokerikkoon millilleen järjestyksessä. Oppilaat siivoavat itse luokkahuoneensa. Heille opetetaan harjan ja sihvelin käyttöä. Pulpetit ovat viivasuorassa jonossa. Voimistelu liikuntatunnilla oli näytösluontoista. Ekaluokkalaisilla on samanlaiset keltaiset hatut, muuten pukeutuminen vapaata ja siistiä. Oli koronavuosi, kaikilla maskit, jotka riisuttiin vain ruokailussa. Ruoka näytti kaikille maistuvan.

Opettajien arvovalta on kiistaton, kurista ei tingitä. Voimakeinoja ei tarvitse käyttäää. Lapsilta vaaditaan paljon, mutta he vaikuttavat silti vilpittömän iloisilta. Kunnostautujat palkittiin, ajoituksessa epäonnistunut lyömäsoittaja sai kovat nuhteet. Tyttö itki katkerasti ja katui ja lupasi harjoitella lisää kotona. Lopuksi hänestä tuli orkesterin tähti. Kun koulu päättyi ja oppilaat ja opettajat hajaantuivat, kaikki itkivät.

Tämä antoi kyllä ajattelemisen aihetta, vaikka en nykyistä kouluamme enää omakohtaisesti tunnekaan.  Kuluneen viikon traagista tapahtumaa vasten japanilainen koulu näyttäytyi mallikelpoisena idyllin, järjestyksen ja oppimisen tyyssijana. Tässä koulussa ei näkynyt poliiseja, tuskin vierailevat edes vuosittain. Japanin historia on julmaa ja väkivaltaista, mutta en usko, että kouluissa paljon ammuskellaan.

Onko siis syytä ottaa oppia. Mitä vaikuttavat vanhat perinteet ja kotona annettava opetus? Me olemme tietysti epäluuloisia. Onkohan tämä vain jonkinlainen näyteikkuna ulospäin? Ei kai vain propagandaa myös omille kansalaisille.

Tyypillisen näytteen omahyväisestä epäluulostamme antoi Leena Virtanen Hesarin kritiikissään (5.4.). ”Joillakin voisi olla kiusaus etsiä japanilaisten opetustavoista esikuvaa meille suomalaisille.” Eihän toki, totta kai torjumme tämän kiusauksen Hesari etunenässä. Eihän nyt meillä voi olla mitään opittavaa muilta, onhan niitä Pisa-laakereitakin joskus niitetty. Tosin tulokset ovat heikkenemään päin ja väkivalta rehottaa kouluissa. Mutta antaa japanilaisten pitää oma kaunis järjestyksensä ja jatketaan me täällä villissä Pohjolassa omaa demokraattis-anarkistista menoamme.

Toinen kouluesimerkki nähtiin viikolla televisiossa: Koulu maailman laidalla, Pawo Choyningin yhteistyöelokuva kouluelämästä Bhutanin vuorikylässä Thiumphussa. Kuinka suuriarvoinen harvinaisuus onkaan tämä vajaamittainen kouluyritys mahdottomissa oloissa, kuinka sydämellinen kuvaus vastahakoisesta mutta lopulta uhrautuvasta opetustyöstä. Kuinka kaukana ollaan hienoista koulutaloista, oppivelvollisuuden ohjeista, viranomaisten, koulupsykologien, terapeuttien, ohjesääntöjen vankeina kipuilevien opettajien ja avustajien lakisääteisestä maailmasta. Tuskin meidän kehittynyt, instituutioksi jähmettynyt koulumme koskaan tuottaa sellaista oppimisen euforiaa kuin Tokion, Bhutanin tai vaikkapa Kongon ja Afganistanin kouluponnistukset ulkoisesti alkeellisissa  oloissa näyttivät.

Viertolan laukaukset voivat herättää joitakin konkreettisia ajatuksia ja jopa tekoja, mutta pääasiassa media ja viranomaiset keskittyvät pohtimaan itseään ja omaa toimintaansa. Peiliä pidetään tärkeiden aikuisten oman navan korkeudella. Kuka ulottuisi luotaamaan yksinäisen ja kiusatun pojat ajatusmaailmaa?  Siihen ei ainakaan sääntönormien kahlitsema ja kaavan mukaisiin tosiasioihin kiinnittynyt journalismi yllä. Siihen tarvittaisiin ikävä kyllä sitä tosiasioiden alitse ja lävitse kurottuvaa mielikuvitusta. Sitä osaisi tutkia vain vapaa kaunokirjallisuus, joku uusi pieni dostojevski. Ilmaantuukohan sellainen vielä valaisemaan tämän tragedian perimmäisiä juuria?

6.4.2024

Sovimme käyvämme kahvilla Matti Pitkon kanssa. Kun Vepan baaria ei enää ole, päätimme mennä Moision leipomon kahvilaan. Oli hauska tavata pitkästä aikaa, olemmehan välillä ottaneet yhteen ja taas sopineet. Matin tunnettu pitkävihaisuus on toivottavasti iän myötä lientymässä. Hän on muuten entisensä: levoton, terhakka ja epäluuloinen, mutta muuten ihan siedettävä.

Nyt halusin ennen muuta kuulla hänen ajatuksiaan kuumasta kysymyksestä: saako journalisti koskaan, edes omaksi huvikseen poiketa ehdottomasta totuudesta? Mitä mieltä hän on kollegansa ja kaimansa Matti Kuuselan toiminnasta? Oliko aiheellista, että heidän vanha työantajansa Aamulehti poisti verkosta yli puolentuhatta Kuuselan sydänverellään kirjoittamaa luomusta? Ovatko ne niin vaarallisia, että horjuttavat koko journalistien ammattikunnan uskottavuutta?

Matti hörppi pukkukupillistaan ja vastasi hetken viivyteltyään: ”Puolustan ehdottomasti Matti Kuuselaa. Hän on poikkeuksellisen lahjakas kirjoittaja. Olen ollut hänen esimiehensäkin ja selostimme yhdessä olympiakisoja. Matti on äärimmäisen herkkä ja sulkeutunut, hän katsoo maailmaa suurena humanistina ja taitavana kirjoittajana. Tuntuu julmalta, että liki 40 vuoden elämäntyö kaadetaan kerralla viemäristä alas.”

Kova rangaistus, myöntelin. Juttujen poistaminen on sikäli ovelaa, että monetkaan ympäri Suomea eivät nyt pääse lukemaan, mitä se kohuttu Kuusela oikein on kirjoittanut. Hänellä on karismaattinen asema täällä Pirkanmaalla, mutta ei häntä kaikkialla tunneta. Sen vuoksi useimmat somekommentit menevät surkeasti metsään. Tyypilliseen tapaan ihmiset tuomitsevat kirjoittajan, vaikka eivät ole lukeneet yhtäkään hänen kokonaista juttuaan.

Mutta pääasiaan: kuinka Pitko arvioi tätä journamismin totuudellisuutta? Siitä hänellä on runsaasti omaakin kokemusta. Saako juttuihin panna vähän omiaan? Hän sanoo ilmaisseensa kantansa jo Puolikarkeiden muistelmiensa (2013) takakannessa: ”Kirjan totuusaste on kohtuullinen, mutta hyvää tarinaa en pilaa kaikilla tosiasioilla.”

No eihän nyt kaikkia tosiasioita voikaan juttuun tunkea, mutta entä pienemmät vippaskonstit? Onhan Pitko myös Aamulehden palstoilla soveltanut totuuutta aika vapaasti. Pakinapalstalla on omat erivapautensa, mutta muistelen, että 90-luvulla toimittaja Pitkon hoitelemalla Tänään-palstallakin oli suruttomia poikkeamia jyrkästä totuudesta. Nyt alkaa polttaa. Lisään vähän löylyä:

”Kun kirjoitit, että Tabe Slioor ilmaisi ihannemiehikseen Paavo Lpposen ja Sauli Niinistön, oliko pohjalla todellinen syvähaastattelu? Entä kun Tarja Halonen kertoi sinulle paluumatkalla Moskovasta, että Putinia ja venäläisiä ilahdutti erikoisesti se, kuinka he valloittivat Suomen 1809 ja sen kunnaksi suomalaiset perustivat Aleksanteri I:n patsaan Senaatintorille. Kohdistuuko satiiri tässä Putiniin, Tarjaan vaiko tolloihin suomalaisiin?”

Nyt Pitko sulkee suunsa ja minun on häntä lepyteltävä. Uskon että hän on erottanut mielikuvituksensa tuottamat herjat varsinaisesta journalismista, vaikka ne saman lehden palstoilla esiintyvät. Mutta eikö Kuuselakin toimi näin, omilla hienovaraisilla tyylikeinoillaan? Hänen fantasiansa ovat tunnistettavia ja lopulta aika vaarattomia. Tärähtääkö Suomi kuinka pahoin siitä, että Matti väittää jutelleensa muutaman lempeän sanan Eeva-Liisa Mannerin kanssa? Tai mitä vahinkoa koituu siitä, että hän tarjoilee meillle kuvitelmiaan autoa ajavien uzbekilaisten mielenliikkeistä? Edes Uzbekistanin ulkoasiainministeriön tiedotusosasto ei ole asiasta korvaansa lotkauttanut. Mutta kotimainen periaate on sitäkin ankarampi: ei tavuakaan tovereista totuuden sivulta!

Matti Kuuselan kaksi itse tunnustamaansa kohtaa on toistuvasti poimittu tikun nokkaan 551:n artikkelin sumasta. Siksi tuntuu kohtuuttoman järeältä lukea Helsingin Sanomien tämänpäiväistä pääkirjoitusta, jossa ”toisenlainen toimittaja Tampereelta” kaivamalla maata riippumattoman laatujournalismin alta tarjoaa Venäjän vallanpitäjille tilaisuuden kertoa entistä enemmän valheita kansalaisilleen ja muille. Huhhuh, jotain rajaa syytöksiinkin. Pelätäänkö tosiaan näin kovasti Kuuselan esimerkin leviävän rapauttamaan koko lehdistöä?

Kun kävin eilen Pirkkalaiskirjailijoiden vuosikokouksessa, mieleeni tuli etsimättä, että tässä käydään oikeastaan uusin muodoin vanhaa Tampere-Helsinki matsia. Syytettyjen kolmikko – Kuusela, Apunen ja Jokinen – ovat kaikki Mansen vanhoja parkkiintuneita kynäsotureita. Ehkä Tampereella on vähän toisenlaiset omapäiset ja suoranuottisemmat sääntösovellukset kuin pääkaupungissa. Täältä on ennenkin noustu vastarintaan Linnan, Salaman ja Poika Tuomisen ajoista alkaen. Journalisti näistä oli vain jälkimmäinen, ja häntä vasta valheista syytettiinkin. Myöhemmin ns. valheet on todettu pääasiassa paikkansa pitäviksi, mutta kukaan ei kiellä, etteikö Poika olisi väliin pannut vähän omiaan poliittisia seikkailujaan parannellakseen.

Nyt Pitko haluaa jo nopeasti poistua Moision kahvilasta. Hänestä Matti Kuusela on näin pääsiäisen alla ”melkein kuin Golgatalla”. Pietarin tavoin Pitko alkaa pelätä jo omasta puolestaankin. Meistä molemmista alkaa tuntua, että Pyhän Journalismin vanhurskaat kirjanoppineet ovat nostaneet Matti Kuuselan ristille riippumaan. Kärsiköön siinä nyt kaikkien syntisten someraivoilijoiden, valhettelijoiden ja tuomitsemishaluisten puolesta. Synnitön lyököön ensimmäisen naulan. Ylösnousemuksen ihmettä odotellessa –

Tikkutiistaina 2024

PS Tosiasiassa Matti Pitko ei päässyt sovittuun tapaamiseen, vaan vaimonsa ilmoitti hänen sairastuneen. Juttu edustaa siis tarinallista blogismia ja perustuu suurimmalta osin viikonlopun keskinäiseen tekstiviestittelyymme.

Luulin ensin, että aprillipäivää oli aikaistettu. Luin parhaillaan Matti Kuuselan mainiota muistelmakirjaa Journalisti, kun kuulin uutisista, että toimittajan juttuja oli poistettu Aamulehden verkkosivuilta. Mitä ihmettä? Oliko tämä totta vai pilaa? Emmekö enää eläkään suvaitsevaisessa, moniarvoisessa ja sanavapaudestaan ylpeässä Suomessa?

Minulla on olavipaavolaismainen taipumus osua paikalle, kun jotain skandaalinomaista kärisee. Seurasin syksyllä Rovaniemellä Lauri Törhösen väitöstilaisuutta. Olin jonon jatkona menossa Vanhan valtaukseen aikoinani, näin Käpykolossa kuinka Mikko Niskasen sauna paloi ja olin käräjäoikeudessa todistamassa Rauni Mollbergin avioero-oikeudenkäynnissä. Puhumattakaan joistain omista viimeaikaisista selkkauksistani. Ja nyt päälle päätteeksi tulee tämä Matti Kuuselan kummallinen tapaus.

Olen lukenut Kuuselan hurjista matkoista maailman kriisipesäkkeisiin tukka pystyssä. Miten vaatimattomia ovat omat matkani ja seikkailuni näiden rinnalla. Kuinka kylmää päätä vaaditaan mieheltä, joka lähtee omasta halustaan kuvaajineen paikkoihin, joissa tietää olevansa hengenvaarassa. Sitä paitsi tämmöiset kaukomatkat ovat äärimmäisen epämukavia, vaativat kestävyyttä, kärsivällisyyttä ja teräksisiä hermoja.

Aamulehden lukijakunta on saanut näistä kaikista nauttia. Kuuselan jutuissa on se erikoisuus, että kirjoittaessaan vakavista ja traagisista tapahtumista hänen riveiltään tai niiden väleistä pilkahtelee aina inhimillisen surumielinen huumorin kajastus. Ei niin pahaa paikkaa, etteikö Matti huomaisi tilanteen koomisia piirteitä. Silti hän osaa liikuttaa itseään ja lukijoitaan sydänjuuriin saakka vaikkapa niillä yhdeksän afganistanilaisen maahanmuuttajatytön kirjeillä, jotka hän Sampolasta salapostina kuljettaa määränpäähän heidän kotimaansa koulun rehtorille.

Kuuselan rajattomasti ihailevat henkilöjutut Tampereen varttuneista kulttuuridaameista – Eeva-Liisa Mannerista, Kirsi Kunnaksesta, Eila Roineesta – ovat syystä klassikoita. Runoilijoista kirjoittaessaan hän ylittää surutta naiivin innostuksen rajapuomit. Mannerin keksittyyn kohtaamiseen hän myöntää lisäilleensä lyyrisiä  repliikkejä, jotta juttu paremmin sykähdyttäisi. Uzbekistanilaisen liikenneympyrän reunalla hän heittäytyy fabuloivaksi novellistiksi, jotta pääsisimme paremmin kurkistamaan sikäläisten ihmisten tajuntaan. Siis aitoja ja tunnustettuja kaunokirjallisia vapauksia.

Näistä ja muista poikkeamista Aamulehden johto on nyt hermostunut ja päättänyt nöyryyttää tähtitoimittajaansa taannehtivalla rangaistuksella. Olisivatko he edes huomanneet lisäilyjä, ellei toimittaja olisi itse niitä osviisannut? Me Kuuuselan juttujen uskolliset lukijat olemme aina tajunneet hänen epäsovinnaiset tyylikeinonsa ja nauttineet niiistä. Ei ole tullut mieleenkään höristää korvia, että ovatko nämä nyt edes tosia. Tai mitä journalistien eettiset säännöstöt nyt näistä tuumivat. Parhaat kirjoittajat loikkivat aina raja-aitojen yli.

Ihmeellisen kireitä aikoja elämme. Olen varma, että entiset vahvat päätoimittajat Matti Apunen ja Jouko Jokinen ovat antaneet omaperäiselle alaiselleen täyden tukensa ja olisivat nytkin häntä tukeneet, jos syytökset vapauksista olisivat tulleet heidän pöydälleen. Kuusela on itse puhunut feature-tyyppisistä jutuista, jotka kulkevat toden ja fiktion herkkää rajalinjaa – ja pyrkivät tavallista raporttia syvempään totuuteen, kuten hän huomauttaa. Kunnon päätoimittaja puolustaa parasta toimittajaansa eikä lähde ensimmäisenä nöyryyttämään tätä julkisilla anteeksipyynnöillä ja porttikielloilla. Mukana taitaa olla kostoa toimittajan kärkevistä kommenteista lehteään koskien.

Kyse on myös juttutyypeistä. Matti Pitkon pakinoissa on iät ja ajat sallittu keksittyjä satiirisia epätotuuksia, koska ne liikkuvat eri kategoriassa kuin toisen Matin laajat kuvailut. Pitko on voinut laukoa mitä hyvänsä nimeltä mainituista ministereistä ja Vepan baarin asiakkaista ilman että kukaan on perään haukkunut. En ole yhtään varma, että kiireiset lukijat aina erottavat pakinan muun tyypin jutuista. On nähty, että pakinoiden kohteet voivat loukkaantua aivan  katsomatta siihen, missä kategoriassa heitä pilkataan.

No hyvä. Lopuksi vielä kiitos Matti Kuuselalle rehdin myönteisestä henkilökuvasta, jonka hän minusta kirjoittaa. Tämmöinen alkaa olla sen verran harvinaista, että lämmittää mieltäni. Komeaan kritiikkiinsä Komediateatterin näytelmästäni Päämäärä Tuntematon hän palaa pariinkin otteeseen ja tulee samalla paljastaneeksi mediassa rehottavia henkilöityviä ennakkoluuloja. Kuuselan nostama ”vuosituhannen näytelmä” meni teatterissa viitisen vuotta, mutta Teatterikesän ohjelmiston valitsijat eivät käyneet koskaan sitä edes katsomassa, ei myöskään Hesari.

Jos nyt todella käy niin, että Kuusela ei voi enää kirjoittaa Aamulehteen, minunkin on luovuttava verkkotilauksestani. Mitä siellä enää voi olla? Ei yksi Sihto kesää tee. Lähes kaikki hyvät kulttuuritoimittajat on aikaa sitten siivottu sivuun. Lehti ei seuraa enää edes kotimaista kaunokirjallisuutta, eipä kyllä tietoakaan, ja kopioi tv- ja elokuvajutut Hesarista. Pitkokin on painunut Facebookiin, täällähän me veteraanit vielä keikutaan. Ei ihme, että paperilehden ja pian verkkolehdenkin lukijat kaikkovat nopeasykkeisiin tiedotuksiin, joissa ei tarvitse pelätä henkevän featuren monitasoista piiloviestintää. Sat sapienti.

23.3.2024