Panu Rajala

Syntymäpäiväni ei meinaa loppua millään. Viime keskiviikkona olin Bulevardin seurakuntatalossa selkä suorana hyvin viehättävässä tilaisuudessa. Arvokas seurakuntani tarjosi meille 80 tai enemmän täyttäneille jäsenilleen hyvät kakkukahvit. Ohjelmaakin oli, viulunsoittoa ja laulua ja lohdullista puhetta. Juhlasali oli täpötäynnä virkeitä harmaapäitä, tätä yhteiskuntaa rakentaneita iloisen näköisiä ihmisiä.

Viereeni osui viehkeä naishenkilö, jonka arvelin tulleen väärään tilaisuuteen. Huomautinkin hänelle, että tämä on tarkoitettu meille ikäihmisille. Hän nauraa heläytti ja vakuutti kuuluvansa joukkoon. Vastapäätämme istui jämerä sotilashenkilö, jonka kanssa huomasimme syntyneemme samana kesänä ja samassa Boijen yksityisessä sairaalassa muutaman korttelin päässä. Uskon myös, että vanhempani vihittiin aikanaan tässä samassa seurakuntatalossa, ehkä samassa salissakin. Sota oli meneillään, liikoja ei juhlittu. Sulhanen tarjosi pienelle sukulaispiirille oikeat kahvit Ekbergillä. Kolmen vuoden päästä aloin syntyä.

Kun kävin perjantaina viemässä kynttilän ja kanervan vanhempieni haudalle Malmin hautausmaalle, mietin taas heidänkin elämäntaivaltaan. Yksi hallitseva piirre heissä oli tietty puhdasmielisyys, kunnollisuus ja aito isänmaallisuus. Sellaisia suomalaiset suurelta osin olivat entisinä ahtaina aikoina. Minua tietysti varttuessani ärsytti paine, joka melko äänettömänä mutta selvästi tuntuvana heidän kokemusmaailmastaan minuunkin yritti huokua. En osannut antaa sille riittävää arvoa. Sitä olen saanut nyt vanhemmiten katua. Mutta kun katson omiin lapsiini, he vielä vähemmän kunnioittavat saati seuraavat isänsä menneeseen maailmaan jämähtäneitä aivoituksia. Niin kai kuuluu ollakin.

Hassua kylläkin, lisää ainesta näihin mietteisiin sain katsoessani Alcantaran perhesaagan viimeisiä osia, ennen muuta jättisarjan tunteikasta muistelujaksoa areenalta. En tunne parempaa, en ainakaan lämpimämpää perheen yhteenkuuluvuuden kuvausta, vaikka monet myrskyt ja kriisit on käyty läpi. Miten ylpeä ja jäykkä espanjalainen yhteiskunta tuottaa enemmän aitoa keskinäistä rakkautta kuin demokraattisesti sekularisoitunut suomalainen sakki? Asian voi todentaa vaikka vilkaisemalla mitä hyvänsä suomalaista perhesarjaa, missä kiroillaan, rähistään ja heitellään kyynisiä tai suoraan vihapuheenomaisia kommentteja lähimmäisistä. Otantani on kyllä minimaalinen, paremmin muistan vanhat leppeät sarjat kuten Me Tammelat hehheh, joita kukaan ei enää muista.

Kun Alcantaran taru (Francon aika ja sen jälkeinen)  loppui, katselen joskus lohdukseni aurinkoisen hauskaa tanskalaista elämänmenoa Badehotelletissa eli Rantahotellissa. Erityistä siinä on näyttelijöiden herttaisuus ja sydämellisyys. Ajattelen vaikka hotellin emäntää, kuinka pienin elein ja ilmein siinä kuvataan ihmisen arkaa hyvyyttä. Peräti harvinaista näinä aikoina. Keskushenkilö, rakastettava Fie on tietysti omaa luokkaansa. Sydän syrjälläni toivon joka kerta, että hänelle käy hyvin. On muitakin rakastettavia hahmoja kuten salskea, lapsenomaisesti naisiin menevä näyttelijä.

Siitä livahti mieleeni hänen äärimmäinen vastakohtansa, Jouko Turkka, jota nyt kolmen kirjan voimalla muistellaan. Ei yksi mies tietenkään koko yhteiskunnan ilmastoa muuta, vaikka pirusti yrittikin, mutta Turkan ”ansioksi” voi kai yhdeltä kulmalta lukea suomalaisen näyttelijäilmaisun yleisen synkistymisen. Hänen maailmassaan taistelu, paremmuus, repivä riuhtaisu ja raskas päällekäyminen olivat ylimpiä arvoja. Ne jotka selvisivät hänen koulutusmyllystään, ovat sitäkin lujempaa ja paatuneempaa tekoa, kieltämättä teatterimme parhaimmistoa. Mutta jäikö matkan varrelle joitakin ihmiselon sydämellisen aartehiston rippeitä?

Niitäkin voisi tai niitä juuri pitäisi tässä kovenevassa maailmassa yrittää säilytellä. Niin naiivilta ja lapselliselta kuin tuommoinen puhe varmaan tuntuukin. Näin pyhäinpäivän tunteellisessa hengenilmastossa sellainenkin sallittakoon. Ei elämän aina tarvitse olla kukkoilua tunkiolla ja toisten polkemista, kuten Turkka tuntui tosissaan uskovan. Hänelläkin oli valoisat hetkensä, jotkut suomalaisen kansanhuumorin ja klassikoiden hirtehisen hersyvät tulkinnat pysyvät muistissa. Mutta paljon oli myös pelkkää mustaa sekoilua.

Olen lukaissut kaikki Turkasta kertovat kirjat, tietenkin, olenhan aikanani nähnyt suurimman osan hänen parhaista esityksistään. Turkka-kirjoista paras on Hannnu Harjun rauhallinen, tasapainoinen ja asiantunteva selvitys Turkan koko kaaresta. Kielteistä raadollisuutta ei siinä kaunistella, ei tosin pohjia myöten kaivellakaan. Kai Häggmanin esseenomainen kirja jää ikään kuin kesken ja tuntuu muutenkin vaillinaiselta. Omalaatuisin on Tiina Raudaskosken romaani Ilmiantaja, joka antaa ilmi erään näytelmän kummallisen syntyprosessin, josta ei tullut koskaan ensi-iltaa. Tulee näkyviin, kuinka Turkka joko tietoisesti tai huomaamattaan sabotoi ja tuhosi oman kunnianhimoisen hankkeensa. Dokumentti sekin, tavallaan eloisa ja puhuva, ei kovin ylentävä. Kaiketi osuva taiteellisen fiaskon erittely ja erään ihmissuhteen repalehtiva sisävalaisu.

Miten luiskahdin kirjoittamaan Turkasta keskellä harmaan hellämielistä pyhäinpäivää? Kaiketi siksi, että hän urhoollisesti ja yksinäisenä halusi nujertaa kaikki muut  synkänkarvaisella palosaarnallaan. Yhteiskuntaa ei sittenkään muutettu teatterisotien avulla. Vimmainen taistelu paremmuudesta ei sittenkään ole ihmiselämän arvokkain tavoite. Nyt se sitä paitsi on jo siirtynyt suoratoistojen vihdeareenoille, minne Turkka ei taatusti sitä tarkoitttanut. Maailmanparantaajat muuttuvat vastakohdikseen ja tuottavat enemmän tuskaa ja kärsimystä kuin edes vapautusta saati onnen vilauksia.

En nyt viitsi aina viitata Sinuhe egyptiläisen opetuksiin, vaikka ne olisivat hyvin tarjolla. 80 vuotta vanha romaani varoitti intomielisistä idealisteista, joiden opit tuottavat tuhoa ja katastrofeja niille, joiden asiaa alunperin yritetään ajaa. Taistelu vallasta kukistaa paitsi kohteet myös aloittajansa. Kun keskiviikkona katsoin seurakuntasalissa istuvia kansalaisia, ajattelin mitä kaikkea hekin ovat omissa historioissaan kokeneet. Ja silti me kaikki olemme saaneet elää harvinaisen pitkän rauhanajan, jota vasta nyt yritetään tosimielessä horjuttaa. Kun ulkoista uhkaa ei ole ollut kylliksi, rauhaamme on tahdottu sisältä päin särkeä. Ei ole onnoistunut sekään. Vaan kuinka käy jatkossa, vieläkö istumme kasivitosina yhtä iloisin ilmein seurakunnan  juhlasalissa?

1.11.2025

Päälöytöni on Maimu Bergin novellikokoelma Stalin Tallinnassa, koonnut ja suomentanut Heidi Iivari, kustantaja Enostone.

On heti tunnustettava, että olen puolueellinen lukija. Olen ihaillut Maimua jo kauan. Kun vierailin Suomen kulttuuri-instituutissa Tallinnassa, Maimu loi heti lempeän turvallisen ilmapiirin. Hän opasti ja huolehti. Esitelmät menivät yleensä hyvin.

Vasta myöhemmin oivalsin, että olemme Maimun kanssa astraalikaksoset. Olemme syntyneet samana vuonna ja samana päivänä. En enää ihmettele lämmintä suhdettamme. Kirjailijana olen tutustunut Maimuun hitaammin kuin ihmisenä. Joitakin olen aiemmin lukenut.

Maimun teos Minä rakastin venäläistä oli aikamoinen jytky ilmestyessään viroksi 1994 ja suomeksi 1998. Nyt Ukrainan sodan varjossa se jysäyttäisi vielä enemmän. Virolaisten ja venäläisten suhteet saavat siinä suorasukaista valaisua. Pieni rakkausromaani suurissa kehyksissä.

Nyt luen hänen äskettäin suomennettua novellikokoelmaansa. Siinä on eriaikaisia juttuja, eläviä ja myös epätasaisia. Niminovelli on aika mainio. Siinä Stalin saa päähänpiston Kremlin yöllisissä juomingeissa. Mennään kaikki äkkiyllättäen Tallinnaan! Esikunta ei voi vastustaa, kun johtaja käskee. Niin lähtee koko sakki Malenkov, Molotov, Hrushtshev, Berija ja keitä kaikkia kolkuttelemaan yöjunalla Tallinnaan.

Heillä ei ole määränpäähän mitään asiaa, ei myöskään valmisteltua ohjelmaa. Stalin päättää, että lähdetään saman tien takaisin, Tallinna on harmaa ja ruma kaupunki, ei mitään nähtävää. Poiketaan sentään Estonia-teatterin aulaan töllistelemään. Kaikkien käsketään ottaa lakit päästä hyvään virolaiseen tapaan. Stalin ei tottele. Tulee kaunis ballerina, joka huomaa erheen, ei tunnista johtajaa, vaan käskee tämän  heti riisua lakkinsa. Siihen loppui ballerinan ura.

Maimu toteaa, että ballerina oli hänen äitinsä. Tarinan todenperäisyydestä hän ei ole ihan varma. Stalin ei kai koskaan käynyt Tallinnassa. Hän luopui myös ideastaan lisätä S-kirjain kaupungin nimen eteen. Mutta juttu on hyvä, oli totta tai ei.

Tosijutun Maimu kertoi Viron lähetystön vastaanotolla, missä juhlittiin hänen 80-vuotispäiväänsä. Hän kertoi kuinka hänen koulutoverinsa oli 50-luvulla nähnyt Suomen. Hän oli kiivennyt Tallinnan korkeimmalle mäelle ja tuijottanut niin kauan horisonttiin, että Suomi alkoi häämöttää. Maimu toisti tempun, kipesi mäelle ja hänkin näki Suomen. Se oli virolaistytöille kaukaisen paratiisin kaltainen näky.

Sittemmin Maimu Berg on käynyt Suomessa usein ja oli nytkin messuilla haastateltavana, kuten myös Carolina Pihelgas ja Urmas Vadi. Jälkimmäisen romaani Kuun toinen puoli, jossa kerrotaan tavallisten ihmisten epätavallisia tarinoita Virossa 1980- ja 1990 -luvuilla, alkoi kovasti kiinnostaa.  Kun he katselivat televisiosta suomalaisten elämää, me saamme nyt kirjoista lukea heidän elämästään.

Viro, Venäjä, sota ymmärrettävästi painottuivat messujen kirjoissa. Kohtasin kaksi hervotonta juttua, joissa ne eivät näkyneet. Kari Hotakaisen Kirjamessut –näytelmästä nähtiin paikan päällä näytteitä. Kirjailijan kauhu haastatteluja kohtaa tuli elävänä näkyviin. Ei se kuitenkaan mennyt ihan päin helvettiä. Tosin Hotakainen toivoi mieluummin olevansa juuri nyt Pakilan Teboilissa kuin messuilla ison yleisön edessä. Hänen näytelmähenkilönsä kirjaa luonnehdittiin haastattelussa muodikkaaksi autofiktioksi. Haastattelijan mielestä se on niin sähköinen, että voisi jopa puhua sähköautofiktiosta.

Irtonaisinta huulenheittoa kuultiin Laura Malmivaaralta ja Antti Heikkiseltä. He ovat kehittäneet uuden lajin, audiodraamallisen dialogin. Se tarkoittanee. että kaksi henkilöä puhuu suoraan tallenteelle mitä päähän pälkähtää, ja siitä koostuu leikattuna jonkunlaista dialogia. Tekijöillä ainakin oli kertoman mukaan hauskaa sitä tehdessä, miksei sitten kuulijoillakin. Sopinee kokeilla automatkoilla. Otsikkokin velvoittaa: Pelkkää hyvää. 

Tähän mahtui nyt niukasti löytöjä. Olihan niitä enemmänkin. Kirjoja pitää mieluiten lukea, mutta messuilla kuulee ainakin minkälaisia nyt on julkistu. Messuilla tehtiin yleisöennätys, oli hirveä vilske. Sitten vaan yölamppu palamaan, kynttilä hehkumaan ja lasi punaviiniä lähituntumaan. Johan alkaa teksti sytyttää elämyksiä.

27.10.2025

Siinä poikani Vilho jännittää Ilveksen matsia Tammelan uudella jalkapallostadionilla. Pääsinpä hänen johdattamanaan tutustumaan komeaan areenaan viimein minäkin. Miellyttävä ja nostalginen kokemus. Kuinka monet mestaruussarjan matsit ja maaottelutkin aikoinani katselin Helsingin Olympiastadionilla. Itse pelasin Pallokentällä ja Väinämöisen kentällä, viimeksi Kyröskosken urheilukentällä.

Ilves pelasi Turun Interiä vastaan ja johti rankkarilla 1-0 vielä 10 minuuttia ennen loppua. Sitten turkulaiset tekaisivat peräjälkeen kaksi onnekasta maalia ja voittivat 2-1. Pettymys se meille oli, varsinkin pojalleni, joka on vankka Ilveksen kannattaja. Mestaruus karkasi nyt monen pisteen päähän, KuPs näyttää menevän menojaan. Vähän vaisusti Ilves pelasi, ei voi mitään.

Muttta parasta olikin istua hienolla stadionilla syksyisessä iltapäivän auringossa ja nauttia tunnelmasta. Ilveksen päätykatsomo mölisi ja löi rumpua, joten me muut kannattajat saatoimme ottaa rauhallisemmin. Mitään erityistä voitonhurmaa ei turkulaisissakaan näkynyt. Tampereella otetaan ottelut tyynen viileästi, mitään huliganismin oireitakaan ei ilmennyt.

Nautimme ennen matsia hyvät kalat ja lihapullat Kalevan Hertassa, joka näytti olevan tilava ja rento jalkapalloruokala. Sitten ajelin Kyröön hienon auringonlaskun veristäessä taivaanrantaa. Nyt voin tehdä hommia täällä tämän viikon, on yhtä ja toista toimitettavaakin.

Huvittavaa oli muuten huomata, kuinka silmiin pistävän ja korvin kuultavan erilaista on yleisön koostumus futismatsissa ja runoillassa. Kävin perjantaina kuulemassa Heli Laaksosen murrerunoja Kanneltalossa hyvästä syystä. Heli nimittäin soitti taannoin ja kertoi, että hänen tuleva kirjansa ja runoiltansa on nimeltään Ilonhilaaja. Kun minä olen julkaissut samannimisen romaanin, Heli kysyi korrektisti lupaa käyttää nimeä. Vastapalvelukseksi hän pisti minulle lipun esitykseensä.

Miten innostuneita kannattajia hänellä onkaan. Yleisö nauroi ja taputti puolitoista tuntia estyksen läpi kaikelle, mitä Heli suustaan heläytti. Vieressäni istuva rouva oikein hyrisi riemusta. Ei ihan minun lyriikkaani, mutta kyllä näin hersyvästi iloa hilaavilla runoilla on tehtävänsä. Lavastus ja puvustuskin olivat riemunkirjavia. Yrmy ja ronski futiskatsomo on kuin toisesta kansasta veistetty. Kiitos ja onnea Helille ja iloa edelleen.

Toinenkin yritys on lainannut minulta otsikon. Kuljemme nyt vaaleanpunainen rusetti rinnassa ja kampanjoimme terveyttä Päin elämää! Julkaisin 701-ivuiset muistelmani pari vuotta sitten samalla nimellä. Lupaa ei kylläkään kysytty. Hyvä otsikko antakoon kampanjalle uutta voimaa.

20.10.2025

Onerva Sandbacka oli Lapin tyttö, kotoisin Kemijärveltä. Sieltä hän oli kulkeutunut Poriin opiskelemaan markkinointia ja tavannut serkkuni Osmon, jonka kanssa elivät yhdessä Kyröskoskella puoli vuosisataa. Aika usein heillä poikkkeilin ja tapasin Osmoa myös paikallisessa krouvissa Sarvessa, joka nyt viettää viimeisä päiviään. Siinä menee seudun ylivoimaisesti paras ruokapaikka.

Herkkiä akvarelleja ja öljytöitäkin Onerva taiteili, meidänkin Viehätyksen seinille lahjoitti muutamia. Siunaus ja muistotílaisuus oli kauniisti Lapin henkeen soinnutettu. Leinon ”Lapin kesän” kanttori lauloi Mäntyrinteen kappelissa ja Lehtokujalla tarjottiin poronkäristystä, leipäjuustoa ja hilloja. Viimeisen kerran taisin nyt Kaiskon tontilla käydä, missä usein vierailtiin kesäisin tai jouluina 50-luvulta alkaen. Siellä urheiltiin serkkujen kanssa, hiihdettiin, laskettiin hyppyristä  Turkimusojan mäessä ja seivästä hypättiin vainiolla, työnnettiin kuulaa ja pelattiin sulkista.

Tapasin muistotilaisuudessa mm. Sirpa Myllymäen, Leena Päätalon pikkusiskon. Kallesta tietysti puhuttiin ja pahoiteltiin taas kerran sitä, että Kirvestien muistorikas, kirjoissa moneen kertaan kuvattu ja Kallen omin käsin rakentama talo ei sitten säilynyt minkäänlaisena museona. Nyt se näyttää ulkoisestikin kovin muuttuneen. Meillä ei sivistys- eikä kai varallisuustasokaan riitä enää kirjailijamuseoiden ylläpitoon (muistissa Waltarin kotimuseon kohtalo).

Oli kevyt mieli palata Helsinkiin, kun saimme poikani Vilhon kanssa laitetuksi paikat talven kestävään kuntoon, veneet vedetyksi maihin ja räystäät putsatuiksi, puut heitelyksi liiteriin kuivumaan  ja vedet saunasta kaadetuiksi ynnä muuta.

Täällä stadissa osallistuin Rosebudin kirjakaupassa keskusteluun Waltarin Sinuhe egypitläisestä – tai niin kuvittelin, mutta etupäässä puhuttiin niitä näitä Waltarista. Jani Saxellin kanssa saimme sentään nostetuksi esiin Kaptahin muhkean suurliikemieshahmon, selviytymisen mestarin. Paljon muutakin olisi rikkaassa romaanissa nostettavissa, onhan siinä koko Lähi-Idän sotanäyttämö jokseenkin sama kuin näinä päivinä, jolloin jonkinlaiseen rauhaan taas yritetään  päästä.

Kun Syyrian sodassa faraon rauhantunnustelija Sinuhe ja Amorin kuningas Aziru pitkän neuvottelun jälkeen solmivat rauhan, edellinen epäilee, että sopimus ei ole edes sen saven arvoinen, johon se on kaiverretu. Nyt on vain toivottava, että 3300 vuotta myöhemmin presidentti Trumpin ja pääministeriu Netanjahun sopimus kestäisi hiukan paremmin. Hamasin pahaenteisiä otteita on jo näkyvillä.

Tätä naputellessani on päällä Politiikkaradio, jossa taas karahtaa korvaan englannin kielen viljely. Amerikkalaisessa tv-ohjelmassa on kuulemma puhunut Late night host, ei tietenkään mikään myöhäisillan juontaja. Donald Trump saa taas huutia koska ei osoittanut riittävästi myötätuntoa Charlie Kirkin murhan johdosta (kävi kyllä haujataisissa). Läksyttää sitten mediaa. Meidän eduskuntamme puhemies rinnastuu ohjelmassa Trumpiin, ”koska diktaattori ei kestä oman toimintansa näyttämistä”. Jussi Halla-aho (diktattori?) on haastanut toimittajan oikeuteen, ei suinkaan toimintansa näyttämisen vuoksi, vaan koska häntä on nimitelty fasistiksi. Minkälainen ”toiminnan” esittely voisi herjauksen todentaa? Paljon hauskoja kysymyksiä ehditään sivuta pienessä radio-ohjelmassa.

16.10.2025

Mitä kaikkea yhteen torstaihin mahtuu. Toivoa monenlaista. Presidentti Trump kohentaa mainettaan raketin tavoin. Ensimmäisen kerran kymmeniin vuosiin jonkinlainen rauha voi näyttää mahdolliselta Lähi-Idässä. Viimeksi Jimmy Carter ja Bill Clinton olivat vuorollaan asialla, mutta rauha luhistui.  Kuinka käynee tällä kerralla. Aselepo on ensimmäinen askel, panttivankien palautus toinen. Rauhan Nobel taitaa silti odottaa vielä uusia näyttöjä.

Joka tapauksessa uutiset ovat kerrankin lohdullista luettavaa. Samaan aikaan meidän poikamme matkailevat Washingtoniin ja solmivat mittavat paketin jäänmurtajista. Kyllä oli ilmeet messeviä ja hyvästä syystä. Joko haukuttu Trump aletaan nähdä Isä Aurinkoisena, kuten tv:n aamukeskustelussa äsken todettiin. Viimeksi presidentti ja pääministeri kävivät yhdessä Moskovassa vuonna 1955 ja hankkivat Porkkalan takaisin, muisti Timo Haapala.

Suomalaismenestyksen kruunasi futisvoitto Liettuasta illalla. Tällaisellakin voi olla symbolista merkitystä, kun isänmaata kammetaan ylös henkisestä alhosta. Jäänmurtajadiili tuo duunia ja rahaa ja mainetta, joiden merkitystä ei voi vielä oikein mitatakaan. Nostin lipun salkoon; pitäisi sanoa jotakin myös Aleksis Kivestä, mutta sanon myöhemmin. Kivi hukkuu nyt kaikkiin suuriin tapahtumiin,

Kolmas kruunu päivässä oli kirjallisuuden Nobelin ojennus Lázló Krasznahorkaille. Unkarilaisen kirjailijan palkitsemisessa on se riski, että Viktor Orbán tempaa siitä sulan hattuunsa, vaikka kirjailija on poliittisesti toista maata. Itäisessä Unkarin kylässä hän yhtäkaikki asustaa. Itse palkintotilaisuus oli kumman ponneton, siitä puuttui vanha juhlavuus ja jännitys. Ihmiset lörpöttelivät ja sellusivat sinne tänne, palkittu esiteltiin mumisten kahdella kielellä. Ennakkoveikkauksiakin näkyi vähänlaisesti. Ei kai Nobel ole menettämässä arvoaan?

Kun täällä maalla vietän yksityistä syyslomaa, kurvasin paikalliseen kirjastoon ja kas: siellä oli heti puoli neljältä Nobel-palkitun molemmat suomennokset hyvin esiin nostettuna.  Sieppasin Saatanatangon ja tutkin sitä illalla. Pitkiä tiheitä virkkeitä, kappalejakokin on tuntematon. Mutta jotenkin tekstierämaa lähtee imemään mukaansa kuin vaivihkaa. Hylätyn maatilan tyypit alkavat elää, tosin hitaasti ja jähmeästi. Mutta vähän tulee vaikutelma, että konstikkaat lauseet sisäsulkeineen on tarkoituksella tehty vaivalloisiksi, ehkä sitten lopulla palkitseviksi. Katsotaan kun pääsen kirjassa edemmäs.

Tiistaina ajelin Raumalle esitelmöimään niin ikään Nobel-aiheesta, nimittäin siitä ainoasta, joka koskaan on Suomeen tippunut. F. E. Sillanpään palkinnon taustoista ja perusteista olen kirjoittanut ja puhunut lukuisia kertoja, eikä aihe näy tulevan vanhaksi vieläkään. En silti usko, että olen yhtään pystynyt horjuttamaan yleistä myyttistä käsitystä, että palkinto tuli vain rohkaisuna talvisotaan suistuvalle kansalle 1939. Sillanpäähän oli kestoehdokas 30-luvun alusta saakka, Katso lisää julkaisemastani elämäkerrasta, joka ilmestyi kolmiosaisen jälkeen yksissä kansissa (SKS 2015).

Rauman tilaisuudessa tapasin pari tuttua kirjailijaa, Tapio Koivukarin ja Tapio Niemen. Edellinen on onnekseen pelastautunut kirkolliseen virkaan, mutta jatkaa kuulemma kirjallista toimintaansa. Jälkimmäisen kanssa teimme yhdessä näytelmän Kuubalainen serenadi Rauman teatteriin 2013, johtaja Kirsi-Kaisa Sinisalo sen ohjasi hyvällä menestyksellä. Olemme Niemen kanssa molemmat menettäneet puolisomme, jotka silloin olivat innolla mukana ensi-illassa. Mutta me pojat jatketaan vaan, Tapio murrejuttujensa esittämistä ja minä näitä omiani. Seurakunnan kirjallisen aamupäivän veti vanha tuttu kappalainen Jukka Purhonen, joka muistutti, että vierailin näissä jo viidettä kertaa, puhunut Waltarista, Linnasta, Jylhästä, kenestä vielä, ehkä Leinosta tai Paavolaisesta – aina on yleisöä riittänyt.

Nyt on vaihteeksi kaunis keltalehtinen syyspäivä, aurinko hymyilee sateiden tauottua. Joitain syystöitä on vielä tehtävä, vedettävä veneet maihin ja semmoista. Lauantaina hyvästelemme Mäntyrinteen kappelissa serkkuni leskeni Onerva Sandbackan, herkän taiteilijan, pohjoisen tyttären. Syksy on kuoleman aikaa, siten rauhoittavaa. Käännymme sisäänpäin, viihdymme työhuoneissa. Illat pimenevät. Kohta palaan stadin katuvaloihin.

10.10.2025

Synttärit saatiin sikäli loppuun, että nyt on sukulaisetkin kahvitettu täällä Helsingissä. Hauska oli tavata erittäin elinvoimaisia serkkuja, jotka yksinäiselle pojalle olivat sisarusten asemassa. Suvun vanhin Jukka vetelee kohti ysivitosta ja tuli metrolla Espoosta ja käveli Kampista meille. Ihmetteli vaan, kuinka Helsinki on muuttunut eikä vanha metrolippukaan enää kelvannut. Virkeätä joukkoa, yritän ponnistella heidän jäljissään. Nuorta polveakin oli kiva kuunnella. Riitan pojanpojat kuin italialaisia filmitähtiä, Ullan tytär onkin Italiassa naimisissa.

Muistelmistani jäi sukutarinoit pois, kun kustantajan mielestä kirjassa vilisi jo liikaa serkkuja. Munkkiniemessä, meillä ja Hämeenkyrössä heitä tapailin. Vielä on tarinoita, joihin voin palata. Kuvassa vasemmalta: Riitan tytär Laura, serkut Kaija, Ulla, Jukka, minä, Riitta ja pojanpoikansa Joonas.

Tiistaina lounaalla kustantajan Tero Norkolan kanssa, ja sopimus syntyi. Kirjoitan kirjaa Sinuhen syntyvaiheista, samalla esitän nykylukijan tulkinnan 80 vuotta vanhasta romaanista, joka on monilta osin kuin tämänpäiväisten uutisten lävitse kirjoitettu. Tero maalaili näkymiä tietokirjojen tilanteesta, eivätkä ne kovin ruusuisilta kuulostaneet. Kirjoitetaan nyt kuitenkin niin kauan kuin kirjoja vielä julkaistaan eikä kirjan kuolema ole lähelläkän.

Innostuin samana iltana heti kirjoittamaan, niin että unohdin mennä Waltari-seuran kiintoisaan tilaisuuteen. Tuula Karjalainen sielä kertoi kuulemma hersyvästi Waltarin suhteesta kuvataiteisiin ja muustakin. Tunnen aiheen, silti olisin voinut oppia jotain uutta ja tavata ainakin tuttuja. Harmillinen mutta ymmärrettävä laiminlyönti.

Keskiviikkona muistin hyvin mennä Tuulan kanssa (synttärilahja) Kapsäkki-teatteriin, missä Helena Juntunen hupaili oopperauransa kohokohtien kustannuksella. Harva on laulanut läpi muistelmansa, mutta näin Helena teki. Ripaus itseironiaa, annos narsismia, reilu satsi hauskaa laulantaa. Kari-Pekka Toivosen tehtävänä oli esittää torveloa kenttävirkailijaa, joka ei oopperasta digannut. Ilta kävi myös valistavasta oppitunnista: mitä oikeastaan on oopperataide, ongelmia, ikäviä ohjaajia ja  alkoholiakaan unohtamatta. Kevyttä kyytiä, mutta kyllä viihdyimme; Helenahan on suorapuheinen, railakka ja ihana. Iiro Rantala joukkoineen musisoi, lajit jatsista aarioihin.

Eeva-Liisa kiskaisi minut vielä samaan Kapsäkkiin tarkistamaan, kuinka hänen Sylvi-tätiään ja varsinkin miestään taas pilkattiin. Kauhea olikin Sylvin raihnas hahmo, ja Urho tietysti kekkaloi neukkujen ylimpänä ystävänä. Vähän helppoja maaleja nämä jo ovat. Uskaltaisiko kukaan tehdä todella terävän satiirin taistolaisten haltiokkaan aatteellisesta neuvostoihailusta. Erään yllytyksen sain itsekin: kuinka taistolainen teatteriryhmä vierailee Petroskoissa ja ylistää hölmistyneille alkuasukkaille, kuinka ihanaa on elämä Neuvostoliitossa. Hyvä aihe mutta suuritöinen. Kuka tarttuu?

Reetta Ristimäen mehevä Lotto-leidi pelasti paljon Kekkos-kabareeta, ja oli siinä jokunen hauska väläys. Tekstiä oli laatinut Sirpa Kähkönen, joka ei ole ennen paljon komediaa kokeillut. Satiiri ei elä loistoaikoja, vaikka aiheita riittäisi. Kohteet ovat joko liian itsestään selviä tai niitä ympäröi korrekti itsesensuuri. Silmitön huutelu sosiaalimediassa peittoaa älykkään kritiikin.

Käyn myös neuvotteluja Esa Ruuttusen ja Risto Vähäsarjan kanssa Vaalaan tehtävästä oopperasta, aiheena ensimmäinen suomenkielinen naislyyrikko Isa Asp. Sitä pohtimassa istuimme torstaina Ateneumin kahvilassa, ja samalla selvitin Klimtin ja Gallen-Kallelan ja kumppanien dekadenttis-kansallismielisen näyttelyn. Komea ja hiukan sekava, erisuuntaisilla aineksilla kuormattu, Hbl piti suorastaan provinsiaalisena. Riittäisi sulateltavaa toiseenkin kertaan.

Siinä aiheita riittämiin yhteen viikkoon. Samalla kirjoitustyö hiljalleen lämpenee nuivahkon kauden jälkeen. Vielä tästä noustaan, sanoi akka kaivon pohjalla.

3.10.2025

Continue reading…

Muistamme Väinö Linnan romaanista kohtauksen, jossa Koskelan Jussi käy anomassa rovastilta armoa kuolemaan tuomittujen poikiensa puolesta. Jussin hätä on niin pakahduttava, että hän tuskin saa sanaa suustaan, vaan pyörittelee tuskassaan hattuaan. Kotimatkalla hän purkaa pettymystä lähes tajuttomana.

Miten tämä ilmennetään nyt Kansallisteatterin versiossa? Vanha torppari itkee ja inisee rovastin edessä ja heittäytyy lopulta hakekasaan piehtaroimaan. En ollut uskoa silmiäni. Harvoin tulkinta pääsee näin kauas alkuperäisestä lähtökohdastaan.

Lauri Maijala on tunnustautunut emotionaaliseksi ohjaajaksi. Se näkyy kautta linjan hänen otteestaan Linnan Pohjantähteen. Tunteet ilmistaan suuresti, karjuen ja karauttaen pitkin näyttämöä. Tietysti teatteri vaatii kaiken suurentamista, muta vähempikin riittäisi.

Eikö ole niin, että tunne pitäisi mieluiten siirtää kohtauksesta katsojan tajuntaan eikä antaa näyttelijöiden esittää ne eteen, parkuen ja vaikertaen. Joskus olen kuullut jopa sääntönä, että näyttelijän ei pidä itse itkeä näyttämöllä, vaan saada muilla keinoin katsojat kohtalostaan kyynelehtimään.

Tällaisesta ei enää piitata. Jotkut henkilövalinnat uudessa Pohjantähdessä oudoksuttavat. Kovasta kommunisti Hellbergistä on tehty hysteerisenä rääkyvä muija! Osuvasti on onneksi esitetty räätäli Halme. Samoin Salpakarit ovat eläviä ihmisiä, erityisesti Ellen, josta olisi helppoa tehdä pelkkä karrikatyyri.

Akseli Koskela on salskea punasankari, hänen loukattu yrmeytensä muuttuu kovin äkkiä taisteluraivoksi. Elina on kursailematon pussaileva nykysuttura. Kuvaako Linna kertaakaan hänen suutelevan Akselia? Ja mikä ihmeen mesikämmen surmaa paronin? Venäjän karhuko?

Mutta on myös hyviä kohtauksia. Laurilan Alman ja Koskelan Akustin omalaatuien rakkaustarina koskettaa oikeasti. Kunpa esitys olisi antanut joillekin muille kohtauksille yhtä paljon tilaa hengittää. Mutta kolmen paksun romaanin läpijuoksu salpaa useimmilta henkilöiltä hengen. Jyrkät tyylinmuutokset osien välillä  viimeistään karkottavat orgaanisen kasvun heidän väliltään ja vaiheistaan.

Onko ylipäänsä järkeä yrittää ahmaista näin isoa lohkaretta samana iltana? Teatterimaratonista tulee kuriositeetti, vaikka se on tässä puserrettu pienimmilleen. Motivoivaa elämää tirisee väistämättä yli laitojen tien oheen. Jotkut henkilöitään karakterisoivat herkkukohtaukset on karsittu, kuten Akselin kosinta. Maijala ei ilmeisesti ole huumorimiehiä, vaan arvostaa enemmän rajua räiskettä ja koleaa komiikkaa.

Tuntuu sitä paitsi siltä, että Linnan romaania ei ole luettu kovin tarkasti eikä kuunneltu kyllin herkällä korvalla. Enemmän on laskettu, että kohtaukset kulkevat suoraviivaisesti ilman suvantoja tai kuoppia. Ihmiset edustavat enemmän tyyppejään kuin luonteitaan. Pahin ahtauma on tyylitellyssä viimeisessä näytöksessä, jossa talvisota näyttää Mänstälän kapinan suoralta jatkumolta.

Mutta kaikkia alkuteoksen karheita ja järkyttäviä aiheita ei mikään dramatisointi pysty litistämään. Tässäkin versiossa on jäljellä paljon ravistavaa ja liikuttavaa, kunhan vauhti edes hetkeksi taukoaa. Teatterin tapa on ylipäänsä ylikorostaa tehoja ja ohittaa vivahteita. Näin katsojia keiltämättä viihdytetään.

Näkemistäni Pohjantähdistä Kalle Holmbergin ohjaus Pyynikillä 1993-96 johtaa edelleen väkevässä realismissaan.Toisena on Antti Mikkolan raikas ja nuorekas näkemys romaanista samalla näyttämällä kolmisen vuotta sitten. Lauri Maijalan Pohjantähti Kansallisteatterissa ansaitsee kunniakkaan pronssitilan. Sinänsä on arvokasta, että helsinkiläisetkin näkevät nyt sovituksen ja pääsevät sitä vapaasti arvioimaan.

24.9.2025

Heti aamuyöllä alkoi kaduttaa eilinen kiivailuni. Mitä järkeä on huolehtia jostakin Sillanpään lukemisesta nykymaailman melskeissä? Lauantain seminaari Hämeenkyrössä lähti sitä paitsi väärinkäsityksestä. Kun esitin vuosikokouksessa teemaa ”Voiko Sillanpäätä lukea?”, tarkoitin että aiheesta keskusteltaisiin ihan aikuisten oikeasti. Nuorten kirjoituskilpailuun olisin jättänyt aiheen vapaaksi. Aivan kohtuutonta on lyödä nuoria herkkiä ihmisiä päähän jollakin vanhalla klassikolla, jota eivät millään ilveellä suostu avaamaan.

Samalla mietin sukupolvien eroja. Hämeenkyröläinen talon tytär Elina Ylivakeri opiskeli 60-luvulla teologiaa Helsingissä ja luki koti-ikäväänsä Satakuntatalossa nimenomaan Sillanpäätä. Minuun Hurskas kurjuus jysähti täydellä voimalla lukioluokilla ja kirjoitin siitä ylipitkän kotiaineen. Molemmat saimme Elinan kanssa toisistamme riippumatta Taatan omistuksella varustetun Nuorena nukkuneen suoraan mestarin kädestä. Taatusti luimme sen. Aika oli eri, mutta olimmeko myös etuoikeutettuja tai vähän epänormaaleja nuoria?

Pyydän kuitenkin anteeksi puheenvuorojani eilen ja toissapäivänä. On hienoa, että kunniakas F. E. Sillanpään Seura edelleen toimii ja jatkaa puolivuosisataisia perinteitään. Kaikean lisäksi tekivät onnittelukäynnin tänne Viehätykseen syntymäpäivänäni. Keskustelimme silloin Sakari Sillanpään ja Marja Lepolan kanssa muun muassa Saavutuksen tilanteesta, ja selvää on, että siitä ei ikinä saada kirjailijan aikuisiän museota. Hyvä kun nämä nykyiset töllit edes säilyvät yleisölle avoinna. Myllykolun tilanne on kriisiytymässä, viime kesänäkään ei kuulemma enää ollut museolla hoitajaa eikä säännöllistä avoinnapitoa.

Joten on täällä seuralla työmaata, vaikka se ei Myllykolua hoidakaan. Asia tulee kuitenkin esille tänä syksynä, arvelen. Synkimmt tiedot kertovat, että kunta suunnittelee Myllykolun myymistä päästäkseen eroon koko riesasta. Se olisi pitkän kehityksen johdonmukainen ja surkuhupaisa mahalasku. Ainoan Nobel-kirjailijan syntymäkodista luopuminen merkitsisi sitä, että kulttuurikunta myisi sielunsa kylmille markkinavoimile.

Kun kiitin ja onnitttelin puheenjohtaja Vilho Ponkiniemeä lauantain hienosta juhlasta, hän viittasi seuran virittävän parhaillaan kiintoisia yhteistyösuhteita  koululaitoksen kanssa. Toivotin onnea ja menestystä, nuorissa on sentään tulevaisuus. Kun toimin kymmenen vuotta Suomalaisen Klubin valtakunnallisen kirjoituskilpailun raadin puheenjohtajana, sain huomata, kuinka huiman korkeatasoisia esseitä lukiolaiset kirjoittavat jopa kirjallisuudesta, kun oikein innostuvat. Ei siis heitetä kirvestä kaivoon, lukutaito ja kirjallinen ilmaisu eivät ole vielä maasta kokonaan kadonneet.

22.9.2025

Posketon viikko takana. Juhlimisella ei ole mitään rajaa. Mistä päästä aloittaisin.

Ensin Artsi (Norha) ylsi kannoilleni ja sai 80 täyteen. Vastaanotto pidettiin Törmällä, mistä siirryttiin naapuriin Soinilaan. Melkein parikymmentä meitä oli koolla. Tyylikkäät juhlat vietiin läpi perinteisen kaavan mukaan: alkumaljojen jälkeen tarinaa talon omalaatuisesta historiasta, sitten herkullinen kala-ateria pitkässä pöydässä. Vilkasta keskustelua daamini Heta Maria Apajalahden kanssa teatterin tutkimuksesta. Paljon yhteisiä tuttuja! Ja sitten pirusti yhteislaulua ja muuta mutustelua. Jatkoille painelimme vielä monien muistojen Törmälle. Syysyön säkkipimeässsä selvisin taksilla kotiin, sillä Salla kielsi pyöräilyn nautittujen maljojen jälkeen. Muhkea päivä; olisipa vain Marja saanut olla mukana veljensä bileissä.

No jaa, eipä aikaakaan, kun Stadiin päästyäni Sauli Tiilikainen piti matinean Suomalaisella Klubilla. Komeasti veteli taas poika aarioita, Jukka Nykänen säesti. Ja eikö nostata minua pystyyn ja omisti parikin laulua syntymäpäivälleni vielä jälkikäteen hitto soikoon. ”Ma elän” ja ”I did it my way”. Hyviä valintoja sinänsä. Olikin alunperin tarkoitus, että Sauli olisi tullut synttäreilleni Hämeenkyröön ja olisi pantu vaikka kilpalaulanta pystyyn Esa Ruuttusen kanssa: edellinen olisi tulkinnut Sillanpäätä, jälkimmäinen Kiantoa. Mutta ymmärsin  hyvin, että laulajat varjelivat herkkää instrumenttiaan, kun kuulivat virustilanteestani.

Enkä saanut juhlia poikki vieläkään. Perjantaina oli vuorossa Mika Waltari -seuran 25-vuotisjuhla ensin SKS:n juhlasalissa ja illalla tietysti Elitessä. Ja jälleen sain seistä ja ottaa vastaan laulua ja aplodeja ja lahjoja enemmän kuin jouluaattona. Kiitos vain, lämmitää mieltä vieläkin. Lisäksi oli ihan kunnon ohjelmaa. Kokoelmapäällikkö Katri Kivilaakso esitteli SKS:n toimintaa ja puheenjohtaja Juha Salo haastatteli meitä entisiä puheenjohtajia Päivi Istalaa ja minua. Jenni Haukio esitti kustantajan WSOY:n tervehdyksen ja kääntäjät Takako Servo ja Markéta Hejkalová kertoivat töistään. Takako on kääntänyt Sinuhen äskettäin japaniksi ja sanoi, että olisi harkinnut toisenkin kerran, jos olisi tiennyt kuinka kova urakka se oli. Minna Silver kertoi arkeologisista tutkimuksistaan, nyt koskien Raamattua ja Jerikoa. Komeasti lauloi Hari Saksala välillä Waltarin runoihin sävellettyjä lauluja.

Laskimme kukat sihteerin Sirkku Lindholmin kätösen välityksellä Mikan patsaalle. Kuvassa vas. Sirkku, pj Juha Salo ja Päivi, runonlausuja. Sitten painelimme Eliten suojiin ryypylle ja nauttimaan anteliasta illallista. Harri Saksalan kanssa olemme saman Sepänkadun kasvatteja ja muistelimme kadun puutalojen aikaista menneisyyttä. Niitähän oli vielä 50-luvulla Harrin ja minun kotitalojen välissä. Sepänpuisto on suureksi iloksemme säilynyt entisellään eikä siihen tehty mitään modernia jääpallo- tai pikaluistelustadionia, kuten aikanaan uhkailtiin. Heilautimme Elitessä Krokotiilinpyrstöt naamoihin, ja Tauno Palon kermainen sipulipihvi upposi kitusiini sekä muut tarjoukset. Saattelin Markétan raitsikalla hotellilleen ja kävelimme loppumatkan lehtevän puiston halki ihmeen lempeässä syysillassa. Vieläkin Markéta kiitteli, että nostin osaltani Parnasson kritiikillä hänen suojattinsa Alena Mornstajnován erinomaisen romaanin Hana suomennettuna kohtalaiseen myyntimenestykseen.

No tällaista. Mutta kun olen paitsi Mika Waltari -seuran myös F. E. Sillanpään Seuran perustaja- ja kunniajäsen, juhlintaa oli jatkettava vielä seuravanakin päivänä lauantaina. Kunnianarvoisa seura täytttää jo 50 vuotta. Ajelin Hämeenkyröön aamuvarhain edellisillasta hiukan toivuttuani. Samanlainen oli ohjelma: ensin seminaari ja sitten illallinen vanhassa pikkupappilassa Nuuttilassa. Olin itse ehdottanut seminaarin teemaksi ”Voiko Sillanpäätä lukea?” – yhtenä pontimena Hannu Mäkelän lausahdus, että Sillanpää on ”lukukelvoton”. (Itse hän on toimittanut tämän kelvottomia novelleja Otavaan.) Ajattelin että tästä saataisiin sähäkkä keskustelu. Vielä mitä, aihe lässähti jokseenkin kokoon. Lopputulema: voi kyllä lukea, mutta ei kannata, ainakaan enemmistön mielestä.

Tottahan on, että Hämeenkyrössä ei juuri kukaan lue Sillanpäätä, ei edes uteliaisuudesta. Kysymys oli osoitettu myös yläastelaisten kirjoituskilpailun teemaksi, ja tuloksen voi arvata. Nuoret tuntuivat kammoksuvan jo ajatusta jonkun pitkäpiimäisen kirjailijan teokseen tarttumisesta. Edes selailu ei kiinnostanut, on niin paljon muuta skrollattavaa. Sinänsä näppärät palkitut kirjoitukset eivät lisänneet uskoa kirjallisen taiteen tulevaisuuteen. Sama ilmeni seitsemän vuotta sitten pidetyssä seminaarissa:  silloinkin panelistit etupäässä todistivat, miksi eivät ole koskaan lukeneet Sillanpäätä. Biologi Jussi Viitala oli tällä kertaa muita paremmin kartalla, hän sentään käsitti mistä Sillanpää kirjoittaa, vaikka lukemisesta on aikaa. Eipä edes  juontaja Silja Sillanpääkään tavoittaut kosketusta siihen syvälliseen ilmiökokonaisuuteen, jota hänen nimensä edustaa. Onkohan Hämeenkyrö ainoa kunta, jossa järjestetään keskusteluja kirjailijasta, jonka teoksia kukaan ei halua lukea.

Kun nyt kaksi kirjailijayhdistystä juhli peräkkäisinä päivinä (nimihenkilöiden syntymäpäivät sattuvat samalle viikolle, Sillanpää kukitettiin jo tiistaina), saattoi havaita merkittävän eron niiden välillä.  Waltari-seurassa jäsenet ovat aidosti kiinnostuneita nimihenkilön teoksista ja niistä esitelmöidän ja keskustellaan. FES-seurassa riittää, että pidetään kylttiä pystyssä ja posoillaan ”Sillanpään Hämeenkyrössä”. Epäilen ettei F. E. Sillanpään lukiossakaan juuri viriä halua tutustua koulun nimikyltin ajatuksiin ja elämään. Sama koskee kai monia muitakin vastaavia yhdistyksiä, kyltti on helpompi kuin elävä kirjailija. On kai hyvä, että edes  nimeä pidetän esillä, jokuhan voi vielä vaikka kiinnostua sisällöistä.

Illallsilla Nuuttilassa ensimmäinen puheenjohtaja Matti Huusari kertoi juhlapuheessaan seuran perustamisesta ja sen alkuajoista. Minä muistelin vähän lisää. Suuren innostuksen vallassa silloin lähdettiin raivaamaan uudenlaista kulttuurielämää uinuvaan Hämeenkyröön. Meitä oli kuusi etupäässä pitäjään muualta muuttanutta, Pirkko Pitko (silloin Ojala, alkuaan Raipala) ainoana kantakyröläisenä. Hyvin innoittavaa aluksi olikin, kaikenlaista saatiin aikaan, huipennuksena Sillanpään 100-vuotisjuhlat, jotka ulottuivat kautta valtakunnan ja maan rajojen yli. Minä kävin esitelmöimässä kahdeksassa maassa, Lontoossa pidettin  juhlaseminaarikin. Hämeenkyrössä vieraili tutkijoita, kirjailijoita ja kääntäjiä, taitelijoita ja filmareita toimittajista puhumattakaan. Tuntui että koko pitäjä kuhisi liikettä ja tapahtumia. No nyt on sitten rauhoituttu ja käperrytty lähinnä sisäänpäin, entiset hommat hoidetaan kuten Töllinmäki ja patsaan lakitus, muuten vallitsee hiljaisuus. Nämä  50-vuotisjuhlat oli silti ihan kivat, kiitos niistä, ainakin meillä avecini Mailan kanssa oli hauskaa Pitkojen ja perustajien Matin ja Kaunon pöydässä.

Jaakko Hietikko lauloi reippaita kansanlauluja Terje Kukkin säestyksellä. Reetta Koski lahjoitti seuralle maalaamansa muotokuvan 30-luvun muhkeinta vaihettaan elävästä Sillanpäästä. Nobel-palkinnon odotus heijastuu siinä hänen tuskaisista silmistään. Palkintojen pitkää monivaiheista  taustaa tutkimme aikoinamme seuran Helsingin kokouksissa mm. Kustaa Vilkunan, Jarl Hellemanin ja Jukka Petäjän kanssa. Näistä kertoilin, nythän Helsingin toiminta on lakastunut kokonaan. Kannustin elvyttämään.

Parasta kirjailijan kunnioitamista on silti hänen teostensa lukeminen. Sopii uskoa ja toivoa, että se joskus vielä toteutuu hyvässä Hämeenkyrössäkin.

PS  Ohjaaja Tapio Parkkinen soitti juuri Tampereelta ja kertoi lukeneensa sattumalta Elokuun. Yleensä hän ei ole Sillanpäätä lukenut eikä ole siitä ennen innostunut, mutta tämä vei kuulemma heti mukanaan. Tapsa sanoi ihailleensa, kuinka kauniisti lauseet liittyivät yhteen ja liukuivat tunnelmasta toiseen. Tästä pitäen hän on sanojensa mukaan vannoutunut Sillanpään kannattaja. Tällaistakin voi tapahtua.

21.9.2025