Siinä poikani Vilho jännittää Ilveksen matsia Tammelan uudella jalkapallostadionilla. Pääsinpä hänen johdattamanaan tutustumaan komeaan areenaan viimein minäkin. Miellyttävä ja nostalginen kokemus. Kuinka monet mestaruussarjan matsit ja maaottelutkin aikoinani katselin Helsingin Olympiastadionilla. Itse pelasin Pallokentällä ja Väinämöisen kentällä, viimeksi Kyröskosken urheilukentällä.
Ilves pelasi Turun Interiä vastaan ja johti rankkarilla 1-0 vielä 10 minuuttia ennen loppua. Sitten turkulaiset tekaisivat peräjälkeen kaksi onnekasta maalia ja voittivat 2-1. Pettymys se meille oli, varsinkin pojalleni, joka on vankka Ilveksen kannattaja. Mestaruus karkasi nyt monen pisteen päähän, KuPs näyttää menevän menojaan. Vähän vaisusti Ilves pelasi, ei voi mitään.
Muttta parasta olikin istua hienolla stadionilla syksyisessä iltapäivän auringossa ja nauttia tunnelmasta. Ilveksen päätykatsomo mölisi ja löi rumpua, joten me muut kannattajat saatoimme ottaa rauhallisemmin. Mitään erityistä voitonhurmaa ei turkulaisissakaan näkynyt. Tampereella otetaan ottelut tyynen viileästi, mitään huliganismin oireitakaan ei ilmennyt.
Nautimme ennen matsia hyvät kalat ja lihapullat Kalevan Hertassa, joka näytti olevan tilava ja rento jalkapalloruokala. Sitten ajelin Kyröön hienon auringonlaskun veristäessä taivaanrantaa. Nyt voin tehdä hommia täällä tämän viikon, on yhtä ja toista toimitettavaakin.
Huvittavaa oli muuten huomata, kuinka silmiin pistävän ja korvin kuultavan erilaista on yleisön koostumus futismatsissa ja runoillassa. Kävin perjantaina kuulemassa Heli Laaksosen murrerunoja Kanneltalossa hyvästä syystä. Heli nimittäin soitti taannoin ja kertoi, että hänen tuleva kirjansa ja runoiltansa on nimeltään Ilonhilaaja. Kun minä olen julkaissut samannimisen romaanin, Heli kysyi korrektisti lupaa käyttää nimeä. Vastapalvelukseksi hän pisti minulle lipun esitykseensä.
Miten innostuneita kannattajia hänellä onkaan. Yleisö nauroi ja taputti puolitoista tuntia estyksen läpi kaikelle, mitä Heli suustaan heläytti. Vieressäni istuva rouva oikein hyrisi riemusta. Ei ihan minun lyriikkaani, mutta kyllä näin hersyvästi iloa hilaavilla runoilla on tehtävänsä. Lavastus ja puvustuskin olivat riemunkirjavia. Yrmy ja ronski futiskatsomo on kuin toisesta kansasta veistetty. Kiitos ja onnea Helille ja iloa edelleen.
Toinenkin yritys on lainannut minulta otsikon. Kuljemme nyt vaaleanpunainen rusetti rinnassa ja kampanjoimme terveyttä Päin elämää! Julkaisin 701-ivuiset muistelmani pari vuotta sitten samalla nimellä. Lupaa ei kylläkään kysytty. Hyvä otsikko antakoon kampanjalle uutta voimaa.
Onerva Sandbacka oli Lapin tyttö, kotoisin Kemijärveltä. Sieltä hän oli kulkeutunut Poriin opiskelemaan markkinointia ja tavannut serkkuni Osmon, jonka kanssa elivät yhdessä Kyröskoskella puoli vuosisataa. Aika usein heillä poikkkeilin ja tapasin Osmoa myös paikallisessa krouvissa Sarvessa, joka nyt viettää viimeisä päiviään. Siinä menee seudun ylivoimaisesti paras ruokapaikka.
Herkkiä akvarelleja ja öljytöitäkin Onerva taiteili, meidänkin Viehätyksen seinille lahjoitti muutamia. Siunaus ja muistotílaisuus oli kauniisti Lapin henkeen soinnutettu. Leinon ”Lapin kesän” kanttori lauloi Mäntyrinteen kappelissa ja Lehtokujalla tarjottiin poronkäristystä, leipäjuustoa ja hilloja. Viimeisen kerran taisin nyt Kaiskon tontilla käydä, missä usein vierailtiin kesäisin tai jouluina 50-luvulta alkaen. Siellä urheiltiin serkkujen kanssa, hiihdettiin, laskettiin hyppyristä Turkimusojan mäessä ja seivästä hypättiin vainiolla, työnnettiin kuulaa ja pelattiin sulkista.
Tapasin muistotilaisuudessa mm. Sirpa Myllymäen, Leena Päätalon pikkusiskon. Kallesta tietysti puhuttiin ja pahoiteltiin taas kerran sitä, että Kirvestien muistorikas, kirjoissa moneen kertaan kuvattu ja Kallen omin käsin rakentama talo ei sitten säilynyt minkäänlaisena museona. Nyt se näyttää ulkoisestikin kovin muuttuneen. Meillä ei sivistys- eikä kai varallisuustasokaan riitä enää kirjailijamuseoiden ylläpitoon (muistissa Waltarin kotimuseon kohtalo).
Oli kevyt mieli palata Helsinkiin, kun saimme poikani Vilhon kanssa laitetuksi paikat talven kestävään kuntoon, veneet vedetyksi maihin ja räystäät putsatuiksi, puut heitelyksi liiteriin kuivumaan ja vedet saunasta kaadetuiksi ynnä muuta.
Täällä stadissa osallistuin Rosebudin kirjakaupassa keskusteluun Waltarin Sinuhe egypitläisestä – tai niin kuvittelin, mutta etupäässä puhuttiin niitä näitä Waltarista. Jani Saxellin kanssa saimme sentään nostetuksi esiin Kaptahin muhkean suurliikemieshahmon, selviytymisen mestarin. Paljon muutakin olisi rikkaassa romaanissa nostettavissa, onhan siinä koko Lähi-Idän sotanäyttämö jokseenkin sama kuin näinä päivinä, jolloin jonkinlaiseen rauhaan taas yritetään päästä.
Kun Syyrian sodassa faraon rauhantunnustelija Sinuhe ja Amorin kuningas Aziru pitkän neuvottelun jälkeen solmivat rauhan, edellinen epäilee, että sopimus ei ole edes sen saven arvoinen, johon se on kaiverretu. Nyt on vain toivottava, että 3300 vuotta myöhemmin presidentti Trumpin ja pääministeriu Netanjahun sopimus kestäisi hiukan paremmin. Hamasin pahaenteisiä otteita on jo näkyvillä.
Tätä naputellessani on päällä Politiikkaradio, jossa taas karahtaa korvaan englannin kielen viljely. Amerikkalaisessa tv-ohjelmassa on kuulemma puhunut Late night host, ei tietenkään mikään myöhäisillan juontaja. Donald Trump saa taas huutia koska ei osoittanut riittävästi myötätuntoa Charlie Kirkin murhan johdosta (kävi kyllä haujataisissa). Läksyttää sitten mediaa. Meidän eduskuntamme puhemies rinnastuu ohjelmassa Trumpiin, ”koska diktaattori ei kestä oman toimintansa näyttämistä”. Jussi Halla-aho (diktattori?) on haastanut toimittajan oikeuteen, ei suinkaan toimintansa näyttämisen vuoksi, vaan koska häntä on nimitelty fasistiksi. Minkälainen ”toiminnan” esittely voisi herjauksen todentaa? Paljon hauskoja kysymyksiä ehditään sivuta pienessä radio-ohjelmassa.
Mitä kaikkea yhteen torstaihin mahtuu. Toivoa monenlaista. Presidentti Trump kohentaa mainettaan raketin tavoin. Ensimmäisen kerran kymmeniin vuosiin jonkinlainen rauha voi näyttää mahdolliselta Lähi-Idässä. Viimeksi Jimmy Carter ja Bill Clinton olivat vuorollaan asialla, mutta rauha luhistui. Kuinka käynee tällä kerralla. Aselepo on ensimmäinen askel, panttivankien palautus toinen. Rauhan Nobel taitaa silti odottaa vielä uusia näyttöjä.
Joka tapauksessa uutiset ovat kerrankin lohdullista luettavaa. Samaan aikaan meidän poikamme matkailevat Washingtoniin ja solmivat mittavat paketin jäänmurtajista. Kyllä oli ilmeet messeviä ja hyvästä syystä. Joko haukuttu Trump aletaan nähdä Isä Aurinkoisena, kuten tv:n aamukeskustelussa äsken todettiin. Viimeksi presidentti ja pääministeri kävivät yhdessä Moskovassa vuonna 1955 ja hankkivat Porkkalan takaisin, muisti Timo Haapala.
Suomalaismenestyksen kruunasi futisvoitto Liettuasta illalla. Tällaisellakin voi olla symbolista merkitystä, kun isänmaata kammetaan ylös henkisestä alhosta. Jäänmurtajadiili tuo duunia ja rahaa ja mainetta, joiden merkitystä ei voi vielä oikein mitatakaan. Nostin lipun salkoon; pitäisi sanoa jotakin myös Aleksis Kivestä, mutta sanon myöhemmin. Kivi hukkuu nyt kaikkiin suuriin tapahtumiin,
Kolmas kruunu päivässä oli kirjallisuuden Nobelin ojennus Lázló Krasznahorkaille. Unkarilaisen kirjailijan palkitsemisessa on se riski, että Viktor Orbán tempaa siitä sulan hattuunsa, vaikka kirjailija on poliittisesti toista maata. Itäisessä Unkarin kylässä hän yhtäkaikki asustaa. Itse palkintotilaisuus oli kumman ponneton, siitä puuttui vanha juhlavuus ja jännitys. Ihmiset lörpöttelivät ja sellusivat sinne tänne, palkittu esiteltiin mumisten kahdella kielellä. Ennakkoveikkauksiakin näkyi vähänlaisesti. Ei kai Nobel ole menettämässä arvoaan?
Kun täällä maalla vietän yksityistä syyslomaa, kurvasin paikalliseen kirjastoon ja kas: siellä oli heti puoli neljältä Nobel-palkitun molemmat suomennokset hyvin esiin nostettuna. Sieppasin Saatanatangon ja tutkin sitä illalla. Pitkiä tiheitä virkkeitä, kappalejakokin on tuntematon. Mutta jotenkin tekstierämaa lähtee imemään mukaansa kuin vaivihkaa. Hylätyn maatilan tyypit alkavat elää, tosin hitaasti ja jähmeästi. Mutta vähän tulee vaikutelma, että konstikkaat lauseet sisäsulkeineen on tarkoituksella tehty vaivalloisiksi, ehkä sitten lopulla palkitseviksi. Katsotaan kun pääsen kirjassa edemmäs.
Tiistaina ajelin Raumalle esitelmöimään niin ikään Nobel-aiheesta, nimittäin siitä ainoasta, joka koskaan on Suomeen tippunut. F. E. Sillanpään palkinnon taustoista ja perusteista olen kirjoittanut ja puhunut lukuisia kertoja, eikä aihe näy tulevan vanhaksi vieläkään. En silti usko, että olen yhtään pystynyt horjuttamaan yleistä myyttistä käsitystä, että palkinto tuli vain rohkaisuna talvisotaan suistuvalle kansalle 1939. Sillanpäähän oli kestoehdokas 30-luvun alusta saakka, Katso lisää julkaisemastani elämäkerrasta, joka ilmestyi kolmiosaisen jälkeen yksissä kansissa (SKS 2015).
Rauman tilaisuudessa tapasin pari tuttua kirjailijaa, Tapio Koivukarin ja Tapio Niemen. Edellinen on onnekseen pelastautunut kirkolliseen virkaan, mutta jatkaa kuulemma kirjallista toimintaansa. Jälkimmäisen kanssa teimme yhdessä näytelmän Kuubalainen serenadi Rauman teatteriin 2013, johtaja Kirsi-Kaisa Sinisalo sen ohjasi hyvällä menestyksellä. Olemme Niemen kanssa molemmat menettäneet puolisomme, jotka silloin olivat innolla mukana ensi-illassa. Mutta me pojat jatketaan vaan, Tapio murrejuttujensa esittämistä ja minä näitä omiani. Seurakunnan kirjallisen aamupäivän veti vanha tuttu kappalainen Jukka Purhonen, joka muistutti, että vierailin näissä jo viidettä kertaa, puhunut Waltarista, Linnasta, Jylhästä, kenestä vielä, ehkä Leinosta tai Paavolaisesta – aina on yleisöä riittänyt.
Nyt on vaihteeksi kaunis keltalehtinen syyspäivä, aurinko hymyilee sateiden tauottua. Joitain syystöitä on vielä tehtävä, vedettävä veneet maihin ja semmoista. Lauantaina hyvästelemme Mäntyrinteen kappelissa serkkuni leskeni Onerva Sandbackan, herkän taiteilijan, pohjoisen tyttären. Syksy on kuoleman aikaa, siten rauhoittavaa. Käännymme sisäänpäin, viihdymme työhuoneissa. Illat pimenevät. Kohta palaan stadin katuvaloihin.
Synttärit saatiin sikäli loppuun, että nyt on sukulaisetkin kahvitettu täällä Helsingissä. Hauska oli tavata erittäin elinvoimaisia serkkuja, jotka yksinäiselle pojalle olivat sisarusten asemassa. Suvun vanhin Jukka vetelee kohti ysivitosta ja tuli metrolla Espoosta ja käveli Kampista meille. Ihmetteli vaan, kuinka Helsinki on muuttunut eikä vanha metrolippukaan enää kelvannut. Virkeätä joukkoa, yritän ponnistella heidän jäljissään. Nuorta polveakin oli kiva kuunnella. Riitan pojanpojat kuin italialaisia filmitähtiä, Ullan tytär onkin Italiassa naimisissa.
Muistelmistani jäi sukutarinoit pois, kun kustantajan mielestä kirjassa vilisi jo liikaa serkkuja. Munkkiniemessä, meillä ja Hämeenkyrössä heitä tapailin. Vielä on tarinoita, joihin voin palata. Kuvassa vasemmalta: Riitan tytär Laura, serkut Kaija, Ulla, Jukka, minä, Riitta ja pojanpoikansa Joonas.
Tiistaina lounaalla kustantajan Tero Norkolan kanssa, ja sopimus syntyi. Kirjoitan kirjaa Sinuhen syntyvaiheista, samalla esitän nykylukijan tulkinnan 80 vuotta vanhasta romaanista, joka on monilta osin kuin tämänpäiväisten uutisten lävitse kirjoitettu. Tero maalaili näkymiä tietokirjojen tilanteesta, eivätkä ne kovin ruusuisilta kuulostaneet. Kirjoitetaan nyt kuitenkin niin kauan kuin kirjoja vielä julkaistaan eikä kirjan kuolema ole lähelläkän.
Innostuin samana iltana heti kirjoittamaan, niin että unohdin mennä Waltari-seuran kiintoisaan tilaisuuteen. Tuula Karjalainen sielä kertoi kuulemma hersyvästi Waltarin suhteesta kuvataiteisiin ja muustakin. Tunnen aiheen, silti olisin voinut oppia jotain uutta ja tavata ainakin tuttuja. Harmillinen mutta ymmärrettävä laiminlyönti.
Keskiviikkona muistin hyvin mennä Tuulan kanssa (synttärilahja) Kapsäkki-teatteriin, missä Helena Juntunen hupaili oopperauransa kohokohtien kustannuksella. Harva on laulanut läpi muistelmansa, mutta näin Helena teki. Ripaus itseironiaa, annos narsismia, reilu satsi hauskaa laulantaa. Kari-Pekka Toivosen tehtävänä oli esittää torveloa kenttävirkailijaa, joka ei oopperasta digannut. Ilta kävi myös valistavasta oppitunnista: mitä oikeastaan on oopperataide, ongelmia, ikäviä ohjaajia ja alkoholiakaan unohtamatta. Kevyttä kyytiä, mutta kyllä viihdyimme; Helenahan on suorapuheinen, railakka ja ihana. Iiro Rantala joukkoineen musisoi, lajit jatsista aarioihin.
Eeva-Liisa kiskaisi minut vielä samaan Kapsäkkiin tarkistamaan, kuinka hänen Sylvi-tätiään ja varsinkin miestään taas pilkattiin. Kauhea olikin Sylvin raihnas hahmo, ja Urho tietysti kekkaloi neukkujen ylimpänä ystävänä. Vähän helppoja maaleja nämä jo ovat. Uskaltaisiko kukaan tehdä todella terävän satiirin taistolaisten haltiokkaan aatteellisesta neuvostoihailusta. Erään yllytyksen sain itsekin: kuinka taistolainen teatteriryhmä vierailee Petroskoissa ja ylistää hölmistyneille alkuasukkaille, kuinka ihanaa on elämä Neuvostoliitossa. Hyvä aihe mutta suuritöinen. Kuka tarttuu?
Reetta Ristimäen mehevä Lotto-leidi pelasti paljon Kekkos-kabareeta, ja oli siinä jokunen hauska väläys. Tekstiä oli laatinut Sirpa Kähkönen, joka ei ole ennen paljon komediaa kokeillut. Satiiri ei elä loistoaikoja, vaikka aiheita riittäisi. Kohteet ovat joko liian itsestään selviä tai niitä ympäröi korrekti itsesensuuri. Silmitön huutelu sosiaalimediassa peittoaa älykkään kritiikin.
Käyn myös neuvotteluja Esa Ruuttusen ja Risto Vähäsarjan kanssa Vaalaan tehtävästä oopperasta, aiheena ensimmäinen suomenkielinen naislyyrikko Isa Asp. Sitä pohtimassa istuimme torstaina Ateneumin kahvilassa, ja samalla selvitin Klimtin ja Gallen-Kallelan ja kumppanien dekadenttis-kansallismielisen näyttelyn. Komea ja hiukan sekava, erisuuntaisilla aineksilla kuormattu, Hbl piti suorastaan provinsiaalisena. Riittäisi sulateltavaa toiseenkin kertaan.
Siinä aiheita riittämiin yhteen viikkoon. Samalla kirjoitustyö hiljalleen lämpenee nuivahkon kauden jälkeen. Vielä tästä noustaan, sanoi akka kaivon pohjalla.
Muistamme Väinö Linnan romaanista kohtauksen, jossa Koskelan Jussi käy anomassa rovastilta armoa kuolemaan tuomittujen poikiensa puolesta. Jussin hätä on niin pakahduttava, että hän tuskin saa sanaa suustaan, vaan pyörittelee tuskassaan hattuaan. Kotimatkalla hän purkaa pettymystä lähes tajuttomana.
Miten tämä ilmennetään nyt Kansallisteatterin versiossa? Vanha torppari itkee ja inisee rovastin edessä ja heittäytyy lopulta hakekasaan piehtaroimaan. En ollut uskoa silmiäni. Harvoin tulkinta pääsee näin kauas alkuperäisestä lähtökohdastaan.
Lauri Maijala on tunnustautunut emotionaaliseksi ohjaajaksi. Se näkyy kautta linjan hänen otteestaan Linnan Pohjantähteen. Tunteet ilmistaan suuresti, karjuen ja karauttaen pitkin näyttämöä. Tietysti teatteri vaatii kaiken suurentamista, muta vähempikin riittäisi.
Eikö ole niin, että tunne pitäisi mieluiten siirtää kohtauksesta katsojan tajuntaan eikä antaa näyttelijöiden esittää ne eteen, parkuen ja vaikertaen. Joskus olen kuullut jopa sääntönä, että näyttelijän ei pidä itse itkeä näyttämöllä, vaan saada muilla keinoin katsojat kohtalostaan kyynelehtimään.
Tällaisesta ei enää piitata. Jotkut henkilövalinnat uudessa Pohjantähdessä oudoksuttavat. Kovasta kommunisti Hellbergistä on tehty hysteerisenä rääkyvä muija! Osuvasti on onneksi esitetty räätäli Halme. Samoin Salpakarit ovat eläviä ihmisiä, erityisesti Ellen, josta olisi helppoa tehdä pelkkä karrikatyyri.
Akseli Koskela on salskea punasankari, hänen loukattu yrmeytensä muuttuu kovin äkkiä taisteluraivoksi. Elina on kursailematon pussaileva nykysuttura. Kuvaako Linna kertaakaan hänen suutelevan Akselia? Ja mikä ihmeen mesikämmen surmaa paronin? Venäjän karhuko?
Mutta on myös hyviä kohtauksia. Laurilan Alman ja Koskelan Akustin omalaatuien rakkaustarina koskettaa oikeasti. Kunpa esitys olisi antanut joillekin muille kohtauksille yhtä paljon tilaa hengittää. Mutta kolmen paksun romaanin läpijuoksu salpaa useimmilta henkilöiltä hengen. Jyrkät tyylinmuutokset osien välillä viimeistään karkottavat orgaanisen kasvun heidän väliltään ja vaiheistaan.
Onko ylipäänsä järkeä yrittää ahmaista näin isoa lohkaretta samana iltana? Teatterimaratonista tulee kuriositeetti, vaikka se on tässä puserrettu pienimmilleen. Motivoivaa elämää tirisee väistämättä yli laitojen tien oheen. Jotkut henkilöitään karakterisoivat herkkukohtaukset on karsittu, kuten Akselin kosinta. Maijala ei ilmeisesti ole huumorimiehiä, vaan arvostaa enemmän rajua räiskettä ja koleaa komiikkaa.
Tuntuu sitä paitsi siltä, että Linnan romaania ei ole luettu kovin tarkasti eikä kuunneltu kyllin herkällä korvalla. Enemmän on laskettu, että kohtaukset kulkevat suoraviivaisesti ilman suvantoja tai kuoppia. Ihmiset edustavat enemmän tyyppejään kuin luonteitaan. Pahin ahtauma on tyylitellyssä viimeisessä näytöksessä, jossa talvisota näyttää Mänstälän kapinan suoralta jatkumolta.
Mutta kaikkia alkuteoksen karheita ja järkyttäviä aiheita ei mikään dramatisointi pysty litistämään. Tässäkin versiossa on jäljellä paljon ravistavaa ja liikuttavaa, kunhan vauhti edes hetkeksi taukoaa. Teatterin tapa on ylipäänsä ylikorostaa tehoja ja ohittaa vivahteita. Näin katsojia keiltämättä viihdytetään.
Näkemistäni Pohjantähdistä Kalle Holmbergin ohjaus Pyynikillä 1993-96 johtaa edelleen väkevässä realismissaan.Toisena on Antti Mikkolan raikas ja nuorekas näkemys romaanista samalla näyttämällä kolmisen vuotta sitten. Lauri Maijalan Pohjantähti Kansallisteatterissa ansaitsee kunniakkaan pronssitilan. Sinänsä on arvokasta, että helsinkiläisetkin näkevät nyt sovituksen ja pääsevät sitä vapaasti arvioimaan.
Heti aamuyöllä alkoi kaduttaa eilinen kiivailuni. Mitä järkeä on huolehtia jostakin Sillanpään lukemisesta nykymaailman melskeissä? Lauantain seminaari Hämeenkyrössä lähti sitä paitsi väärinkäsityksestä. Kun esitin vuosikokouksessa teemaa ”Voiko Sillanpäätä lukea?”, tarkoitin että aiheesta keskusteltaisiin ihan aikuisten oikeasti. Nuorten kirjoituskilpailuun olisin jättänyt aiheen vapaaksi. Aivan kohtuutonta on lyödä nuoria herkkiä ihmisiä päähän jollakin vanhalla klassikolla, jota eivät millään ilveellä suostu avaamaan.
Samalla mietin sukupolvien eroja. Hämeenkyröläinen talon tytär Elina Ylivakeri opiskeli 60-luvulla teologiaa Helsingissä ja luki koti-ikäväänsä Satakuntatalossa nimenomaan Sillanpäätä. Minuun Hurskas kurjuus jysähti täydellä voimalla lukioluokilla ja kirjoitin siitä ylipitkän kotiaineen. Molemmat saimme Elinan kanssa toisistamme riippumatta Taatan omistuksella varustetun Nuorena nukkuneen suoraan mestarin kädestä. Taatusti luimme sen. Aika oli eri, mutta olimmeko myös etuoikeutettuja tai vähän epänormaaleja nuoria?
Pyydän kuitenkin anteeksi puheenvuorojani eilen ja toissapäivänä. On hienoa, että kunniakas F. E. Sillanpään Seura edelleen toimii ja jatkaa puolivuosisataisia perinteitään. Kaikean lisäksi tekivät onnittelukäynnin tänne Viehätykseen syntymäpäivänäni. Keskustelimme silloin Sakari Sillanpään ja Marja Lepolan kanssa muun muassa Saavutuksen tilanteesta, ja selvää on, että siitä ei ikinä saada kirjailijan aikuisiän museota. Hyvä kun nämä nykyiset töllit edes säilyvät yleisölle avoinna. Myllykolun tilanne on kriisiytymässä, viime kesänäkään ei kuulemma enää ollut museolla hoitajaa eikä säännöllistä avoinnapitoa.
Joten on täällä seuralla työmaata, vaikka se ei Myllykolua hoidakaan. Asia tulee kuitenkin esille tänä syksynä, arvelen. Synkimmt tiedot kertovat, että kunta suunnittelee Myllykolun myymistä päästäkseen eroon koko riesasta. Se olisi pitkän kehityksen johdonmukainen ja surkuhupaisa mahalasku. Ainoan Nobel-kirjailijan syntymäkodista luopuminen merkitsisi sitä, että kulttuurikunta myisi sielunsa kylmille markkinavoimile.
Kun kiitin ja onnitttelin puheenjohtaja Vilho Ponkiniemeä lauantain hienosta juhlasta, hän viittasi seuran virittävän parhaillaan kiintoisia yhteistyösuhteita koululaitoksen kanssa. Toivotin onnea ja menestystä, nuorissa on sentään tulevaisuus. Kun toimin kymmenen vuotta Suomalaisen Klubin valtakunnallisen kirjoituskilpailun raadin puheenjohtajana, sain huomata, kuinka huiman korkeatasoisia esseitä lukiolaiset kirjoittavat jopa kirjallisuudesta, kun oikein innostuvat. Ei siis heitetä kirvestä kaivoon, lukutaito ja kirjallinen ilmaisu eivät ole vielä maasta kokonaan kadonneet.
Posketon viikko takana. Juhlimisella ei ole mitään rajaa. Mistä päästä aloittaisin.
Ensin Artsi (Norha) ylsi kannoilleni ja sai 80 täyteen. Vastaanotto pidettiin Törmällä, mistä siirryttiin naapuriin Soinilaan. Melkein parikymmentä meitä oli koolla. Tyylikkäät juhlat vietiin läpi perinteisen kaavan mukaan: alkumaljojen jälkeen tarinaa talon omalaatuisesta historiasta, sitten herkullinen kala-ateria pitkässä pöydässä. Vilkasta keskustelua daamini Heta Maria Apajalahden kanssa teatterin tutkimuksesta. Paljon yhteisiä tuttuja! Ja sitten pirusti yhteislaulua ja muuta mutustelua. Jatkoille painelimme vielä monien muistojen Törmälle. Syysyön säkkipimeässsä selvisin taksilla kotiin, sillä Salla kielsi pyöräilyn nautittujen maljojen jälkeen. Muhkea päivä; olisipa vain Marja saanut olla mukana veljensä bileissä.
No jaa, eipä aikaakaan, kun Stadiin päästyäni Sauli Tiilikainen piti matinean Suomalaisella Klubilla. Komeasti veteli taas poika aarioita, Jukka Nykänen säesti. Ja eikö nostata minua pystyyn ja omisti parikin laulua syntymäpäivälleni vielä jälkikäteen hitto soikoon. ”Ma elän” ja ”I did it my way”. Hyviä valintoja sinänsä. Olikin alunperin tarkoitus, että Sauli olisi tullut synttäreilleni Hämeenkyröön ja olisi pantu vaikka kilpalaulanta pystyyn Esa Ruuttusen kanssa: edellinen olisi tulkinnut Sillanpäätä, jälkimmäinen Kiantoa. Mutta ymmärsin hyvin, että laulajat varjelivat herkkää instrumenttiaan, kun kuulivat virustilanteestani.
Enkä saanut juhlia poikki vieläkään. Perjantaina oli vuorossa Mika Waltari -seuran 25-vuotisjuhla ensin SKS:n juhlasalissa ja illalla tietysti Elitessä. Ja jälleen sain seistä ja ottaa vastaan laulua ja aplodeja ja lahjoja enemmän kuin jouluaattona. Kiitos vain, lämmitää mieltä vieläkin. Lisäksi oli ihan kunnon ohjelmaa. Kokoelmapäällikkö Katri Kivilaakso esitteli SKS:n toimintaa ja puheenjohtaja Juha Salo haastatteli meitä entisiä puheenjohtajia Päivi Istalaa ja minua. Jenni Haukio esitti kustantajan WSOY:n tervehdyksen ja kääntäjät Takako Servo ja Markéta Hejkalová kertoivat töistään. Takako on kääntänyt Sinuhen äskettäin japaniksi ja sanoi, että olisi harkinnut toisenkin kerran, jos olisi tiennyt kuinka kova urakka se oli. Minna Silver kertoi arkeologisista tutkimuksistaan, nyt koskien Raamattua ja Jerikoa. Komeasti lauloi Hari Saksala välillä Waltarin runoihin sävellettyjä lauluja.
Laskimme kukat sihteerin Sirkku Lindholmin kätösen välityksellä Mikan patsaalle. Kuvassa vas. Sirkku, pj Juha Salo ja Päivi, runonlausuja. Sitten painelimme Eliten suojiin ryypylle ja nauttimaan anteliasta illallista. Harri Saksalan kanssa olemme saman Sepänkadun kasvatteja ja muistelimme kadun puutalojen aikaista menneisyyttä. Niitähän oli vielä 50-luvulla Harrin ja minun kotitalojen välissä. Sepänpuisto on suureksi iloksemme säilynyt entisellään eikä siihen tehty mitään modernia jääpallo- tai pikaluistelustadionia, kuten aikanaan uhkailtiin. Heilautimme Elitessä Krokotiilinpyrstöt naamoihin, ja Tauno Palon kermainen sipulipihvi upposi kitusiini sekä muut tarjoukset. Saattelin Markétan raitsikalla hotellilleen ja kävelimme loppumatkan lehtevän puiston halki ihmeen lempeässä syysillassa. Vieläkin Markéta kiitteli, että nostin osaltani Parnasson kritiikillä hänen suojattinsa Alena Mornstajnován erinomaisen romaanin Hana suomennettuna kohtalaiseen myyntimenestykseen.
No tällaista. Mutta kun olen paitsi Mika Waltari -seuran myös F. E. Sillanpään Seuran perustaja- ja kunniajäsen, juhlintaa oli jatkettava vielä seuravanakin päivänä lauantaina. Kunnianarvoisa seura täytttää jo 50 vuotta. Ajelin Hämeenkyröön aamuvarhain edellisillasta hiukan toivuttuani. Samanlainen oli ohjelma: ensin seminaari ja sitten illallinen vanhassa pikkupappilassa Nuuttilassa. Olin itse ehdottanut seminaarin teemaksi ”Voiko Sillanpäätä lukea?” – yhtenä pontimena Hannu Mäkelän lausahdus, että Sillanpää on ”lukukelvoton”. (Itse hän on toimittanut tämän kelvottomia novelleja Otavaan.) Ajattelin että tästä saataisiin sähäkkä keskustelu. Vielä mitä, aihe lässähti jokseenkin kokoon. Lopputulema: voi kyllä lukea, mutta ei kannata, ainakaan enemmistön mielestä.
Tottahan on, että Hämeenkyrössä ei juuri kukaan lue Sillanpäätä, ei edes uteliaisuudesta. Kysymys oli osoitettu myös yläastelaisten kirjoituskilpailun teemaksi, ja tuloksen voi arvata. Nuoret tuntuivat kammoksuvan jo ajatusta jonkun pitkäpiimäisen kirjailijan teokseen tarttumisesta. Edes selailu ei kiinnostanut, on niin paljon muuta skrollattavaa. Sinänsä näppärät palkitut kirjoitukset eivät lisänneet uskoa kirjallisen taiteen tulevaisuuteen. Sama ilmeni seitsemän vuotta sitten pidetyssä seminaarissa: silloinkin panelistit etupäässä todistivat, miksi eivät ole koskaan lukeneet Sillanpäätä. Biologi Jussi Viitala oli tällä kertaa muita paremmin kartalla, hän sentään käsitti mistä Sillanpää kirjoittaa, vaikka lukemisesta on aikaa. Eipä edes juontaja Silja Sillanpääkään tavoittaut kosketusta siihen syvälliseen ilmiökokonaisuuteen, jota hänen nimensä edustaa. Onkohan Hämeenkyrö ainoa kunta, jossa järjestetään keskusteluja kirjailijasta, jonka teoksia kukaan ei halua lukea.
Kun nyt kaksi kirjailijayhdistystä juhli peräkkäisinä päivinä (nimihenkilöiden syntymäpäivät sattuvat samalle viikolle, Sillanpää kukitettiin jo tiistaina), saattoi havaita merkittävän eron niiden välillä. Waltari-seurassa jäsenet ovat aidosti kiinnostuneita nimihenkilön teoksista ja niistä esitelmöidän ja keskustellaan. FES-seurassa riittää, että pidetään kylttiä pystyssä ja posoillaan ”Sillanpään Hämeenkyrössä”. Epäilen ettei F. E. Sillanpään lukiossakaan juuri viriä halua tutustua koulun nimikyltin ajatuksiin ja elämään. Sama koskee kai monia muitakin vastaavia yhdistyksiä, kyltti on helpompi kuin elävä kirjailija. On kai hyvä, että edes nimeä pidetän esillä, jokuhan voi vielä vaikka kiinnostua sisällöistä.
Illallsilla Nuuttilassa ensimmäinen puheenjohtaja Matti Huusari kertoi juhlapuheessaan seuran perustamisesta ja sen alkuajoista. Minä muistelin vähän lisää. Suuren innostuksen vallassa silloin lähdettiin raivaamaan uudenlaista kulttuurielämää uinuvaan Hämeenkyröön. Meitä oli kuusi etupäässä pitäjään muualta muuttanutta, Pirkko Pitko (silloin Ojala, alkuaan Raipala) ainoana kantakyröläisenä. Hyvin innoittavaa aluksi olikin, kaikenlaista saatiin aikaan, huipennuksena Sillanpään 100-vuotisjuhlat, jotka ulottuivat kautta valtakunnan ja maan rajojen yli. Minä kävin esitelmöimässä kahdeksassa maassa, Lontoossa pidettin juhlaseminaarikin. Hämeenkyrössä vieraili tutkijoita, kirjailijoita ja kääntäjiä, taitelijoita ja filmareita toimittajista puhumattakaan. Tuntui että koko pitäjä kuhisi liikettä ja tapahtumia. No nyt on sitten rauhoituttu ja käperrytty lähinnä sisäänpäin, entiset hommat hoidetaan kuten Töllinmäki ja patsaan lakitus, muuten vallitsee hiljaisuus. Nämä 50-vuotisjuhlat oli silti ihan kivat, kiitos niistä, ainakin meillä avecini Mailan kanssa oli hauskaa Pitkojen ja perustajien Matin ja Kaunon pöydässä.
Jaakko Hietikko lauloi reippaita kansanlauluja Terje Kukkin säestyksellä. Reetta Koski lahjoitti seuralle maalaamansa muotokuvan 30-luvun muhkeinta vaihettaan elävästä Sillanpäästä. Nobel-palkinnon odotus heijastuu siinä hänen tuskaisista silmistään. Palkintojen pitkää monivaiheista taustaa tutkimme aikoinamme seuran Helsingin kokouksissa mm. Kustaa Vilkunan, Jarl Hellemanin ja Jukka Petäjän kanssa. Näistä kertoilin, nythän Helsingin toiminta on lakastunut kokonaan. Kannustin elvyttämään.
Parasta kirjailijan kunnioitamista on silti hänen teostensa lukeminen. Sopii uskoa ja toivoa, että se joskus vielä toteutuu hyvässä Hämeenkyrössäkin.
PS Ohjaaja Tapio Parkkinen soitti juuri Tampereelta ja kertoi lukeneensa sattumalta Elokuun. Yleensä hän ei ole Sillanpäätä lukenut eikä ole siitä ennen innostunut, mutta tämä vei kuulemma heti mukanaan. Tapsa sanoi ihailleensa, kuinka kauniisti lauseet liittyivät yhteen ja liukuivat tunnelmasta toiseen. Tästä pitäen hän on sanojensa mukaan vannoutunut Sillanpään kannattaja. Tällaistakin voi tapahtua.
Viimein vielä muistoja juhlista, osia kavalkadista. Näitä nyt sulattelen ja kertailen. Valokuvat Eero Pylsy.
Siinähän vieraita alkaa kerääntyä 100-vuotiaan Viehätyksen pihaan. Ja Katariina on saanut pöydän koreeksi.
Pöydän kimppuun hyökätään. Eeva-Liisa ja Sina vuorossa, taustalla toivorikas poikani Vilho.
Samaan aikaan duo Maila Böhm ja Juha Arpola viihdytti.
Sain ihanat daamit pöytääni, Eeva-Liisa, Tiian ja Sinan.
Runot kajahtavat, matinea päsee vauhtiin. Tiian tulkinta P. Mustapäästä.
Muotokuvan paljastus, Marjatta Hanhijoen viimeinen teos.
Joka herätti hyvin monenlaisia mietteitä. Onhan se varttuneen taiteilijan oma näkemys mallistaan. Arvioimassa Kauno Perkiömäki, Kari Järvelin, Sina. Oikealla alhaalla Arto Norha, joka pariua viikkoa myöhemmin saavutti saman ikäpylvään 80.
Kahvilla nähtyä sulattelemassa. etualalla velhekset Tauno ja Mauno Ylivakeri, taustalla Terttu Vatka ja Matti Huusari.
Ainakin tunnistan itseni tutkimassa Sinuhea, työasento tyypillinen. Näin juhlat jatkuivat ja ihmeen kaupalla ne saatiin pidetyksi ja vältetyksi uhkakuvat, virus ja kaatosade, jotka yhteisvoimin yrittivät tuhota tilaisuuden.
Tapahtui 31.8.2025
Juhlan toinen päähenkilö Villa Viehätys (100 v) ja uutuuttaan hohtava parveke.
Anneli Kannon ja Heini Tolan näytelmä Jotuni Kansallisen Pienellä on myönteinen yllätys. Joku olisi voinut odottaa Huojuvan talon toisintoa, kuvausta saatanallisen miehen ja enkelimäisen naisen taistelusta. Sitä ei tullut. Tuli kohtuullisen tasapuolinen ja informatiivinen kuvaus ailahtelevan taiteilijan avioliitosta pedanttisen tiedemiehen kanssa. Näytelmän nimi voisi hyvin olla tuo otsikkoon laittamani.
Sari Puumalaisen esittämä Jotuni on ennen nähtyjä räiskyvämpi, tunnetilasta toiseen suistuva nainen, jolle kirjailijan kutsumus on kaikkea muuta alistava johtoaate. Hänen mielenterveytesä horjuu, mustasukkaisuus ottaa välillä ylivallan. Tauti etenee ajoittain paranoian partaalle. Näin ollen ei ole ihme, että omaan työhönsä uppoutunut ja aiheettomasti syytetty aviomies välillä hermostuu, menettää malttinsa ja huitaisee vaimoa korville niin että hänen kuulonsa vioittuu. Näinhän kävi Mika Waltarillekin, tosin vaimonsa käsittelyssä.
Ilahduin siitä, että kunnon kirjallisuudentutkija V. Tarkiainen on näytelmässä oikeamielisesti tulkittu. Hänestä ei ole tehty miespaholaista, vaan perheessään piinattu ja syrjitty syntipukki. Antti Pääkkönen kuivan asiallisena, järkiperäisenä ja järkähtämättömänä tyyppinä on aivan oikea tulkitsija. Tarkiainen oli syvältä maalta lähtöisin, joten hänen sivistyskotipyrkimyksensä ja säätytahtonsa tarjoavat näytelmälle sopivan satiirisen kohteen. Savosta eli Kuopiosta oli Jotunikin, heidän oli yhdessä kamppailtava päästäkseen Helsingin kulttuurivaloissa eturiviin.
Mikä lopultakin oli salamyhkäisen liiton epäsointuisen tragedian syvin syy? Ensin Irmeli Niemi ja sitten Kari Tarkiainen ovat elämkerroissaan selvitelleet asiaa kaiketi niin pitkälle kuin se vallitsevien tietojen valossa on mahdollista. Varsinkin Tarkiaisen tutkivaan vilpittömyyteen on syytä luottaa, vaikka hän on tavallaan asianosainen, mutta ottaa viileästi tarkkailevaa etäisyyttä isovanhempiensa liiton ongelmiin. Pääsyy välien rikkoutumiseen kallistuu sittenkin Jotunin ja hänen poikiensa puoleen. Nämä tätä taistelua ylläpitivät ja veivät katkeraan loppuun saakka. Poikien Jukan ja Tutun osuus on näytelmässä iskevän hauskasti esitetty, samoin väläys palvelustyttöä.
Tarkiaisen miltei tragikoominen ongelma oli tietysti se, että hän alun alkaen ihaili ja suorastaan palvoi vaimoaan kirjailijana ja naisenakin. Muistan jo kirjallisuuden laitokselta, kuinka Tarkiaisen kritiikeille naureskeltiin: kuinka häpeämättömästi hän aina julkisesti ylisti vaimonsa teoksia. Hän myös raivasi tietä ja näkyvyyttä Jotunille, ei vähiten juuri Kansallisteatterissa. Siellä myös tapahtui se pahin haaksirikko Tohvelisankarin rouvan kohdalla. Sehän nolasi molemmat ja myös teatterin, ja seuraukset olivat karvaimmat Tarkiaiselle: hänet potkittiin vaimonsa tuottaman skandaalin jälkeen Kansallisteatterin johtokunnasta ja dramaturgin paikalta. Kaupungilla häntä pilkattiin näytelmän tohvelisankarina.
Onhan näissä kylliksi draaman aineksia, vaikka aiheet ovat tuttuja. Mitään kovin uutta tulkintaa Kanto ja Tola eivät yritäkään. Oma ansionsa on valistuksella ja klassikon tutuksi tekemisellä. Näytelmän alkupuoli juoksee joutuisasti ja mainitsee ohivilkaisten Jotunin varhaistuotannon teoksia. Näytelmiin paneudutaan enemmän. Huojuvan talon käsittely sähköistää esityksen, mutta ei silti kovin kuumenna. Pettymys korventaa kirjailijaa ja hänen suojelijaansa. Jälkipuolisko venyy vähän likilaskuiseksi ja selitteleväksi.
Eräs asia jää askarruttamaan. Kun Tarkiainen teki tarkat muistiinpanot vaimonsa mielenliikkeistä ja lausahduksista ja luki kaikki tämän käsikirjoitukset (Huojuvaa taloa lukuunottamatta) ja varmasti keskusteli kirjailijan kanssa niistä – kuinka paljon hän itse asiassa vaikutti vaimonsa Maria Jotunin teoksiin? Tarkiainen sai kodin tasanteelta lähtituntumasta seurata klassikoiksi nousevien teosten syntyä, mutta ei hän tutkinut Jotunia, vaan Kiveä ja Cervantesia. Ilmeisesti Jotuni oli sittenkin liian läheinen, liian kuumottava. Monet puolisoiden kirjeet kertovat hyvinkin hellistä ja lempeistä, jopa innostavista väleistä. Miten paljon Tarkiainen oppineena ja kokeneena dramaturgina vaikutti Maijan näytelmiin? Kuinka itsenäinen ja itsepäinen kirjoittaja Jotuni oli? Tämä on vielä tutkimaton asia niin paljon kuin Jotunista onkin kirjoitettu – mutta tuskin tähän puoleen kovin eksaktia ja luotettavaa tietoa on saatavillakaan?
Siinä poikani Vilho jännittää Ilveksen matsia Tammelan uudella jalkapallostadionilla. Pääsinpä hänen johdattamanaan tutustumaan komeaan areenaan viimein minäkin. Miellyttävä ja nostalginen kokemus. Kuinka monet mestaruussarjan matsit ja maaottelutkin aikoinani katselin Helsingin Olympiastadionilla. Itse pelasin Pallokentällä ja Väinämöisen kentällä, viimeksi Kyröskosken urheilukentällä.
Ilves pelasi Turun Interiä vastaan ja johti rankkarilla 1-0 vielä 10 minuuttia ennen loppua. Sitten turkulaiset tekaisivat peräjälkeen kaksi onnekasta maalia ja voittivat 2-1. Pettymys se meille oli, varsinkin pojalleni, joka on vankka Ilveksen kannattaja. Mestaruus karkasi nyt monen pisteen päähän, KuPs näyttää menevän menojaan. Vähän vaisusti Ilves pelasi, ei voi mitään.
Huvittavaa oli muuten huomata, kuinka silmiin pistävän ja korvin kuultavan erilaista on yleisön koostumus futismatsissa ja runoillassa. Kävin perjantaina kuulemassa Heli Laaksosen murrerunoja Kanneltalossa hyvästä syystä. Heli nimittäin soitti taannoin ja kertoi, että hänen tuleva kirjansa ja runoiltansa on nimeltään Ilonhilaaja. Kun minä olen julkaissut samannimisen romaanin, Heli kysyi korrektisti lupaa käyttää nimeä. Vastapalvelukseksi hän pisti minulle lipun esitykseensä.
