Panu Rajala

Viimein vielä muistoja juhlista, osia kavalkadista. Näitä nyt sulattelen ja kertailen. Valokuvat Eero Pylsy.

Siinähän vieraita alkaa kerääntyä 100-vuotiaan Viehätyksen pihaan. Ja Katariina on saanut pöydän koreeksi.

Pöydän kimppuun hyökätään. Eeva-Liisa ja Sina vuorossa, taustalla toivorikas poikani Vilho.

Samaan aikaan duo Maila Böhm ja Juha Arpola viihdytti.

Sain ihanat daamit pöytääni, Eeva-Liisa, Tiian ja Sinan.

Runot kajahtavat, matinea päsee vauhtiin. Tiian tulkinta P. Mustapäästä.

Muotokuvan paljastus, Marjatta Hanhijoen viimeinen teos.

Joka herätti hyvin monenlaisia mietteitä. Onhan se varttuneen taiteilijan oma näkemys mallistaan. Arvioimassa Kauno Perkiömäki, Kari Järvelin, Sina. Oikealla alhaalla Arto Norha, joka pariua viikkoa myöhemmin saavutti saman ikäpylvään 80.

Kahvilla nähtyä sulattelemassa. etualalla velhekset Tauno ja Mauno Ylivakeri, taustalla Terttu Vatka ja Matti Huusari.

Ainakin tunnistan itseni tutkimassa Sinuhea, työasento tyypillinen. Näin juhlat jatkuivat ja ihmeen kaupalla ne saatiin pidetyksi ja vältetyksi uhkakuvat, virus ja kaatosade, jotka yhteisvoimin yrittivät tuhota tilaisuuden.

Tapahtui 31.8.2025

Juhlan toinen päähenkilö Villa Viehätys (100 v) ja uutuuttaan hohtava parveke.

Anneli Kannon ja Heini Tolan näytelmä Jotuni Kansallisen Pienellä on myönteinen yllätys. Joku olisi voinut odottaa Huojuvan talon toisintoa, kuvausta saatanallisen miehen ja enkelimäisen naisen taistelusta. Sitä ei tullut. Tuli kohtuullisen tasapuolinen ja informatiivinen kuvaus ailahtelevan taiteilijan avioliitosta pedanttisen tiedemiehen kanssa. Näytelmän nimi voisi hyvin olla tuo otsikkoon laittamani.

Sari Puumalaisen esittämä Jotuni on ennen nähtyjä räiskyvämpi, tunnetilasta toiseen suistuva nainen, jolle kirjailijan kutsumus on kaikkea muuta alistava johtoaate. Hänen mielenterveytesä horjuu, mustasukkaisuus ottaa välillä ylivallan. Tauti etenee ajoittain paranoian partaalle. Näin ollen ei ole ihme, että omaan työhönsä uppoutunut ja aiheettomasti syytetty aviomies välillä hermostuu, menettää malttinsa ja huitaisee vaimoa korville niin että hänen kuulonsa vioittuu. Näinhän kävi Mika Waltarillekin, tosin vaimonsa käsittelyssä.

Ilahduin siitä, että kunnon kirjallisuudentutkija V. Tarkiainen on näytelmässä oikeamielisesti tulkittu. Hänestä ei ole tehty miespaholaista, vaan perheessään piinattu ja syrjitty syntipukki. Antti Pääkkönen kuivan asiallisena, järkiperäisenä ja järkähtämättömänä tyyppinä on aivan oikea tulkitsija. Tarkiainen oli syvältä maalta lähtöisin, joten hänen sivistyskotipyrkimyksensä ja säätytahtonsa tarjoavat näytelmälle sopivan satiirisen kohteen. Savosta eli Kuopiosta oli Jotunikin, heidän oli yhdessä kamppailtava päästäkseen Helsingin kulttuurivaloissa eturiviin.

Mikä lopultakin oli salamyhkäisen liiton epäsointuisen tragedian syvin syy? Ensin Irmeli Niemi ja sitten Kari Tarkiainen ovat elämkerroissaan selvitelleet asiaa kaiketi niin pitkälle kuin se vallitsevien tietojen valossa on mahdollista. Varsinkin Tarkiaisen tutkivaan vilpittömyyteen on syytä luottaa, vaikka hän on tavallaan asianosainen, mutta ottaa viileästi tarkkailevaa etäisyyttä isovanhempiensa liiton ongelmiin. Pääsyy välien rikkoutumiseen kallistuu sittenkin Jotunin ja hänen poikiensa puoleen. Nämä tätä taistelua ylläpitivät ja veivät katkeraan loppuun saakka. Poikien Jukan ja Tutun osuus on näytelmässä iskevän hauskasti esitetty, samoin väläys palvelustyttöä.

Tarkiaisen miltei tragikoominen ongelma oli tietysti se, että hän alun alkaen ihaili ja suorastaan palvoi vaimoaan kirjailijana ja naisenakin. Muistan jo kirjallisuuden laitokselta, kuinka Tarkiaisen kritiikeille naureskeltiin: kuinka häpeämättömästi hän aina julkisesti ylisti vaimonsa teoksia. Hän myös raivasi tietä ja näkyvyyttä Jotunille, ei vähiten juuri Kansallisteatterissa. Siellä myös tapahtui se pahin haaksirikko Tohvelisankarin rouvan kohdalla. Sehän nolasi molemmat ja myös teatterin, ja seuraukset olivat karvaimmat Tarkiaiselle: hänet potkittiin vaimonsa tuottaman skandaalin jälkeen Kansallisteatterin johtokunnasta ja dramaturgin paikalta. Kaupungilla häntä pilkattiin näytelmän tohvelisankarina.

Onhan näissä kylliksi draaman aineksia, vaikka aiheet ovat tuttuja. Mitään kovin uutta tulkintaa Kanto ja Tola eivät yritäkään. Oma ansionsa on valistuksella ja klassikon tutuksi tekemisellä. Näytelmän alkupuoli juoksee joutuisasti ja mainitsee ohivilkaisten Jotunin varhaistuotannon teoksia. Näytelmiin paneudutaan enemmän. Huojuvan talon käsittely sähköistää esityksen, mutta ei silti kovin kuumenna. Pettymys korventaa kirjailijaa ja hänen suojelijaansa. Jälkipuolisko venyy vähän likilaskuiseksi ja selitteleväksi.

Eräs asia jää askarruttamaan. Kun Tarkiainen teki tarkat muistiinpanot vaimonsa mielenliikkeistä ja lausahduksista ja luki kaikki tämän käsikirjoitukset (Huojuvaa taloa lukuunottamatta) ja varmasti keskusteli kirjailijan kanssa niistä – kuinka paljon hän itse asiassa vaikutti vaimonsa Maria Jotunin teoksiin? Tarkiainen sai kodin tasanteelta lähtituntumasta seurata klassikoiksi nousevien teosten syntyä, mutta ei hän tutkinut Jotunia, vaan Kiveä ja Cervantesia. Ilmeisesti Jotuni oli sittenkin liian läheinen, liian kuumottava. Monet puolisoiden kirjeet kertovat hyvinkin hellistä ja lempeistä, jopa innostavista väleistä. Miten paljon Tarkiainen oppineena ja kokeneena dramaturgina vaikutti Maijan näytelmiin? Kuinka itsenäinen ja itsepäinen kirjoittaja Jotuni oli? Tämä on vielä tutkimaton asia niin paljon kuin Jotunista onkin kirjoitettu – mutta tuskin tähän puoleen kovin eksaktia ja luotettavaa tietoa on saatavillakaan?

11.9.2025

Ensinnä on kiitettävä kaikkia ylipursuavia onnitteluja, joita olen saanut vastaanottaa kuluneiden parin viikon aikana. En millään pysty kittämään henkilökohtaisesti kaikkia, vaikka hyvää yritystä on. Totta kai myötätunto lämmittää ja antaa uskoa tulevaisuuteen.

Toiseksi kiitän kohtaloa ja geenejäni siitä, että sentään näinkin kohtuullisessa kunnossa saan täyttää korkeat vuosikymmenet. Kunnon hoitaminen on tosin viime aikoina jäänyt leväperälle, mutta ehkä nuoruuden urheiluharrastus on rakentanut kyllin kantavan peruskunnon. Joka tapauksessa on uudelleen ryhdistäydyttävä liikuntaan ja kaikkinaiseen kuntoiluun ennen kuin on liian myöhäistä.

Minunhan piti laittaa näkyviin joitakin kuvia äskeisistä 180-vuotisjuhlista (talo plus minä), mutta en millään saanut sähköpostiin singahtaneita hienoja kuvia siirtymään nettiin. Ehkä hyvä niin. Muita reittejä kuvia näkyy sinne ilmaantuneen. Kuvien siirtely nykyisellä tekniikalla on ylipäänsä tuskastuttavaa. Ne katoavat jonnekin tai ovat ylisuuria vallitsevaan systeemiin eikä pienentäminen tunnu pitävän, jolloin hermo jo pettää. Lapseni joka tapauksessa ovat tyytyväisiä, etten kaikkia ripottele näkyville.

Toista oli tosiaan ennen Marjan aikana, joka kuvasi ahkerasti kunnon kameralla kaikki tapahtumamme, teetti paperikuvat ja liimasi ja tekstitti fiksusti kansioihin, jotka täyttävät kokonaisen hyllyseinän. Niissä muistot kulkevat täsmällisesti dokumentoituina eivätkä katoa eikä kukaan valita ylisuurista kuvista, joita ne eivät olekaan. Vanhat hyvät ajat… Tuskin saan itse aikaan mitään vastaavaa.

Kulunut viikko on sujunut  lepäillen. Pari vierasta, jotka eivät päässeet juhliin, olen ilokseni ottanut vastaan täällä Sepänkadulla ja syöttänyt heille Katariinan herkullista voileipäkakkua, jota jäi sen verran yli. Mukavaa on tointua rauhassa äkäisestä viruksesta, seurailla Kesisarjan herättämän klabaliikin kaameita laineita, muistella menneitä kohokohtia ja lueskella lehtiä ja uusia kirjoja, joista kohtapuoliin lisää kommenttia.

No katsotaan nyt stten, tuleeko yhtään kuvaa näkösälle… Ei vieläkään mitään. Nyt ailahteleva ja omapäinen postilaatikkoni ilmoittaa jo olevansa vioittunut eikä sitä voida tukea! Pitäköön hyvänänsä. Yksi avustajani asuu maalla, toinen on Turussa ja läheisin eli tyttäreni opintomatkalla Lontoossa. Yksin täällä yksiskelen, minkäs teet. Tohtisinko häiritä jotakuta näin lauantaina ja ottaa team-yhteyden? Ehkä näihinkin vielä palataan.

Nyt vain käsivarret kyynärpäitä myöten ristiin kiitollisuudesta ja katse jonnekin eteenpäin – vai joko alaviistoon? Ei vielä!

6.9.2025

Ensin en aikonut viettää mitään syntymäpäiviä. Olen täällä jo riittävästi juhlinut. Sitten muistin, että rakas huvilamme Villa Viehätys täyttää tänä syksynä 100 vuotta! Olihan sinä aihetta juhlaan enemmänkin kuin isännän pienemmissä pyöreissä.

Kaikki ennusmerkit sojottivat kohti fiaskoa. Sain vihaisen viruksen juuri syntymäpäivänäni. Ääni tuli kuin maan alta. Vettä roikui taivaan täydeltä. Ja ihan kohta meidän piti ottaa  vastaan kymmeniä vieraita suurella vaivalla kunnostettuun huvilaamme.

Mitä tehdä? Peruutetaanko kokonaan? Päätettiin paniikin välttämiseksi siirtää juhlaa päivällä lauantaista sunnuntaille. Ja katso: kun oikein lepäsin ja keskityin, ääni alkoi vähän palautua. Saatiin nopealla soittokieroksella ihmeen monet vieraat sopeuttamaan aikataulunsa muutokseen. Sadekin oheni sopivasti sunnuntaiaamun mittaan, joten voiton puolella oltiin.

Kun muusikkomme Maila Böhm  ja Juha Arppola heläyttivät alkusoiton uusitulta parvekkeelta, tunnelma oli jo kuin kesäisenä päivänä. Piano ja viulu virittivät meidät kansanlaululliseen juhlamieleen kuin taikaiskusta. Tulomaljat kallisteltiin pihanurmella.

Vieraitakin alkoi urheasti tulla huolimatta yhä tummina riippuvista pilvistä. Nelisenkymmentä lähintä naapuria ja sukulaista uskalsimme kutsua, jos heidät lievästi survoen saatiin taloon mahtumaan.  Ylivakerin ja Norhan perheet olivat vahvasti edustettuna. Joidenkin helsinkiläisten ystävien oli valitettavasti ollut pakko peruuttaa tulonsa, tartuntavaarakin leijui ilmassa, mutta toiset reippaasti tulivat. Kuohumaljojen jälkeen  kahvi jo lämmiti sisällä ja erityisesti Katariinan loihtimat herkulliset Brita- ja voileipäkakut. Mahtavia luomuksia. Tilaisuus oli jo pelastettu.

Pystyin yllättävän toimivalla äänellä kertomaan talon historiasta, joka on synkkä tarina sisänsä. Amerikansuomalainen Jalasjärveltä lähtenyt Samuel Saari tämän alkujaan perheelleen rakennutti, mutta joutui pulavuosina 1930-luvun alussa palaamaan katkerin mielin rapakon aakse. Olen siitä kirjoittanutkin yhteen Otavan tsenäisyysaiheiseen kokoomateokseen 1987.  Tämä on kauttaaltaan betoniin valettu talo, lämmin talvella ja viileä kesällä. Eronomaisesti kirjallisiin töihin soveltuva rauhan tyyssija.

Ostimme tämän vuonna 1980 Elinan kanssa ja muutimme huimapäisesti maalle. Minulle stadin kundina kaikki oli alkuun outoa, mutta Elinan kotitalo, lasten mummula oli lähellä. Muistelin kuinka paljon saimme apua asumiseen Ylivakereilta, horjumattomalta tukipylväältä Taunolta, pojaltaan Laurilta ja aiemmin jo Leeni-mummulta ja Topi-papalta. Ei talolla ole oikein siunausta ollut, kuten mummu sanoikin; kaksi vaimoani olen täältä saattanut hautaan.

Halusin muistaa myös niitä, jotka ovat eri aikoina vaikuttaneet rapistuneen talon kohennukseen ja kuntoon, kuten nyt viimeksi Järvelin et Poika rakensivat uuden parvekkeen lahonneen tilanne. Alkuperäisen suunnitellut Matti Huusari oli mukana juhlassa tulosta tarkistamassa. Kulttuuripromottori Kauno Perkiömäki oli kehittänyt pihapensaikkoon äänenvahvistuslaitteen, joka auttoi puhetilannetta.  Sain häneltä tutun kultturipalkeen, joka olemme välillämme kierrättäneet  jo vuosikymmeniä. Sillä vielä liekkiä puhallamme, jos vain tulisi sopivia hankkeita.

Sisällä jatkui Mailan ja Juhan kamarisoitanta, kuulimme kauniita operettisäveliä ja välillä tuntui kuin istuisimme keskieurooppalaisessa kahvilassa. Ihmeesti lähes kaikki saivat istumapaikan. Katariina liehui Niclis apunaan ehtymättömästi tarjoilunsa kanssa, kunnes näyttelijät päästettiin irti. Sirkeät tyttöystäväni Eeva-Liisa Haimelin, Sina Kujansuu ja Tiia Louste esittivät kukin runojaan kauniin leikkimielisinä tulkintoina. L. Onervaa, Aaro Hellaakoskea, Katri Valaa, Helvi Juvosta ja P. Mustapäätä parhaasta päästä. Ylentyvä ilo nostatti rintaa.

Ja sen jälkeen rohjettiin jo fanfaarin saattelemana repäistä esirippu erään muotokuvan yltä ja esitellä juhlakalu taiteilija Marjatta Hanhijoen ilmentämänä. Ihailua, kritiikkiä ja mielipiteitä siltä väliltä kuultiin. Enpä paljasta liikaa. Marjatan henkiystävä Mirja Airas kävi teosta ihailemassa jo edellisenä päivänä Markun kanssa ja antoi painavan lausunon. Kokoan ne myöhemmin yhteen. Kyseessä on taiteilija Hanhijoen viimeinen teos, joka valmistui vain muutama viikko ennen taiteilijan kuolemaa; historiallinen muistomerkki sinänsä.

Iltapäivä jatkui edelleen wieniläisen keveissä tunnelmissa. Annoin itselleni luvan kerrankin nauttia näistä onnen ja tyydytyksen hetkistä. Juhlat menivt paremmin kuin ikinä uskalsimme suurakan tehneen Ainon kanssa toivoa. Kaikki lapsenikin tulivat, lisäksi Alma Turun teatteripiireistä  ja Vilho keikalta Saksasta. Harvinainen yhteishetki vanhassa kodissa Viehätyksessä.

Tällaista on täyttää 80, ei yhtään hullumpaa. Elämä ei ole ihan vielä päättynyt. Tuntuu kuin jotakin häämöttäisi vielä edessä päin. Mutta nyt ei kiirehditä, nyt hetki hengähdetään.

31.8.2025

PS Yritän, mikä on vaikeaa, kehitellä joitain saamiani kuvia tähän jatkoksi kunhan kerkiän…

Siinä Jälkihiki valui taas oikeaan, että Suomi-Ruotsi yleisurheilussa on hieno ja harvinainen insituutio huolimatta eilisestä murskatappiosta. Se kannattaa säilyttää seuraavatkin sata vuotta. Mutta ei voinut olla murehtimatta, kun serkkuni kanssa muistelimme nuoruutemme kuumia maaotteluita yli  60 vuota sitten. Ei tule enää sellaista katharsista kuin oli Voitto Hellstenin tuoma voitto pitkän viestin ankkuriosuudella.

Silti iloitsimme joistakin valopilkuista. Onhan komeaa, kun vantterat jentat paiskaavat moukaria ennätyslukemiin ja suomalaiset osaavat taas juosta pikamatkoja, vaikka ei millään pitempiä. Mikähän siinäkin on, kun ei kulje niin ei kulje. Vielä muistimme Eero Tuomaalan ja Ilmari Taipaleen aikoja ja sitten tuivat jo Lasse Virenin ja Pekka Vasalan uljaat vuodet. Nyt kaikki mennyttä. Voiko keihäässäkään sanoa, että heittäjät ovat heräämässä, jos yksi onnistuu kohtalaisesti.

Mutta urheilussa on tunnetusti se hyvä puoli, että karvaista pettymyksistä huomion voi nopeasti siirtää iloisempiin asioihin. Niin teen nytkin. Onhan takana sentään maailmanpolitiikan kuuma viikko, jossa Suomi komeili taitavan presidenttinsä ansiosta miltei keskeisellä paikalla. Kun vain saisivat rauhanomaisia ratkaisuja aikaan, ellei kestäviä niin edes väliaikaisia hengähdystaukoja, sillä raskasta on seurata uutisia jatkuvista sotatoimista ja tappotöistä. Analysoikoot paremmat asiantuntijat lisää rauhanponnisteluista, tuntuu että nyt tai ei koskaan.

Viikolla risteilin Helsingissä erilaisissa kohteissa, joista mieluisin oli Siltaan syyskauden avaus Lauttasaaren poliisitalolla. Ne ovat siitä sympaattiset pippalot, että mukaan kutsutaan kirjallisen elämän varttuneempaakin väkeä, ja näin kohtaamisissa on syvyyttä. Oli ilo tavata potkästä aikaa vanhoja opiskelukavereita, Salokanteleen Jussia ja Anjaa, Paula ja Pekka Pesosta ja Lassilan Perttiäkin ehdin onnitella uudesta romaanista, joka tulee Teoksen puolelta. Jussi kertoi Viron toisen itsenäisyyspäivän tuoreista tunnelmista. Martti Anhavalle raportoin helteisen kesän Dostojevski-elämyksiäni ja palautetta tuli lujasti. Tilaisuuden isäntä Touko kiitteli vielä alkukesän Hämeenkyrön keikkaansa muutamien kaveriensa kanssa. Iltani kruunasi Jaakko Tapanisen tarjoama paluukyyti suoraan Rööperin kulmille.

Tästäkö nyt syyssesonki alkaa. Uteliaana jo silmäilen kustantajien luetteloita ja teatterien ensi-iltoja. Vielä palasin tänne maakylän rauhaan, aika sateista ja viileää on jo. Talomme täyttää 100 vuotta, sitä tässä yritämme laitella juhlakuntoon. Aino teki tehoiskun ja keräsi samalla mittavan sieni- ja marjasaaliin varmoilta paikoilta.

Yksi hauska yllätys vielä Helsingissä. Tuula keksi idean ja menimme Musiikkitaloon katsomaan Sibelius-Akatemian nousevien laulajakykyjen ”näyttämötyön harjoitusperiodia” Vad fruktar jag? eli (O)range of existence. Vaativa juttu,  jossa globaalia aurinkokeskeistä palloamme syleiltiin appelsiineja heittelemällä. Kyse ei kuitenkaan ollut siitä Prokofjevin ”Rakkaudesta kolmeen appelsiiniin”, vaan ihan nuorten omasta luomuksesta. Ajatusta siinä oli, vaikka kaikkea emme käsittäneet. Oopperatasoisesti kuitenkin lauloivat ja muuten hauskasti  ilakoivat. Sulattelimme elämystä pitkästä aikaa Bottalla, missä pahin ruuhka helpotti, kun Ultra Bra aloitti vuorostaan Stadikalla. Me pysyimme Bottan muistorikkaassa salongissa.

Tässä nyt alkumaisteja vilkastuvasta syyskaudesta. Ensin mietiskelen omaa vanhenemistani täällä taloni rauhassa, sille ei nyt voi mitään. Kun kesän mittaan olen jonkun verran hyötyliikkunut, kunto on ainakin kohentunut viime talvesta. Voin ottaa nöyrästi uuden vuosikymmenen vastaan, mitä se sitten mukanaan tuokin.

25.8.2025

Aloitin musiikillisesti korkeaviritteisen iltapäivän Viiskulmassa säveltäjä Uljas Pulkkiksen viisikymppisillä. Mukavan kodikas juhlatilaisuus. Puhelin Uljaksen opettajan Tapani Länsiön kanssa  ja muistorikkaista Ilmajoen tunelmista kuulin basso-baritoni Rolf Bromanilta, joka vetäisi Isoviha-oopperassa Pietari Suuren roolin. Uljaksen kanssa oli edelleen syytä harmitella, että yhteinen Raatteen tie –oopperamme tyssäsi vain yhteen esitykseen toki alkuperäisillä paikoilla; odotamme sen ylösnousemusta.

Säveltäjän puoliso Anna mainitsikin oopperan ruumiinpesuaarian mielestään liikuttavimmaksi miehensä töistä; kyyneleittä sitä ei voi kuunnella, hän sanoi hienossa puheessaan päivänsankarille. Jotenka kuultakoon se vielä joskus laajemmallekin yleisölle! Sinkoilkoon Uljaksen työhuoneelta tuosta Tehtaankadun takaa ikkunani alta yhä upeampia uusia sävellyksiä maailmalle.

Lähdin juhlapaikalta keskittymään illan koetokseen. Musiikin ala tulisi vähän vaihtumaan, mutta taso pysyisi taatusti korkeana. Sittten mentiin kohti olympiastadionia. Niin kävi kohdallani, että spontaanisti päätin sittenkin osallistua tähän kansanjuhlaan. Olin jo varannut hyvän keinutuolipaikan television ääreltä, mutta suoran lähetyksen peruuntuminen muutti ohjelman. Olihan tämä kansallinen katharsis koettava paikan päällä.

Sydän vähän pampahtaen lähestyin nuoruuteni urheilupyhättöä. Miten monet kerrat tänne olen vaeltanut rinta odotuksesta väristen, aina alkaen olympiakisoista 1952 isän ja äidin käsipuolessa. Punapaitaisen Satupekan voitto maratonilla oli urheiluhulluuteni alkulaukaus.

Ihmeen joustavasti nämä sinänsä monimutkaiset lippusysteemit mahdollistavat nykyisin suurenkin kansanjoukon valuttamisen kentälle. Sujahdin sujuvasti keskelle  nuorempaa ikäjoukkoa ja nautin jo Komiat-yhtyeen lämmittelyosuudesta. Hyvin valittu yhtye, reipas ja iloinen ja juuri Katrin henkinen.

Itse päätähti ei päässyt edes salaa livahtamaan näyttämön takatiloihin ilman että hänet jo aplodein bongattiin. Kättä heilautti ja pian ilmaantui kirkkaisiin valoihin. Olihan tuo pömpeli nyt sitten Pohjoismaiden mahtavin vai kuinka se oli. Mutta eipä pieni laulaja sinne hukkunut, päinvastoin hän ikään kuin kutisti mssiivisen tilan kupeilleen ja antoi raikua. Miten väärässä olinkaan, kun epäilin mega-areenan sopivuutta hänen herkälle ilmaisulleen. Ei mitään huolta, koko viisikymmentuhantinen yleisö lauloi ja joi hänen huuliltaan.

En totisesti kadu tätä kokemusta. Jotakin yhteen sulautuvaa, jakamatonta hurmosta oli ilmassa. Katri oli loistavassa vireessä ja voitti pienen alkujännityksen ja kiskaisi kaikki mukaansa. Tutut laulut resonoivat kunkin kuulijan omiin muistoihin ja loivat kuusikymmenvuotisen kaarisillan minunkin nuoruudestani tähän hetkeen. Muistin kuinka kuulin puhelinlankojen laulavan ensi kerran laivan kannella, kun palasin Ruotsista maatyö- ja liftausmatkalta 1964. Heinäladoissa olin toden totta muutamaan otteeseen majoittunut. Uusi raikas ääni tuntui laulava suoraan minulle.

Iltani huipensi vierelläni seissyt daami kutsumalla minut tanssimaan auringonsillan säteisiin. Nuorruin parikymmentä vuotta ja elin uudelleen myös yhteiset aikamme Katrin kanssa, kaikki nuo ”Tule luo” ja ”Vie minut” helähdyket, jotka silloin soivat vaikka siellä Kaustisen suurella kansanmusiikkiareenalla. Se on edelleen sykähdyttävin muistoni Katrin laulutaiteena saralta, mutta kyllä tämä stadionin juhlarevitys taisi viedä siitäkin voiton. Suurenmoista oli, ei voi muuta sanoa. Ilta oli tyylikkäästi ohjattu vailla liiallista maireutta, ja sen päätti kauniisti viestinvaihto nuorten laulajien kanssa.

Toistan, en totisesti kadu tätä elämystä. Kun Katri lauloi nyt viimeisen kerran ”Anna mulle tähtitaivas” ja lohdullisen sanomansa ”Mun sydämeni tänne jää, kun aika on mun mennä pois…” – on myönnettävä, että näinkin karskin kuulijan silmä kyyneltyi. Oi niitä aikoja, oi elon katoovaisuutta!

Kotimatkalla täpötäydessä raitsikassa rymistelin Viiskulmaan ja poikkesin kellon alle olutkapakkaan liennyttelemään pakahduttavia tunnelmia. Ilta oli pidätellyt sadetta laulajan kunniaksi, nyt vasta antoi pisaroiden valua. Voiko yhden kolpakon ja yhden shotin aikana koko elämä kulkea filminauhana silmien editse? Kyllä voi, ainakin paras ja myös kipein osa siitä. Kiitos Katri vielä kerran kaikesta.

17.8.2025

Nyt katseemme kääntyvät Alaskan Anchorageniin ja Helsingin Olympiastadionille. Edellisessä yritetään ratkoa sitkeää sotaa, jälkimmäisellä areenalla juhlitaan ainutlaatuista laulutähteyttä. Alaskan istunnosta tuskin tulee mitään suotuisaa tulosta, Stadikan riemujuhlan menestys sen sijaan on varma. Oikeaan aikaan areenalta poistuva perii voiton, kun taas rauhanneuvottelijat joutuvat hinkkaamaan tulosta hamaan ikuisuuteen.

Rauhaa on yritetty eri vaiheissa, eri puolilla maailmaa vuosituhannet. Joskus se on onnistunut, mutta aniharvoin kestävästi. Vanhat roomalaiset hankkivat rauhan rankalla sotimisella. Kovasta soturista voi tulla rauhan ruhtinas, kuten Octavianuksesta kehkeytyi keisari Augustus. Meidän ikäpolvemme on Suomessa saanut elää pitkän 80-vuotisen rauhanajan, joka toivottavasti jatkuu. Sitä varten tässä varustaudutaan.

Yleisempi kehitys on valitettavan päinvastainen. Mika Waltari sen jo todisti viimeisimmän sotamme päättyessä. Kun lääkäri Sinuhe toimii Horemhebin rauhanneuvottelijana Egyptin ja Syyrian konfliktissa runsaat 1300 vuotta ennen ajanlaskumme alkua, hän sai aikaan sopimuksen Amorin kuninkaan Azirun kanssa. ”Mutta sekä Aziru että minä tiesimme sydämessämme, että sopimus, jonka olimme solmineet kestämään ikuisesta ikuiseen, ei ollut edes sen saven arvoinen, mihin se oli kirjoitettu, vaan hän teki rauhan, koska hänen oli pakko tehdä rauha, ja Egypti teki rauhan, koska faraso Ekhnaton tahtoi niin.”

Ettei vain presidenttien Trumpin ja Putinin kohtaamisessa olisi kysymys vähän samantapaisesta asetelmasta. He esittävät haluavansa rauhaa, vaikka kumpikin tietää, että ainakaan kestävää rauhaa he eivät voi saada aikaan. Edellinen haluaisi, mutta ei pysty, ja jälkimmäinen kyllä pystyisi, mutta ei halua. Pääasia että näytellään maailmalle hyväntahtoisia naamoja.

Alustava neuvottelu on sikälikin hullunkurinen, että se on jo etukäteen tuomittu kaikissa medioissa. Kun katselin kotimaisia kanavia ja CNN:n ja BBC:n kommentteja sekä joitain saksalaisia aaltoja, kaikilla sama sanoma: Putin on julistettu voittajaksi ennen kuin miehet edes istahtavat saman pöydn ääreen. Trump on tuomittu pehmeäksi, haihattelevaksi ja ulkopoliittisesti kokemattomaksi neuvottelijaksi, jolla ei ole mahdollisuuksia kovan luokan kyynistä tiedustelumiestä vastaan. Kuin nyrkkejään innokkaasti heilutteleva Chaplin vastassaan harjaantunut mestarijudoka.

Tätä nyt kuitenkin seuraamme henkeämme pidätellen. Onhan maailmanrauha aina muutaman tv-illan arvoinen. Ja voihan olla, että sieltä joku polku raottuu kohti viriäviä toiveita ainakin aselevosta. Pessimistit ovat asettaneet odotukset niin matalalle, että eivät ainakaan voi pettyä.

Nyt jos koskaan tarvitaan Katri Helenan kaltaista voimanlähdettä tuomaan valoa ja iloa ihmisille. Laulaja lopettaa uransa mahdollisimman komeasti ja täysissä voimissa moniin muihin verraten. Miten kävi Olavi Virran, miten Laila Kinnusen, miten nyt Jari Sillanpäänkin uhkaa käydä. Valtavalla itsekurilla ja kestävyydellään Katri kukistaa kirkkaasti kaikki.

Ainut mitä epäilen: onko mega-areena sittenkään hänen luontevin näyttämönsä? Parhaimmillaan hän on aina saanut läheisen kontaktin suoraan kuulijaan. Hukkuuko herkkä kosketus mahtipontisiin puitteisiin? Mutta voi olla, että hän yllättää ja päihittää valovoimallaan stadionin massiiviset kaarteet ja jopa povatun myrskysään.  Huomenna se nähdään. Suuren juhlansa hän on joka tapauksessa ansainnut, joten sydämelliset onnentoivotukset jo edeltä, Katri kulta!

15.8.2025

Vaikuttavin museo, missä olen käynyt, on Hiroshiman ydintuhon museo (Peace Memorial). Missään ei yleisö kulje niin hiljaisena ja keskittyneenä. En nyt ole kaikkia maailman museoita valitettavasti nähnyt, mutta uskon, että Hiroshima kestää vertailun minkä kanssa tahansa. Se antaa myös enemmän ajattelemista kuin  mikään muistopaikka.

Sen takia tuntuu niin hirvittävältä ja vastuuttomalta, että maailman johtajat ovat tässä alkaneet heitellä ja uhkailla ydinaseilla ikään kiuin ne olisivat vain joku lisäpunnus käytävässä maailmanmittelössä. Pelotearvo on kieltämättä suuri, mutta käyttöön on toivottavasti vielä muutaman iäisyyden matka. Sitten kaikki onkin sitä myöten selvää.

Pommi putosi Hirodshimaan ja Nagasakiin kolme viikkoa ennen kuin minä synnyin. Sekin panee ajattelemaan. Kuinka kaamean turvattomassa maailmassa vanhempani silti rohkenivat – ja tuhannet muut – ryhtyä lapsentekoon. Ja tähän saakka on selvitty. Ei huono saavutus. Täyttä rauhan aikaa olen saanut elää nämä 80 vuotta, vaikka maailma ympärillä on liekehtinyt.

On tietysti vähän sopimatonta liittää suomalainen näyttelijä maailmankatastrofin yhteyteen, mutta ehkä ei sittenkään. Jarno Hiillospori oli hänkin sodan lapsia, syntyi juuri talvisodan alla marraskuussa 1939. Isä Gunnar Hiilloskorpi kuoli välirauhan aikana 1941 aivokalvontulehdukseen vain 33-vuotiaana. Jarno kuuluu isättömien sotapolven lapsiin, sieltä hän saattoi silti nousta mainioksi humoristiksi, jonka tunnemme. Oli hänellä vakaviakin rooleja, mutta koominen osumatarkkuus oli hänen vahvuutensa. Jarno kuoli nyt 85-vuotiaana.

Kerran Viulunsoittaja katolla -esityksessä 60-luvulla (Kurt Nuotion ohjaus) hän oli se toope kosija, joka heitti repliikkinsä sellaisella desperadolla totisuudella, että miltei putosin Vanhan ylioppilastalon tuolilta. Myös muistamme hänet Elmo-kuunnelmien mainiona sanatykkinä, selostajana, joka muistutti Paavo Noposta parhaimmillaan. Samoin hän jäi mieleen posteljoonina elouvassa Kaasua, komisario Palmu. 

Minulla on omakin yhteistyömuisto Jarnon kanssa. Hän ohjasi Pyyniin kesäteatteriin Tauno Yliruusin Kesäillan valssin 1992 – ”parhaimmillaan raikasta kesäteatteria”, kuten Jukka Kajava arvioi. Se oli ensimmäinen kesä, jolloin toimin Pyynikin johtokunnan puheenjohtajana. Tapaus tietysti jännitti. Kajava kiitti erityisesti näyttelijöiden hyväntuulista energiaa, joka  varmasti suurelta osin siirtyi heihin ohjaajan persoonan kautta. Jarnon kanssa oli mukavaa ja vaivatonta toimia, ja näytelmä keräsikin kunnialliset 50 000 katsojaa. Se oli hyvä startti omalle kaudelleni, jota kesti 10 vuotta,

Keskustelimme jonkin veran hänen isästään Gunnar Hiilloskorvesta, joka on jäänyt mieleen Nyrki Tapiovaaran elokuvasta Miehen tie. Sehän perustui Sillanpään vahvaan romaaniin ja kuuluu filmatisointien kärkeen. Hiilloskorpi esitti Ahrolan Paavoa miehekkään vähäeleisesti, hänellä oli ilmaisevat elokuvalliset kasvot, vaikka replikointi oli aika karua. Hänestä olisi varmaan tullut isompikin tähti, ellei sairaus olisi katkaissut elämää kohtuuttoman aikaisin. Mutta Jarno jatkoi monessa teatterissa ja elokuvassa. Kelpo ura, kiitos siitä.

7.8.2025

Taitaa olla niin kuin Kristiina Törnudd oikaisee: varsinainen Mattilan kauppa on ollut se hänen asumansa isompi pirtti joen rannassa eikä tämä kuvan osoittama, jossa galleria nyt toimii. Interiööri esittää vanhaa kauppaa. Mutta jotenkin nämä toisiinsa liittyvät. Oliko vastapäätä sitten se leipurin liike, josta Pietiskä soittaa Siljalle piianpaikan Rantooseen Nuorena nukkuneessa. Ikiuskollinen Eeva Numminen siinä asui pitkään. Hän se varsinainen Sillanpään tuntija oli, kuului nuorisoon, joka 30-luvulla vieraili usein Saavutuksessa. Eeva teki gradunsa Sillanpään kielestä ja toimi äidinkielen opettajana Hämeenkyrön yhteiskoulussa iät ja ajat. Silloin kyllä Sillanpäätä paukutettiin koulussa riittämiin.

Jack Witikan ohjamassa Siljassa on hauska kohtaus, jossa Pietiskä (Emmi Jurkka) soittaa professorille (Aku Korhonen) ja suosittelee leipuriin poikennutta Siljaa palvelukseen tämän näpsän ulkonäön perusteella. Romaanissa vesimatkan kuvaus vanhasta kirkonkylästä Rantooseen (Saavutukseen) on Siljan onnellisimpia.

Vanha kirkonkylä on jäänyt idyllisesti valtatien varjoon, ja sinne täytyy varta vasten poiketa, jos niin tahtoo. Parempi poiketa jalan tai pyörällä, sillä Kristiina suojelee tiukasti kotirauhaansa. Muutenkin miljöö on suojelemisen arvoinen, tuntuu kuin siirtyisi hetkeksi 30-luvulle. Kun vanha silta murtui sisävesilaivan kapteeni erehdyksen vuoksi, alue on säästynyt melko ehjänä. Uusi kevyen liikenteen silta olisi paikallaan, mutta kukaan ei ole ryhtynyt toimeen.

Tällaisia mietin sunnuntaiaamuna, kun Hesari oli taas pahasti myöhässä. Postin jakelua on muutettu, kai ne ajavat meidät pakosta vain nettilehtien lukijoiksi. Mutta kiitoskin kuuluu postille: viime viikolla raskas kirjapaketti oli tuotu eteiseen ja lehdet myös. Mutta Taunon kanssa kyllä kipuilemme sitä, että vanha joka-aamuinen lehdenhakumatkamme on muuttunut puolenpäivän jakoon omaan postilaatikkoon. Ja viikonloppuisin lehti tulee koska huvittaa. Mites Hesarin Kuukausiliitteessä lapsi määritteli vanha miehen: sellainen joka lukee lehteä. Haluaa lukea edelleen.

Siinä odotellessa sainkin korvaavaa luettavaa. Jussi Niinenmaa hurautti pihaan ja toi uuden kirjansa Viha, vaino pois. Polttavaan aiheeseen on iskenyt Jussi, vihasta ja vainosta kuulemme uutisia joka herran päivä. Siinä ei puututa suoraan ajankohtaisiin aiheisiin, vaan luotaillaan yleisempiä syitä ihmisten vihanpidolle. Jykeviä ajatuksia, vaikka tuskin ne maailman menoon vaikuttavat. Aina kannattaa yrittää, pisarakin voi aiheuttaa aaltoliikettä. Jussin sotahistoriallisiin mietteisiin minulla olisi muutama vastaväite, mutta säästän ne tuonnemmas näin leppoisana pyhäpäivänä. Kirjan on kustantanut Elias Krohnin luotsaama Kulttuurivihkot.

Nimittäin ryhdyin sitten katsomaan Kalevan kisoja, joihin uppouduinkin tuntikausiksi. Vanhana yleisurheilun harrastajana on aina hauska seurata, missä nyt mennään. Nuori korkeushyppääjä Ella Mikkola ilahdutti kerrassaan, samoin 800 metrillä vanha valta kukistui, vaikka voittaja hylättiin. Moukaria nuo riuskat muijat paiskovat pirun kauas, mutta keihäs ei tahdo miehiltä enää lentää. Mikä siinäkin on, että joku kuningaslaji äkkiä kuihtuu kuten talvella mäkihyppy. Ihailen Ylen selostajia, jotka jaksavat innostua tosissaan niistäkin kamppailuista, joissa tulostaso nyt on aika vaatimatonta luokkaa. Aina kannattaa innnostaa.

Urheilua riittää, kohta nuorten EM Tampereella ja sitten yleiset MM-kisat Tokiossa, joten levätään nyt hetki ennen uusia koitoksia.

3.8.2025

En ole liiemmälti kesäteattereita kierrellyt, mutta nyt oli mentävä Nokialle katsomaan suurta suosikkia. Vanha kaveri Tapio Parkkinen on kirjoittanut näytelmän kaimansa Rautavaaran elämästä. Sehän on mennyt jo yhden kesän täysille katsomoille ja tämä on uusinta.

Olipa hyvä, kun kävimme. Sininen uni on leppoisa, liikoja yrittämätön laulunäytelmä ja semmoisena täysosuma. Siitä tuli hyvä mieli, sanoi seuralaiseni Heidi. Niinpä tulikin. Tapio Rautavaaran elämä ja ura ovat aina kertausten arvoisia. Hyvin ainutlaatuinen onnen poika hän oli, olympiavoittaja, laulutähti ja elokuvanäyttelijä. Vielä jousiammunnan joukkuemaailmanmestari, mikä näytelmästä jäi pois.

Jari Välimäki esittää pääroolia erittäin luontevasti, tapaa oikeat äänenpainot ja silmäykset ja laulaa hienosti Tapsan lauluja, ihan oikean reissumiehen tyyliin. Olen nähnyt monta Rautavaaraa näyttämöllä ja kaikki hämmäsytyttävän hyviä: Esa Keskitalo oli aivan kopio, Tommi Korpela läpimurtoroolissaan salskea nuorukainen ja Tapio Liinoja elokuvassa hyvinkin esikuvan veroinen. Ynnä monia muita. ”Tapiolla oli jatkajissakin hyvä onni”, sanoi Liisa aikoinaan.

Aika kova saavutus on esittää Lontoon olympialaiset Nokian kesänäyttämöllä, mutta sekin sujuu. Näytelmä ei yritä mitään uutta tulkintaa Tapsan elämästä, mutta hänen köyhä lähtökohtansa ja työväen urheiluliikkeen taustansa tulevat vahvasti esiin. Jonkin kirpeämmän kohdan olisin kaivannut mukaan, mutta tässä mennään loivan onnellisesti loppuun saakka. Koko laulava sakki eläytyy iloisesti sankarin vaiheisiin. Vielä menee viikon, kannattaa kiirehtiä katsomaan.

Sitten on lähempänä toinen taidetapaus, Minni Huusarin vahva  näyttely täällä Uskelan Galleriassa. Vanha ja välillä hylättykin taidetila toimii mainiosti tässä kuten Pertti Nykäsen muistonäytelyssä viime kesänä. Hämeenkyrössä on hyvin niukasti ripustuspaikkoja eikä kunta niistä kanna liikaa huolta. Niinpä käytetään mitä voidaan. Samassa Mattilan kaupassa toimi 1910-luvulla Hämeenkyrön Sanomien toimitus, ja sinne Sillanpää pyöräili viemään Vt. Sarven pakinoitaan Hillun talosta Heinijärveltä. Siis varsinainen kulttuurihistorian keskittymä. Mitä kodikkain miljöö puhuttelevalle taiteelle.

Siellä sain ihailla Minnin töitä ensin Annukka Raipalan esitteleminä ja tänään taitelijan itsensä tulkitsemina. Suuria, voimakkaan värisiä maalauksia ja kollaaseja, erilaisin symbolein ja merkein varustettuja arvoituksia, joita onnistuneesti ratkoimme. On japanilaista kalligrafiaa, myyttisiä eteläamerikkalaisia hallitsijoita, eri vuodenaikoja, hauskoja kulkusia ja suden silmiä, joita toisten kävijöiden kanssa laskeskelimme. Rikas ja täyttä luomisvoimaa todistava näyttely!

Yritimme määritellä Minnin taiteen suuntaan tai kokoavaa nimitystä, mutta se on mahdotonta. Niin omaperäisiin suuntiin harottavat teokset. On surrealismia, semiotiikkaa ja symbolismia. Päädyn omalta osaltani yhteiseen määritelmää: näyttely edustaa tyylipuhtainta ”minnialismia”. Se on jyrkästi pidettävä erillään perinteisestä minimalismista, sillä työt ovat isoja ja puhuttelevia, maailmoihin kurottavia. Näyttelyn teema on ahneuden vastustaminen. Se on ainoa tie pelastukseen ja elämän jatkumiseen pallollamme.

Näyttely on avoinna aina loppuviikosta iltapäivisin 17.8. saakka. Käykää katsomassa ja ihmettelemässä!

2.8.2025