Panu Rajala

Nyt katseemme kääntyvät Alaskan Anchorageniin ja Helsingin Olympiastadionille. Edellisessä yritetään ratkoa sitkeää sotaa, jälkimmäisellä areenalla juhlitaan ainutlaatuista laulutähteyttä. Alaskan istunnosta tuskin tulee mitään suotuisaa tulosta, Stadikan riemujuhlan menestys sen sijaan on varma. Oikeaan aikaan areenalta poistuva perii voiton, kun taas rauhanneuvottelijat joutuvat hinkkaamaan tulosta hamaan ikuisuuteen.

Rauhaa on yritetty eri vaiheissa, eri puolilla maailmaa vuosituhannet. Joskus se on onnistunut, mutta aniharvoin kestävästi. Vanhat roomalaiset hankkivat rauhan rankalla sotimisella. Kovasta soturista voi tulla rauhan ruhtinas, kuten Octavianuksesta kehkeytyi keisari Augustus. Meidän ikäpolvemme on Suomessa saanut elää pitkän 80-vuotisen rauhanajan, joka toivottavasti jatkuu. Sitä varten tässä varustaudutaan.

Yleisempi kehitys on valitettavan päinvastainen. Mika Waltari sen jo todisti viimeisimmän sotamme päättyessä. Kun lääkäri Sinuhe toimii Horemhebin rauhanneuvottelijana Egyptin ja Syyrian konfliktissa runsaat 1300 vuotta ennen ajanlaskumme alkua, hän sai aikaan sopimuksen Amorin kuninkaan Azirun kanssa. ”Mutta sekä Aziru että minä tiesimme sydämessämme, että sopimus, jonka olimme solmineet kestämään ikuisesta ikuiseen, ei ollut edes sen saven arvoinen, mihin se oli kirjoitettu, vaan hän teki rauhan, koska hänen oli pakko tehdä rauha, ja Egypti teki rauhan, koska faraso Ekhnaton tahtoi niin.”

Ettei vain presidenttien Trumpin ja Putinin kohtaamisessa olisi kysymys vähän samantapaisesta asetelmasta. He esittävät haluavansa rauhaa, vaikka kumpikin tietää, että ainakaan kestävää rauhaa he eivät voi saada aikaan. Edellinen haluaisi, mutta ei pysty, ja jälkimmäinen kyllä pystyisi, mutta ei halua. Pääasia että näytellään maailmalle hyväntahtoisia naamoja.

Alustava neuvottelu on sikälikin hullunkurinen, että se on jo etukäteen tuomittu kaikissa medioissa. Kun katselin kotimaisia kanavia ja CNN:n ja BBC:n kommentteja sekä joitain saksalaisia aaltoja, kaikilla sama sanoma: Putin on julistettu voittajaksi ennen kuin miehet edes istahtavat saman pöydn ääreen. Trump on tuomittu pehmeäksi, haihattelevaksi ja ulkopoliittisesti kokemattomaksi neuvottelijaksi, jolla ei ole mahdollisuuksia kovan luokan kyynistä tiedustelumiestä vastaan. Kuin nyrkkejään innokkaasti heilutteleva Chaplin vastassaan harjaantunut mestarijudoka.

Tätä nyt kuitenkin seuraamme henkeämme pidätellen. Onhan maailmanrauha aina muutaman tv-illan arvoinen. Ja voihan olla, että sieltä joku polku raottuu kohti viriäviä toiveita ainakin aselevosta. Pessimistit ovat asettaneet odotukset niin matalalle, että eivät ainakaan voi pettyä.

Nyt jos koskaan tarvitaan Katri Helenan kaltaista voimanlähdettä tuomaan valoa ja iloa ihmisille. Laulaja lopettaa uransa mahdollisimman komeasti ja täysissä voimissa moniin muihin verraten. Miten kävi Olavi Virran, miten Laila Kinnusen, miten nyt Jari Sillanpäänkin uhkaa käydä. Valtavalla itsekurilla ja kestävyydellään Katri kukistaa kirkkaasti kaikki.

Ainut mitä epäilen: onko mega-areena sittenkään hänen luontevin näyttämönsä? Parhaimmillaan hän on aina saanut läheisen kontaktin suoraan kuulijaan. Hukkuuko herkkä kosketus mahtipontisiin puitteisiin? Mutta voi olla, että hän yllättää ja päihittää valovoimallaan stadionin massiiviset kaarteet ja jopa povatun myrskysään.  Huomenna se nähdään. Suuren juhlansa hän on joka tapauksessa ansainnut, joten sydämelliset onnentoivotukset jo edeltä, Katri kulta!

15.8.2025

Vaikuttavin museo, missä olen käynyt, on Hiroshiman ydintuhon museo (Peace Memorial). Missään ei yleisö kulje niin hiljaisena ja keskittyneenä. En nyt ole kaikkia maailman museoita valitettavasti nähnyt, mutta uskon, että Hiroshima kestää vertailun minkä kanssa tahansa. Se antaa myös enemmän ajattelemista kuin  mikään muistopaikka.

Sen takia tuntuu niin hirvittävältä ja vastuuttomalta, että maailman johtajat ovat tässä alkaneet heitellä ja uhkailla ydinaseilla ikään kiuin ne olisivat vain joku lisäpunnus käytävässä maailmanmittelössä. Pelotearvo on kieltämättä suuri, mutta käyttöön on toivottavasti vielä muutaman iäisyyden matka. Sitten kaikki onkin sitä myöten selvää.

Pommi putosi Hirodshimaan ja Nagasakiin kolme viikkoa ennen kuin minä synnyin. Sekin panee ajattelemaan. Kuinka kaamean turvattomassa maailmassa vanhempani silti rohkenivat – ja tuhannet muut – ryhtyä lapsentekoon. Ja tähän saakka on selvitty. Ei huono saavutus. Täyttä rauhan aikaa olen saanut elää nämä 80 vuotta, vaikka maailma ympärillä on liekehtinyt.

On tietysti vähän sopimatonta liittää suomalainen näyttelijä maailmankatastrofin yhteyteen, mutta ehkä ei sittenkään. Jarno Hiillospori oli hänkin sodan lapsia, syntyi juuri talvisodan alla marraskuussa 1939. Isä Gunnar Hiilloskorpi kuoli välirauhan aikana 1941 aivokalvontulehdukseen vain 33-vuotiaana. Jarno kuuluu isättömien sotapolven lapsiin, sieltä hän saattoi silti nousta mainioksi humoristiksi, jonka tunnemme. Oli hänellä vakaviakin rooleja, mutta koominen osumatarkkuus oli hänen vahvuutensa. Jarno kuoli nyt 85-vuotiaana.

Kerran Viulunsoittaja katolla -esityksessä 60-luvulla (Kurt Nuotion ohjaus) hän oli se toope kosija, joka heitti repliikkinsä sellaisella desperadolla totisuudella, että miltei putosin Vanhan ylioppilastalon tuolilta. Myös muistamme hänet Elmo-kuunnelmien mainiona sanatykkinä, selostajana, joka muistutti Paavo Noposta parhaimmillaan. Samoin hän jäi mieleen posteljoonina elouvassa Kaasua, komisario Palmu. 

Minulla on omakin yhteistyömuisto Jarnon kanssa. Hän ohjasi Pyyniin kesäteatteriin Tauno Yliruusin Kesäillan valssin 1992 – ”parhaimmillaan raikasta kesäteatteria”, kuten Jukka Kajava arvioi. Se oli ensimmäinen kesä, jolloin toimin Pyynikin johtokunnan puheenjohtajana. Tapaus tietysti jännitti. Kajava kiitti erityisesti näyttelijöiden hyväntuulista energiaa, joka  varmasti suurelta osin siirtyi heihin ohjaajan persoonan kautta. Jarnon kanssa oli mukavaa ja vaivatonta toimia, ja näytelmä keräsikin kunnialliset 50 000 katsojaa. Se oli hyvä startti omalle kaudelleni, jota kesti 10 vuotta,

Keskustelimme jonkin veran hänen isästään Gunnar Hiilloskorvesta, joka on jäänyt mieleen Nyrki Tapiovaaran elokuvasta Miehen tie. Sehän perustui Sillanpään vahvaan romaaniin ja kuuluu filmatisointien kärkeen. Hiilloskorpi esitti Ahrolan Paavoa miehekkään vähäeleisesti, hänellä oli ilmaisevat elokuvalliset kasvot, vaikka replikointi oli aika karua. Hänestä olisi varmaan tullut isompikin tähti, ellei sairaus olisi katkaissut elämää kohtuuttoman aikaisin. Mutta Jarno jatkoi monessa teatterissa ja elokuvassa. Kelpo ura, kiitos siitä.

7.8.2025

Taitaa olla niin kuin Kristiina Törnudd oikaisee: varsinainen Mattilan kauppa on ollut se hänen asumansa isompi pirtti joen rannassa eikä tämä kuvan osoittama, jossa galleria nyt toimii. Interiööri esittää vanhaa kauppaa. Mutta jotenkin nämä toisiinsa liittyvät. Oliko vastapäätä sitten se leipurin liike, josta Pietiskä soittaa Siljalle piianpaikan Rantooseen Nuorena nukkuneessa. Ikiuskollinen Eeva Numminen siinä asui pitkään. Hän se varsinainen Sillanpään tuntija oli, kuului nuorisoon, joka 30-luvulla vieraili usein Saavutuksessa. Eeva teki gradunsa Sillanpään kielestä ja toimi äidinkielen opettajana Hämeenkyrön yhteiskoulussa iät ja ajat. Silloin kyllä Sillanpäätä paukutettiin koulussa riittämiin.

Jack Witikan ohjamassa Siljassa on hauska kohtaus, jossa Pietiskä (Emmi Jurkka) soittaa professorille (Aku Korhonen) ja suosittelee leipuriin poikennutta Siljaa palvelukseen tämän näpsän ulkonäön perusteella. Romaanissa vesimatkan kuvaus vanhasta kirkonkylästä Rantooseen (Saavutukseen) on Siljan onnellisimpia.

Vanha kirkonkylä on jäänyt idyllisesti valtatien varjoon, ja sinne täytyy varta vasten poiketa, jos niin tahtoo. Parempi poiketa jalan tai pyörällä, sillä Kristiina suojelee tiukasti kotirauhaansa. Muutenkin miljöö on suojelemisen arvoinen, tuntuu kuin siirtyisi hetkeksi 30-luvulle. Kun vanha silta murtui sisävesilaivan kapteeni erehdyksen vuoksi, alue on säästynyt melko ehjänä. Uusi kevyen liikenteen silta olisi paikallaan, mutta kukaan ei ole ryhtynyt toimeen.

Tällaisia mietin sunnuntaiaamuna, kun Hesari oli taas pahasti myöhässä. Postin jakelua on muutettu, kai ne ajavat meidät pakosta vain nettilehtien lukijoiksi. Mutta kiitoskin kuuluu postille: viime viikolla raskas kirjapaketti oli tuotu eteiseen ja lehdet myös. Mutta Taunon kanssa kyllä kipuilemme sitä, että vanha joka-aamuinen lehdenhakumatkamme on muuttunut puolenpäivän jakoon omaan postilaatikkoon. Ja viikonloppuisin lehti tulee koska huvittaa. Mites Hesarin Kuukausiliitteessä lapsi määritteli vanha miehen: sellainen joka lukee lehteä. Haluaa lukea edelleen.

Siinä odotellessa sainkin korvaavaa luettavaa. Jussi Niinenmaa hurautti pihaan ja toi uuden kirjansa Viha, vaino pois. Polttavaan aiheeseen on iskenyt Jussi, vihasta ja vainosta kuulemme uutisia joka herran päivä. Siinä ei puututa suoraan ajankohtaisiin aiheisiin, vaan luotaillaan yleisempiä syitä ihmisten vihanpidolle. Jykeviä ajatuksia, vaikka tuskin ne maailman menoon vaikuttavat. Aina kannattaa yrittää, pisarakin voi aiheuttaa aaltoliikettä. Jussin sotahistoriallisiin mietteisiin minulla olisi muutama vastaväite, mutta säästän ne tuonnemmas näin leppoisana pyhäpäivänä. Kirjan on kustantanut Elias Krohnin luotsaama Kulttuurivihkot.

Nimittäin ryhdyin sitten katsomaan Kalevan kisoja, joihin uppouduinkin tuntikausiksi. Vanhana yleisurheilun harrastajana on aina hauska seurata, missä nyt mennään. Nuori korkeushyppääjä Ella Mikkola ilahdutti kerrassaan, samoin 800 metrillä vanha valta kukistui, vaikka voittaja hylättiin. Moukaria nuo riuskat muijat paiskovat pirun kauas, mutta keihäs ei tahdo miehiltä enää lentää. Mikä siinäkin on, että joku kuningaslaji äkkiä kuihtuu kuten talvella mäkihyppy. Ihailen Ylen selostajia, jotka jaksavat innostua tosissaan niistäkin kamppailuista, joissa tulostaso nyt on aika vaatimatonta luokkaa. Aina kannattaa innnostaa.

Urheilua riittää, kohta nuorten EM Tampereella ja sitten yleiset MM-kisat Tokiossa, joten levätään nyt hetki ennen uusia koitoksia.

3.8.2025

En ole liiemmälti kesäteattereita kierrellyt, mutta nyt oli mentävä Nokialle katsomaan suurta suosikkia. Vanha kaveri Tapio Parkkinen on kirjoittanut näytelmän kaimansa Rautavaaran elämästä. Sehän on mennyt jo yhden kesän täysille katsomoille ja tämä on uusinta.

Olipa hyvä, kun kävimme. Sininen uni on leppoisa, liikoja yrittämätön laulunäytelmä ja semmoisena täysosuma. Siitä tuli hyvä mieli, sanoi seuralaiseni Heidi. Niinpä tulikin. Tapio Rautavaaran elämä ja ura ovat aina kertausten arvoisia. Hyvin ainutlaatuinen onnen poika hän oli, olympiavoittaja, laulutähti ja elokuvanäyttelijä. Vielä jousiammunnan joukkuemaailmanmestari, mikä näytelmästä jäi pois.

Jari Välimäki esittää pääroolia erittäin luontevasti, tapaa oikeat äänenpainot ja silmäykset ja laulaa hienosti Tapsan lauluja, ihan oikean reissumiehen tyyliin. Olen nähnyt monta Rautavaaraa näyttämöllä ja kaikki hämmäsytyttävän hyviä: Esa Keskitalo oli aivan kopio, Tommi Korpela läpimurtoroolissaan salskea nuorukainen ja Tapio Liinoja elokuvassa hyvinkin esikuvan veroinen. Ynnä monia muita. ”Tapiolla oli jatkajissakin hyvä onni”, sanoi Liisa aikoinaan.

Aika kova saavutus on esittää Lontoon olympialaiset Nokian kesänäyttämöllä, mutta sekin sujuu. Näytelmä ei yritä mitään uutta tulkintaa Tapsan elämästä, mutta hänen köyhä lähtökohtansa ja työväen urheiluliikkeen taustansa tulevat vahvasti esiin. Jonkin kirpeämmän kohdan olisin kaivannut mukaan, mutta tässä mennään loivan onnellisesti loppuun saakka. Koko laulava sakki eläytyy iloisesti sankarin vaiheisiin. Vielä menee viikon, kannattaa kiirehtiä katsomaan.

Sitten on lähempänä toinen taidetapaus, Minni Huusarin vahva  näyttely täällä Uskelan Galleriassa. Vanha ja välillä hylättykin taidetila toimii mainiosti tässä kuten Pertti Nykäsen muistonäytelyssä viime kesänä. Hämeenkyrössä on hyvin niukasti ripustuspaikkoja eikä kunta niistä kanna liikaa huolta. Niinpä käytetään mitä voidaan. Samassa Mattilan kaupassa toimi 1910-luvulla Hämeenkyrön Sanomien toimitus, ja sinne Sillanpää pyöräili viemään Vt. Sarven pakinoitaan Hillun talosta Heinijärveltä. Siis varsinainen kulttuurihistorian keskittymä. Mitä kodikkain miljöö puhuttelevalle taiteelle.

Siellä sain ihailla Minnin töitä ensin Annukka Raipalan esitteleminä ja tänään taitelijan itsensä tulkitsemina. Suuria, voimakkaan värisiä maalauksia ja kollaaseja, erilaisin symbolein ja merkein varustettuja arvoituksia, joita onnistuneesti ratkoimme. On japanilaista kalligrafiaa, myyttisiä eteläamerikkalaisia hallitsijoita, eri vuodenaikoja, hauskoja kulkusia ja suden silmiä, joita toisten kävijöiden kanssa laskeskelimme. Rikas ja täyttä luomisvoimaa todistava näyttely!

Yritimme määritellä Minnin taiteen suuntaan tai kokoavaa nimitystä, mutta se on mahdotonta. Niin omaperäisiin suuntiin harottavat teokset. On surrealismia, semiotiikkaa ja symbolismia. Päädyn omalta osaltani yhteiseen määritelmää: näyttely edustaa tyylipuhtainta ”minnialismia”. Se on jyrkästi pidettävä erillään perinteisestä minimalismista, sillä työt ovat isoja ja puhuttelevia, maailmoihin kurottavia. Näyttelyn teema on ahneuden vastustaminen. Se on ainoa tie pelastukseen ja elämän jatkumiseen pallollamme.

Näyttely on avoinna aina loppuviikosta iltapäivisin 17.8. saakka. Käykää katsomassa ja ihmettelemässä!

2.8.2025

Helsinki on eksoottinen paikka kesähelteellä. Aivan kuin ulkomailla olisi. Tutut paikat näyttävät toisenlaisilta, ihmiset ovat itsevarmoja nautiskelijoita. Kun on vasta maalta turpsahtanut, vähän suorastaan arastuttaa liikkua täällä.

Eiran puisto on tunnetusti Helsingin kaunein puisto. Nyt sen kukkaloisto on rehevimmillään. Georg von Wrightin terassi miltei peittyy, siellä usein suoritin aamuvoimistelua. Nyt istuskelen lippakioskilla, joka on sekin ryöpsähtänyt uuteen elämään. Entinen tuolivarasto on nyt huippusuosittu kohtauspaikka, menu etelämaalainen. Olenko todella vanhassa kunnon Rööperissä?

Totta kai olen. Tuolla on Eiran tyylikäs sairaala, jos ruumis kaipaa hoitoa. Vastapäätä Agricolan kirkko, jossa sielu saa ylennystä. Tuolla Sepiksellä leikin jo viisivuotiaana, kentällä pelasin sadat kerrat futista. Tuossa Laivurin ja Tehtaankadun risteyksen komeassa talossa asuimme jonkin aikaa. Sitten muutimme Skattalle, mutta Rööperiin olen pysyvästi palannut. Paitsi nyt olen vain käväisemässä.

Kävely Eiran uimarantaan, jätskitöttterö, pulikoivia perheitä. Lasillinen Amalfin spritzia Carusellissa. Meri kimaltaa, purjeveneitä. Aurinko korkealla, Hernesaari kylpee valossa. Monet ennakkoluuloiset maalaiset väittävät Helsinkiä tylyksi ja ikäväksi kaupungiksi. Käyvät vain asemalla ja sen ympäristössä. Tulisivat edes hetkeksi istahtamaan tähän, juuri tähän näin.

Eilen saatoimme Töölön kirkossa hautaan liian varhain poistuneen taiteilijan Marjatta Hanhijoen. Muistotilaisuudessa Lallukassa pyysin Inari Krohnilta luvan lahjoittaa häneltä 43 vuotta sitten tilaamamme taulun Ylivakerin vanhasta puretusta rakennuksesta nykyiseen taloon, missä pidettiin viikko sitten kuudenkymmene hengen voimalla tilan 415-vuotisjuhla. Inari antoi mielihyvin luvan, sillä totta puhuen olin jo taulun juhlallisesti luovuttanut. Nyt se saa useampia silmäpareja ja uutta kestävää arvonantoa.

Tapasin älyniekat Kai Ekholmin ja Olli Alhon Café Aallossa aamiaisella. Kai tutkii suomalaisen intellektualismin historiaa ja nykytilaa. Yritin kehitellä hänelle joitakin johtolankoja. Täysiverinen kirjailija on harvoin intellektuelli, mutta jotkut ryhtyvät suuret teoksensa luotuaan valtakunnan viisaiksi ja jakavat lausuntojaan milloin mistäkin (Linna, Haavikko). Muitakin esimerkkejä löysimme, niistä Kai aikanaan raportoikoon. Tutkin iltamyöhällä hänen Donner-kirjaansa ja tapasin sivulta 30 hienon sensuellin valokuva. Antoisa kirja muutenkin.

Illalla vasta tutustuin ensi kerran tuohon Tehtaankadun uuteen Osteriaan. Sepäs onkin paikka! Nautin taivaallisen hyvän tonnarellin ja kylmää valkoviiniä, palvelu on iloisen rentoa ja ystävällistä. Viehkeitä helteen mukaisesti vähäpukeisia naisia terassi täynnä. Aurinko hellitti vielä vanhan makeistehtaan lomasta. Ihmellinen iltapala ihan kotinurkalla.

Nyt en voi enää kehua enempää. Vielä tänä iltana tapaan Eeva Lennonin Elitessä ja kuulen Lontoon kuulumisia ja vaikka mitä. Hänen sisarentyttärensä tulee tyhjään kämppääni elokuussa, toivottavasti viihtyy. Ympäristössä ei ainakaan ole vikaa, mitä olen tässä todistellut. Minä korjaan luuni takaksin landelle, missä kesä jatkuu, kesä.

26.7.2025 , Elina olisi eilen täyttänyt 82 vuotta, pohjaton haikeus.

Hyvin kodikas tapahtuma tämä Ikaalisten Puistofilosofia. Helteellä on viilentävää istuskella lehtevien lehmusten varjossa ja kuunnella, mitä viisailla on kerrottavana. Tällä kerralla oli teemana kansalaisyhteiskunta, josta helposti luiskahdetaan puhumaan politiikkaa.

Kaikkihan kannatamme demokratiaa eikä aiheesta erimielisyyttä syntynytkään. Tampereen yliopiston nuoret tutkijat todistivat kukin vuorollaan, kuinka tärkeä tämä demokratia on. Ja kuinka uhattukin se alkaa olla, jopa meillä Suomessa. Ei kai nyt suuremmin sentään.

Kuultu uhka olikin kevyintä sorttia. Kokenein parlamentaarikko Ben Z on pitänyt aluevaaleja vähän turhina. Liikaa vaaleja muutenkin. Ministeri Kaisa Juuso on puolestaan pitänyt ajatusta mielenkiintoisena ja tutkimisen arvoisena. Tässä kuulemma väijyy musta pilvi suomalaisen demokratian yllä! Nuori terävä tutkija (olikohan Anni Jäntti)  torui vakavasti näitä vaalien vähättelijöitä. Ei saisi sanoa vääriä mielipiteitä niin pyhästä asiasta kuin demokratiasta, vaikka toisaalta avoin keskustelu kuuluu – ainakin ennen kuului – demokratian ytimeen.

Meillä Helsingin puolessa olikin se etu, ettei tarvinnut aluevaaleja miettiä ollenkaan. Kavensiko se sitten pääkaupunkiseudun demokratiaa, en ole toistaiseksi huomannut. Mielessäni kiitän ex-pormestari Jan Vapaavuorta tästä helpottavasta etuoikeudesta.

Aina on mielestäni kiva kuulla poikkeavia puheenvuoroja.  Jos Pentti Linkola olisi voitu manata paikalle, hän olisi tokaissut, että demokratia on kaikkein viheliäisin hallintomuoto. Siinä tyhmät kansalaiset pääsevät enemmistövoimin toteuttamaan ahneimpia ja tuhoisimpia intohimojaan. Vain valistunut diktatuuri kelpaisi Linkolalle. Mutta kuka sen valistuneisuuden takaa? No tällaisia nyt ei kukaan enää tohdi puhella, ei ainakaan leppeänä päivänä lehmusten alla.

Kun sitten nurmelle astelivat Vappu ja Ilkka Taipale, havahduin: nyt ainakin rävähtää toisenlaista totuutta. Niin kuin tapahtuikin. Taipaleitten demokratia on suoraa toimintaa. Itseään säästelemättä he ovat huhkineet rauhan ja oikeudenmukaisuuden puolesta puoli vuosisataa. Mutta onko tullut tulosta? Kun katselee tämän päivän maailmaa, rauhan asia ei ole edistynyt, päinvastoin. Moni asia on silti kohentunut. Asunnottomien jätkien ei enää tarvitse viettää öitä kadulla ja lepakkoluolissa. Sotilaat saavat parempaa päivärahaa. Mitäs muuta? Kai terveydenhoidossakin on jotain hyvää saatu aikaan.

Ilkka Taipale luonnehtii itseään sinisilmäiseksi pasifistiksi. Kuinka sellainen voisi konkreettisesti estää tämän päivän sotia? Kari Enqvist arveli radiossa, että ainoa keino olisi kai mennä Moskovaan ja taputtaa Putinia olalle ja sanoa, että lopeta nyt hyvä mies se sotiminen siellä Ukrainassa. Olisiko tulosta? Miten päästä Putinin tai Netanjahun tai jopa Trumpin pään sisään?

Vappu ja Ilkka Taipaleen toiminta on silti ihailtavaa, he pitävät yhteyksiä maanalaisiin voimiin Venäjällä, tilkitsevät epäkohtia, suojaavat toisinajattelijoita ja koluavat vankiloita. Eivätkö he koskaan väsy? Eivät varmaan niin kauan kuin epäkohtia ja sortoa maailmassa riittää ja niitähän riittää. Arvokasta että käyvät meille kertomassa toimistaan, lääkäreinä he parantavat maailmaa niiltä osin kuin voivat. Joku voi ottaa jopa opikseen.

Päiväni Ikaalisissa päättyi heikosti. Kuulin yhden eponnisen ja toisen kelvottoman esityksen, minkä jälkeen oli luovuttava. Yksi puhuja luotti Rahkolan pihalla screenin ja visuaalisen jäsentelyn voimaan kirkkaassa auringonpaisteessa! Jos koskaan niin tällöin tekniikka ei ainakaan toimi. Toinen loilotti lehmusten alla kimeästi omia viisujaan ja puhui väliin sekavia. Ei, nyt kyllä riitti filosofia. Voivat olla hyvinkin oppineita, mutta esiintymistaito pitäisi testata.

Niin jäi seuraavana päivänä aikomani Kleopatran naisellinen valta kuulematta. Menin tyttärien tarjoamalle lounaalle rantaan ja keinahdin riippumattoon, katselin pilvetöntä taivasta. Nukutti. Hyvästi kaikki tämän maailman viisaudet.

19.7.2025

Tyrmistyin tosiaan, kun kuulin asiasta. Taiteilija Marjatta Hanhijoki on äkkiä kuollut.  Hänen poikansa Olli ilmoitti, joten totta se on.

Vastikäänhän istuin Marjatan mallina Lallukan kotoisassa atelieerissa ja otin tunnollisesti hänen neuvomiaan asentoja. Yritin saada silmiini hänen toivomaansa ilmettä ja suuntailin katsettani oikeaan suuntaan. Viimeinen kymmenes istuntomme pidettiin 4.6. Sen jälkeen Marjatta tunsi lievää väsymystä, minkä arveli johtuneen tästä maalausurakasta. Hän sanoi menevänsä sairaalaan tutkimuksiin.

Kun tavoitin hänet juhannuksen alla puhelimeen, hän sanoi kaiken olevan ok ja pääsevänsä pian kotiin. Kahta viikkoa myöhemmin tuli Ollin mykistävä viesti. Kuinka äkkiä ihminen voi kadota arvaamattomaan ilmanalaan.

Istuntomme olivat hauskoja, Marjatta puheli tapansa mukaan niitä näitä ja piti iloista virettä yllä. Kerran hän kävi autollaan Hämeenkyrössä viemässä töitään ripustettavaksi näyttelyyn. Parissa päivässä hän ajoi mennen tullen ja palasi täynnä työtarmoa.

Kun luin parvekkeella eilen hänen kuolinilmoituksensa, lähdin siltä istumalta pyöräilemään Frantsilan tilalle, missä näyttely on avattu. Sain ystävällisen vastaanoton ja katselin salissa suurikokoisia töitä, kaikissa taiteilijalle ominaista valoa, himmeän iloista väritystä ja tiettyä henkevää arvaamattomuutta. Yrttitilan puutarha hehkui upeita kukintoja, lähde solisi. Seisahtanut sinitaivainen hellepäivä. Istuin siinä yksin monta tovia ja mietin elämän katoovaisuuutta.

Tällaisen taiteilijakohtalon voi kohdata kerran myöhäisessä elämässään. Vaivaton ja valoisa oli lähtönsä. Kuin pilvi olisi purjehtinut ohi ja antanut valon taas tulvia. Kiitän antoisista istunnoista, jotka jäivät syvälle mieleeni.

Marjatta Hanhijoki oli kotoisin naapurikappelista Viljakkalasta. Helsingin Lallukassa hän asui ja piti residenssia myös Hailuodossa. Monta paikkaa ammottaa tyhjillään hänen jälkeensä. Mutta taulut jäivät, ja hänen spontaani naurunsa tuntuu helähtävän vieläkin ilmoille.

Omaa muotoani hänen kuvaamanaan en ole vielä nähnyt, mutta Olli lähetti siitä kuvan. Hyvältä näyttää. Taiteilija ehti sen juuri viimeistellä ja signeerata. Käytännön seikkoja on vielä edessä. Kesän lopulla saanen teoksen nähdäkseni ja esitelläkseni. Se jäi nyt Marjatan viimeiseksi työksi. Elämäni loppuun saakka hän jää seurakseni.

14.7.2025

Mikäs sen mukavampaa kuin lueskella jotakin viisasta, kun vettä ropisee peltikattoon. Siihen on ollut hyviä tilaisuuksia tänä kesänä.

Arvostan edelleen kunnon kirjan lukemista, mutta näin suvella myös äänikirjat tarjoavat helppoa seuraa. Valoisina öinä, jos uni ei tule, hyvän lukijan kertoilu viihdyttää ja tainnuttaa lopulta uneen. Ajastin vain päälle, jotta voi seuraavana yönä jatkaa.

Tähänastisten viikkojen huippukirja on kohdallani ollut Mihail Shishkinin esseekokoelma Viha ja kauneus (WSOY 2024). Sisältää kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta. Terävämpää ja henkevämpää nyky-Venäjän opasta en ole tavannut. Ansiona erityisesti se, että kirjoittaja etsii ja löytää nykyilmiöille pohjan Venäjän klassisesta kirjallisuudesta. Vladimir Putinin hallinnolle ja ajattelulle tämäkään kirja ei anna yhtään armoa.

On Shishkinin syy, että tästä uhkaa tulla venäläisten kirjallisuuden kesä. Luin uudelleen Dostojevskin Kirjoituksia kellarista, jonka olen merkintäni mukaan lukenut ensimmäisen kerran tammikuussa 1975. Kuinka se oli mahdollista? Viimeistelin silloin gradua ja valmistauduin kotimaisen kirjallisuuden lopputenttiin, johon Dosto ei mitenkään kuulunut. Näytelmääkin kohta kirjoitin, sitä Töllinmäen tohtoria, josta tuli nelivuotinen menestys Myllykoluun. Ilmeisesti Doston hullunvilli monologi antoi sopivaa syvyyttä ja pohjaääniä kiivaimpaan kirjoituskevääseeni. Miten vain, nyt sitä oli todella antoisaa kerrata.

Oli heti jatkettava Henri Troyat’n Dostojevski-elämäkertaan, joka on näemmä joskus jäänyt kohdaltani kesken. Monet kirjat jäävät kesken, kun on riennettävä uusiin aiheisiin. Tämän aion nyt selättää. Erinomainen elämkerta se onkin, dokumentin omainen ja etenee silti elävän romaanin tavoin. Dostojevskin osallisuus kapinahankkeeseen Nikolai I:n aikana, kuolemantuomio ja valeteloitus tekevät edelleen täräyttävän vaikutuksen. Sitten seurasi neljän vuoden pakkotyö Siperiassa ja raskas asepalvelus. Kaikkia kokemuksia Dosto piti lahjoina, elämänkokemus syveni ja rikastui. No totta vieköön. Kuinka helppoa onkaan nykyisten taiteilijoiden elontaival, vaikka apua ja tukea kipaavat valtiovallalta ja muilta. Eli onko sittenkin niin, että paras taide kirkastuu kovien kärsimysten kautta?

Vauhtini pysähtyi Muistelmiin kuolleesta talosta. Sen verran rankka opus se on, että piti ottaa paussi ja hengähtää välillä. Elämän karmeus voi ylittää nykymukavuuksiin tottuneena velttoilijan kestokyvyn. Joten saakoon Dosto-seikkailuni jatkoa vähän myöhemmällä ajalla. Sitten voin keskustella aiheesta Eija-Riitan kanssa, joka on tämän kristityn profeetan tunnustautunut tuntija.

Venäläiseen kesään kuului tietysti myös Tshehov ja tällä kertaa hänen laaja novellinsa ”Tuntemattoman tarina”, jonka tajusin täysin vasta nyt saatuani Shishkinilta olennaisia vihjeitä. Löytöjä voi tehdä aivan tutuistakin teoksista, kun ne odottelun jälkeen taas kypsinä putoavat käsiin. Tästä jäi nyt paljon muuta äsken luettua tai kuunneltua pois, mutta yritän palata niihin.

Miten nämä klassikkolöydöt liittyvät nyky-Venäjään ja Putiniin ja Ukrainan hirveään sotaan, se on itse kunkin luettava ja oivallettava Shishkinin esseistä. Mahdotonta edes pintapuolisesti referoida hänen analyysejaan, joissa on vihaa, vimmaa, syytöstä, mutta myös kauneuden janoa ja inhimillisyyden syvällistä ymmärrystä.

Viime illat on nimittäin vallannut naisten jalkapallo täydellä voimalla. Olen taas ihaillut, kuinka ihmeellisen hienosti naiset ovat oppineet futiksen salat. Suomessakin kehitys on edennyt harppauksin, mutta ei riittävän pitkin. Niin tiputtiin jatkosta, mutta ei se nyt elämää suurempi katastrofi ollut, kuten voisi luulla kaikista kyynelehtivistä kommenetista. Stereotyyppisesti naiset todella itkevät tappion hetkellä, miehet pourevat hammasta ja synkistelevät. Jännittävää katsoa jatkopelejä, joiden tasosta jo eilinen Espanjan ja Italian mittelö antoi hyviä viitteitä. Kumpikin maa on meitä monta taidetemppua edellä, ja niin oli kieltämättä vähän maltillisempi Sveitsikin, joka jatkopaikkansa ansaitsi.

12.7.2025

Jälkihien ykkösketju Wallenius-Kunnas-Kanerva uskaltaa olla myös eri mieltä asioista. Niinkin tärkeistä, onko oikein sanoa futis vai fudis. Joka tapauksessa Norja voitti, vaikka pelasi heikommin. Tyylipisteitä ei lasketa.

Sateen vuoksi Töllinmäki-päivä pidettiin Rauhamäessä. Komea muistorikas pirtti, jonka nykyinen omistaja, taiteilija, viulisti Mikael Härkänen luovuttaa tarvitessa anteliaasti seuran käyttöön. Eino Leino -palkittu Sirpa Kyyrönen luki herkkiä runojaan juhlapäivän kunniaksi ja Katariina Pylsy kohotti taas ”Hymnin tulelle” (kuvassa), joten velvoitteet on hoidettu.

Kauno Perkiömäen piti ohjelman mukaan kertoa FES-seuran syntyvaiheista, mutta omapäisenä miehenä hän puhuikin Rauhamäen ostoon ja myyntiin liittyneistä kiemuroista. Ei niistä selvää tullut vieläkään, vaikka Kaunolla oli paksu mappi materiaalia sylissään. Paljastui sentään skandaali: joskus 40 vuotta sitten on perustettu F.E. Sillanpään muistosäätiö, joka on kadonnut olemattomiin! Pääomaakin oli sata tonnia silloista rahaa. Osuuspankki ja kunta olivat asialla. Kukaan ei tiedä onko säätiötä enää olemassa ja mihin rahat ovat haihtuneet. Seuran pj Ponkiniemi oli neljä vuotta kunnan edustajana säätiössä, mutta ei saanut yhtään kutsua kokouksiin. Tässä olisi tutkivalla journalismilla työmaata: etsikää kadonnut säätiö!

Rauhamäestä olisi tullut vankka toimintakeskus FES-seuralle, ja joitakin vuosia siinä toimittiinkin. Unohtumattomia joulutilaisuuksia hirsiseinäisessä pirtissä vietettiin. Sitten into ja rahat loppuivat. Myös Sillanpään miehuusajan museo siitä olisi saatu, sellainenhan puuttuu. Saavutus-huvilasta ei koskaan sellaista tullut eikä tule. Tyydytään näihin tölleihin.

Yleensä yhdistysten juhlavuosina muistetaan onnistumisia, mutta Kauno valitsi raadollisen rehellisesti poskelleen menneet kommellukset. Sillanpää-Akatemiaakin hän yritti perustaa, mutta siitä syntyi yksi runopiiri Kansalaisopistoon. Jumala ei kiellä suuria suunnittelemasta.

Hiukan lohdutti lukea, että Romanian Constantassa Black Sea Housen johtaja Dorin Popescu on hänkin yrittänyt perustaa museota, ”Ovidiuksen taloa”. Tosin ei yhtään tiedetä missä maanpakolaisen runoilijan talo olisi sijainnut. Ei onnistunut sekään hanke. Sillanpään töllit ja talo sentään tiedetään ja osa säilynyt.

Eihän onnistunut edes Mika Waltarin kotimuseo Helsingissä. Ei meillä kunnon kirjailijamuseoita olekaan kuin Topeliuksen, Runebergin ja Kiven talot. 1800-luvulla oli vielä varaa ja tahtoa niitä perustaa. Kalle Päätalonkin omin käsin rakentama talo Messukylässä annettiin mennä. Taivalkosken Kallioniemi on toki säilytetty. Yleensä kai ajatellaan kuten vanha kustantaja tiivisti: kirjailijan muistomerkki on hänen teoksissaan.

Kaikissa muissa lähikaupungeissa kirjailijain museoita on vaikka kuinka: Tukholmassa on juuri avattu Strindbergin ja muden lisäksi Astrid Lindgrenin kotimuseo, Tallinnassa on Tammsaaren koti, Pietarissa pirusti museoita, joihin joskus taas pääsee käymään. Pariisista ja Lontoosta nyt puhumattakaan. Meillä ei Helsingissä eikä Tampereella ole yhtäkään.

Olin aikoinani Suomen Unesco-toimikunnassa ja todistin Pariisin Place de Fontenoyn kokouksessa, kuinka Nobel-kirjailija Pablo Nerudan kotitalon kunnostukseen Chileen myönnettiin aimo summa rahaa. Meinasin pyytää puheenvuoroa, että hei hei, meilläkin on yksi Nobel-kirjailija Suomessa ja hänen talonsa uhkaa kohta ränsistyä tuolla Hämeenkyrössä… Olisi ollut hauska nähdä reaktiot.

Mieltäni hellyttää nyt enemmän hääpäivän muisto, jolle Marjan kanssa sinetöimme kauniin päivämäärän 070707. Onnen päivä kerrassaan. Liittoa kesti valitettavasti vain 14 vuotta, mutta se oli elämäni tuotteliainta aikaa: 12 kirjaa, viisi näytelmää ja kaksi oopperalibrettoa plus muut puuhailut. Marjan lian varhaisesta kuolemasta on kulunut 4 vuotta.

Runon ja suven päivänä hän huolehti siitä, että lipun nostoa säesti aina jokin Leinon runo laulettuna. Intouduin kirjoittamaan jopa Leinon elämäkerran muun ohessa. Nyt kiskoin liput tankoon yksin tihkusateessa, mutta siellä se taas ylväänä liehui ja muisti entistä emäntäänsä.

070725

Publius Ovidius Naso (43 eKr – ?) oli huoleton veikko, jota kova kohtalo kolhi. Hänen aikansa ei hyväksynyt hänen elämäntapaansa. Runoilija Ovdiuksesta tuli maailmanhistorian ensimmäinen me too –kampanjan uhri.

Häntä eivät tosin ilmiantaneet naiset, vaan hänen oma runoutensa ja ehkä kateelliset ystävänsä. Hänet tuomisti ja karkotti maasta yksinvaltias keisari Augustus.  Tai ehkä sittenkin keisarin tytär Julia lähipiireineen, kuka tietää. Rooma kuhisi juoruja, kuten aina diktaattorin hallitessa. Mitä yksivakaisempi hallitus, sitä kiihkeämpi maanalainen elämä.

Rooman naiset saivat olla kiitollisia Ovidiukselle, joka opetti heille ja heitä liehitteleville miehille, kuinka naista on rakastettava. Ovidiuksen uraa uurtanut opaskirja Ars amatoria (Rakastamisen taito) ei ole vähääkään vaivaannuttavaa luettavaa, jos tajuaa sen kepeän ja hyväntahtoisen ironian.

Heikki Aittokoski kirjoitti mainion jutun (HS 30.6.) Ovidiuksesta, vaikka olenkin eri mieltä hänen tulkinnastaan. Runoilija ei ollut mielestäni elostelija, vaan pikemmin ilostelija, aito nautiskelija. Se hänen kohtalokseen koitui.  Hän oli elämäniloinen helkyttelijä, juristi, aloitteleva asianajaja, paheellista aikaansa syleilevä rakastaja, josta kasvoi Rooman syvällisin maailmanselittäjä.

Ovidiuksen Metamorphoseon (Muodonmuutoksia) on antiikin rikkain ja monivälkkeisin myyttien aarreaittta. Se on niin runsas paketti, että sen lukeminen on kohtalaisen vaativa urakka. Onneksi meillä on siitä oikea mitallinen suomennos, Alpo Röntyn jättisuoritus. Tarkkoine selityksineen se pitää lukijan reitillä ja avaa yhteyksiä eri suuntiin.

Jälkeentulijat, niin kirjailijat, säveltäjän kuin maalarit, ovat ammentaneet Ovidiuksen lähteestä lukemattomia luomuksia. Vergilius on jäyhä eepikko verrattuna Ovidiuksen kevytliikkeiseen oppineisuuteen. Historian ironiaa on sekin, että Ovidius on jäänyt jälkimaailman muistiin maallisen rakkauden opastajana. Hänen pääteostaan harva jaksaa enää kahlata. Vasta lemmenlyyrikkona hän kilauttaa vieläkin ihmiselon herkkiä kieliä.

Horatius oli maanläheinen epikurolainen, luonnon ilmiöiden ihastelija. Catullus kuin räävitön katupoika, Lesbiansa petollisuutta sydäntä särkevästi valitteleva aisankannattaja. Ovidiuksen lähin kaveri Propertius oli hänkin monomaanisesti yhteen naiseen kiinnittynyt runoilija, petetty ja raivoisa rakastaja. Vain Ovidius osasi iloisesti leikitellä, vaihdella naisia ja kokemuksia. Vasta kolmas vaimo tuotti hänelle tyvenen onnen ja antoi mahdollisuuden pitkäjänteiseen runoiluun.

Olen tutkinut Ovidiusta aika pitkään ja kehitellyt hänestä uutta tulkintaa, joka alkaa valmistua. Viimeksi sain tiukan mutta kannustavan lausunnon vanhalta luokkakaverilta Jorma Kaimiolta, joka on joltinenkin antiikin, entruskien ja Ovidiuksenkin tuntija. Hän kustansi urheasti mainitsemani Metamorfoosit (WSOY 1997) aikana, jolloin kustantaja vielä rohkeni heittäytyä tällaisiin tuottamattomiin urotekoihin.

Seppo Heikinheimon varhain suomentamassa ja selityksin varustamassa Ralastamisen taidossa (W6G 1965) on vain se vika, että proosamuoto väkisin latistaa Ovdiuksen runollista lentoa. Arvostelin sen aikanani Ylioppilaslehteen ja taisin jo silloin huomauttaa asiasta. Uusi laitos voisi olla tarpeen, jos kireä aikamme sellaista enää kaipaisikaan. Ovidiuksella tuskin olisi sijaa tämän ajan interseksualistien pöydillä. Vai jospa sittenkin, sopiva pakoputki se olisi.

No nyt on kyllä mainittava Teoksen julkaisemat klassikkonäytelmät, viimeksi Aristofaneen, jonka ronski kieli ja suorasukaisuus peittoavat lajissa kirkkaasti elegantin Ovidiuksen. Näytelmien suomentajiksi tarvittiin kuusi kääntäjää, kun taas mainitsemani Muodonmuutosten Rönty on sankarillinen yksintaistelija.

Augustuksen hyvä tarkoitus oli palauttaa avioliitto ja siveä elämä kunniaan Roomassa. Runoilijan maasta karkotus tuskin palveli tarkoitusta tehokkaasti. Saatiinpahan yksi häirikkö pois silmistä. Karkotus oli elämänikäinen ja kesti kymmenisen vuotta. Olihan se vähän toista kuin nykyiset ehdolliset tuomiot maanpetoksista. Keisari osoitti, että valtiaiden kanssa ei ole leikkimistä.

Liikuttavin Ovidiuksen runoelma on hänen Tomiin maanpaossa kirjoittamansa kuvielma siitä, kuinka hänen kirjansa Liber lähtee lentoon Mustanmeren rannalta Roomaan ja näkee talojen katot, vanhat paikat, tervehtii tuttuja, kertoo kuulumisia karkotuspaikassa kärvistelevältä runoilijalta, kaikkien tuntenmalta hauskalta veikolta. Sinne hän katosi, kuoli ja haudattiin tuntemattomaan paikkaan.

Tomiin, nykyisen Costantan, torin mahdikas muistopatsas uskottelee sijaitsevansa Ovidiuksen haudan paikalla, mutta paikallinen tietäjä vakuutti minulle viime syksynä, että siihen häntä ei ainakaan ole haudattu. Kukaan ei tiedä minne. Ehkä Mustan meren aaltoihin, joiden takaa hän joka päivä odotti pelastavan laivan saapuvan.

5.7.2025