Panu Rajala

He tulivat, kaksi taitavaa miekkosta! Ja laittoivat maalämmön kuntoon! Koettelemusta kesti neljä päivää, mutta lopussa jättikiitos seisoo. Harva ammattimies tekee vapaaehtoisesti pari tuntia töitä uudenvuodenaattona. Autuaallisen tasainen lämpö leviää Villa Viehätykseen. Tää poika painuu nyt saunaan, kun vakuuttivat, että veden lämpötila on jo nautinnollisella tasolla. Pian alkaa kokonaan uusi luku tässä elämässä! Arvaamattoman hyvä!

Pienet ja suuret vastoinkäymiset sen kun jatkuvat.

Ajelin joulun jälkeen lauantaina Hämeenkyröön, kuten olin luvannut. Heti saavuttuani jouduin hirmumyrsky Hanneksen riepotukseen. Tuuli ulisi ja katto kolisi, ei sentään lentänyt. Aamulla huomasin, että pihani laidalta oli kaatunut yön ryminässä kolme kookasta kuusta juurineen.

Ne eivät kaatuneet suoranaisesti talon päälle, mutta yksi nojasi konkelossa uhaten leikkimökkiä. Täällä maalla toteutui sama kuin kaupungissa. Kun hävitys häilyy laukeamaisillaan, apukin on lähellä. Ylivakerin tehokaksikko, isä-Tauno ja poika-Lauri, hoiteli kuuset metsurimaisella ammattitaidolla. Taidokkaasti katkoivat kappaleiksi senkin rungon, joka oli putoamaisillaan leikkimökin harjalle.

Näin sain aikaa hengähtää. Mutta en pitkäksi aikaa. Pian ilmeni, että suurin kuusenroikale oli rysähtänyt sähkölinjan päälle. Seurauksena talon pimennys ja saman tien kylmennys. Täällä elelin toista vuorokautta pilkkopimeässä hiljalleen jäähtyvässä talossa.  Kynttilät paloivat, taskulamppu tuli tarpeeseen. Mitään lämmitintä en tullut varanneeksi. Kolmet vällyt niskassa nukuin kumminkin hyvin.

Vanha pelastajamme, putkitaiteiija Raimo Viitanen, oli taas tukena ja turvana. Kun aina hyvin palvellut maalämpöpumppu suuttui pitkästä sähkäkatkoksesta ja lakkasi toiminasta, hätiin kutsumani Raimo elvytti pannuhuoneen vanhan öljypumpun ja sai aikaan niin paljon lämpöä, etteivät sentään putket jäätyneet. Nyt sähköt ovat Leppäkosken ripeän toiminna ansiosta palanneet, valot palavat ja maalämpö on diagnosoitu. Odottelen alan maalämpötaituria, joka on tilannut Helsingistä pikapostissa uuden osan vaurioituneen tilalle. Lämpötila on noussut jo viiteentoista, ulkona miltei saman verran pakkasta.

Joskus on hyväkin kokea ekstreemejä koettelemuksia, jotta osaa paremmin antaa arvoa tasaiselle elämänmenolle. Nyt lämpöä hohkavat patterit tuntuvat ylimääräisiltä armolahjoilta. Vielä kun se maalämpöspesialisti Jukka tulisi ja toisin sen korvaavan osan, kaikki olisi taas kohdillaan. Kello on aattoiltana kohta seitsemän, varmaan hän ihan kohta tulee, varmemmin kuin Godot konsanaan… Tällöin on tarvittu jo kuusi miestä korjaamaan myrskyn fiaskoja, kolme omasta takaa ja kolme firmojen lähettäminä. Kaikilla ilmiömäinen auttamisen halu ja kyky.

Joten tässä odotellessani haluan jo kiittää kaikkia asianosaisia ja toivottaa läheisille ja kaukaisemmille Ystäville hyvää ja päättyvääkin parempaa UUTTA VUOTTA 2026.

Tulin kaupungilta ja Kanniston leipomosta viimeisiä kasseja riiputtaen. Aatonaaton iltapäivä, huokaisin. Enää ei tarvita mitään.

Kotikadun kulmalla puhelin soi. Serkkuni Ulla soitti Italiasta. Iloisia uutisia: hänen tyttärentyttärensä Sara on valmistunut tohtoriksi Libera Universita Maria S. Assuntasta. Hienoja valokuvia, paljon onnea! Avaan samalla ulko-ovea, pian hissin ovea, puhun ja sählään kädet täynnä kantamuksia…

Silloin se tapahtui. Avain putosi hissikuiluun.

Tätä olen aina pelännyt. Mitä nyt? En pääse edes asuntoon, aatonaattona kukaan osaava mekaanikko ei taatusti ole enää saatavilla.

Painoin hissin toiseen kerrokseen ja yritin ovea auki ensimmäisestä. Ei auennut. Kurkin  avainta avuttomana. Seisoin siinä kuin hölmö kantamukset levällään jaloissani.

Kului kolme piinaavaa minuuttia. Sitten kohtasin joulun ihmeen. Ulko-ovi aukeni ja talon isännöitsijä Antti rynnisti lenkiltä sisään koiransa kanssa. Minä selostamaan surkuteltavaa tilannettani. Asumme samassa rapussa, harvinaista sekin.

Antti oli pian rähmällään matolla ja tarkasti avaimen sijainnin kännykän lampulla. Siellä se syvyydessä kiilteli. Antti arveli, että sen saisi ylös rautalangan koukulla. Rohkenin epäillä. Sitä paitsi ei ollut rautalankaa.

Mitäs, Antti soitti talonmies Piialle. Hän asuu pihan toisella puolella ja tuli heti. Hän päästi minut yleisavaimella kämppääni ja vakuutti onkivansa avaimen ylös. Odotin jännittyneenä.

Kymmenen minuutin jälkeen Piia toi avaimen. Hän oli imaissut sen vahvalla pölynimurillaan. Kiitin ja annoin konvehtirasian, joka tuntui kovin vaatimattomalta palkinnolta tästä uroteosta.

Illalla vietimme kellarissa B-rapun yhteistä glögitilaisuutta, jonka perinteisesti panevat toimeen toisen kerroksen balettitanssijat Aku ja Saga. Kiitin rapun harvinaista yhteishenkeä ja erityisesti Piiaa, joka hyrisi vaatimattomasti yleisen ihailun keskellä. Antti tosin vakuutti, että minulle olisi voitu tuoda patja yhteen vapaaseen komeroon, jos avainta ei olisi saatu ongituksi. Parempi kuitenkin näin.

Onko muuten toista rappua Helsingissä, jossa isännöitsijä ja talonmies ovat auliisti heti saatavilla hätäapuun katastrofin sattuessa?

Aattona ryhdyime kulttuurineuvos Tuulan johdolla toteuttamaan jouluohjelmaa, jonka hän oli suunnitellut. Siihen kuului puiston laidalla Agricolan kirkko ja kauempana Hietaniemen hautausmaa ja kynttiläin lasku Mika Waltarin ja I. K. Inhan haudoille kiitoksena kirjoihini antamistaan aiheista. Väkeä oli kaikkialla yllättävän paljon liikkeellä, kynttilämeret loistelivat. Sitten kovien koettelemusten ja kävelyn jälkeen pääsimme viimein hyvin ansaitun jouluaterian ja kinkun kimppuun. Viini maistui harvinaisen ihanalta.

Jouluna 2025

Heti Egyptistä palattuani kurvasin minnes muualle kuin Hämeenkyröön. Siellä juhlittiin jälleen yhden Ylivakerin vehreän jälkeläisen Selja Eljalan ylioppilaslakkia. Äitinsä Tuikki oli savustanut kalan ja tarjoili itse tekemiään lihapullia, herkkuruokia siis. Mutta pöydästä oli pian irtauduttava ja jatkettava kohti Valkeakoskea, missä viimeisiä kertoja esitettiin Matti Kuuselan ja Anni Kytömäen kirjoittamaa näytelmää Vain lintuja rakastanut Pentti Linkolan elämästä.

Matti Kuusela on se sama Aamulehden mainio toimittaja, jota kollegat ja muut ruhjoivat käsittämättömän epäoikeudenmukaisesti taannoista lehtijutuista, joihin oli ujutettu pieniä fiktiivisiä lisäyksiä. Ymmärtävälle lukijalle ne olivat runollisen hauskoja, surumielisen vakavia reportaaseja, joita monet jäivät kaipaamaan. Anni Kytömäki taas asuu Hämeenkyrössä ja on kaapannut jo Finlandia-palkinnonkin vuolaalla luonnonläheisellä romaanitaiteellaan.

Valkeakosken Kaupunginteatterissa muistan käyneeni vuosikymmeniä sitten. Kodikas puutalo keskellä kaupunkia oli tupaten täynnä väkeä. Tästä Linkola-näytelmästä näyttää kehittyneen paikallinen ilmiö. Onhan kohde entinen paikkakuntalainen ja muutenkin henkilö, joka kiehtoo edelleen mieliä. Mitä kovat tekijät olivat nyt saaneet irti maanisesta maailmanparantajasta?

Isoa lohkaretta siinä nieleskellän, Pentin elämää pikkupojasta kuoleman partaalle saakka. Kronikoivaan  näytelmään tulee pakosta paikoin läpijuoksua ja viitteenomaisia kohtauksia. Ote on jutustelevan rento, hilpeän tuttavallinen, kunnes päästiin kuolemanvakaviin aiheisiin. Lavan täydeltä remeltävät  näyttelijät osallistuivat antaumuksella Pentin elämän jyrkkiin käänteisiin. Siellä tanssittiin ja tarinoitiin ja meno oli kulmikkaan kansanomaista. Tietty kömpelö naiivisuus kuului tyylilajiin, mitään teatteritaiteen huippua tuskin ohjaajan Minna Kankaan johdolla tavoiteltiinkaan.

Lintujen lumous, luonnon rakkaus ja metsien suojelun aate tulevat hyvin selviksi. Linkolan kovimpia teesejä ei kuulla, hänen militantti puolensa pysyy piilossa tai taustalla. Tämä on pikemmin pehmoisemman luontoajattelun karhea kavalkadi.

Linkolaa esittää kvartetti miesnäyttelijöitä, joista varsinkin kaksi vanhinta olivat ulkoisesti ja puhetavoiltaan hämmästyttävän lähellä kohdehenkilön maneereja. Valinnoissa oli onnistuttu aidommin kuin Kansallisteatterin taannoisessa vastaavassa koosteessa. Muutkin vaihtelivat notkeasti roolejaan tilanteiden mukaan. Muutamat kohtaukset huvittivat jonkin verran.

Pentin talkoisiin kapuavat reippaasti kirveet kourassa tutut tyypit Vesa Karonen ja Olli Klemola. Kummankin luonnekuvat jäävät tosin valitettavan ohkaiseksi, tuskin ehditään heidät esitellä. Kulttuuriväkeä tunnetusti ramppasi Linkolan mökillä ja kalavesillä. Kurkijuhlissa Pekka Tarkka voittaa pussijuoksun, mutta vähän löysää pompottelua on sekin. Matti Klinge juo ja tanssii niin tarmokkaasti, että tuupertuu sammuneena permannolle. Tällaista tapausta ei Suomen kulttuurihistoria tunne. Hyvin vapaalla kädellä vetäistyjä tempauksia nähdäään muitakin.

Mutta on myös syventäviä tuokioita. Yksi kauneimpia on Pentin jäähyväiskäynti naisystävänsä Sirkan luona sairaalassa. Vaimo Aliisa sen sijaan jää varjomaiseksi käväisijäksi, vaikka tyyppi olisi antoisa. Hyvä kohtaus on myös Pentin keskustelu kirkkoherran kanssa kirkkoon liittymisestä, koska siellä voi veisata komeita virsiä. Hänen hevosensa ateistinen kieltäytyminen kirkkomatkalla perustuu tosiapaukseen, kuten monet muutkin kuvaukset. Mutta miksi ihmeessä eivät ottaneet mukaan Runebergin virttä 577 ”Sun kätes, Herra, voimakkaan”, joka sanomaltaan Linkolan mielestä edusti viisaina mitä tässä maassa ylipäänsä on luotu.

Tällainen tapaus oli näytelmä, jota yleisö seurasi herpaantumatta ja hyvin keskittyneesti. Ihme jos tosiaan lopettavat tähän, sillä kysyntää kuuluu riittävän. Puhuttelevista esityksistä on pulaa. Toivotan jatkuvaa menestystä ammattijohtoiselle ja harrastajavetoiselle Valkeakosken Kaupunginteatterille.

Samalla toivotan kaikille sitkeille seuraajilleni oikein Hyvää Joulua ja vieläkin onnellisempaa Uutta Vuotta 2026 – !

Tuomaan päivänä 2025

Tuossa istun Niilin rannalla ja mietin, kuinka tämä Luxor onkaan muuttunut neljännesvuosisadassa. Kun täällä ensi kerran kävin vuosituhannen alussa, tämä tuntui vielä idylliseltä maalaiskylältä kaikkine uljaine monumentteineen ja temppeleineen. Nyt on väestö kasvanut räjähdyksenomaisesti ja uusia kerrostaloja on ilmaantunut pilviä pimittämän.

Silloin asukkaita oli noin 200 ooo, nyt kuulemma huitoo miljoonaa. Sitten tulemme me turistit, mutta mitään erityistä tungosta ei voinut havaita, vain liikenteen kasvanutta melua. Temppeleiden pilaristoja ja esiin kaivettuja hautoja saattoi ihailla varsin rauhallisesti. Leppoisa sää (+20-23 päivisin) helpotti kuljeskelua. Vasta viimeisenä päivänä hulmahti helle lähelle 30, mutta silloin olikin ainoa vapaapäivä ja saatoimme lepäillä altaan äärellä. Loistavasti järjestetty matka siis sääsuhteita myöten!

Saattoi olla oma vaiktuksensa silläkin, että kun toisena päivänä kävimme Denderan temppelissä ja tervehdimme oheista onnellisuuden jumalaa, hän tuntui seuraavan suojelevasti koko matkan ajan.Tosin veikko vaikuttaa varsin yrmeältä, mutta lihaksikkaana saattoi helposti karkottaa pahat henget kannoiltamme.

Sykähdyttävää oli taas löytää Tutankhamonin hauta, vaikka sen pienuus tuotta monille pettymyksen. Kirjoitin jo lapsifaaraon arvoituksesta, ja totta kai haudan varsinaiset aarteet ovat nähtävillä Kairon uudessa museossa, minne matkamme ei ulottunut. Mutta kaivaustyön ja löydön dramatiikka avautuu parhaiten juuri täällä alkuperäisellä paikalla Kuolleitten laaksossa.

Huvittavaa että haudan varsinaisesti kekkasi se kaivausryhmän vedenkantajapoika, joka sai havainnosta suurta mainetta ja koko perheen vauraus kohosi uudelle tasolla. Silti löytö on mennyt tieytysti arkeologi Howard Carterin nimiin, mutta reiluna brittinä ja hän tajusi vesikuskinsa julkisuusarvon oman urotyönsä ohessa.

Luxorin temppeli näyttäytyi iltavaloissa todella sadunomaisena, myyttien ympäröimänä palatsina, ja siellä olisi kierrellyt vaikka kuinka kauan eksymistä pelkäämättä. Onneksi seurueemme hienostunut rouva otti huolehtiakseen, että pysyin seurueen kannoilla – hajamielisenä kun olisin hyvinkin voinut jäädä kaiken katoovaisuutta mietiskelemään.

Faarao Ekhnaton oli tietysti suosikkimme, vaikka paikallinen oppaamme Omar veti meitä ihailemiensa Ramsesten temppeleihin. Kuvassa hän selostaa innostuneita näkemyksiän matkanjohtaja Liisa Huhtalalle. Heidän keskinäistä kamppailuaan oli hauska seurata, ja Liisahan lopulta aina voiton peri.

Minulle aukeni pitkillä bussimatkoilla tilaisuuksia kertoilla lähemmin Sinuhesta ja teoksen syntyvaiheista ja levinneisyydestä. Tähän mahtuu valitettavasti vain sirunen kaikesta nähdystä ja koetusta, mutta menkää itse paikan päälle ihailemaan omin silmin omankin kulttuurimme kaukaisia juuria ja esikuvia.

Ihan vaurioitta ei matka sujunut, sillä vieras virus iski sittenkin elimistööni ja puolitoista päivää podin reippaasta ripulista, mutta Liisan ja matkatoverien suosiollisella avulla ja lääkityksellä toivuin nopeasti taas kiipeily- ja esitelmöintikuntoon.

Niin sitten purjehdimme iltapäivän Niilillä ja nousimme pian jo Norwegianin siiville ja lensimme kotiin. Oli jätettävä mahtavat pyloniyt ja lukemattomat seinäkirjoitukset, joista Ramses III on hakkauttanut niin syvään, että ne säilyvät ikuisesti. Tarinoiden mahti on koskaan kulumaton. Pitempäänkin olisin halunnut viipyä, sillä jonkinlainen ajattomuuden usva ympäröi mieleni ja paluu kotimaahan  tuntui jotenkin epätodelliselta. Muttaei hätää, musta ja märkä loska palauttivat nopeasti päiväjärjestykseen, ja nyt Egypti tuntuu jo tarujen kaukaiselta unelta.

19.12.2025

Mika Waltarihan ei koskaan käynyt Egyptissä. Tämä muistetaan aina toistaa, ja ihmettä siinä onkin. Matkallamme Sinuhen maisemiin riitti jälleen puhetta siitä, miten kummassa hän kykeni niin tarkasti ja uskottavasi muinaisen Egyptin kuvaamaan.

Miksi näin kävi, sen olen selvittänyt elämäkerrassani Unio mystica (2008) ja täydennän vielä syyt ja seuraukset tulevassa kirjassani.

Kuolleiden laaksossa Luxorin länsipuolella muistimme, kuinka Sinuhe kantoi kuolleet vanhempansa tänne ja hautasi heidät mahdollisimman lähelle faaraoiden hautoja. Välimatkat olivat melkoisia, parikymmentä kilometriä Thebasta. Oli siinä kantamista ja haudan kaivuuta, varsinkin kun piti väistellä aseistettuja vartijoita ja shakaaleita. Eräs matkatoveri rohkeni jo epäillä, että tässä se näkyy, ettei Waltari käynyt paikan päällä. Olisi voinut arvioida välimatkat paremmin.

Emme taipuneet tähän epäilyyn. Kirjailija panee sankarinsa tekemään muitakin yli-inhimillisi tekoja, mutta kaikki ovat kuitenkin hänen kykyjensa äärirajoilla. Hyväksyimme romanin kuvauksen lähes yksimielisesti. Riitti siellä meillekin hiukan rampattavaa, vaikka kuljetukset ovat nykyisin peräti  vaivattomia ja sopivat veltoille nykyturisteille.

Iloitsin kun löysimme Tutankhamonin haudan. Se on vieläkin vähän mystisvoittoinen eikä loppuun saakka selvitetty. Arkeologi Howard Carterin uroteko lordi Carnarvonkn tukemana ansaitsee vieläkin erityisen huomion. Meitä ohjasti Minna Silverin tuore teos Tutankhamonin salaisuudet (2022), jossa löydön ja kaivaustyön vaiheet kerrotaan parhaan trillerin tavoin. Löytö ja haudan aarteet saivat lyseolainen Mikankin tunteet kuumenemaan, kun hän niitä Valo-lehdestä tutki pian löydön 1922 jälkeen. Siitä hänen pitkä ja intensiivinen Egyptin harrastuksensa alkoi.

Siihen nähden on vähän ihmeellistä, että Tutankhamon esiintyy Sinuhe egyptiläisessä vain vilahtaen. Romaanin aikarajaan toisaalta mahtuu vain hänen varhaisin poikaikänsä. Tällöin Tut kuvataan heiveröisenä lapsena, jonka suurin kiinnostus kohdistuu omien hautajaisten suunnitteluun. Jokaisen faaraon tehtävänä olikin järjestää edeltä omat hautajaisensa, mutta Tut suuntasi siihen epätavallista kiinnostusta. Silti hänen hautansa on muita pienempi ja löydettäessä sikin sokin sullottu täyteen tavaroita. Kuolema 18-19 vuotiaana tuli yllättäen, eivätkä hyvät suunnitemat ehtineet toteutua.

Tutankhamon ehti kuitenkin valtakaudellaan varmistaa merkittäviä valtiollisia muutoksia ilmeisesti yhdessä ylimmän papin Ejen kanssa. Atonin palvonta haudattiin lopullisesti ja Ammonin papeille  palautettiin valtasi vanhat valta-asemat. Näistä Sinuhessa kerrotaan murskaavasti ja seikkaperäisesti, mutta Tutankhamon jätetään taustalle. Sinuhen tehtäväksi tuli farao Ekhnatonin passittaminnen unten maille valtakuntaa lisää vahingoittamasta.

Kuoleman jälkeiseen taivallukseen muinaisessa Egyptissä keskityttiin suorastaan vimmaisesti. Kampurajalkainen Tutankhamonkin tarvitsi sata kävelykeppiä ennen kuin matka lännen maahan onnistui. Marjat ja kukat ja leivät säilyivät hautakammiossa ihmeelisen tuoreina 3000 vuotta. Tähän ei mikään myöhempi säilömismenetelmä ole pystynyt. Lounastimme kahdesti Carterin talossa ja tutkimme sen muutenkin läpikotaisin. Arkeologi eli vielä pitkääön löydön jälkeen, mutta rahoittaja Carnarvon kuoli pian hautaan tunkeutumisen jälkeen. Ainakin Arthur Conan Doyle piti sitä faaraon kostona naudan häpäisystä, kuten eräästä Sherlock Holmes -jutusta vimme lukea.

Ikuisen elämän toive ei ole muinaisista ajoista mihinkään hiipunut. Viimeksi Venäjän ja Kiinan johtajat haaveilivat elinikänsä pidentämisestä. Tiina Raevaara on kirjoittanut aiheesta valaisevan kirjan Ikuisen elämän lyhyt historia (2024), jossa tuo kaipuu monin esmerkein vahvistuu. Huippurikkaat tai muuten tärähtäneet eivät millän luopuisi egonsa vaikutuksesta maan päällä tai avaruudessa. Dan Brown käsittelee muuten samaa teemaa uusimmassa teoksessaan Salaisuuksien salaisuus hyvinkin monitasoisesti ja tieteellisyyttä tavoitellen.

Meille tärkeimmän faaraon Ekhnatonin hautaa ei kuolleiden laaksosta löydy, mutta hänen ilmeikkäitä pääkuviaan ja leveälanteisia patsaitaan ihastelimme senkin edestä Karnakissa ja Luxorin museoissa. Sinuhessa kuvataan 18. dynastian aikainen kuvataiteen murros, joka näkyy vieläkin muistomerkeissä ja säilyneissä patsaissa, samoin Ekhnatonin sairaus ja yliherkkä feminiininen luonteenlaatu.

Luxorin temppelikokonaisuus on varsinkin iltavalaistuksessa varsin vaikuttava, ja myös Karnakin pylväät puhuvat omaa hiljaisempaa ikusuuden kieltään. Nämä olivat matkamme pääkohteet, ja niihin huolella tutustuimme. Olen käynyt kerran aiemmin näillä paikoilla, mutta nyt näkemys laajeni ja syveni huomattavasti. Kun juuri ennen matkaa olin jättänyt Sinuhen syntyä koskevan käsikirjoituksen kustantajalle, oli sekä lepuuttavaa että antoisaa nyt vaeltaa tulevan kirjani konkreettisessa aihepiirissä. Silti on aina muistettava, että Sinuhe egyptiläinen on tarkasta historian ja paikallisuuden kuvauksestaan huolimatta fiktiivinen romaani.

Paikallisen oppaamme Omarin mielenkiinto suuuntautui sen sijaan erittäin innostuneesti myöhempien faaraoiden aikakausiin. Erityisesti Ramses II – ”the busy man” – oli hänen suosikkinsa. Faaraolla oli yli sata poikaa, ja muutakin hän sai voimallisesti aikaan. Näitä seurailimme hänen kuolintemppelissään Ramesseumissa ja myös hänen seuraajansa Ramses III:n muistotemppelissä näkyi ihailevia jälkiä mahtavan edeltäjän aikaansaannoksista. Tekopartaisen naisfarao Hatsepsutin mausoleum oli uljaan näköinen, mutta ei erityisen kiinnostava.

Denderan tenppelissä tapasimme Onnellisuuden jumalan, joka  suojeli matkaamme, niin että vältyimme vahingoilta. Paikallinen liikenne näytti viivasuorilla kolmikaistaisilla moottoriteillä melko tyhjältä ja levolliselta. Liikennesäännöistä ei paljon piitata. Samalla kontrolli on kova, jokainen ajoneuvon merkitään jonkun kirjanpitäjän paperiliuskalle rekisterinumeroineen. Poliisivaltio takaa rauhan, ei mielenosoituksia. Turvalliseltakin tuntui  kuljeksia iltaisinkin Hurghadan kaduilla. Parhaat hotellit oli tietysti luotettava matkanjohtajamme Liisa Huhtala meille varannut. Mukavuus kehysti henkisiä virikkeitä.

Matkaseura tällaisella teemamatkalla on tasokasta ja parasta a-luokkaa. Matkalaisilla on tietoa omasta takaa ja mielenkiintoa pitkinäkin päivinä eri kohteisiin. Moni lupasi heti matkan jälkeen lukea Siniuhe egyptiläisen uudelleen tai vasta nyt, jos se oli jäänyt peräti lukematta. Oma paradoksisnsa on siinä, että me usollisesti kierrämme 80 vuoitta sitten ilmestyneen romaanin jälkiä, vaikka tekijälle riitti oma tutkimustyö ja rajaton mielikuvitus.

Hienoinen harmi jäi kieltämättä siitä, että tähän matkaan ei mahtunut mukaan Kairossa vastikään avattu egyptologinen jättiläismuseo, mutta se olisikin ollut liikaa ja vaatii aivan oman messunsa ja keskittymisensä. Sen sijaan vilvoittauduimme Feluka-veneellä Niilin aalloilla ja saatoimme eläytyä vaikkapa Sinuhen ja Meritin ja pienen Tot-pojan matkaan Thebasta Taivaankorkeuden kaupunkiin. Se on romaanin onnellisin jakso ennen musertavia loppulukuja.

Näihin seikkoihin tulee varmasti vielä palatuksi, viimeistään kun kirjani aiheesta ensi vuonna ilmesty. Nyt on joka tapauksessa jo 80- vuotinen ikätoveri ullut perinpohjin läpikäydyksi ja juhlituksi, ja vieläkin siinä riittää ihmeteltävää. Matka kirjan tapahtumapaikoille tuotti luultavasti muutamia lisähuomioita loppusivuille, kunhan toimitustyön pääsee käyntiin.

Lisään myöhemmin kuvavalikoiman, jonka toimitus on tämän homman vaikeimpia vaiheita.

16.12.2025

Nyt tähän verbaaliseen hölmöilyyn tulee pieni tauko, kun singahdanihan just Egyptin maille.  Olen käynyt kolme kertaa ennenkin, mutta nyt on mukana erityiset eväät: Minna Silverin erinomaiset arkeologiset tutkimukset trillereiksi popularisoituina: Tutankhamonin salaisuudet ja Sinuhe egyptiläisen maailma. Paksuja opuksia, mutta mahtuvat mukaan, sillä niitä ei voi selvittää kevyinä äänikirjoina, niin rikkaasti ne on kuvitettu ja varustettu erinomaisilla kartoilla ja tietolaatikoilla. Lentoon siis, jalo ratsuni Norwegian! Voi olla jotain kerrottavaa palatessa.

5.12.2025

Kuuntelinpa Jukka Kuosmasen radio-ohjelmaa Tulenkantajista. Viimeisessä osassa hän kiipesi Museokadun osoitteen viidenteen kerrokseen ja soitteli turhaan ovikelloa. Ei ketään kotona. Ennen osoitteessa oli Tulenkantajien jonkinlainen toimisto. Emme saaneet tietää siitä sen enempää. Tuli mieleeni, että olikohan koko ohjelman tutkimustyö vähän tällä löyhän tunnelmoinnin tasolla.

Kohtasin kerran eloisan naishenkilön, joka sanoi asuvansa juuri siinä Museokadun osoitteessa. Samassa rapussa asui myös Olavi Paavolaisen sukulaismies. Näistä olisi voinut olla vähän apua etsinnässä. Entiseen toimistohuoneeseen ei tosin liity mitään erityisen romanttista historiaa. Vaatimaton konttoristi Kirsti Svensson oli Tulenkantajien toimistossa konekirjoittajana. Sieltä hän kulkeutui Yrjö Jylhän puolisoksi. Avioliitosta tuli köyhä ja onneton, kumpikin kuoli syfilikseen.

Tulenkantajat tahdotaan yleensä kuvailla värikkäänä, villinä ja eksoottisena taiteilijajoukkona. Sellaisia väläyksiä olikin Olavi Paavolaisen järjestämässä muutamassa kokoontumisessa Kivennavalla. Pukeuduttiin rooliasuihin ja uitiin perästi alasti tekolammessa. Hyvin vähiin tällaiset irrottelut jäivät. Enemmänkin modernistien yhdessäoloa leimasivat rahanpuute, juopottelu, keskinäiset riidat ja sairaudet. Elämänilo oli monesti hyvin pinnistettyä.

Kirsi Kunnas kertoi kotonaan kuulleensa hilpeää keskustelua siitä, kenellä nyt viimeksi oli todettu kuppa. Se ei ollut vielä lähtenyt Töölöstä. Sama kuppa kiersi taiteilijasta toiseen, joku menehtyi, monet selvisivät. Elämäniloa raunioitti myös raaka viina, elettiinhän kieltolain aikaa. Vain Paavolaisella oli varaa parempiin juomiin. Kokaiiniakin kokeiltiin ja muuta huumaavaa, ennen muuta kuitenkin taidetta.

Politiikka jakoi joukkoa 1930-luvulla. Tulenkantajat repesivät railakkaan alun jälkeen kahtia, ja vasemmistolaiset kaappasivat lehden ja liikkeen Erkki Valan johdolla. Muuta erosivat, Pavolainen taas kärkimiehenä. Iloinen liike jaksoi leiskua pari kolme vuotta, silloinkin hajanaisena. Tutkijoille on tuottanut päänvaivaa määritellä, ketkä oikeastaan kuuluivat tulenkantajiin. Ritva Haavikko ja Kerttu Saarenheimo heitä ovat jaotelleet vaihtelevalla menestyksellä.

Ohjelma nojasi vain yhteen tutkijaan Minna Maijalaan, joka on kirjoittanut elämäkerran Katri Valasta. Alkuaan Vala liikkui arkana liikkeen laitamalla. Hyvin arvostettu runoilija hän oli. Asuinpaikka eristi hänet muista nuorista runoilijoista, romanssit niin Paavolaisen kuin Jylhän kanssa menivät mönkään. Radiossa ei kai mainittu mitään hänen avioliitostaan pasifistin ja kommunistin Armas Heikelin kanssa, joka radikalisoi Katrin, ja keuhkotauti hoiteli loput.

Kuosmanen olisi halunnut tavata viimeisen tulenkantajan Erkki Valan, joka kuoli vasta 1991. Hyvin tuttu mies hän oli meillä Kotimaisen kirjallisuuden laitoksella 1970-luvulla. Eero Saarenheimo teki hänestä laajan kirjailijahaastattelun nauhaan, ja minä naputtelin siitä tarkat sisällysluettelot. Erkki Valan kiihtymyksestä kimeytyvä ääni kaikui miltei viikoittain laitoksella. Hyvin katkera mies hän oli moneen suuntaan. Kerran hän ja Arvo Turtiainen vierailivat samassa seminaarissa. Vala oli tikahtua kiukkuunsa Turtiaisen saaman tunnustuksen johdosta, taisi olla Eino Leinon palkinto.

Niistä nauhoista olisi varmasti saanut hyvää väriä radio-ohjelmaan. Omissa kirjoissani Paavolaisesta ja Yrjö Jylhästä (Vesa Karosen kanssa) olen kuvannut tulenkantajien vihlovia alennustiloja. He olivat sekava joukko, jonka oli vaikea saada mitään kestävää aikaan, vaikka mitatonta runoa kyllä pulppusi. Runous oli kuitenkin modernisoitu jo ruotsinkielisellä puolella. Liikkeen historiaa yrittivät koota niin Paavolainen kuin Valakin, eikä siitäkään koskaan mitään tullut, paksuja arkistoja vain jäi pölyttymään. Murheellista kääntöpuolta ei tietenkään sovi romantisoivassa radio-ohjelmassa tuoda liiaksi esiin.

Kuvasin jommassa kummassa kirjassani Tulenkantajien (vuoroin isolla ja penellä alkukirjaimella, lehden nimi tietysti isolla) lopettajaisia jossakin Vihdissä. Nyt en voi tarkistaa, kun kirjat on maalla tai lainassa tai lahjoitettu. Hirveät bakkanaalit ne olivat, Uuno Kailas meinasi naulata itsensä kristuksena talon seinään, kun hänen homoystävänsä petti hänet. Poliittiset kiistat kärjistyivät. Suurehkolla viinamäärällä sammutettiin ”Suomen kuuluisin taiteilijaryhmä”, sanoisin mieluummin yliarvostetuin. Ihannointi peittää todellisuuden näkymästä.

Jukka Kuosmanen totesi, että Mika Waltari ei olisi mahtunut Museokadulla tulenkantajien hissiin, niin ”häilyvä” oli hänen mukanaolonsa tässä taiteilijaryhmässä. Waltari osallisui jo 18-vuotiaana 1926 Nuorten runoilijoiden antologiaan, mutta irtautui ryhmästä monen muun mukana Valan vasemmistokaappauksen jälkeen. Huvittava seikka on vain se, että hän oli lopulta ainoa, joka toteutti tulenkantajien ylpeän ohjelman: hän ei ainoastaan lyönyt ikkunoita auki Eurooppaan, vaan myös murtautui ikkunoista maailman tietoisuuteen.

25.11.2025

Ajoin Hämeenkyröön viime hetkillä. Toijalassa jo ryöpsähti lumikuuro. Kesärenkaat alla, mutta perillä odotti RengasCenterin luotettava palvelu: nastat alle ja nyt on  hyvä ajella. Samalla sain Melban Antilta tiedoksi uuden lounaspaikan lopettaneen Sarven tilalle – kepeät mullat, siinä kaatui paras ravintola näillä main, kun koko kiinteistö puretaan piru vie. Selma tarjoaakin hyvää konstailematonta kotiruokaa, taisivat saada uuden asiakkaan.

Harmaa aamu hiljalleen kirkastuu, eilen oli hieno syyspäivä ikään kuin läksiäisiksi. Saunan lämmitin illalla, tänään taas matkaan. Maantie vetisen jäinen, mutta nastat narskuvat. Poikani tapaan iltapäivällä Tampereella, täyttää pian kunniakkaat 44 vuotta. Huuhkajien peli rämpi taas Maltaa vastaan, vanha juttu: Suomi ei uskalla voittaa. Miksi ihmeessä Pukkia ei peluutettu enemmän viimeisessä Stadika-matsissaan? Jakob Freeseltä puuttuu draaman tajua.

Katselin maaseudun rauhassa muutaman elokuvan, kun näitä uudempia kotimaisia nyt telkkarista tarjoillaan. Todelliset elokuvien ymmärtäjät katsovat tietysti vain kankaalta. Oli yksi ilonaihe: Miia Tervon kirjoittama ja ohjaama Ohjus tavoitti aidosti pohjoisen rosoista elämänmenoa. Absurdi harhaohjus ja poliittiset patoutumat kehystivät yksityisiä hämmennyksiä. Eleettömästi tavoitettu tilannekomiikka onnistui vähin keinoin. Oikein nauratti välillä.

Tehdään myös elottomia ja hössähtäviä nykykuvauksia, joita ilman voisin hyvin olla. Tämä Selma Vilhusen Neljä pientä aikuista ihmetytti. Keskeisille henkilöille oli pantu yhteiskunnallisesti edustavat ammatit: oli pappi ja kansanedustaja. Nämä eivät kuitenkaan heijastuneet mitenkään henkilöiden tomintaan tai ajattteluun. Pappi ei edes miettinyt kuudetta käskyä sivusuhteessaan, ja kansanedustaja pomppasi puoluejohtajaksi ilman mitään kampanjaa tai ohjelmaa.

Työ ei merkinnytkään näille ihmisille mitään, vain eroottinen elämä ja avoimen liiton kokeilut.  Onkohan se jonkinlainen ajankuva: eletään kuplassa, missä hedonismi tarjoaa ainoat tavoitteet. Ristiriitoja tietysti tulee, mutta sitten kaikki sotkut kiepautetaan äkkiliikkeellä sadunomaisen onnelliseen loppuun. Taas ilman mitään syvempiä perusteluja. Näinkö pinnallisesti tänään todella eletään?

Maakunnalliseksi tapaukseksi noussut Lapua piti kutinsa jälkipuoliskon räjähdyksen jälkeen, siinä oli jopa riipaisevaa dokumentaarista voimaa. Mutta ei siitäkään rakentunut kokonaista draamaa, vaikka osin amatöörityötä on kunnioitettava. Näitä köykäisiä tyttöelokuvia en nyt yritänytkään lähestyä, en taida kuulua kohderyhmään.

Niinpä oikein puhdisti mieltä nähdä kaksikin Aki Kaurismäen elokuvaa viikon sisällä. En niistä aikanani niin suuresti innostunut kuin leffafriikit ystäväni, mutta nyt on kyllä myönnettävä: Kaurismäki on mestari ylitse muiden. Jokainen kuva on harkittu, koominenkin tyylittely elää omalla karhean kolkolla tavallaan. Väriskaalat ilahduttavat, samoin lakoninen ote kipeisiin aiheisiin. Ohjaajan kaveripiirin julkkisstatistit huvittavat, Petteristä Jörkka Donneriin. Aki tajusi varhain vilautusdokumentin arvon.

Toivon tuolla puolen ja Kauas pilvet karkaavat tuntuivat edelleen ajankohtaisilta, ehkä vielä polttavammilta kuin ilmestyessään. Voi veikata kestävää paikkaa elokuvan historiassa.

Mutta enhän tullut vain elokuvia katselemaan. Syksyn värit vilkuttavat rannoilla viimeisiään. Kiva käyskennellä kiireettömästi. Haudallakin kävi, viimeinkin kaatuneet kivet on kunnostettu. Kummasti haudalla käynti herättää aina läheiset mielessä eloon. He tulevat ikään kuin tervehtimään ja lohdttamaan: älä enää sure, tännehän kipaiset pian itsekin.

Hämeenkyrössä on paljon hyvää, vaikka välillä kyllästyin perinpohjin täkäläiseen elämänmenoon. On rauhoittavaa, että jossakin on näin liikahtamaton ja tapahtumaköyhä saareke täynnä suomalaisia perinteitä. Tuntuu että mitkään ulkoiset mullistukset eivät tänne kantaudu. Vaikka kunnan talous on ahtaalla ja virkanimikkeitä lakkautetaan ja julkista omaisuutta tahdotaan myydä, täällä ollaan muuten kuin aina ennenkin. On hyvä välillä tulla tänne noutamaan alkuvoimaa ja sitten on taas kahta hauskempaa palata stadin iloihin.

16.11.2025

Finski-kirjoista hain heti yhden ehdokkaan Otavan kirjakaupasta. Elli Salon Keräilijät on saanut jo kaksi ehdokkuutta, ja lisäksi sitä on luotettava asiantuntija suositellut. Siis kirjaan käsiksi.

Sepä onkin varmoin ottein kirjoitettu kuvaus erään haudanjäljitysmatkan surkuhupaisista vaiheista Kainuun rajaseudulla. Arkeologinen tutkimus kääntyy harrastelijamaiseksi sekoiluksi. Ohessa tulee kyllä tiedonsirpaleitakin sodan aikaisista salatuista tapahtumista. Lapin sodasta on tullut muotiaihe, ja tämäkin seikkailee saman suunnan liepeillä.

Elli Salo on esikoiskirjailijaksi kouliintunut dramaturgi; juttu on jo nähty Kajaanin kaupunginteatterissa ja sen visuaalisuus, luontokuvat ja koko kohellus näyttäisivät luontevasti kääntyvän myös elokuvaksi. Samoin kuin Sofi Oksasen Puhdistuksessa draamallinen teos kääntyy vasta myöhemmin romaaniksi. Alkoholisoitunut petokuvaaja ja Venäjältä saapunut rajanylittäjä tuovat persoonallista särmää hetteiköissä sekoilevaan tutkimusyritykseen.

Teoksia ylistetään nykyisin ylisanoilla suruttomammin kuin aiemmin, joten tämäkin on ”häikäisevä esikoinen” ja ”kaunokirjallinen herkkukattaus”, mikä virittää odotukset liian korkealle. Mutta hyvä että kirjoja markkinoidaan ja kai luetaankin. Ansionsa on Elli Salon synkeällä huumorilla, naurahdinkin kahteen otteeseen sivuilla 186-187, ja se on nykyproosassa jo mainittava saavutus.

Tieto-finskien puolella kummastelin kahta valintaa. Miksi amfetamiinin kauppiaasta korotetaan kunniaan ilmeisen sympaattinen henkilökuvaus? Toinen kirja Anneli Auerin kaoottisesta oikeussaagasta näyttää vain keskeneräisen tutkimuksen tähänastisia vaiheita. Koko prosessi on vielä kesken ja parastaikaa käräjillä. Ehdokkaaksi olisi hyvin sopinut Hannu Pesosen mainio ja tietorikas Ammattina vakooja, joka jäljittää koko joukon sankareita. pettureita ja salajuonia. Niillä on useimmiten suurvaltapoliittisia vaikutuksia. Ydinsalaisuuksien osalta erittäin ajankohtaista; olen lukenut kirjaa tukka pystyssä.

Aivan hyvä vaikka poleemisempi ja osin koseerinen kuvaus Suomen poliittisesta selviytymisestä suurvallan kyljessä on Lasse Lehtisen Vähältä piti. Viihdyttävästi tekijä kuvailee ”kansakunnan hurjia hetkiä” karhun kainalossa. Pitkä linja tulee vakuuttavasti esiiin: kuinka pienellä sisukkaalla kansalla on ollut kriiseissä juuri tarvittavat johtajat, heillä rohkeat ratkaisut ja lisäksi hyvää tuuria. Suomettumisen ajasta ja Kekkosen Faust-roolista Lehtinen kehittelee nautittavaa satiiria.

Liian etabloitunut kirjoittaja ei helposti pääse ehdokkaaksi saati palkinnoille. Ei tulisi mieleen ehdottaa Sauli Niinistöä palkinnon saajaksi, vaikka hänen muistelmansa on poliittisten kirjojen parhaimmistoa, jäntevästi ja terävästi kirjoitettu. Sanna Marinin muistelmille pitäisi myöntää markkinoinnin erikoissertifikaatti. On tullut myös hyviä elämäkertoja, jopa runoilijoista kuten Helvi Juvosesta. Ne eivät yleensä juhli ehdokkaina. Onhan tämä tietokirjojen huippusyksy, mikä ei oikein pääse näkyviin vaisulla ehdokaslistalla.

Oma Sinuhe-tutkielmani etenee vääjämättä. Puhuin aiheesta Kampin palvelukeskuksessa, vaikka kirjamessujen keskustelu oli jätettävä väliin. Nyt teksti on kriittisellä esilukijalla: ensimmäiset kommentit rohkaisevia. Ehkä tästä vielä päästään vauhtiin. Monet aiheet pyörivät mielessä ja odottavat innoitusta. Vanha runovelho ja oodien lemmenlyyrikko Ovidius ei jätä rauhaan. Yksi tietokirjakin lainaa häntä otsikossaan: Muodonvaihdoksia ihmettelee Sami Karjalainen, tosin hyönteisten, ei sentään antiikin myyttien.

Lopuksi varoitus: älkää uskoko kulttuuritoimittajien suosituksia, ainakaan elokuvien kohdalla. Kuulin Ylen Jälkinäytöksessä vahvan isänpäiväsuosituksen elokuvasta One Battle After Another. Kuulemani mukaan herkkä kuvaus isän ja tyttären suhteesta. Aihe sattuu koskettamaan. Menin ja petyin raskaasti. Tämäkö muka isästä ja tyttärestä kertova, tämä kaavamainen ja kliseinen kumousjoukon takaa-ajo- ja paukuttelukohellus kaikkine pahiksineen. Muutama minuutti lopussa oli isän ja tyttären kosketusta, kun he pyssyt toisiaan osoittaen viimein kohtaavat. Ja siitäkin tytär lähtee omille kumousteilleen. Älkää herran tähden hairahtuko. Joka tapauksessa Hyvää Isänpäivää!

8.11.2025