Panu Rajala

Heti kun muutin maalle, jouduin pirkanmaalaisen kulttuurin syövereihin. Kesäteatterit pyörivät täysillä, kaksi tärkeintä katsastin. Tapasin hienoja heri.roja Tiiliholvissa, kuuntelin kuoroja Tampere-talossa ja ihastelin Hildénin taidemuseon uusia ja vanhoja teoksia.

Yliopiston aikainen työtoveri, kamarineuvos Matti Parjanen kutsui kertomaan ns. laatujengille kirjoistani. Seurue on kuulemma Lasse Laatusen perustama, siitä nimi. Siellähän heitä oli, arvokkaita herroja sekä Matti Pitko. Muistelin mitä olen tullut kirjoittaneeksi ja höystin esitystä  kirjailijakaskuilla, joita Sillanpäästä, Viidasta ja Linnasta riittää. Tarjottiin maittava lounas ja yliopistoon liittyviä tarinoita. Kamari-Matti tunnusti kammoavansa nykymuotoista insinöörivetoista Tampereen yliopistoa. Emme panneet vastaan. Kuvassa vasemmalta Matti Heinänen, Matti Parjanen, PR, Jukka Rantala, Lasse Laatunen, Matti Pitko. Pekka Tuomola ja Tarmo Pukkila.

Erityisesti nousi esiin legendaarisen rehtorin Paavo Kolin jykevä hahmo. Sain Parjaselta hänen kirjoittamansa elämäkerran Mister Koli, oletteko kommunisti? (2020). Provokatiivinen nimi juontuu Kolin stipendiopinnoista Yhdysvalloissa Marshall Collegessa, jolloin hän tuli arvostelleeksi professorin liian kapeaa yhteiskunnallista näkemystä. Seurauksena hän joutui mcchartyismin mainingeilla FBI:n kuulusteluun, ja häntä uhkasi maasta karkotus. Suomesta pyydettiin lausunto, josta ilmeni, että  Kolin ryhmä oli 1941 tuhonnut parintuhannen puna-armeijalaisen pataljoonan Vienan Karjalassa. Kyselyt päättyivät siihen.

Muistimme samalla Erkki Auran kirjoittamaa ja ohjaamaa näytelmää Ilveilijöiden talo yliopiston teatterimontussa vuonna 2000. Ohjasin tuolloin Auran opintoja kohti väitöskirjaa, joka ei ikävä kyllä koskaan valmistunut. Näytelmän lähtökohtana oli rehtori Paavo Kolin varhain katkennut elämä, ja jotain samaa yliyrittämistä oli Aurassa kuin Kolissakin kerrotun perusteella. Aura pani minut näyttelemään William Shakespearea ylipitkään näytelmäänsä, ja kyllä siiitäkin hengissä selvittiin. Kolin kohtalo jäi minulle silloin auki, ja nyt voin tarkistaa monien asioiden kulkua Parjasen mainiosta kirjasta.

Erityisesti huvittaa Kolin opiskeluvaiheiden työantaja, Hollywoodin elokuvien puvustaja Orry-Kelly, jonka hovimestarina ja autonkuljettajana tuleva sosiologi ja rehtori sai toimia. Orry-Kelly suunnitteli mm. Marilyn Monroen tiukat mekot Piukoissa paikoissa. Sota, tiede ja draama yhdistyivät jännittävällä, lopulta kohtalokkaalla tavalla Paavo Kolin elämässä. Hänen kuolemansa arvoitusta Parjanen avaa riittävin viittein. Paras on Mauno Koiviston lausunto kaksisuuntaisen mielialahäiriön vaikutuksesta. Koli yritti niin vimmaisesti parantaa koko maailmaa, että voimat loppuivat.

Puhuttiinhan Tiiliholvissa paljosta muustakin. Yksi Kolin seuraajista rehtorina, Tarmo Pukkila, väläytteli myöhemmän ajan akateemisia näkymiä. En totisesti tunne mitään vetoa takaisin perin juurin muuttuneeseen laitokseen, jossa kaksi lastanikin entisinä aikoina opiskeli, poika tiedotusta ja tytär alaisuudessani teatteria. Ihme kyllä hän on siitä huolimatta menestynyt alalla.

Yliopiston vieressä Tampere-talossa pidettiin kuorojen katselmus, jonne oli riennettävä ennen kaikkea siksi, että Turun Aino-kuoro, jossa Salla laulaa, esiintyi. Oli hiton vaikea ajaa Tampereen läpi neljän ruuhkassa, kun rautatieaseman tunneli on blokissa ja yliopiston risteys matoi sentti kerrallaan. Jätin auton suruttomasti kielletylle paikalla ja ehdin kuin ehdinkin Aino-kuoron alkuun. Siellä istui perheen vahva edustus eturivissä jännittämässä.

Jotain jännää ja omaperäistä olikin esityksessä, varsinkin  kreikkalaista pantomiimia muistuttavassa alkunumerossa The Travelling Cirkus. Toinen oli kalevalainen rakkauslaulu ja kolmas loitsunomainen leikki. Ei tavanomaista kuorolaulua, johtajana Satu Luukkonen. Varmaan pääsi jatkoon. Kun kipaisin takaisin autolle, sen tuuulilasi kimmelsi puhtaana ilman sakkolappua!

Vielä on mainittava Sara Hildénin museon kokoelmat, joita toistaiseksi voi ihailla vanhoissa tiloissa Näsijärven rannassa. Museon uutta sijoituspaikkaa on veivattu sinne sun tänne, mutta tuskin koskaan löytyy tämän alkuperäisen veroista. Ennestään tutut maalaukset tekivät nytkin suurimman vaikutuksen Erik Enroth etunenässä, mutta uteliaana silmäilin myös uudenpaa pop-taidetta ja alakerran häkkyröitä. Liian harvoin tulee tässä temppelissä käydyksi.

Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että taidetta, laulua, teatteria ja tieteen muisteluksia on nyt ahmittu kylliksi tai melkein liikaa, joten laskeudutaanpa rauhallisesti kohti juhannusta  kaikenlaisen tarpeellisen kuten ruohonleikkuun ja savusaunan koelämmityksen merkeissä huhhei.

14.6.2025

Voin pitää itseäni Pyynikin Tuntemattoman sotilaan veteraanina. Astuin pyörivään katsomoon ensimmäisen kerran kesällä 1962 ja koin Edvin Laineen kuolemattoman jatkosodan kaikessa elävyydessään ja ryminässään. Sehän oli Laineen elokuvan live-versio, hyvin voimakas kokemus lukiolaispojalle, varsinkin tämä ihmeellinen pyörivä teatterilaitos, joka oli lajissaan uusi koko Euroopassa.

Toisen Tuntemattoman sovitin jo itse samalle näyttämölle kesällä 1997, Kalle Holmberg ohjasi väkevin kääntein, aggressiivisesti kuin hampaat irvessä varoen huolellisesti kaikkia isänmaallisia painotuksia. Laineen versiotahan moittiin radikaalilla 60-luvulla liian hauskaksi, olisi vaadittu enemmän sodanvastaisuutta. Veikko Sinisalo lähti jopa lätkimään Lahtisen roolista vastalauseena silloisen ohjauksen ja koko esityksen tyylille. Kalle tahtoi näyttää, että sota on raakaa ja siitä on leikki kaukana.

Nyt koitti sitten kolmas kerta. Päivä on tehnyt monta kierrosta, ja taas ollaan uudessa aatteellisessa ilmanalassa. Sota lähituntumassa Ukrainassa vaikuttaa ilman muuta esityksen välittymiseen ja myös sovitukseen ja ohjaukseen. Nyt ei enää kaihdeta patrioottisuutta, vaan soditaan ihan tosissaan kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta. Kesäteatteri tekee yhteistyötä Tammelehvän Perinneliiton kanssa, esitys alkaa oikean veteraanin Aimo Reinikaisen muistolla ja lopussa sama veteraani tuodaan näyttämölle. Aito kädenojennus tekee liikuttavan vaikutuksen.

Antti Mikkola on ottanut Pyynikillä ohjat käsiinsä ja näytti jo Pohjantähden tulkinnallaan, kuinka raikkaasti ja uskottavasti Linnaa voidaan vielä nykypäivänä esittää. Nyt on siitä jatkettu, otettu kapula käteen; 90-luvulla vedimme koko Koskelan perheen kaaren, kaikki Pohjantähden kolme osaa ja Tuntematon päälle. Nyt selvitään vähemmillä näytöksillä, mutta sama kaari tulee jotakuinkin täyteen. Voi sanoa, että 70-vuotista taivaltaan juhliva Pyynikki elää taas voimiensa parhaita päiviä.

Tässä kolmannessa sodassa minuun vaikutti eniten esityksen läpäisevä rehti ajatus: nyt kuvataan sodan ydintä, miesten saavutuksia, kestämistä ja kärsimyksiä silmästä silmään ilman mitään ylimääräisiä teatteritemppuja. Tutusti kajahtavia repliikkejä on taas hauska kuulla, mutta nyt niissä on jotenkin nuorekas, miltei poikamainen henki, huumori on tallella, vaikka se lopussa tukehtuu itkuna kurkkuun. Sodan häviössäkin on silti katkeran lohdullinen selviytymisen värinä. Tosin nämä sotilaat eivät enää ole ”aika velikultia”, Linnan loppulause on pyyhkäisty kai liian sovinnollisena.

Yhtenäisestä joukosta on vaikea ja turhaakin eritellä monia sotureita. Kantava hahmo on tällä kerralla pataljoonan komentaja, majuri Sarastie, jota Aimo Räsänen esittää isällisen vakuuttavasti. Hän toimii samalla kertojana ja tilannekatsauksen antajana. Hyvä ja selventävä ratkaisu, enää ei upseereita panna halvalla, kuten joissain tulkinnoissa. Myös Sarastien ja Rokan välinen mittely sotilaskurista on puolueettomasti kuvattu, vaikka katsojan (ja kirjailijankin) sympatia on aina Rokan puolella. Tommi Raitolehto on erinomainen, voimakas, puolensa pitävä pientilallinen Kannakselta, joka lähti mielellään sotaan valtaamaan kotitilaansa takaisin.

Kolmantena hahmona mieleen jää Paavo Kinnunen alikersantti Lahtisena: kunnon hämäläistä jurnutusta, oppositiomielialaa ja lopulta sankarillista uhrautumista. Kaiken tuon hän saa esiin lyhyissä kohtauksissaan. Monilla näyttelijöillä on varmasti ollut tekemistä maineikkaiden edeltjiäen jälkiä taivaltaessaan. Kaikki pitävät kutinsa, vaikka eivät aina kovin vahvasti joukosta erotukaan. Jo Holmbergin Pohjantähden ja Tuntemattoman  veteraani Jyrki Mänttäri urakoi nyt peräti kuudessa roolissa. Kaiketi ainoa, joka on ollut kaikissa mukana. Väkeä on muuten riittävästi, jotta sodan vaikutelma teatterinomaisesti toteutuu.

Suuri osuus onnistumiseen on myös Kimmo Sirénin pelkistetyllä lavastuksella, aluksi vähän oudoilla monttuhäkkyröillä, jotka kuitenkin toimivat yllättävän hyvin. Jaana Aron pukusuunnittelu on huolellista, ajan mukaista – eihän tässä aiheessa oikein varioidakaan voi. Eipä voi sovituskaan lähteä omille teilleen, Sami Keski-Vähälä poimii joutuisasti esiin tutut kohtaukset. Kiitos äänisuunnittelija Sami Silénille dokumentaarisista kuulokuvista, rintamareportteri Pekka Tiilikaisen autenttista ääntäkin kuullaan.

Tässä kesän esitys, jota voi suositella kaikille, erityisesti nuorelle polvelle, jolle se antaa varmaankin paljon mietittävää. Muistuupa mieleen LIFE-lehden reportteri, joka kävi katsomassa Laineen tulkinnan 60-luvulla. Hän ihmetteli, mikä on tämä kansa, joka istuu neljättä tuntia kovilla puupenkeillä sateessa ja tuulessa, nauraa ja taputtaa nähdessään, kuinka Neuvostoliitto voitti Suomen sodassa. Nyt ovat painopisteet parin piirun verran muuttuneet: nyt vakavoidutaan ajattelemaan, kuinka Suomen olisi käynyt, elleivät nämä miehet olisi maan puolesta taistelleet.

12.6.2025

Mikä on farssin tekniikka? Usein puhutaan ajoituksesta, mutta tarvitaan muutakin. Hirveä vauhti on valttia, mutta onko se välttämättömyys? Voihan farssissa olla sisältöäkin. Sehän voi jopa paljastaa kipeitä tulehduksia yhteiskunnastamme.

Näitä tulin miettineeksi, kun katselin Tampereen Komediateatterin ensi-iltaa, Michael Cooneyn railakasra farssia Ilmasta rahaa Panu Raipian ohjaamana. Siitä kesäteatterikausi taas alkaa. Komediateatterin avaukset ovat kuin Tampereen teatterikauden kevätjuhlia, ensi-iltoihin kerääntyvät ”kaikki”. Ilokseni saan edelleen kutsun, kun olen yhden menestysnäytelmän teatterille kirjoittanut. Ehkä uutta odotellaan?

Tämä Cooneyn farssi on sikäli poikkeuksellineni, että siihen on piilotettu pikkuisen asiaakin. Pääjehu, jota näyttelee Eppu Salminen todella pontevasti, keinottelee Kelalta tukirahoja erilaisin huijauksin. Hänen monitasoiset salailuyrityksensä käynnistävät hillittömän väärinkäsitysmylläkän, jonka vauhdissa pääasia tahtoo välillä hukkua. Mutta loppuun päästään silti äkillisessä rehellisyyden puuskassa.

Näytelmä on esitetty äskettäin Helsingin Kaupunginteatterissa ja viimeksi täällä Tampereen Komediassa vuonna 2004. Silloiset näyttelijät Pekka Autiovuori, Marjukka Halttunen, Heikki Nousiainen ja Eija Nousiainen olivat nyt katsomossa in corpore.  Ilmeisesti tämä juttu on edelleen ajattomasti pureva tukihuijausten paljastushurjastelu.

Eräs piirre pistää silmään. Aivan kuten Kyösti Niemelä tänään Hesarissa muistuttaa George Orwellin sanoin: farssit tekevät harvoin myönnytyksiä jättämällä pois seksuaaliset viittaukset. Yleensä näemme housujen putoilevan ja sängyn alta löytyy rakastajia, uskaliaista sanaleikeistä puhumattakaan. Tässä Cooneyn yhteiskuntakriittisessä mellakassa tällaiset loistavat miltei poissaolollaan aivan kuten Hesarissa arvioidussa P.G. Wodehousen teoksessa Psmith ratkaisee. Cooney nostaa nyt ydinmehun kiivaasta toiminnasta eikä alapäähuumorista. Hänen tämänkertainen farssinsa on enimmältä seksistä puhdas kuin vasta pesty sherrylasi jatkaakseni Orwellin/Niemelän kielikuvaa. Silti naurut raikuvat.

Joskus vain tulee mieleen, voisiko toimintafarssin silti rytmittää joillakin suvantokohdilla vai täytyykö täyden höyryn olla päällä koko ajan. Panu Raipia painaa kaasua alusta loppuun, ja hyvin näyttelijät pysyvät Salmisen johdolla kyydissä mukana. Suurin yllätys minulle oli Janne Katajan muhkean moni-ilmeinen suoritus. Hän harjoitteli osaa jo Helsingin Kaupunginteatterissa ja pääsee nyt täysillä loistamaan. Miehen pukeutuminen naiseksi on tosin farssien ikivanha traditio aina rintamakiertueista ja Piukoista paikoista alkaen.

Hauska oli huomata myös, että Hämeenkyrön kasvatti Maija Siljander on vaivihkaa varttunut salskeaksi näyttelijäksi, kun muistan hänet pikkulikasta alkaen. Tom Lindholm säilytti nyt kuminaamansa arvokkaasti peruslukemilla hautausurakoitsijan roolin edellyttämällä tavalla. Hurja on Heidi Kiviharjun viimeinen ilmaantuminen katolta näyttämölle. Kaikki pitävät kutinsa tässä villissä, mutta kurinalaisessa menossa. Kyllä viihdyimme.

Seuraavaksi vähän painokkaampi jysäys: kolmas Tuntematon Pyynikillä odottaa lähtömerkkiä uuteen rynnäkköön. Sitä ennen heleää helluntaita kaikille.

8.6.2025

Sotaa on käyty lähes kuusi vuotta eikä rauhaa näy. Ateena ja Sparta eivät saa selvää toisistaan. Spartalaisten taktiikkana on hävittää Ateenan ulkopuolista maaseutua, niin että viljelys käy mahdottomaksi ja elintarvikkeet loppuvat. Päälle tulee vielä ruttoepidemia. Miltei tämänpäiväistä tunnetuissa paikoissa.

Epätoivoisessa tilanteessa Dikaiopolis-niminen miekkonen päättää Ateenassa ryhtyä yksin rauhanneuvottelijaksi. Hänen tavoitteensa on solmia rauha edes Spartan ja oman perheensä välille, kun ateenalaisista ei ole apua. Hän sukkuloi suhteita sinne ja tänne, hänen individualistinen pyrkimyksensä näyttääkin etenevän, kunnes kaikki menee kirjaimellisesti perseelleen.

Pysyvä rauha oli yhtä mahdoton 430 vuotta ennen ajanlaskumme alkua kuin se on nyt 2025. Sota on sodittava loppuun ennen kuin rauha laskeutuu jos silloinkaan. Dikaiopolis on oman aikansa Ahtisaari, tosin ilman mitään valtuuksia.

Luen Aristofaneen huimaa näytelmää Akharnalaiset Vesa Vahtikarin suomennoksena. Verrattoman huvittavaa luettavaa! Dikaiopolis yrittää käännyttää kansankokousta puolelleen, mutta vastakaikua ei kuulu. Hän turvautuu mielikuvituksellisiin konsteihin. Saadakseen pontta palopuheilleen hän päättää esiintyä kerjäläisenä. Hän painelee lainaamaan asiaan sopivaa puvustusta itseltään Euripideeltä.

Tämä on jokseenkin yhtä hullu idea kuin jos Kari Hotakainen panisi näytelmänsä päähenkilön pummaamaan tarvikkeita Aleksis Kiveltä. Tosin Euripides oli näytelmän aikaan vielä elossa ja yrittää kaikin keinoin päästä eroon tunkeilijasta. Lopulta Dikaiopolis saa häneltä riistetyksi niin hataran rääsyn, että hänen falloksensa näkyy reiästä. Komeus herättää kokouksessa ansaitsemaansa huomiota, mutta näinkään hyvällä varustuksella neuvottelut eivät edisty.

Nyt on varoitettava Aristofaneen tulevia lukijoita. Hänen näytelmänsä ovat suorasukaisten suomennosten valossa pohjattoman riettaita. Vuoropuheet vilisevät rivoja viittauksia, kullit ja perseet kukkivat. Miehen tappi, seisomassa tai ei, on näköjään herättänyt katsojissa loputonta riemua. Samalla naissukua pannaan raskaasti halvalla, varsinkin ikääntyneitä viehätyksensä kadottaneita kaunottaria. Naisilla ei tietenkään ole kokouksessa sananvaltaa.

Heidän tehtävänsä on toisaalla. Loppukohtauksessa Dikaiopolis saapuu tapaamaan lähettiläitä ympärijuovuksissa tanssijattarien saattamana. Heidän tehtävänsä on pidellä hänen kullistaan.”Tarttukaa kiinni, rakkaat tanssijattaret!” Haavoittunut soturi Lamarkhos kannetaan näyttämöltä. Rauhanneuvottelija Dikaiopois poistuu viinileiliä heilutellen ja huutaen kuoron kanssa hurraata voittajille.

Sivistynyt aikamme voi kauhistella tällaista kielenkäyttöä. Kun koulussa opettelimme kreikkalaisia klassikoita, emme voineet kuvitella, millaista tyyylilajia tämänkin tyypin kuuluisat komediat edustavat. Aristofanes pilkkaa aikansa poliitikkoja aivan hervottomilla sutkauksilla. Hänen henkilönsä laukovat sellaisia herjauksia tunnetuista kansalaisista, että aikamme some ei pahimmillaan yllä lähellekään. Valitettavasti emme voi enää tunnistaa kaikkia satiirin vivahteita, vaikka suomentajien selitykset tarjoavat auliisti apuaan asiassa.

Kuten kirjan taustaesseistä todetaan, meidän aikamme me too -kampanjan tilkitsemät tajunnat saavat tervetullutta tuuletusta Aristofaneen härskissä käsittelyssä. Mikään ei näytä hänen teattterissaan olleen pyhää. Jumalat saavat kyytiä yhtä lailla kuin ilonaiset, vammaiset,  sairaat ja kaikenlaiset surkimukset maan päällä. Oliko näillä revittelyillä tervehdyttävä vaiko sairastuttava vaikutus ateenalaisiin katsojiin? Vaikea enää päätellä. Minkäänlaista sensuuria ei ainakaan tunnettu eikä hyvistä tavoista ollut kuultukaan. Kansanomaisina pakoputkina nämä räävittömät piereskelyt varmaankin hyvin toimivat.

Kustannusyhtiö Teoksen uljaan klassikkosarjan Aristofanes julkistettiin viikolla Tekstin talossa. Kuusi näytelmää on sumeilematta suomennettu, kääntäjinä kova joukko: Maarit Kaimio, Liisa Kaski, Tua Korhonen, Tommi Nupponen, Erkki Sironen ja mainittu Vesa Vahtikari. Kaikki ennen suomentamattomia näytelmiä, kaikki perinpohjaisesti esiteltyjä ja selitettyjä. Odotan vesi kielellä sellaisia tuttuavuuksia kuin Rauha, Naisten kansankokous ja Rikkaus. Tuntuvat jo otsikoiden perusteella hyvinkin ajankohtaisilta ravisteluilta.

Käyntini jälkeen luin, että Tekstin talo on taloudellisissa vaikeuksissa. Se vaikutti mutkattomalta kohtauspaikalta. On toivottava, että vaikeudet selviävät ja jatkossakin järjestetään yhtä innoittavia tapahtumia kuin tämän antiikin järkäleen (855 sivua) mainio esittely.

7.5.2025

Siellä olivat kaikki vanhat rööperiläiset, jotka vielä ovat hengissä. Kulmakunnan kunkun Tom Sjöbergin elämästä kertova kirja julkistettiin Punavuoren Ahvenessa, joka oli ennen Kannu. Oltiin keskellä Rööperin legendoita Punavuorenkadun ja Albertin kulmassa. Kaverit morjestivat Tomppaa, gimmat kilvan halailivat. Haikeus häivähti, kun ajattelin kuinka vähiin ovat omat käyntini kulmakapakkaan jääneet.

Ilmankos Tomppa lausui syyttävästi, kun hain nimmarin kirjaan: ”Missä sä olet piileskellyt?” Näillä kulmilla, mutta liikaa omissa oloissani, myönsin. Joskus poikkeilin miehen kuulussa King’s Sexissä Roballa. Kuulin muutaman mehevän tarinan ja ajattelin, että näitä pitäisi kuulla lisää, mutta muut aiheet veivät. Nyt Lamppu Laamanen on pistänyt niitä pitkän joukon kirjaan Rööperin katupoika, 319 sivua, Docendo.

Totta puhuen elin kaukana siitä maailmasta, jossa Sjöberg ja hänen konnakaverinsa rötöstelivät. Kun nämä tappelivat kulmilla, myivät viinaa ja  salakuljettivat pornoa maahan, minä kävin rauhassa oppikoulua ja pelasin jalkapalloa. Mutta aina mulla oli jokin tuntuma kovien kundien elämään, jota vähän ihailinkin. Siellä opittiin kadun lait ja väisteltiin poliiseja. Puukot heiluivat, aseita oli ja välillä tuli vainajia.

Kirja on vähän luettelomaisesti koottu Tompan kokemuksista, jotka ulottuvat Rööperistä Floridaan, Singaporeen ja Thaimaalle. Väkeä tulee ja menee, naisia riittää ja rahaa kertyy kasapäin. En tiennyt, että Tomppa oli näin monessa mukana, järjesti nyrkkeilymatsejakin ja heilui ties keiden kanssa. Mikko Niskanen asui King’s Sexiä vastapäätä Roballa, totta kai hänenkin piti sekaantua Tompan touhuihin. Minäkin joskus Ballantinesia Mikolle kuljetin, kun filmiasioista neuvoteltiin, ja talkkari sanoi porttarissa: ”Jaha näkyy olevan entinen merkki.”

Roistoja, kaunottaria, julkkiksia ja huijareita kirjassa vilisee, monsieur Mosse keskimmäisenä keekoilijana, mutta kehenkään ei oikein pysähdellä. Monet asiat kuitataan viitteellisesti, ja tuntuu että paljon jää vieläkin kertomatta, vaikka pari kirjaa on ennenkin tullut näiltä kulmilta. Tomppa on lopulta pehmeä ja herrasmiesmäinen kertoja, suojelee monia. Syyllisyydentunto ei häntä paljon paina, vankilaan Ritva Santavuori passitti hänet vain kerran, ja silloinkin Tomppa järkkäsi  tilanteen itselleen mahdollisimman edulliseksi.

Kulttuuriväkeä kirjassa edustavat Mikon lisäksi mm. Jomppa Ojaharju, Spede, Vesku Loiri, Eino Grön, muutamat muut näyttelijät ja laulajat, Saarikoski vain vilahtaa, samoin Kalevi Sorsa. Korkein vierailija Tompan klubissa King’s Kakadussa oli ”Suomen syöjä” Zhirinovski, mutta Mike Tysonia ei saatu Suomeen. Täällä pyöri 1900-luvun lopulla vilkas alakulttuuri, josta roiskeita räiskyi iltapäivälehtiin ja Hymyyn, mutta paljon on vieläkin tuntematonta. Joku näistä vielä kokoaa täydemmän historiikin.

Kerran olin Rööperin kävelyllä, ja silloinkin seurue pysäytettiin King’s Sexin eteen ja Tom Sjöberg tuli kuin tärkeä nähtävyys ulos kertomaan näistä kulmista. Oman elämänsä monumentti hän on ja ihme, että vieläkin hengissä. Laamasen kirja on rosoinen ja huolimaton, mutta samalla elävä. Purkautuvaa puhetta riittää. Kieli on katujen slangia, alan ammattisanastoa, välistä katkeraa kuittailua tai viileää vittuilua. Rööperi-elokuvan Tomppa panee matalaksi, se ei kuvaa oikeata Rööperiä. Lampun kirjan lehdiltä se löytyy aidommin.

Tämä vei nyt huomion, vaikka piti kirjoittaa Palmu-kävelystä, johon Eirassa ja Kaivarin nurkilla osallistuin. No rikoksiin tämäkin liittyy. Risto Raitio veti rouhean asiantuntevasti, Waltari-seura järjesti. Onkohan mitään elokuvia meillä tutkittu niin tarkasti kuin näitä Palmuja, jokaista tapahtumapaikkaa ja klaffivirhettä myöten. Tuskin arvasi Kassila, millaisen fanituksen kohteeksi elokuvat nousivat Waltarista puhumattakaan, joka nöyrästi toisen romaanin jälkeen luopui jatkamasta Palmuja, koska kustantajan mielestä salapoliisiromaanit eivät olleet oikein sopiva harrastus ”vakaviin päämääriin pyrkivälle kirjaiijalle”. Sittemmin tuuli kääntyi ja filmarit halusivat pusertaa kirjailijasta lisää Palmuja. Yksi tulikin ja toinen torso, vielä yksi ilman Waltarin myötävaikutusta.

Korkeakulttuuria edustakoon Sibelius-viuluskaba, jonka finaalit katsoin herkeämättä alusta loppuun. Joskus olin jopa paikan päällä. Suuri nautinto on taiturimainen viulun soitto, jota ei voi kuin henkeään pidätellen ihailla. Tosin omat suosikkini jäivät hännille, kun Aasia jyräsi. Jäin myös miettimään Etelä-Korean vahvaa esiinnousua monella areenalla: nyt Sueye Parkin voitto, äsken kirjallisuuden Nobel Han Kangille ja muutama vuosi sitten parhaan elokuvan Oscar Bong Joon-hon  Parasitelle. Mikä lie korealaisen kulttuurirynnistyksen salaisuus?

30.5.2025

Juhlaviikoista päästiin, ja kyllä helpottaa. Euroviisut on tas kertaalleen harmiteltu ja väärin äänestetty. Kauhea Israel masinoitiin joillakin maanalaisilla voimilla kakkoseksi! Kun kunta- ja aluevaaleissakin 121 154 tyyppiä äänesti hylätysti päin seiniä, pitänee järjestää yleinen äänestyskoulutus kansalaisille ennen seuraavia koetoksia.

Suomen leijonat tippuivat parin hienon trillerivoiton jälkeen paluulennolle. Ei tullut 30-vuotisjuhlavoittoa. Tanska näytti, millaisia ihmeitä voi järjestää kun oikein hyggesti lykästää. Pitänee sittenkin katsoa vielä jokunen matsi vailla erityispaineita. On aina hauskaa, kun David linkoaa Goljatin laulukuoroon. Kukaan itseään kunnioittava asiantuntija ei olisi veikannut Sveitsiä ja Tanskaa loppukahinoihin.

Hesari kampanjoi alusta saakka Suomen tämänvuotista joukkuetta vastaan. Erityisesti valmentaja Antti Pennanen oli  maalitauluna, ja nyt lehti on jo päättänyt erottaa hänet. Jääkiekkoliitolla tuskin on siihen mitään sanomista. Vaikka Suomi voitti kuusi ottelua kahdeksasta, jälki oli lehden mielestä rumaa. Pennasen kimppuun käydään tänään jo henkilöön osuvin tölväyksin. Arvotonta touhua on jääkiekkojoukkueen valmentaminen, kenkää tulee nopeasti. Pannaan vaan Raipe Helminen remmiin, niin hänenkin karismansa himmenee hetkessä.

Jotenka on kiva kääntää huomio ihan muihin asioihin. Ajattelin että viisujen ja lätkän tuottama ahdistus kaipaa jotakin keventävää remellystä. Niin painelin elokuviin katsomaan, kuinka perinteinen sahti vaikuttaa feminiinisiin kansanjuopottelijohin. Teemu Nikin ideoima ja ohjaama Sata litraa sahtia näyttää, että naiset pystyvät kunnostautumaan tälläkin miehiseksi mielletyllä alalla. 

Varmaan minäkin olen niellyt elämäni aikana satakunta litraa sahtia, mutta en vielä hyvässä Hämeenkyrössä ole tavannut elokuvan naisten veroisia pämppäilijöitä. Sysmässä on näköjään eri meininki kuin jähmeässä Satakunnassa. Siellä sahti on kunnioitettu viisasten juoma, eikä kenenkään mieleen pälkähtäisi varastella ja upotella sahtipäniköitä tai survaista sahdinpanijaa vesurilla päähän. Tapansa kullakin. Lienee maakunnallisia eroja niin sahdin laadussa kuin käyttötavoissa.

Tämän piti oikeastaan olla hauska elokuva, mutta en kuullut salista yhtäkään  naurahdusta. Itse hymyilin yhdessä kohtaa, vaikka join eneimmäistä kertaa elämässäni olutta elokuvan aikana päästäkseni oikeaan vireeseen. Hukkaan meni. On myönnettävä, että Elina Knihtilä ja Pirjo Lonka näyttelevät itseään säästelemättä sahtiuhoa ja sen jälkeistä krapulan tuhoa. Juoneen punotaan selventävä perhekohtainen tragediantynkä, mikä kai motivoi pohjattoman humalahukutuksen. Joten ei tämä ihan sahdin mainoksestakaan käy, niin kelpo aine kuin se onkin oikein nautittuna.

Humalan kuvaaminen on suomalaisen draaman lempiaihe alkaen Nummisuutarin Eskon nousuhumalasta ja veljesten joulunvietosta Impivaarassa. Aina näissä käy huonosti, mutta hauskaakin on. Aleksis Kivi innostui vielä näytelmässään Oliviretki Schleusingenissa lisäämään höyryä olutvetoiseen sotaretkeen. Pasifistinen sanoma tuskin enää tepsisi, kun sotilaita nimenomaan yllytetään surmatöihin viinan voimalla.

Aikamme sotanäyttämöiltä kuuluu niin hirveitä uutisia, että en menisi nyt neuvomaan ketään, kuinka tulisi toimia. Maanpuolustuskurssiyhdistyksen tilaisuudessa ulkominsteri Elina Valtonen piti hyvän ja selventävän esitelmän, eikä sihen ole mitään lisäämistä. Sukkuloikoon Stubb nyt siellä kulisseissa rauhan eteen minkä voi, mutta pahalta näyttää kaikilla rintamilla.

Taidan siirtyä sesteisemmille esteettisille elämänaloille ja voisin selvittää vihdoin pari näyttelyä. Särestöniemet pitäisi nähdä ja muistella samalla, kuinka hän rysäytti Timo K. Mukan ja jonkun kaverin kanssa mustalla Volgalla Kittilään kuvauspaikalle, kun Maa on syntinen laulu eli kriittisiä hetkiään. Melko nousuhumalainen visiitti ei ilahduttanut ohjaaja Rauni Mollbergia. Mukka ei sen jälkeen kauan elänytkään, ja nyt annoin sisätautien professori Jukka Mustosen tehtäväksi selvittää, miten ihmeessä mies kuoli infarktiin 29-vuotiaana! Mustonen on erikoistunut kirjallisuuden ja lääketieteen välisiin suhteisiin, julkaisut aiheista pari teostakin, joten perästä kuullaan. Reidar eli kauemmin, vaikka uhosi sillon 1973, kuinka hän ”pölkhää kaamosta” ja haluaisi karata etelän maille kuolemaan.

Muutakin taidetta on tarjolla, Lallulan juhlanäyttelyä ja Ateneumin naiskuvia, joissa ensimmäkseen kai mallit esiintyvät selvin päin. Lisäksi Helsinki on tulvillaan viulunsoittoa, on Sibelius-kilpailut, jonka taannoinen voittaja Pekka Kuusisto esitteli juuri virtuoositaitojaan Sebastian Hillin modernin teoksen tulkkina. Ja Linda Lampenius tekee upeata come backia. Hei, maailman parhaat nuoret viulistit kokoontuvat hyvään Helsinkiin. Joten ylös, ulos ja taiteesta nauttimaan!

24.5.2025

Kiitos hyvistä tarkennuksista. Aivan oikein: Pasi Nurminen kompuroi vasta vuoden 2011 MM-kisojen paluulennolla, ei suinkaan 1995, kuten jutustani olisi voinut käsittää. Asiaa se ei muuta. Jääkiekkoilijat ovat kovaa porukkaa ja kohentavat taas peliään, Slovenia sai päihinsä että raikui.

Mutta nyt euroviisut jyräävät kaiken muun hengen ja ruumiin toiminnan. Olen auttamatta minäkin hurahtanut KAJ-yhtyeen ihailijaksi. Vöyrin pojissa on aitoa ja rentoa huumorimeininkiä. Lisäksi saunan mainostaminen tekee terää, vaikka ruotsalaisten kiuaskiville meneekin. Ehkä oppivat sielläkin kunnolla saunomaan, muusta Euroopasta puhumattakaan.

Arja Saijonmaa on ollut hyvä saunasanoman saattaja, joten on paikallaan, että hänet viisussa mainitaan. Ei tainnut koskaan olla meidän eikä Ruotsinkaan euroviisuedustajana, mikä on väärin. Elämäni biisissä hän on vedellyt joitakin vanhoja viisuja, Rautavaaraakin, todella komeasti.

Täällä Kyrössä euroviisuihin suhtaudutaan melko maltillisesti. Tuskin rynnätään torille, vaikka Suomi saisi kaksoisvoiton. Naapurini Tauno sanoo sulkevansa telkkarin heti, kun Erika alkaa vääntelehtiä. Turhan ilmeisiä vaikutteita esityksessä onkin pornoklubien tankojumpasta. Sitä paitsi naiskorkeushyppääjillä näkyy peppua enemmänkin kuin Erikan taivutuksissa.

Siitä tuli mieleen Jälkihiki, joka taas ytimekkäästi analysoi lätkäkisojen tapahtumia. Taitaa tosiaan olla kuten Bubi Wallenius vakuutti, että lätkämestaruus 1995 oli historian ensimmäinen merkittävä joukkuevoitto Suomelle. Siihen  asti urotekoja tekivät yksilöurheilijat. Joukkupelaajien ja yleensä pelien suosio kertoo muutenkin kulttuurin ja myös kansallisen mentaliteetin muutoksesta.

Vähän tuolla perunamaata kunnostelin ja toukoja tutkiskelin. Huomenna voisin iskeä töihin. Marja-vainaan veli Artsi soitti ja ilmoitti muuttaneensa Törmälle, varma kesän merkki. Tauno oli vienyt hänelle heti puukuorman, jotta mökki lämpiäisi. Hyvä muuttosää auttaa lämmityksessä. Mikäs minun on ollessa, maalämpö hohkaa tasaisesti ja huolettomasti.

Olen nyt lukenut loppuun Antero Kaasalaisen muistelmateoksen toisen osan Aikuistunut evakkopoika. Iskevämmänkin nimen olisi Antero voinut sille laittaa. Kirja kertoo nimittäin pieniä eloisia väläyksiä Kyröskosken tehdaskylän elämästä 1960-luvulta tälle vuosituhannelle. Ajankuvauksena se on valaiseva, joskin aika varovainen. Paperitehtaan työn arjesta siinä on mukavia juttuja, Kyröskoski näyttäytyy ehjähenkisenä tehdaskylänä, missä kaikista pidettiin huolta ja läheiset suhteet vallitsivat. Ristiriitoja ei juuri ilmene, vaikka niitä varmasti olikin.

Kirjassa on samaa sanomaa kuin Matti Pitkon lausahduksissa äsken tv-ohjelmassa Raha-Suomi. Siinä Matti kuvaili nuoruutensa Valkeakoskea Vatikaanin tapaisena ”valtiona valtiossa”, jossa Juuso Waldenin isällinen hegemonia sääteli ihmisten elämää talojen värityksiä myöten. Yt-neuvotteluja ei tunnettu eikä väkeä irtisanottu. Jos tehdas meni huonosti, osa porukkaa pantiin siivoamaan.

Kaasalaisen kirjan mukaan Kyrollakin pantiin tuloksen heiketessä ylimääräistä väkeä vilttiketjuun odottamaan parempia aikoja. Jotakin askarreltavaa niille aina keksittiin. Mutta sitten kun alkoi mennä todella huonosti, tarvittiin jo kovempia otteita. Johtoon kutsuttiin Kai Matikainen, jonka tehtäväksi tuli nostaa kriisikuntoon vajonnut tehdas  jaloilleen. Anterokin pelkäsi jo työpaikkansa puolesta. Kovasta kuurista syntyi tulosta, Matikaisen terveys siinä taistelussa romuttui, mutta tehdas pyörii vieläkin, tosin kovasti ohentuneena.

Tulee suorastaan haikea olo, kun lukee Anteron kuvauksia kunnollisesta, vaatimattomasta elämänmenosta, jossa kaikki edistys, niin oman auton kuin tiskikoneen hankinta, lisäsi elämän onnea tavalla, joka nyt tuntuu etäiseltä ja miltei kadehdittavalta. Riipaisujakin Kaasalaisen perhepiiriin kuului, varsinkin tyttären parantumaton sairaus. Senkin yli mentiin iloisella elämänuskolla. Alkaa tuntua siltä, että Suomi oli maailman onnellisin kansa jo puoli vuosisataa sitten – ja varsinkin silloin.

Uskon että Anterokin on KAJ:n vankka kannattaja, niin hartaasti hän kuvailee itse tekemänsä savusaunan nautintoja. Minuakin Antero neuvoi, kun meille tehtiin tuota Voipaannokan savusaunaa, ja hyviä vihjeitä saan vieläkin alan mestarismieheltä.

Nyt ei auta muu kuin odottaa huomisiltaa, kerätä voimia valvomiseen, varata pientä evästä ja keskittyä niihin suurella melskeellä rummutettuihin viisuihin.  Vain pohjoismainen kaksoisvoitto kelpaa meille, mutta parasta varautua myös pettymyksiin. Piru niistä Euroopan äänestäjistä tietää. Muita suosikkejai ovat hätäisen katselun perusteella Ranska, Kreikka ja Israel (puhtaasti musiikillisesti). Saas nähdä kuinka käy, buuauksiakin kuullaan.

17.5.2025

Vähän pahastuin, kun Kari Enqvist Kulttuuriykkösen keskustelussa leimasi Suomen voittoisat maailmanmestarit örveltäviksi junteiksi. Heidän riemuvoitostaan on kulunut 30 vuotta, hyvin muistan silloiset tapahtumat. Jos maalivahti Pasi Nurminen kompastuikin lentokoneen rappusissa, ei sen perusteella voi koko joukkuetta mollata eikä varsinkaan koko lajia. Suuren uroteon pojat olivat tehneet. Jos he vähän kuohuviineissä olivatkin, niin so what. Juomansa ja riemunsa he täysin ansaitsivat.

Minulla on silloisista juhlista omakohtainen muistikuva. Pyynikin Kesäteatteri täytti samana keväänä 50 vuotta ja juhlat pidettiin Hotelli Rosendahlissa. Olin isäntänä johtokunnan puheenjohtajana. Samaan hotelliin rynnistivät kultaleijonat omalla juhlakiertueellaan. Saatoimme hauskasti yhdistää teatterin ja jääkiekon. Loikin muiden mukana tanssilattialla, kun juhlapytty kiersi mieheltä miehelle. Olen tanssinut MM-pokaali sylissäni!

Juttelimme lähemmin Raimo Summasen kanssa. Siinä on fiksu kaveri, osoittautui jopa lukumieheksi. Takaiskujakin hänellä on ollut sen jälkeen, mutta seuraan myötätunnolla vaiheitaan. Eivät jääkiekkoilijat ole keskimäärin mitään remeltäviä tolloja. Peli vaatii älyä, silmää ja äärimmäistä ruumiinhallintaa. Taktiset kuviot on huippuunsa kehitetty. Jos he ensimmäisen maailmanmestaruuden saavutettuaan repesivät,  se oli vain oikeus ja kohtuus.

Tietysti esikuvilla on vastuunsa nuorison edessä. Julkiset lipsahdukset pannaan ilkkuen merkille. Kun Kekkonen kompuroi lentokoneen portaissa, sitä ei kansalle näytetty. Niinkin voi menetellä. Yleensä urheilijat ovat voitonjuhlissaan käyttäytyneet hyvin, reteästi ja reilusti. Sulkeutunut kansanluonne purkautuu, hyvä niin. Hiihtäjillä ei ikävä kyllä ollut paljon ilon aiheita talven MM-kisoissa.

Eilinen matsi Itävaltaa vastaan ei lupaa suuria, vaikka voitto tulikin. Parhaimmillaan peli oli kuitenkin sähäkkää ja alussa tuloksellista. Siitä kun vain parantavat ja jaksavat loppuun saakka. Media yrittää parhaansa lannistaakseen kokematonta joukkuetta jo etukäteen, paras kun eivät lue juttuja. Antti Pennasen jännittyneelle tulikokeelle toivoo menestyksellistä laukeamista. Mestaruutta ei tosin voi joka kerralla havitella.

Hyökkäys Tolvanen vastaan Tolvanen Itävallan maalilla oli matsin huippukohtaus! Veljekset ottivat mittaa toisistaan eri maitten joukkueissa. Antero Mertaranta sen hyvin oivalsi selostuksessaan. Häntä saamme kai kuunnella viimeisiä kertoja. Selostajan valtteja ovat rautainen asiantuntemus, nopea havaintokyky ja konekiväärimäinen sanavalmius. Edeltäjiä alalla ovat Paavo Noponen ja Raimo Häyrinen, kaikki ylittämättömiä sanataitureita.

Jääkiekon valtikka kotimaan liigassa liukui itäiseen Suomeen. Nyt sinne tunkee jo TikTok ja mitä vielä. Kuopiolla on peliperinteitä Aulis Rytkösestä alkaen, mutta millä ihmeen kummalla savolaiset nyt kahmivat mestaruuksia niin futiksessa kuin lätkässä. Jopa Tampere päästi valtikan hanskoistaan. Eniten ihmetyttää Stadin joukkueiden alamäki. Mikä riivaa Klubia ja IFK:ta, ennen niin ylpeitä joukkueita. Sinänsä on terveellistä, että maakunta rynnistää. Keskusta nousee alhosta samalla rytinällä.

Median juhlaviikko alkaa, on lätkää ja euroviisuja. KAJ kahmii kaiken suosion, vaikka muut voittaisivat. Aitoa kansanomaista iloa on hauska katsella ja kuunnella. Erika vilauttaa takapuolta ja naisenergiaa. Kaikkea tulee katseltua vaikka ei aikoisi. Kirjallinen ystäväni ei seuraa urheilua eikä kevyttä musiikkia, ei omista talevisiota eikä muita taskukanavia. Voi, hän jää paitsi kansallisista iloista. Mitä hänelle jää? Lintujen laulu ja lehtien puhkeaminen. Oma liikunta. Parhaat kirjat. Viisaat ajatukset. Syvähenkinen elämä.  On sitä siinäkin.

10.5.2025

Olisin jäänyt pienessä flunssassa kämpille lepäilemään, mutta onneksi Aino tuli ja kiskaisi minut kävelylle Ullanlinnalle. Tuli melkein vanhat vaput mieleen. Monesti oli hilpeää menoa, nyt huomattavasti maltillisempaa. Ilahduttavan paljon oli silti ylioppilaita jalkeilla, vaikka sää ei suosinut.

Palattuani katsoin jälleen ihanan jäyhän ja tunteellisen vappuleffan Oi aika vanha kultainen! Matti Hällin romaania mukaellen. (Miksei käytetty alkuperäistä rytmikkäämpää nimeä Oi aika sä entinen?) Orvo Saarikiven elokuvassa on hienoja kulttuurihistoriallisia Helsinki -kuvia. Hälli muistetaan vanhan mukavan Anderssonin jutuista ja Hailuoto-trilogiasta. Myös pari dekkariaan muistan, varsinkin sen hupaisan Sopimatonta kuolla yliopistolla. Totta kuin mikä.

Myös katsoin vasta nyt vapun aattona koko KOM-teatterin komean juhlakonsertin ”Vapauden kaiho” vuodelta 2022. Väkevä oli siinä esittäjien lataus. Sytyttäviä, hienoja, muistorikkaita lauluja, todellista agitaatiota – ja niin väärästä aatteesta. Venäjä oli vasta hyökännyt Ukrainaan, kai se oman mustan reunuksensa loi konserttiin,  Kansainvälisen solidaarisuuden aate oli kuopattu komunistimaissa, mutta läntisessä Euroopassa se nousi. Nyt ei enää tiedetä, kuka olisi kyllin solidaarinen ja auttaako lännen ohentunut tuki Ukrainaa edes tyydyttävään rauhaan.

Taistelulaulujen tuliseen konserttiin tuli kova vastaisku Hesarissa vapun päivänä.  Veli-Pekka Leppänen jatkoi Anssi Sinnemäen Kanavassa virittämää teemaa taistolaisten itsepetoksesta ja auktorisoitujen elämäkertojen ongelmista. Niin helposti niissä kipeät asiat ohitetaan tai pehmennetään, kuten nyt Helena Ruuskan kirjoittamassa Aulikki Oksasen elämäkerrassa. Ruuska saa siinä sapiskaa sinänsä mukavasta, kodikkaasta kirjastaan, jossa tehdään sovitteleva hyppy syreenien tuleen. Etupäässä siinä kirjoitetan runoudesta ja proosasta, perhe-elämästä ja sen vaikeuksista. Politiikkaa ei voi kokonaan sivuuttaa, ja sen piikkipäärynät Ruuska hoitelee Sinnemäen ja Leppäsen mukaan vesittämällä ja kokonaan ohittamalla.

Anssi Sinnemäen kirjoitus Kanavassa (3/25) on erittäin vahva ja asiansa tunteva. Itse vanhana taistolaisena Sinnemäki tulittaa entistä aatesisarta tämän epärehellisyydestä, uhriutumisesta ja totuuden vääristelyistä. Kerrassaan kovaa tekstiä. Pahin on syytös vanhassa valheessa pitäytymisestä, katumattomuudesta ja hurskastelusta. Taistolaisen liikkeen esilaulaja on kuin Edith Piaf: en kadu mitään! Oksanen puolustaa syyttömyyttään ja kilpistyvää asennettaan vieläpä kerskuen, Sinnemäki toteaa. He olivat vain muka tietämättömiä, viattomia idealisteja, jotka uskoivat Kremlin armottomien politrukkien tuovan meille paremman maailman. Kuinka moni KOM-teatteri juhlassa laulanut oli edelleen sisimmässään samalla kannalla?

Leppänen kirjoittaa kahdenlaisista elämäkerroista, ja totta kai yhteistyössä kohteen kanssa tehdyt kirjat ovat osin tai kokonaan kohteen sanelemia. Helena Ruuska on kuitenkin kunniallinen tekijä, vaikka kiltti ja sinisilmäinen. Hän paljastaa kyllä pääkohtia Aulikin ja tämän miehen sekä  toverien (M-L Mikkola!) vallankumouksellisesta intohimosta, mutta suojautuu sitten kohteen puolustavan panssarin taakse. Kirjoitin itse Oksas-elämäkerrasta myönteisesti ja ongelmat sivuuttaen, koska Helena on vanha ystävä, kollega ja viehättävä ihminen. Ei silloin käydä kovin kourin käsiksi poliittiseen problematiikkaan. Helena huokaisi itse jostakin kirjansa kritiikistä, että onneksi siinä ei takerruttu taistolaissyndroomaan. Se oli taustalla väijyvä peikko, jonka kimppuun karskimmat miehet Sinnemki ja Leppänen nyt suoratulituksella hyökkäävät.

On  jo aikakin, ajattelen. Ilma puhdistuu taas joltain kolkalta. Taistolainen liike on yhä pyhä lehmä, jonka merkitys joko kielletään tai sivuutetaan. Sen esitaistelijat ovat aina uskoneet olleensa oikealla asialla eivätkä ole harvaa poikkeusta lukuun ottamatta ryhtyneet rehelliseen itsekritiikkiin. Sellaista on pidetty heidän piirissään naurettavana porvarillisena syyttelynä ja perään huuteluna ellei peräti houreena. Ehkä sinipaitainen pino alkaa vähitellen, näin myöhään, avautua. Jotkut ovat jo alkua purkaneet.

Eihän taistolaisuus ollutkaan mikään vaikutttava liike yhteiskunnassa, kannatus oli kansan keskuudessa vähäistä. Mutta tietty ylemmyys heidän joukoistaan aina paistoi, ja räikeä syrjimishalu  vaikutti laajalti kulttuurielämään ja taitaa kulissien takana vaikuttaa vieläkin jatkuvissa toverisuhteissa, kuten KOMin juhlassa komeasti ilmoille kajahteli. Ei taistelu vielä ole takana, se etsii aina uusia uomia.

Leppänen keskittyy Hesarissa nimenomaan elämäkerralliseen ongelmaan, ja siitä onkin syytä ottaa opiksi. Olen tehnyt kaksi kirjaa elävästä kohteesta, yhden runoilijasta ja toisen näyttelijästä. Edellinen tuotti jälkikrapinoita kylliksi tai liikaa, jälkimmäinen jäykistyi elävän aineiston puutteeseen. Kallistun samaan päätelmään kuin Leppänen: paras kohde on se, joka makaa nurmen alla. Vasta silloin voi kirjoittaa täysin rehellisesti, jos pystyy ja rohkenee silloinkaan. Aina on omaisia ja perikuntaa kohteen kunniaa vartioimassa. Sanalla sanoen vaikea laji. Mutta hyvä kun uraa taas raivataan ja sudenkuopat merkitään. Ainakin yritetään ottaa opiksi.

3.5.2025

Kohta lennätettyäni jutun maailmaan huomasin aamun Hesarista kiintoisan paikallisjutun. Hyvä ystäväni Leena Majavesi on kiukustunut, kun hänen miehensä Heikki Kurkiojan  tekemä merkittäävä lahjoitus Hämeenkyrön Päivärinteen vanhustyön hyväksi  on mennyt hänen mielestään väärään ositteeseen, Pirhan eli Pirkanmaan hyvintointialueen byrokraattisille rattaille. Näkyy olevan erimielisyyttä siitä, kuinka tällaisia lahjotuksia tilitetään ja kohdennetaan. Leena on asiasta ennen puhunutkin, mutta en arvannut että se tulee näin vahvasti vireille.

Leena ja Heikki olivat molemmat Myllykolun kesäteatterin kantavia voimia monet vuodet, Leena turskina näyttelijänä ja puhvetin pitäjänä, Heikki uskollisena hevosmiehenä. Tällaiset voimat ovat harrastajateatterissa korvaamattomia. Leena on erikoistapaus siinäkin, että hän kertoi lukeneensa kaikki Sillanpään teokset heti Hämeenkyrön muutettuaan. Tällaisia hengen sankarittaria on kunnassa vähemmän kuin kädessä sormia. Ilo on ollut aina Leenan kanssa toimia, viimeksi syntymäpäivieni puhvetin hoitajana.

Jos yhtään Leenaa tunnen (ja tunnen hyvinkin), niin Pirha on vielä helisemässä hänen kanssaan siinä Heikin lahjoitusasiassa, sillä Leenalla jos kenellä on taipumus viedä tahtomansa asiat päätökseen. Hyvä Leena, pidä pintas!

28.4.2025