Panu Rajala

Kulttuurin harrastus on meillä kiivasta, ajattelin, kun seisoin jonossa Ateneumin edessä. Tällainen joukko nuoria ryntäämässä katsomaan goottitaiteen ja keskiajan kuvajaisia keskellä kirkasta iltapäivää.  Museokorttiko heitä houkuttaa vaiko oma vilpitön innostus kuvataiteeseen? Trendi on vahvistumaan päin samalla, kun lukutaito vähenee. Voisiko tästä vetää johtopäätöksiä?

Kyllähän siellä luurangot kolisivat ja synkät näkyvät hallitsivat, mutta valoakin lopulta tarjottiin.  Jokin morbidi viehtymys ihmisiä villitsee näinä turvahakuisina aikoina. Huoleton tungos taulujen äärellä hillitsee samalla liikoja mielleyhtymiä. Jos näitä tuijottaisi itsekseen tyhjässä salissa, voisi vaipua masennukseen. Kuolema on nuorista katsojista vielä niin kaukana, että voivat ottaa pääkallot estetiikan ja elämysten kannalta.

Hauskinta oli tuttujen kotimaisten klassikoiden kuten Gallen-Kallelan, Simbergin, Schjerfbeckin ja muiden ripustusrinnastukset ulkomaisiin teemallisiin yllätyksiin. Niissä oli tuoretta oivallusta, vaikka aiheet vanhoja ja ikuisia. Silloin kun kuolema ei tule kovin lähelle, luurangot kolisevat kolean viihteellisesti. Vaikka onhan meillä kaikilla omaisia ja mitä hyvänsä kokemuksia.

Jotenkin näiden aiheiden jatkumoksi sopi kävely parin korttelin päähän Kino-Palatsiin, missä näytettiin Klaus Härön uutta elokuvaa Ei koskaan yksin. Kuoleman läheisyys oli siinäkin vahvasti tuntuvilla. Olen aina arvostanut Härön itsenäistä elokuvataidetta, joka ei kumartele virtauksia. Tässä nyt vähän kuitenkin on pitkän eurooppalaisen tradition seurantaa. Voisi puhua kotimaisesta pikku-Schindleristä, sillä aihe itsessään on melko vähäinen episodi valtavissa juutalaistuhoissa. Kahdeksan ulkomaan kansalaista täältä karkotettiin, ei yhtään suomalaista kovasta paineesta huolimatta. Häpeätahra on kohtuullisen pieni tuhannen Saksaan vaaditun juutalaisen listaan verraten. Mutta jokainen ihminen on tietysti leffan arvoinen.

Elokuva on vähän verkkainen ja vaimea dramaattiseen aiheeseen nähden. Pimeä se myös on ja synkeän syksyinen. Huolella tehty ehdottomasti, ajankuva pikkutarkasti tutkittu. Paitsi monet nykykieliset repliikit eivät oikein istu kuvattuun aikaan.  Itse Abraham Stilleristä (Ville Virtanen) olisi odottanut enemmän temperamenttia ja sitä muhevasti hösöttävää rähinää, josta hän kuulemma oli tunnettu (eikä pojanpoika ole kauas puusta pudonnut).

Suomen hallitus selviää melko kuivin jaloin. Väinö Tanner oli keskeinen ratkaisija, elokuvassa tosin liiaksi Stillerin johdateltavissa. Näköiskuvia ei meillä pidä vaatia, mutta Hannu-Pekka Björkman on silti liian pulskan pehmoisa hahmo jääkylmäksi järkimies Tanneriksi. Lisäksi vilahtaa sivuhenkilönä lievästi Jukka Rangellia muistuttava pääministeri. Hyvällä tahdollakin löytyy vain pieniä naarmuja laatuleffassa. Pahin oli kannaltani se, että raitsikkalinjat olivat pitkään toissa syksynä sekaisin, kun tätä filmattiin Fredan torilla.

Juuri kun kylläisenä muistelin kulttuurintäyteista iltapäivääni, hätkähdin aamun Hbl:ää lukiessani.  Nicolas von Kraemer kirjoittaa laajan provokatiivisen esseen, missä leikkauksia vastustava kulttuuriväki näyttäytyy itsetyytyväisenä omia etujaan ajavana joukkokuntana. Herran pieksut, tästä se vielä hälinä nousee! Kirjoittajan mukaan kulttuuriväki katsoo itsestään selväksi etuoikeudekseen työntää kätensä syvälle veronmaksajien taskuun, jotta se voi toteuttaa rauhassa hienoja projektejaan. Koko taide-elämä lepää vankasti valtiollisella jalustalla, muuta ei osata kuvitellakaan. Von Kraemer peräänkuuluttaa aitoa kansalaisyhteiskuntaa, jossa eri osatekijät ottavat tasapuolisen vastuun tekemisistään.

Juttu on tietoisen poleeminen ja kapeasti ajateltu. Käyntini Ateneumissa ei olisi ollut mahdollinen ilman valtion omistavaa ja kokoavaa tukea. Silti taidenäyttelyissä liikkuu tunnetusti mahtavat summat säätiöiden ja yksityisten rahaa. Härön elokuvan lopussa on pitkä lista tuottajia meiltä ja mualta, kaipa siellä Eokuvasäätiökin vilahti. Elokuva on silti edelleen paljolti sitä omavaraista bisnestä, jota von Kraemer tuntuu kaipaavan lisää kulttuurin rakenteisiin vapaan kansalaisyhteiskunnan nimissä.

No hyvä, itse selvisin taidenautinnoistani liikuttavan vähäisellä euromäärällä. Selkäni takana hääri monenlaisia maksajia, minä yhtenä pienimmistä. Näyttelyyn pääsin pressikortilla ja elokuvaan eläkeläishinnalla. Mutta huomaanko myös alueellisen etuoikeuteni: Paltamosta tai Pielisen rannoilta ei yhtä helposti hilpaista Ateneumin gootteja ihailemaan kuin minä kävellen tai raitsikalla Rööperistä. Taiteen tuesta ja kustannuksista riittää taatusti pulinaa, sitä lietsoo osaltaan tuokin von Kraemerin terävän sarkastinen artikkeli aamun Höblässä.

19.1.2025

Koska kysymyksessä oli debyytti, jännitti hirveästi. Olin suostunut ystäväni Sauli Tiilikaisen pyynnöstä hänen laulumatineansa välirunojen lausujaksi. Uudet kokemukset ovat virkistäviä, mutta myös vaativia. Lausuin pokkana Waltaria, Hellaakoskea, Manneria, Södergrania. Suomalaisella Klubilla oli salintäysi arvovaltaista yleisöä, päätoimittajia ja muita, joukossa jopa tulkinnan asiantuntija Eeva-Maija Haukinen. Luojan kiitos selvisin joten kuten.

Sauli itse veti komean ohjelmansa tunteisiin heittäytyen. Sieltä tuli laulutaiteen helmiä Hugo Wolfista Wagneriin, mutta myös Seppo Pohjolan säveltämää oopperaa F. E. Sillanpään elämänvaiheista. Hauska oli kuulla tutut aariat aikojen päästä, kahdeksan vuotta sitten oli ensi-ilta Myllykolun Kesäteatterissa. Taustoitin esityksen lausumalla osan Sillanpään tunnetusta ”Joulukirjeestä diktaattoreille” (1938), jonka senkin Seppo sävelsi oopperaan. Miten jykevästi profeetallinen teksti osuu myös tämän päivän diktaattoreihin!

Syvin sukellus Saulin omaelämäkerrallisessa ohjelmistossa kuvastui Olli Kortekankaan oopperaan, joka kuvasi laulajan tyttären itsemurhaa. Harvinaiset tunnustukset jäivät varmaankin päällimmäisinä tilaisuudesta yleisön mieleen. Jukka Nykänen säesti tv:stä tutulla taidollaan ja matineaa isännöi koulukaverini Aarno Cronvall. Huomio, naisia oli paikalla, tosin aveceina eikä vielä jäseninä.

Kun matineassa liikuttiin osin arkaluontoisilla alueilla, krapulassa, haudassa ja hullujenhuoneella, otin kotona lukeakseni sisätautien professorin Jukka Mustosen kirjan Olen lääkäri ja voin vilkaista (Warelia 2024). Sen syntyvaiheissa olin aika paljon yhteydessä tekijään. Mustosella on ollut kauan harrastuksena tarkkailla kaunokirjallisuudessa kuvattuja sairauksia ja lääketieteen edustajia. Näin hän synnyttää tuoreita ja yllättäviä leikkauksia kirjallisuuden maailmaan. Hänen lukeneisuutensa on huomattavan laaja, kotimaisten klassikkojen ja modernistien sarjasta se ulottuu Tšehoviin ja Tolstoihin, Strindbergiin ja Steinbeckiin, Laxnessiin ja Krossiin, Saramagoon ja jopa Platoniin… Kirjallisuusluettelo on laaja ja kattava.

Mitä sairaudet ja lääkärit voivat kertoa kirjallisuuden merkityksestä? Ainakin elämänkohtaloiden moninaisuudesta. Miten monien romaanihenkilöiden  ratkaisut selittyvät heidän rumiillisista ja vielä enemmän psyykkisistä vaivoistaan. Kirjallisuudentutkimus ei läheskään aina kykene tulkitsemaan näitä omilla esteettisillä mittapuillaan. Minunkin oli haettava lisätietoa lääketieteen puolelta, kun tein väitöskirjaa Sillanpään Nuorena nukkuneesta. Mustosen kirjasta saan tähänkin joitakin lisävahvistuksia.

Kun Väinö Linna sai infarktin ja joutui suureen sydänleikkaukseen, Mustonen oli virkansa puolesta vastaanottamassa häntä Tampereen ylippistollisessa keskusairaalassa. Voi sanoa, että lääkäri tutkii nyt Linnan tuotantoa todella konkreettiselta tasolta. Samalla tavoin hänestä on tullut lääkärinpraktiikkansa kautta Kalle Päätalon elämän ja teosten tuntija, joka on esitelmöinyt aiheesta lukuisia kertoja Taivalkosken vuotuisilla kirjallisuuspäivillä. Kalle kaikkine vaivoineen on todellinen aarreaitta sairauksien tutkiskelijalle.

Mika Waltarin osalta minua kiinnosti esiin noussut kirjailijan kriisi Sinuhen syntyaikoina, josta on kulunut 80 vuotta. Miten insuliinihoito niissä vaiheissa vaikutti Waltariin? Kuvauksia on matkakirjassa Lähdin Istanbuliin (1947). Siinä on maininta myös eroottisesta runoelmasta, jota nyt on kauhisteltu. Mikä oli insuliinin vaikutus siihen? Mitä kaikkia konsteja ylikierroksilla käyvä kirjailija joutui käyttämään itsepintaiseen unettomuuteensa. Hoitoperiodit Kammmion sairaalassa olivat hänelle onnellisia lepotaukoja työstressin lomassa. Siellähän he olivat jonkin aikaa yhdessä Sillanpään kanssa, kuten tunnettu kasku vahvistaa.  Kirjeissään Leena Ilmarille Waltari vetäisee aikamoisia henkilökuvia Kammiossa oleilevista kollegoistaan.

Eräitä täsmentäviä tietoja näistä vaiheista tarjoaa Mustosen seikkaperäinen populaaris-lääketieteellinen selvitys. Suoranaisia selityksiä kirjallisuuteen ei niissä ehdoteta, enemmänkin tulkintoja kirjoittaja olisi voinut yrittää. Niinpä itse kypsyttelen parhaillani esitelmää Waltarin korkeimmasta, haltiokkaimmasta ja samalla synkimmästä elämänpainista ensi torstaiksi Töölön kirjastoon.

17.1.2025

Tänään vasta joulu loppuu, Nuutin nuppuun saakka vanha kansa jaksoi kautta juhlia. Nuutipukkeja näkyi vielä takavuosina Hämeenkyrössä, mutta ei enää täällä Rööperissä.

Ajelin viime viikolla Turun kautta Helsinkiin. Aika paha keli, mutta selvisin. Näin Turun Suomalaisessa Yhteisoulussa virkeän näytelmän, norjalaisen Erlend Loen romaaniin perustuvan ja Anna Krogeruksen dramatisoiman Supernaiivin. Ilmaisutaidon lukiolaiset sen esittivät, soivittajana ja ohjaajana opettajansa Salla ”Marjantytär” Pulkkinen, joka minut oli paikalle kutsunut. Kannatti käydä! Vaativa teksti, nuorten vilpitöntä tarkoituksen etsintää levottomassa maailmassa. Kesken kaiken käydään jopa New Yorkissa. Taidokkaasti sekin toteutettiin. Parasta on nuorten vilpitön innostus, joka säteili ja rämisi rampin yli.

Vertauskohtana huomasin Hesarin esittelevän laveasti (10.1.) Vaskivuoren lukion musikaalia The Prom – elämäsi tanssiaiset Martinus-salissa. Pääroolia esittävä Elsa Pettinen toteaa lehden mukaan: ”Musikaalien kautta oppii paljon sellaisia asioita, mitä ei lukiossa muuten tulisi opittua.” Tällaiseen ei joka koulussa ole resursseja, ei kai palavaa intoakaan. Salla sanoi olevansa kiitollinen, että Tsykissä saivat mahdollisuuden, joka ei ihan heti toistu. Näin kasvatetaan uutta polvea teattereihin, sekä lavalle että katsomoihin.

Turusta ennätin halki tuiskun Helsinkiin ja Sauli Tiilikaisen luo harjoituksiin, minäkin. Kokoamme matineaohjelmaa Suomalaiselle Klubille huomiseksi, Sauli vetelee komeita Hugo Wolfeja ja Wagnereita,  Jukka Nykänen säestää tunnetulla taidollaan ja minä yritän tuikkia runoja aina sopiviin väleihin. Mika Waltarin ”Ylpeällä rukouksella” aletaan, sitten on Manneria, Hellaakoskea, Södergrania ja yksi iso yllätys. Saas nähdä kuinka äijien käy.

Vuoden kulttuuritarjonta kannattaa aloittaa tutuilla ja läheisillä aiheilla. Nythän ei muusta puhutakaan kuin siitä QOFE-sarjasta, kuten sitä tuttavallisesti lyhennellään. Kaiketi se jää kotimaiseksi kansanklassikoksi ja ansaitsee kaiken huomionsa. Joku väitti jo, että sarja saa jatkoa, vaan kuinkahan siinä riittää poltetta. Katsojia ainakin riittäisi. Katselen sieltä täältä toiseenkin kertaan, niin hyvin kerronta vetää ja Laura hurmaavasti sekoilee.

Mutta uusiin töihin ja aiheisiin. Olisi moniakin hautuneita ajatuksia. Ensin on saatettava keskeneräiset maaliin. Mihin sitten  suuntaisin? Mikä lähtee parhaiten sykkimään… Malttamaton tyhjäkäynti on parasta valmistelua. Ensi viikon torstaina esitelmöin Waltari-seurassa niistä kohutuista kirjeistä, se on yksi kiinnekohta. Niistä tekisi samalla mieli kehitellä jotakin isompaa ja kunnollisempaa. Lisälehtiä Unio mysticaan?

Muuten, aamulla kun katselin tapani mukaan Jälkihikeä, palasi muuan tapaus joulun edeltä mieleeni. Oli määrä mennä radion suoraan lähetykseen keskustelemaan samaisesta Waltarista, nyt Sinuhesta arkeologian kannalta. Tilasin Helsinki-taksin hyvissä ajoin. Lupasivat auton neljän minuutin kuluttua, Kesti 19 minuuttia. Aloin hermostua, mutta saapuva kuski oli vielä kireämpi. Hänelle ei kelvannut minulle ilmoitettu hinta, vaan mies uhkasi, että autoa on vaihdettava. Pääsimme sentään Pasilaan, missä kuski roiskaisi minut pääovelle eikä suostunut hakemaan studion tarkkaa osoitetta Radiokadulta. Pääovi oli suljettu. Siihen olisin jäänyt ja myöhästynyt lähetyksestä, ellei pelastava hahmo, täsmällisistä kommenteistaan tunnettu urheilutoimittaja Pekka Holopainen olisi ilmaantunut kuin tyhjästä paikalle, avannut oven ja opastanut minut pikavauhtia sokkeloisia käytäviä myöten perille.

Raportoin tapauksesta Helsinki-taksiin, mistä ilmoitettiin, että kuljettaja on saanut asaitsemansa varoituksen. En tiedä mistä maasta oli lähtöisin, mutta ei ainakaan Suomesta eikä stadista, jos tällainen ei-rasistinen määritys sallitaan. Joskus on onni lähenevässä fiaskossa myötä. Hyvää vuoden jatkoa kaikille!

13.1. 2025

Joku voisi sanoa, että pilasin joulurauhan liioilla töillä. Niinhän ei pitäisi tehdä. Lepoa ihminen tarvitsee ja keskittymistä läheisiinsä.

Toisaalta joulun pitkät pyhät välipäivineen ovat ihanteellista työaikaa. Maassa rauha, ihmisillä hyvä tahto. Kukaan ei keskeytä. Naisväki ja vieraat nukkuvat pitkään. Aamut saan häiriintymättä haltuuni.

Kirjoitin ja pidin juhlapuheen Ikaalisissa, kirjoitin esseen Parnassoon ja viimeistelin koko vuoden työn alla olleen romaanin Ovidiuksen elämästä. Vielä valitsin runoja Sauli Tiilikaisen tulevaan matineaan Suomalaisella Klubilla. Iltaisin luin kaksi romaania, Markus Nummen Käräjät ja Joel Elstelän Izakin, joulupukin tuomia molemat. Valioluokkaa, mutta liian poaksuja ja monisanaisia. Vähän olisi voinut tiivistää. Mutta joulunahan on aikaa viipyä kirjan äärellä.

Mielenkiintoni vangitsi voimallisemmin kyllä tuo kaikkien kehuma Tiina Lymin kirjoittama ja ohjaama tv-sarja Queen of Fucking Everything. Ehdottomasti kotimaista huippua, taidokas ja terävä, loistavasti näytelty. Absurdi huumori on aikamoista nuorallakävelyä, mutta siinäkin tekijät onnistuivat yllättävän tehokkaasti, suorastaan nautittavasti.

Laura Malmivaara kävi pari vuotta sitten ottamassa tekijästä kuvia muistelmiani varten, ihastuin häneen jo silloin. Nyt olen ihailusta mykkä hänen roolityöstään. Nopeat reaktiot, tilanteiden ja tunteiden vaihtelut, laskelmalliset ilmeet ja alaäänet, suorat hyökkäykset – kaikki toimivat kuin trapetsitanssissa. Myös Kristo Salmisen Börje on tosi vahva hahmo kuin mikäkin härkä ja gangsteri, edustaa harvinaista maskuliinisuutta. Kaikki, myös rosoiset siviuosat näyteltiin pirun hyvin.

Mutta ymmärrän niitä, joita ei kiehdo näin kyyninen ja julma ajantulkinta, vaikka se samalla naurattaa. Siinä ollaan kuitenkin vahvan ihmisen puolella, jolla on taitoa ja voimaa selvitä notkosta. Koston idea korostuu. Jos on joutunut kurimukseen, muita saa mielin määrin potkia, jotta hyvitys toteutuisi. Työelämä on taistelua ja huijausta. Hauska on se Janne Reinikaisen esittämä hahmo, joka suostuu tarvittessa esittämään kovista, vaikka haluaa pois pelistä ja pääseekin. Siinäkö sarjan strateginen opetus?

Kun sarja aikoo varmaan kilpailla ulkomailla palkinnoista, sen nimi on motivoitu. Mutta kun katselin sen täällä syvällä Suomen maaseudulla, huomaan naapurien reaktioista, että pelkkä nimi vieroittaa. Kun ei siitä saa selvää, ei kannata katsoa. Tämä on urbaanin älymystön leikkaavaa leikkiä, ei mitään kansankuvausta, jota on tehtykin riittämiin. Ihan huvikseni ja vastapainoksi katselin Kalle Pääätalon nuoruuden tuskaista taivalta, Mikko Niskasen väkevää ohjausta Elämän vonkamies. Sen kauemmaksi ei kai pääse Tiina Lymin tylyn ironisesta tyylistä.

No tässä nyt loppiasen päällimmäisiä tilityksiä. Maailma tuntui seisovan paikoillaan, vaikka Ukrainassa tulivalmistellaan tulevia rauhnneuvotteluja. Ja Trump-setä punoo juonia linnassaan. Kuin pelottavassa sadussa eläisimme, odotuksesta väristen. Mitä ihmettä kaikki suurvallat ja niiden johtajat vielä aikovat päämme menoksi. Vuotta on eletty jo kuusi päivää ja tähän saakka kaikki hyvin, kohtalaisen hyvin. Huonommin alkaa varmasti kohta mennä, mutta kestämme senkin.

7.1.2025