Panu Rajala

Kiitos hyvistä tarkennuksista. Aivan oikein: Pasi Nurminen kompuroi vasta vuoden 2011 MM-kisojen paluulennolla, ei suinkaan 1995, kuten jutustani olisi voinut käsittää. Asiaa se ei muuta. Jääkiekkoilijat ovat kovaa porukkaa ja kohentavat taas peliään, Slovenia sai päihinsä että raikui.

Mutta nyt euroviisut jyräävät kaiken muun hengen ja ruumiin toiminnan. Olen auttamatta minäkin hurahtanut KAJ-yhtyeen ihailijaksi. Vöyrin pojissa on aitoa ja rentoa huumorimeininkiä. Lisäksi saunan mainostaminen tekee terää, vaikka ruotsalaisten kiuaskiville meneekin. Ehkä oppivat sielläkin kunnolla saunomaan, muusta Euroopasta puhumattakaan.

Arja Saijonmaa on ollut hyvä saunasanoman saattaja, joten on paikallaan, että hänet viisussa mainitaan. Ei tainnut koskaan olla meidän eikä Ruotsinkaan euroviisuedustajana, mikä on väärin. Elämäni biisissä hän on vedellyt joitakin vanhoja viisuja, Rautavaaraakin, todella komeasti.

Täällä Kyrössä euroviisuihin suhtaudutaan melko maltillisesti. Tuskin rynnätään torille, vaikka Suomi saisi kaksoisvoiton. Naapurini Tauno sanoo sulkevansa telkkarin heti, kun Erika alkaa vääntelehtiä. Turhan ilmeisiä vaikutteita esityksessä onkin pornoklubien tankojumpasta. Sitä paitsi naiskorkeushyppääjillä näkyy peppua enemmänkin kuin Erikan taivutuksissa.

Siitä tuli mieleen Jälkihiki, joka taas ytimekkäästi analysoi lätkäkisojen tapahtumia. Taitaa tosiaan olla kuten Bubi Wallenius vakuutti, että lätkämestaruus 1995 oli historian ensimmäinen merkittävä joukkuevoitto Suomelle. Siihen  asti urotekoja tekivät yksilöurheilijat. Joukkupelaajien ja yleensä pelien suosio kertoo muutenkin kulttuurin ja myös kansallisen mentaliteetin muutoksesta.

Vähän tuolla perunamaata kunnostelin ja toukoja tutkiskelin. Huomenna voisin iskeä töihin. Marja-vainaan veli Artsi soitti ja ilmoitti muuttaneensa Törmälle, varma kesän merkki. Tauno oli vienyt hänelle heti puukuorman, jotta mökki lämpiäisi. Hyvä muuttosää auttaa lämmityksessä. Mikäs minun on ollessa, maalämpö hohkaa tasaisesti ja huolettomasti.

Olen nyt lukenut loppuun Antero Kaasalaisen muistelmateoksen toisen osan Aikuistunut evakkopoika. Iskevämmänkin nimen olisi Antero voinut sille laittaa. Kirja kertoo nimittäin pieniä eloisia väläyksiä Kyröskosken tehdaskylän elämästä 1960-luvulta tälle vuosituhannelle. Ajankuvauksena se on valaiseva, joskin aika varovainen. Paperitehtaan työn arjesta siinä on mukavia juttuja, Kyröskoski näyttäytyy ehjähenkisenä tehdaskylänä, missä kaikista pidettiin huolta ja läheiset suhteet vallitsivat. Ristiriitoja ei juuri ilmene, vaikka niitä varmasti olikin.

Kirjassa on samaa sanomaa kuin Matti Pitkon lausahduksissa äsken tv-ohjelmassa Raha-Suomi. Siinä Matti kuvaili nuoruutensa Valkeakoskea Vatikaanin tapaisena ”valtiona valtiossa”, jossa Juuso Waldenin isällinen hegemonia sääteli ihmisten elämää talojen värityksiä myöten. Yt-neuvotteluja ei tunnettu eikä väkeä irtisanottu. Jos tehdas meni huonosti, osa porukkaa pantiin siivoamaan.

Kaasalaisen kirjan mukaan Kyrollakin pantiin tuloksen heiketessä ylimääräistä väkeä vilttiketjuun odottamaan parempia aikoja. Jotakin askarreltavaa niille aina keksittiin. Mutta sitten kun alkoi mennä todella huonosti, tarvittiin jo kovempia otteita. Johtoon kutsuttiin Kai Matikainen, jonka tehtäväksi tuli nostaa kriisikuntoon vajonnut tehdas  jaloilleen. Anterokin pelkäsi jo työpaikkansa puolesta. Kovasta kuurista syntyi tulosta, Matikaisen terveys siinä taistelussa romuttui, mutta tehdas pyörii vieläkin, tosin kovasti ohentuneena.

Tulee suorastaan haikea olo, kun lukee Anteron kuvauksia kunnollisesta, vaatimattomasta elämänmenosta, jossa kaikki edistys, niin oman auton kuin tiskikoneen hankinta, lisäsi elämän onnea tavalla, joka nyt tuntuu etäiseltä ja miltei kadehdittavalta. Riipaisujakin Kaasalaisen perhepiiriin kuului, varsinkin tyttären parantumaton sairaus. Senkin yli mentiin iloisella elämänuskolla. Alkaa tuntua siltä, että Suomi oli maailman onnellisin kansa jo puoli vuosisataa sitten – ja varsinkin silloin.

Uskon että Anterokin on KAJ:n vankka kannattaja, niin hartaasti hän kuvailee itse tekemänsä savusaunan nautintoja. Minuakin Antero neuvoi, kun meille tehtiin tuota Voipaannokan savusaunaa, ja hyviä vihjeitä saan vieläkin alan mestarismieheltä.

Nyt ei auta muu kuin odottaa huomisiltaa, kerätä voimia valvomiseen, varata pientä evästä ja keskittyä niihin suurella melskeellä rummutettuihin viisuihin.  Vain pohjoismainen kaksoisvoitto kelpaa meille, mutta parasta varautua myös pettymyksiin. Piru niistä Euroopan äänestäjistä tietää. Muita suosikkejai ovat hätäisen katselun perusteella Ranska, Kreikka ja Israel (puhtaasti musiikillisesti). Saas nähdä kuinka käy, buuauksiakin kuullaan.

17.5.2025

Vähän pahastuin, kun Kari Enqvist Kulttuuriykkösen keskustelussa leimasi Suomen voittoisat maailmanmestarit örveltäviksi junteiksi. Heidän riemuvoitostaan on kulunut 30 vuotta, hyvin muistan silloiset tapahtumat. Jos maalivahti Pasi Nurminen kompastuikin lentokoneen rappusissa, ei sen perusteella voi koko joukkuetta mollata eikä varsinkaan koko lajia. Suuren uroteon pojat olivat tehneet. Jos he vähän kuohuviineissä olivatkin, niin so what. Juomansa ja riemunsa he täysin ansaitsivat.

Minulla on silloisista juhlista omakohtainen muistikuva. Pyynikin Kesäteatteri täytti samana keväänä 50 vuotta ja juhlat pidettiin Hotelli Rosendahlissa. Olin isäntänä johtokunnan puheenjohtajana. Samaan hotelliin rynnistivät kultaleijonat omalla juhlakiertueellaan. Saatoimme hauskasti yhdistää teatterin ja jääkiekon. Loikin muiden mukana tanssilattialla, kun juhlapytty kiersi mieheltä miehelle. Olen tanssinut MM-pokaali sylissäni!

Juttelimme lähemmin Raimo Summasen kanssa. Siinä on fiksu kaveri, osoittautui jopa lukumieheksi. Takaiskujakin hänellä on ollut sen jälkeen, mutta seuraan myötätunnolla vaiheitaan. Eivät jääkiekkoilijat ole keskimäärin mitään remeltäviä tolloja. Peli vaatii älyä, silmää ja äärimmäistä ruumiinhallintaa. Taktiset kuviot on huippuunsa kehitetty. Jos he ensimmäisen maailmanmestaruuden saavutettuaan repesivät,  se oli vain oikeus ja kohtuus.

Tietysti esikuvilla on vastuunsa nuorison edessä. Julkiset lipsahdukset pannaan ilkkuen merkille. Kun Kekkonen kompuroi lentokoneen portaissa, sitä ei kansalle näytetty. Niinkin voi menetellä. Yleensä urheilijat ovat voitonjuhlissaan käyttäytyneet hyvin, reteästi ja reilusti. Sulkeutunut kansanluonne purkautuu, hyvä niin. Hiihtäjillä ei ikävä kyllä ollut paljon ilon aiheita talven MM-kisoissa.

Eilinen matsi Itävaltaa vastaan ei lupaa suuria, vaikka voitto tulikin. Parhaimmillaan peli oli kuitenkin sähäkkää ja alussa tuloksellista. Siitä kun vain parantavat ja jaksavat loppuun saakka. Media yrittää parhaansa lannistaakseen kokematonta joukkuetta jo etukäteen, paras kun eivät lue juttuja. Antti Pennasen jännittyneelle tulikokeelle toivoo menestyksellistä laukeamista. Mestaruutta ei tosin voi joka kerralla havitella.

Hyökkäys Tolvanen vastaan Tolvanen Itävallan maalilla oli matsin huippukohtaus! Veljekset ottivat mittaa toisistaan eri maitten joukkueissa. Antero Mertaranta sen hyvin oivalsi selostuksessaan. Häntä saamme kai kuunnella viimeisiä kertoja. Selostajan valtteja ovat rautainen asiantuntemus, nopea havaintokyky ja konekiväärimäinen sanavalmius. Edeltäjiä alalla ovat Paavo Noponen ja Raimo Häyrinen, kaikki ylittämättömiä sanataitureita.

Jääkiekon valtikka kotimaan liigassa liukui itäiseen Suomeen. Nyt sinne tunkee jo TikTok ja mitä vielä. Kuopiolla on peliperinteitä Aulis Rytkösestä alkaen, mutta millä ihmeen kummalla savolaiset nyt kahmivat mestaruuksia niin futiksessa kuin lätkässä. Jopa Tampere päästi valtikan hanskoistaan. Eniten ihmetyttää Stadin joukkueiden alamäki. Mikä riivaa Klubia ja IFK:ta, ennen niin ylpeitä joukkueita. Sinänsä on terveellistä, että maakunta rynnistää. Keskusta nousee alhosta samalla rytinällä.

Median juhlaviikko alkaa, on lätkää ja euroviisuja. KAJ kahmii kaiken suosion, vaikka muut voittaisivat. Aitoa kansanomaista iloa on hauska katsella ja kuunnella. Erika vilauttaa takapuolta ja naisenergiaa. Kaikkea tulee katseltua vaikka ei aikoisi. Kirjallinen ystäväni ei seuraa urheilua eikä kevyttä musiikkia, ei omista talevisiota eikä muita taskukanavia. Voi, hän jää paitsi kansallisista iloista. Mitä hänelle jää? Lintujen laulu ja lehtien puhkeaminen. Oma liikunta. Parhaat kirjat. Viisaat ajatukset. Syvähenkinen elämä.  On sitä siinäkin.

10.5.2025

Olisin jäänyt pienessä flunssassa kämpille lepäilemään, mutta onneksi Aino tuli ja kiskaisi minut kävelylle Ullanlinnalle. Tuli melkein vanhat vaput mieleen. Monesti oli hilpeää menoa, nyt huomattavasti maltillisempaa. Ilahduttavan paljon oli silti ylioppilaita jalkeilla, vaikka sää ei suosinut.

Palattuani katsoin jälleen ihanan jäyhän ja tunteellisen vappuleffan Oi aika vanha kultainen! Matti Hällin romaania mukaellen. (Miksei käytetty alkuperäistä rytmikkäämpää nimeä Oi aika sä entinen?) Orvo Saarikiven elokuvassa on hienoja kulttuurihistoriallisia Helsinki -kuvia. Hälli muistetaan vanhan mukavan Anderssonin jutuista ja Hailuoto-trilogiasta. Myös pari dekkariaan muistan, varsinkin sen hupaisan Sopimatonta kuolla yliopistolla. Totta kuin mikä.

Myös katsoin vasta nyt vapun aattona koko KOM-teatterin komean juhlakonsertin ”Vapauden kaiho” vuodelta 2022. Väkevä oli siinä esittäjien lataus. Sytyttäviä, hienoja, muistorikkaita lauluja, todellista agitaatiota – ja niin väärästä aatteesta. Venäjä oli vasta hyökännyt Ukrainaan, kai se oman mustan reunuksensa loi konserttiin,  Kansainvälisen solidaarisuuden aate oli kuopattu komunistimaissa, mutta läntisessä Euroopassa se nousi. Nyt ei enää tiedetä, kuka olisi kyllin solidaarinen ja auttaako lännen ohentunut tuki Ukrainaa edes tyydyttävään rauhaan.

Taistelulaulujen tuliseen konserttiin tuli kova vastaisku Hesarissa vapun päivänä.  Veli-Pekka Leppänen jatkoi Anssi Sinnemäen Kanavassa virittämää teemaa taistolaisten itsepetoksesta ja auktorisoitujen elämäkertojen ongelmista. Niin helposti niissä kipeät asiat ohitetaan tai pehmennetään, kuten nyt Helena Ruuskan kirjoittamassa Aulikki Oksasen elämäkerrassa. Ruuska saa siinä sapiskaa sinänsä mukavasta, kodikkaasta kirjastaan, jossa tehdään sovitteleva hyppy syreenien tuleen. Etupäässä siinä kirjoitetan runoudesta ja proosasta, perhe-elämästä ja sen vaikeuksista. Politiikkaa ei voi kokonaan sivuuttaa, ja sen piikkipäärynät Ruuska hoitelee Sinnemäen ja Leppäsen mukaan vesittämällä ja kokonaan ohittamalla.

Anssi Sinnemäen kirjoitus Kanavassa (3/25) on erittäin vahva ja asiansa tunteva. Itse vanhana taistolaisena Sinnemäki tulittaa entistä aatesisarta tämän epärehellisyydestä, uhriutumisesta ja totuuden vääristelyistä. Kerrassaan kovaa tekstiä. Pahin on syytös vanhassa valheessa pitäytymisestä, katumattomuudesta ja hurskastelusta. Taistolaisen liikkeen esilaulaja on kuin Edith Piaf: en kadu mitään! Oksanen puolustaa syyttömyyttään ja kilpistyvää asennettaan vieläpä kerskuen, Sinnemäki toteaa. He olivat vain muka tietämättömiä, viattomia idealisteja, jotka uskoivat Kremlin armottomien politrukkien tuovan meille paremman maailman. Kuinka moni KOM-teatteri juhlassa laulanut oli edelleen sisimmässään samalla kannalla?

Leppänen kirjoittaa kahdenlaisista elämäkerroista, ja totta kai yhteistyössä kohteen kanssa tehdyt kirjat ovat osin tai kokonaan kohteen sanelemia. Helena Ruuska on kuitenkin kunniallinen tekijä, vaikka kiltti ja sinisilmäinen. Hän paljastaa kyllä pääkohtia Aulikin ja tämän miehen sekä  toverien (M-L Mikkola!) vallankumouksellisesta intohimosta, mutta suojautuu sitten kohteen puolustavan panssarin taakse. Kirjoitin itse Oksas-elämäkerrasta myönteisesti ja ongelmat sivuuttaen, koska Helena on vanha ystävä, kollega ja viehättävä ihminen. Ei silloin käydä kovin kourin käsiksi poliittiseen problematiikkaan. Helena huokaisi itse jostakin kirjansa kritiikistä, että onneksi siinä ei takerruttu taistolaissyndroomaan. Se oli taustalla väijyvä peikko, jonka kimppuun karskimmat miehet Sinnemki ja Leppänen nyt suoratulituksella hyökkäävät.

On  jo aikakin, ajattelen. Ilma puhdistuu taas joltain kolkalta. Taistolainen liike on yhä pyhä lehmä, jonka merkitys joko kielletään tai sivuutetaan. Sen esitaistelijat ovat aina uskoneet olleensa oikealla asialla eivätkä ole harvaa poikkeusta lukuun ottamatta ryhtyneet rehelliseen itsekritiikkiin. Sellaista on pidetty heidän piirissään naurettavana porvarillisena syyttelynä ja perään huuteluna ellei peräti houreena. Ehkä sinipaitainen pino alkaa vähitellen, näin myöhään, avautua. Jotkut ovat jo alkua purkaneet.

Eihän taistolaisuus ollutkaan mikään vaikutttava liike yhteiskunnassa, kannatus oli kansan keskuudessa vähäistä. Mutta tietty ylemmyys heidän joukoistaan aina paistoi, ja räikeä syrjimishalu  vaikutti laajalti kulttuurielämään ja taitaa kulissien takana vaikuttaa vieläkin jatkuvissa toverisuhteissa, kuten KOMin juhlassa komeasti ilmoille kajahteli. Ei taistelu vielä ole takana, se etsii aina uusia uomia.

Leppänen keskittyy Hesarissa nimenomaan elämäkerralliseen ongelmaan, ja siitä onkin syytä ottaa opiksi. Olen tehnyt kaksi kirjaa elävästä kohteesta, yhden runoilijasta ja toisen näyttelijästä. Edellinen tuotti jälkikrapinoita kylliksi tai liikaa, jälkimmäinen jäykistyi elävän aineiston puutteeseen. Kallistun samaan päätelmään kuin Leppänen: paras kohde on se, joka makaa nurmen alla. Vasta silloin voi kirjoittaa täysin rehellisesti, jos pystyy ja rohkenee silloinkaan. Aina on omaisia ja perikuntaa kohteen kunniaa vartioimassa. Sanalla sanoen vaikea laji. Mutta hyvä kun uraa taas raivataan ja sudenkuopat merkitään. Ainakin yritetään ottaa opiksi.

3.5.2025

Kohta lennätettyäni jutun maailmaan huomasin aamun Hesarista kiintoisan paikallisjutun. Hyvä ystäväni Leena Majavesi on kiukustunut, kun hänen miehensä Heikki Kurkiojan  tekemä merkittäävä lahjoitus Hämeenkyrön Päivärinteen vanhustyön hyväksi  on mennyt hänen mielestään väärään ositteeseen, Pirhan eli Pirkanmaan hyvintointialueen byrokraattisille rattaille. Näkyy olevan erimielisyyttä siitä, kuinka tällaisia lahjotuksia tilitetään ja kohdennetaan. Leena on asiasta ennen puhunutkin, mutta en arvannut että se tulee näin vahvasti vireille.

Leena ja Heikki olivat molemmat Myllykolun kesäteatterin kantavia voimia monet vuodet, Leena turskina näyttelijänä ja puhvetin pitäjänä, Heikki uskollisena hevosmiehenä. Tällaiset voimat ovat harrastajateatterissa korvaamattomia. Leena on erikoistapaus siinäkin, että hän kertoi lukeneensa kaikki Sillanpään teokset heti Hämeenkyrön muutettuaan. Tällaisia hengen sankarittaria on kunnassa vähemmän kuin kädessä sormia. Ilo on ollut aina Leenan kanssa toimia, viimeksi syntymäpäivieni puhvetin hoitajana.

Jos yhtään Leenaa tunnen (ja tunnen hyvinkin), niin Pirha on vielä helisemässä hänen kanssaan siinä Heikin lahjoitusasiassa, sillä Leenalla jos kenellä on taipumus viedä tahtomansa asiat päätökseen. Hyvä Leena, pidä pintas!

28.4.2025

Kaksi viikkoa harmaan hiljaisessa Hämeenkyrössä. Ei suuria tapahtumia. Paneutuneena kirjalliseen työhön. Vähän kesän valmistelua: kääntänyt perunamaan, haravoinut, kokenut katiskoja, polttanut vanhan rytökasan. Tytöt kunnostivat ikivanhat kiviportaat nurmelta pääovelle, nyt kelpaa isommankin joukon marssia sisään. Toinen ilonpilkku: katiskassa lojui komea hauki, josta Marjan tutun reseptin mukaan spelttihauki valmistui uunissa. Herkkua.

Älyllinen kokemuskin. Ikaalisten Omalla Tuvalla Marko Saarion kokoonpanema näytelmä Hannah Arendtin ja Anne Frankin teksteistä, mukana kuulustelijan kysymyksiä ja Adolf Eichmannin vastauksia. Muistan oikeudenkäynnin hyvin 60-luvun alusta. Esitys Jämijärveltä! Eipä ole ihan tavallista harrastajateatteria, enemmän nähdään röllipeikkoja, lottovoittoja ja iskelmätähtien elämänseikkailuja. Ei ihan huipputeatteria tämäkään, mutta sentään ajatteluun haastavaa vastuun ja syyllisyyden kysymyksistä. Ikuisia aiheita. Mitä sopivinta toisen pääsiäispäivän ohjelmaa. Maila oli kyytimässä, vähän nautittiin viiniä ja keskustelua tekijöiden kanssa esityksen jälkeen.

Melbassa kunnostutin oikuttelevaa sähköpostiani ja siinä odotellessani sain tiedon avoimesta kulttuurikeskustelusta seuraavana iltana koulukeskus Sillassa. Halusinkin kuulla mitä täällä nyt kihistään. No olipa vaisu ja vähä-ääninen tilaisuus. En sitä itsekään ruvennut virkistämään, olen jo liikaa täällä vuosien mittaan keuhkonnut. Jyrki Sasi piti laajakaarisen alustuksen omasta taidekeskuksestaan Urkin majalla Pinsiössä. Tällaista yritystä sentään on, mutta eipä ole sekään juuri tukea saanut. On kuulemma valmistumaisillaan kunnan kulttuuriselvitys, jota on tehy 50 vuotta ja nyt jo loppu häämöttää. Onkohan montakaan niin passivista kulttuurikuntaa kuin tämä sarvipäiden valtakunta. En kadehdi kolmatta vuotta kulttuurikuraattiorina toimivaa Arttu Pentikäistä. Titteli on komea, mutta toimiala tahmea.

Vielä lauantaiaamuna poikkesin torilla ja saman tien Seurahuoneella. Täällä harrastetaan edes komeita nimiä, tämäkin on vain leppoisa kahvittelupaikka torin laidalla. Nyt kunnianarvoisa Nappulaliiga (virkeiden veteraanien kerho) on koonnut tilaan valikoiman Kyröskoski-aiheista taidetta. Tutun oloisia tauluja mielelläni katselin. Oli siellä edesmenneen serkkuni Oskun puolison Onerva Sandbackan kaunis kukkateoskin. Kuuluisan Vepan eli Veijo Eskon kanssa puhelimme serkuistani Kaiskon lapsista ja muustakin. Ostin samalla Antero Kaasalaisen muistelmien toisen osan Aikuistunut evakkopoika, tarinoita 60-luvun Kyröskoskesta, joka näissä vaikuttaa kovin idylliseltä paikalta. Lomailin täällä ja urheilin Joukon ja hänen kavereidensa kanssa. Oi menneitä aikoja!

No onhan täällä edelleen sentään vähän elämän virettä, vaikka tämä niin uinahtaneelta nykyisin vaikuttaakin. Jos täällä voimat koottaisiin, uutta nuorisoa heräteltäsiin ja kunta hiukankin kallistaisi korvaansa henkisille pyrkimyksille, niin mitä saataisiinkaan aikaan. Mutta levätköön menneisyys omassa rauhassaan. Tänä kesänä tulee 50 vuotta kuluneeksi F. E. Sillanpään Seuran perustamisesta, jota olin intona mukana synnyttämässä. Nyt saisi tästäkin merkkipaalusta uskoa joihinkin uusiin tempauksiin, mutta saas nähdä kuinka käy. Mistähän tulikin intoa menneillä vuosikymmenillä panna pystyyn jos minkälaisia tapahtumia, näytelmiä, elokuvia, seminaareja ja näyttelyitä, joista olen tehnyt selkoa muistelmissani.

Vähän suurempia maailmanlaajuisia näkymiä avautui samana lauantaina televisiosta, joka kiitettävästi seurasi paavin hautajaisia Pietarinkirkolta. Alan tutkija Tuomas Heikkilä oli tietysti paras asiantuntija selostamaan seremonioita, ja vasta näkemäni elokuva Conclave antoi oman taustansa ja valaisi Vatikaanin salamyhkäistä olemusta. Paavi Franciscus sai paljon sympatiaa vaatimattomuudellaan ja vapaamielisyydellään, mutta arvata sopii, että seuraaaksi valitaan kovemman linjan kirkkoruhtinas. Luvassa uusi jännitysnäytelmä, joka alkaa yhdeksän päivän päästä. Ranskalainen aakkosto sijoitti meidän presidenttimme näkyvästi Trumpin ja Macronin väliin valtiomiesten rivistössä. Siinä notkealiikkeinen kaveri, joka ei turhia piilottele. Mitä lie tuloksia Trumpin ja Zelenskyin keskustelusta, jota kävivät ikonisessa kuvassa vastakkain kuin vanhat runonlaulajat savupirtissä. Trumpia näytti kiusaavan tilaisuus, jossa hän ei itse ollut päähenkilö. Historiallisia päiviä aivan peräkanaa.

Nyt pakkaan auton ja suuntaan Helsinkiin. Eiköhän tässä tullut taas maalaiselämää kylliksi. Kun katson yläkerran työhuoneen ikkunasta aukeavaa Ylivakerin muokkaustaan odottavaa peltoa ja kuusiaidan takaa häämöttävää Sillanpään Saavutuksen kellahtavaa seinämää, niin on sanottava, että missään ei ajatus luista yhtä luontevasti kuin tällä pailalla. Joten on tänne kohta taas palattava – ellei muuten niin vähäisiin toukotöihin, jos saisin taas toimeliaat tyttäret ja pojankin joskus avukseni. Neljä pulloa simaa käy keittiön pöydällä. Kohti vappua ja Kaivarin kilinöitä!

28.4.2025

Himmeä kevätpäivä täynnä odotusta. Pensaiden leikkausta, kuopsuttelua, tunnustelua – kohta kaikki taas ryöpsähtää. Parasta on kun ei vielä ole mitään. Raparperi työntää punaista nenäänsä ilmoille, muut ojentelevat arkailevia silmujaan. Tästä ryhtyy suvi urkenemaan.

Kuunnellaan passioita illalla. Jykevästi jylisevät. Maalla saa soittaa täysillä, ei häiriinny kukaan. Kuiva kausi taittuu yölliseen sateeseen. Väsyttää raukeasti, kun on katsellut tyttärien raatamista. Oma liikunta vähenee. Veneeseen pääsen vielä ja veneestä pois. Puita olisi pienittävä. Lintujen sekakonsertti rannassa raikuu.

Vaalit jäävät jo kauas. Täälläkin Kyrön perällä perussuomalaiset menettivät johtoasemansa. Demarit on ensimmäistä kertaa kunnan historiassa suurin ryhmä. Hiljaista on, ei kuulu juhlintaa. Katsotaan mikä muuttuu vai muuttuuko mikään. Keskustakin pärjää, Katariina Pylsy on äänikuningatar, syystä kyllä.  Jouni Ovaska kannoilla. Helsingissä Eija-Riitta pääsi ainoana kristillisdemarina valtuustoon, vaikka ei nostanut sormeaankaan vaalitöihin. Paljon muita tuttuja ei enää olekaan listoilla kummassakaan kunnassa.

Luin loppuun Anneli Kannon romaanin Rottien pyhimys (2022) vasta nyt. En pysy enää ilmestyvän kirjallisuuden tasalla. Mutta tämä olikin erinomainen ja mitä sopivin pääsiäiskirja juuri nyt. Myönteinen yllätys on aina iloinen tapaus. Ihailin romaanin kieltä ja kerrontaa, missä historiallinen klangi saadaan muhevasti ja luontevasti ilman teennäisyyden tuntua. Monet ilmaisut ja sanavalinnat riemastuttivat. Hieno suoritus. Hattulan kirkkomaalausten synty ja tausta ja merkitys tulevat vaikuttavasti esiin. Hyvin ja perinpohjin on Anneli aiheen tutkinut.

Tuli heti tarve poiketa seuraavalla matkalla Helsingistä tänne Hattulan kirkon kautta. Mutta kirkko lienee avoinna vain kesäisin. Vielä äskettäin Anneli järjesti omia opastuksiaan kirkossa ja esitteli maalauksia. Kunpa jatkaisi vielä jonkun kerran. Kuinka vanhat maalaukset voivat näin äkisti alkaa kiinnostaa. Romaani kertoo paljon paitsi maalareista, yhteisöstä, uskomuksista, kirkosta ja tapakulttuurista – silti ennen kaikken taiteen voimasta ja merkityksestä.

Toinen pyhien aattoon osunut teos oli se paljon keskusteltu tv-sarja Adolescence, jota Netflix näyttää. Olisi kiva kun kaikki näkisivät eivätkä vain kanavan ostaneet. Kerrankin maineensa veroinen sarja, aito ja väkevä, dokumentin kaltainen ja silti sepitetty, täysin uskottavasti kerrottu 13-vuotiaan pojan tekemä murhatapaus. Vaikka aihe on kauhea, miellyttävää käsittelyssä oli henkilöiden inhimillistäminen kauttaaltaan. Edes poliisi ei  ollut paha, vaan hyvin empaattinen, pojan sympaattisesta isästä puhumattakaan. Kliseinen syyttely oli kuvauksesta kaukana. Näyttelijöiden  osuus on niin väkevää kuin he eivät mitään roolia näyttelisikään.

Nyt kun sarjasta keskustellaan, viimeksi radion Kulttuuriykkösssä, voidaan aina keksiä kaikenlaisia fiksuja vaihtoehtoja ja psykologisoida teoreettisilla epäuskottavuuksilla, mutta ne ovat kärpästen surinaa sen otteen rinnalla, joka sarjassa katsojaa kouraisee. Aina voi väitellä viivahteista, mutta kokoanisvaltaisen elämyksen osalta olen samaa mieltä Brittien pääministeri Starmerin kanssa siitä, että näytettäköön tätä kaikissa kouluissa, muuallakin kuin Britanniassa.  Aina juuriin menevä tyrkkäys jotakin myönteisiä seuraamuksia saa aikaan. Meilläkin tekisi terää niin ala- kuin yläasteilla katsoa varoittavana ja opastavana esimerkkkinä.

Itse asia, aikamme hillitön keskittyminen ulkonäköön, vetovoimaan, ulkoiseen kilpailuun tuottaa jo varhaisvaiheissa tällaisia neurooseja – ja päälle sitten syrjäytymiset ja kaikki tietoiseet julki- ja nettikiusaamiset. On siinä ihmisen identiteetti kovilla lapsesta alkaen. Kaameata jos joku incel-nimetty pakkomielle heittää luonnollisen kehityksen raiteiltaan heti herkimmässä iässä. Puhutaan selibaatista jo 13-vuotaan ongelmana! Seksiä ja sen variaatoita kihisevä yhteiskunta naulaa lapsensa sellaiseen kilpapyörään, että ulospääsy voi pahimmillaan tapahtua pistooli tai veitsi kädessä.

Pääsiäiseen kuuluu julma uskonnollinen kauhukertomus, jota toistetaan vapautuksen ja ylösnousemuksen edellytyksenä. Saavuttikohan tämä brittiperheen söötti poika koskaan mitään vapautusta tekonsa ja tunnustuksensa jälkeen, saati hänen teinityttöuhrinsa. Entä me katsojat, tuliko mikään katharsis eläytyvästä kokemuksesta. Kun pojan perhe kyynelehti ja halaili toisiaan tuskissaan sängyllä, tuli kyllä tarve liittyä tavalla tai toisella joukkoon. Miten se voisi tapahtua, en tiedä. Kertokoot viisaammat. Onneksi ei ole vastaavaa kokemusta lähipiirissä. Se olisikin jo ylivoimainen taakka kannettavaksi.

19.4.2025

Kun joka päivä silmille hyökkää ällistyttäviä uutisia, arkinen elämä alkaa tuntua 110 metrin aitajuoksulta. Jokainen aita selvitettävä nuolaisten, vauhti säilytettävä, rytmi hallittava. Ei saa pudota tietovirrasta, ei ainakan vielä. En ole tällaista aikaa elänyt, vaikka kokenut sentään Berliinin muurin murtumisen, ikuisen Neuvostoliiton hajoamisen ja persujen jytkyt.

Sinänsä voimme merkitä historiaan, että juuri nyt maailmaa ravistelee bipolaarinen hurjapää, joka tekee globaaleja päätöksiä ”by heart”, tunteen tai vaiston varassa. Heti herätessään hän tuntee pakottavan tarpeen saada aikaan jotakin mullistavaa. Kun tällöin ei ole juristiakaan saatavilla, päätökset on tehtävä yksin. Hyvä puoli on se, että tuntuma asioihin on silloin kätevästi keskittynyt yksiin ja parhaiten osaaviin käsiin.

Näiden kommentointi on nyt parasta jätttää a-studion asiantutijoille, joita tarvitaan jo monta ketjullista kuin lätkämatsien vaihtopenkillä. Moni päivystää läpi vuorokauden iPhone kourassa ja odottaa pikakutsua illan lähetykseen. Ilman heidän herkeämätöntä valppauttaan emme pysyisi näinkään hyvin kärryillä siinä, mitä kohta tulee tapahtumaan tai sitten ei.

Parhaan paon päivänkohtaisuuksista tarjoaa paksu romaani tai monisainen tv-sarja. Oman perstuntumani mukaan jälkimmäinen laji uhkaa jo edellisen perinteistä valta-asemaa. Johtuuko siitä, että tv-sarja on lajina uudempi ja notkea, kehittyy vikkelämmin kuin raskaat romaanit ja juonikkaalla rakenteltullaan pakottaa katsojat henkeä pidättelevään riipppuvuuteen.

Esimerkkinä olkoon areenalta hotkimani belgialais-ranskalainen Pandore, hieno monisyinen ja jännittävä poliittis-moraalinen syväluotaus erään rikostapahtuman seurauksiin. Näin tiheästi harvoin kirjoitetaan ajantilitystä. Sitä paitsi ihastuin päähenkilöön, sinnikkääseen syyttäjään Claire Delvaliin (Anne Coesens), joka monen mutkan ja viran menetyksen jälkeen perii voiton vastapeluristaan. Sorry paljastuksesta, mutta oikeuden pitääkin tällaisissa voittaa, vaikka pahalta välillä näytti. Syntyi syövyttävä kuvaus myös niljakkaasta poliittisista pyrkyristä, Mark van Dyckistä (Yoann Blanc). Loppukohtaus oli loistavasti sitaistu! Kannatti elää 16 osaa myötä ja toivoa parasta. Ikävä kyllä oikea elämä ei useinkaan noudata näin järkkymätöntä logiikkaa.

Toinen toivon mukaan vastaavan tasoinen elämys on kohdallani vasta starttikuopissa. Kaikkialla kehuttu ja kohuttu Adolescence Netflixillä lupaa heti alkuosassaan järkyttävää, tyyliltään dokumentaarista kuvausta aiheesta, jossa 13-vuotias kaveri on syytettynä murhasta. Meilläkin on tällaisesta tapauksesta tuore kokemus. Sarjassa on aina se, että kun siihen lähtee, siinä on sitten kiinni ja vain odottaa iltaa, että voi taas jatkaa. Joku vanha itsekriittinen työmoraali estää katsomasta televisiota päivällä (poikkeuksena vanhat kotimaiset huippuleffat) tai lukemasta romaaniakaan (paitsi jos se liittyy tekeillä olevaan työhön). Lisää hirveästä sarjasta myöhemmin, jos kestän loppuun.

Tosielämässä uudet paikat kiinnostavat. Kävin kahdessa ennen kokemattomassa interiöörissä. Radio Dein tiloissa Ruskeasuolla puhelimme Eija-Riitta Korholan kanssa kaikenlaista, lähinnä sattumuksista muistelmieni vaiheilta. Ihmeen syvästi oli Eija-Riitta tähän aiheeseen perehtynyt ja jopa lukenut kunnolla kirjani. Kunnioittava hijaisuus on yleensä seurannutt muistelmiani Päin elämää!, mistä on taas se hyvä seuraus, ettei sitä ole pahemmin haukuttukaan. Saimme luultavasti aikaan vilkkaan podcastin (pääsiäisen jälkeen aalloilla), kiitos Eija-Riitan hyvän johdattelun. Hän on vaaleissakin ehdokkaana, mutta ei tunnu kantavan siitä kovin suurta huolta.

Toinen uusi ja samalla vanha interiööri oli Korkein hallinto-oikeus, joka sijaitsee Fabianinkadulla samassa komeassa graniittilinnassa, jossa ennen oli radiotalo. Sisustus on kokoaan uusittu siitä, kun vanhempieni kanssa kävin siellä seuraamassa Tarvajärven suoraa aamukahvilähetystä. Hauskaa ja puhdashenkistä viihdettä, ihmeellistä pikkupojan silmin. Muistin samalla Taata Sillanpäätä, joka täällä kävi nauhoittamassa joulupakinoitaan. Mitä kaikkea kulttuurihistoriaa liittykään vanhaan radiotaloon. Silloisessa studio ykkösessä, nykyisessä istuntosalissa, saimme nyt arvokkaasti istua.

Tällä kerralla ohjelmassa oli K. J. Ståhlbergin toiminta hallinto-oikeuden taatusti ahkerimpana lainsäätäjänä. Bibliofiilien tilaisuudessa hänestä kertoi Seppo Hentilä, joka on vaimonsa Marjaliisan kanssa kirjoittanut ensimmäisen presidenttiparin kaksiosaisen elämäkerran. Ståhlberg kiinnosti minua senkin vuoksi, että isoisäni oli hänen aikanaan linnan vartiokaartin päällikkö ja presidentin  turvamies. Tärkeä diskreetti tehtävä oli seurata presidenttiä matkan päästä, kun tämä kävi Katajanokalla kosiskelemassa tulevaa vaimoaan Esteriä. Näimme myös presidentin työhuoneen muhkeine lakikirjoineen ja soikeine työpöytineen. Näin  vaatimattomissa oloissa ja yhden miehen työnä luotiin tasavallan valtiosääntö, jota kesti melkein sata vuotta, ja vasta tällä vuosituhannella sitä on ruvettu vähän ajan mukaisesti muuttelemaan.

12.4.2025

Viivyttyäni pari viikkoa maalla oli palattava tankkaamaan kulttuurivajausta. Termi on Pentti Linkolan, hänelle hyvät ystävät järjestivät saman palvelun aina kun hän suostui käymään Helsingissä. Pelkkä lukeminen mökissä ei Pentille riittänyt.

Valitin viimeksi elokuvien tuottamia pettymyksiä. No nyt Antti Alanen lähetti ystävällisesti kohentavan listan paremmista elokuvista. Ryhdyn sitä hljalleen noudattamaan. Päällimmäisenä siinä oli Edward Bergerin Conclave, jota on luonnehdittu ”jännityselokuvaksi”, ja sitä se tosiaan on. Tiukemmin se pitää otteessaan kuin moni poliiisisarja.

En ole lukenut Frank Harrisin samanimistä romaania, johon elokuva perustuu. Olen sen sijaan nähnyt sekä elokuvana että teatterissa teoksen Kaksi paavia, joka sekin kykeni tihentämään teologiset keskustelut aivan herpaantumattomaan tehoon. Merkillistä latausta on näissä korkean tason paavillisissa seikkailuissa. Niiden maailma on niin sulkeutunut, että avautuessaan taiteensa ne saavat katsojan heti satimeen, hän on voitettu.

Ihailin Ralph Fiennesin intensiivistä soritusta johtavana kardinaali Lawrencena. Kaikki salaiset rituaalit paavin valinnassa kuvattiin pikkutarkan huolellisesti. Yhtäkkiä tuntui maailman tärkeimmältä asialta, kuka uudeksi paaviksi valitaan. Lopputulos on yllätys, kuten hyvässä dekkarissa kuuluu olla. Menkää katsomaan, vielä se pyörii ainakin täällä Helsingissä.

Toinen leffa ei jäänyt paljonkaan jälkeen. Kuulin radiokeskustelun Maria Callasin loppuvaiheista kertovasta elokuvasta Maria. Tuntui että se pitäisi nähdä, enkä kadu (vaikka se ei ollutkaan Antin vaativalla listalla). Chileläisen Pablo Larrainin ohjaama taiteilijakuvaus on yllättävän harras ja sisäistynyt, siinä on suuren tähden hyvästijättöä, mennyttä loistoa ja ihailua, mutta ei enää hänen leiskuvaa temperamenttiaan paitsi joissain oikutteluissa. Surullinen on sammuvan laulajan herpaantuminen, jossa sekoittuvat kuvitelmat ja muistot tyhjenevään todellisuuteen. Kuvaus ottaa vapauksia faktoista, esim. Marian käynti Onassiksen kuolinvuoteella lienee sepitelmä. Hieno kohtaus sinänsä.

Angelina Jolie on kaunis ja herkkäilmeinen, mutta hätkähdin aivan kuin hereille, kun lopussa tulee kuvakavalkadi oikeasta Callasista. Ei ole helppoa ilmentää vahvasti elänyttä, kaikkien tuntemaa persoonallisuutta. Musiikki ja miljööt ovat elokuvassa parasta antia. Aina en tiennyt kuka laulaa, oikea vaiko jäljittelijä, mutta upeasti joka tapauksessa.

Teatteriakin täytyi tupata väliin, vaikka olin jo päättänyt tältä keväältä hylätä koko taidemuodon. Seuraava tavoite olkoon uusi Tuntematon sotilas Pyynikillä.   Mutta Juhana von Baghin, Jussi Moilan ja Kati Lukan Jumalat Kansallisen suurella herätti uteliaisuuteni. Kuinka nuori polvi nyt tulkitsee antiikin myyttejä? Ei niitä ole kovin usein enää teatterissa viljelty. Sikäli on hyvä, että käsiohjelma (katoava laji?) esittelee ansiokkaasti taustoja ja henkilöitä. Koulu ei kai enää pidä myyttejä niin pinnalla kuin meidän aikanamme. Vaan mistä tiedän, katsomo ainakin täyttyi nuorista katsojista.

Kiitettävän kunnianhimoinen ajatus on nivoa tutuista tutuin Oidipus-taru nykypäivään ja teatterin todellisuuteen sekä yleiseen maailman tulkintaan. Voi kun se olisi toteututunut jäntevämmin vailla turhaa harhailua sinne tänne aihepiirin kiitollisessa pylväikössä. Käsittely on kieltämättä monipuolista, mutta välillä tavoite katoaa ja juttu harsuuntuu kovin ohkaiseksi. Teatterisohina sisältä kuvattuna ei sittenkään ole katsojalle kiinnostavin kulma. Mutta lavastus on parhaimmillaan hivelevää, tämä on painokkaasti Kati Lukan taideteos. Lopun pilaristo häikäisee.

Entä antiikin ja nykypivän ikuisesti elävä ja kärsivä ihminen, minne hän tässä jää? Monien muunnelmien ansariin? Tekijöiden tajuntoihin? Teatterin omaan taikamaailmaan vailla kouraisevaa kosketusta tähän aikaan, jota kaikista kauhuista ja vaivoista huolimatta yritämme edelleen elää.

Poikkesin myös Night Visions -festivaaliin Orioniin, mutta sen avauksesta, Lamberto Bavan Macabrosta ei ole paljon kerrottavaa, vaikka itse ohjaaja oli paikalla teostaan selittämässä. Kauhu genrenä ei ole oikein koskaan minua koskettanut, pikemmin tuntunut vähän lapselliselta. Ehkä Stephen Kingin parhaita lukuun ottamatta. Tässä jääkaappikallo lähinnä huvitti. Mutta tulipa käytyä.

Nyt on tankattu ja voin palata maalle seurailemaan kevättä. Jotakin tästä jäi poiskin, ennen muuta juhlittiin WSOY:llä Sinuhen uutta sivukuvioitua loistopainosta, mutta siitä ja sen vaiheilta sitten lisää juttua myöhemmin. Siellä pöydässä pohdmme Hannu K. Riikosen kanssa, voiko enää ilmestyä romaania, jota juhlitaan vielä 80 vuoden kuluttua. Epäilimme, mutta eihän se mahdotontakan ole. Tai on tietysti.

5.4.2025

Joskus viivyin iltamyöhään Ilmalassa vanhan MTV:n tiloissa, oli jonkun näytelmän katselu tai muut pippalot. Tyhjenevässä talossa yksi huone oli aina valaistu. Hannu  Karpo leikkasi ja montteerasi. Hän oli töissä vuorokauden läpi, siltä tuntui. Yhtä työhullua miestä en ole tavannut. Hän tosiaan rakasti työtään, se oli lähetystehtävä. Hän oli korpikulman kansan Robin Hood, pelastuksen tuoja. Seuraajaa ei ole ilmaantunut.

Tapani Kansa viihtyi hyvin Käpykolossa. He olivat tasasuhtaiset ystävykset Mikko Niskasen kanssa, vaikka eri-ikäiset. Kumpikin nautti toisensa kuuluisuudesta. Mikko lauloi mielellään tunteellisella falsetillaan, Tapani lauloi vähän paremmin tummalla baritonillaan. Heitä kelpasi kuunnella. Mikko kaavaili Kansaa Tulipunakukan Olaviksi, mutta ei ollut filmiyhtiöllä rahkeita maksaa keikkalaulajan tasoisia palkkioita.

Esittelin pyynnöstä Matti Kassilan elokuvaa Ihmiselon ihanuus ja kurjuus kutsuvierasnäytännössä joulun alla 1988. Tilaisuus jäi pysyvästi mieleen, koska vaimoni Elina eli silloin viimeisiä päiviään. Pystyin hallitsemaan itseni. Esityksen jälkeen Tapani Kansa tuli kiittämään vakavana, se tuntui hyvältä. Hän selvästi tiesi tilanteeni.

Seuraavan kerran tapasin ohimennen Tapanin, kun hän leikksi ruohoa puolisonsa Nina af Enehjelmin johtaman majatalon pihassa Ilmajoella. Musiikkijuhlat oli menossa, esitettiin Taipaleenjokea. Olikohan Kansalla samaan aikaan oma lauluiltansa. Hänkin olisi halunnut laulaa oopperassa ja taisi niin joskus tehdäkin. Säntillinen Katri Helena moitti häntä kurittomaksi estradilla, kun piti jotain yhteistä esittää. Tapanilla oli aina hermo päällä, teki omat ratkaisunsa muista suuremmin piittaamatta.

Oopperasta tuli mieleen vielä Ilkka Kuusisto, jonka hieno kuolinilmoitus oli viikolla Hesarin kulttuurisivun kyljessä. Minäkin laitoin Lassi Nummen runon aikanani Elinan kuolinilmoitukseen. Ilkan huumoria jää kaipaamaan. Vakavat hetkensä oli hänelläkin. Martti Talvela neuvotteli hänen kanssaan Kansallisoopperan johtajakysymyksestä ja lausahti ohimennen: ”Kun sinulla on ollut niin helppo elämä.” Ilkka kivahti: ”Mitä hän tiesi minun elämästäni!”  Muisteli, kuinka piteli pientä tytärtään kädestä tämän kuolinvuoteella.

Suomi köyhtyy aina pala kerrallaan, kun suuret personallisuudet poistuvat. Sitä vavahdellen odottaa, kuka on seuraava.

Omat muistoni pysähtyivät viime torstaina. Tuli kuluneeksi neljä vuotta siitä, kun Marja tuli lintukävelyltä rannasta, asettui katsomaan brittisarjaa televisiosta ja tuupertui tuolilta massiivisen aivoverenvuodon satuttamana. Tällaiset hetket eivät unohdu. Vein punaisen neilikan haudalleen.

Jospa vainajat pääsevät hyvään paikkaan, kuten uskonvarmat vakuuttavat. Hyvä ystäväni aikoo taivaassa tilata audienssin Dostojevskiltä, koska on lukenut hänen tuotantonsa ja haluaa käydä siitä syventävän keskustelun. Jospa todella tapaisi täältä poistuneita, olisihan se ihmeellistä. Silloin sitä odottaisi kuolinhetkeään kuin lapsena joulua.

29.3. 2025

Onnittelut Heikki Aittokoskelle löydöstään tänään (HS  A5) , joka näyttää de Gaullen yli 60 vuotta vanhan Euroopan vahvistusidean uuden ajankohtaisuuden. Historia ei toistu, mutta kuljettaa mukanaan vaihtuvia käyttökelpoisia aatteita. Macron on arvatenkin tutkinut suuren edeltäjänsä perintöä, mutta mahtavatko hänellä rahkeet riittää.

Kekkonen ihaili de Gaullea, joka ihmeen kevyesti päästi itsensä kaatumaan ylioppilasvallankumouksen pauhuun. UKK toimi toisin, littoutui uuden nuorison kanssa 1968. Piti Ylioppilaskunnan juhlassa puheen, joka ymmärsi Vanhan valtaajia. Hänen lastenkutsunsa Tamminiemessä oli tuttu radikalisimin kesytyskeino.

Arto Paasilinna keksi romaaniinsa Jäniksen vuosi (1975) nerokkaan selityksen UKK:n ratkaisuille. Kirjassa tutkija tuli siihen tuokseen, että Kekkonen kuoli vuoden 1968 vaiheilla ja hänet vaihdettiin. Hänen pituutensa lisääntyi ja kallonsa muoto muuttui. Samalla hänen ajatuksensa muuttuivat, hän radikalisoitui ja hänen poliittinen toimintamallinsa sai uuden suunnan. Hän alkoi uskoa sosialismin voittoon maailmassa. Tämä kaikki johtui siitä, että hänen näköiseensä hahmoon oli istutettu salaa toinen kaukaa johdettu henkilö. Asiaa olivat juonineet venäläiset tahot.

Vanha menestysromaani menee uutena sovituksena Kansallisteatterissa, ja siellä Kekkosen jättiläismäinen kallo tuodaan lupaavasti näyttämölle. Mutta mitä kummaa: näytelmän kehittely kadottaa kokonaan jutun ytimen. Kallon muutosta vain ällistellään, mutta sen merkitykseen ei edes viitata. Näin taas kerran, kuten teatterissa usein käy, ulkoinen näyttävyys pimittää ajatuksen. Mitä lie Kristian Smedsin kallossa liikkunut.

Muutenhan esitys on roiskivan reipasotteinen, karjuva ja alleviivaava, kuten teatterissa usein tapahtuu. Yleisön kanssa flirttailu on viety äärimmäisyyeen. Ehkä  meitä täytyy nykyisin oikein kainalosta kutittaa, kun tiettävästi olemme taas maailman onnellisin kansa. Paasilinnan Onnellinen mies (1976) voisi olla seuraava ajankohtainen sovitettava.

Risto Jarvan elokuva Jäniksen vuosi (1978) oli hengeltään ja tyyliltään huomattavasti lähempänä alkuteosta kuin Smedsin sovitus, joka anastaa vain idean ja tekee sen päälle kokonaan oman näköisensä näytelmän. Onkohan tekijänoikeuksilla enää mitään merkitystä? Alkuteosta voi näköjään rusikoida mielinmäärin uuteen malliin ilman että oikeudenomistajat edes inahtavat. Musiikin alueella ollaan vielä tarkempia. Antti Litja suoriutui Vatasen roolista hienoin minimalistisin keinoin, Tommi Korpela tarvitse maksimaaliset karjahdukset. Jos joku haluaa vielä epäillä onnellisuutamme, menköön sytykkeekseen kuulemaan tämän Vatasen vihantäyteistä noitumista.

Yksi onnentäyteinen päivä oli ihan oikeasti presidentti Zelenskyin vierailu Suomessa. Siitä en ole kuullut kenenkään heittävän poikkipuolista sanaa. Paitsi tietysti Hesarin pääkirjoitus näki kavaluutta keväisen taivaan yllä, mutta se kuulunee asiaan. Lehden kuuluu aina puuttua asioihin negaatiokärki edellä. Uskon silti, että Zelenskyin ja puolisonsa lämpimät ja aidosti kommunikoivat olemukset sulattivat osan peloista, joita maailmanpolitiikka on meihin viime aikoina jähmettänyt. Miten on, haluaisivatkohan venäläiset vaihtaa myös Zelenskyin sisään toisen hahmon… Aihe jollekin tämän päivän satiirikolle.

Hesarista sain lisäksi lukea kahden hyvän kaverin elämäntarinat. Martti Häikiön tie on päättynyt. Muistokirjoitus kertoi hänen avuliaasta luonteestaan, josta minäkin sain hyötyä tutkimuksissani. Jukka Rislakin taival taas jatkuu täysin palkein, kirjoja pukkaa ja pian näköjään pilapiirroksiakin kansien väliin painettuina. Kun oli puhe UKK:n muutoksesta, Rislakki puolustaa ihan omaa sisäistä muutostaan. Mainio peloton tutkija ja totinen humoristi, onnea hänelle ja Annalle! Ikätoverit porskuttavat ja toiset täysin palvelleina katkeavat.

22.3. 2025