Ronaldo juhlii Madeiralla

Rantakadulla törmäsin valtavaan julisteeseen. Nuorekasta fanijoukkoa kuvattiin sen edustalla. Laidemmalla oli tummanpuhuva patsas. Pieneen museoon johti jatkuva yleisövirta. Cristiano Ronaldo täyttää 40 vuotta, synnyinsaarella suuret juhlat.

Museoon oli piipahdettava. Toinen toistaan suurempia valoikuvia sankarin saavutuksista. Kultaisia jalkapalloja pitkä rivi lasikaapeissa. Videoita unelmanomaisista täysosumista. Kaikkialla sama välkkyvä, hyvin kammattu hymy. Ehtymätön ideaali ja edelleen pelikunnossa. Tosin rapauttaa turhaan mainettaan nykyisin Saudi-Arabiassa. Ei tietenkään turhaan, vaan huikeista summista. Urheilua tämäkin.

Tähti vierailee kuulemma vähintään uutena vuotena loistohotellimme Savoyn kattoterassilla ihailemassa uljasta ilotulitusta. Vastaanotto on aina satumainen. Jos joku on profeetta omalla maallaan, niin Ronaldo Madeiralla. Kaikesta huolimatta. Yksi hänen patsaansa museossa on muovailtu tummasta suklaasta.

On ihmellistä katsella Suomen valtiopäivien avajaisia reaaliajassa pikkuruisella saarella Atlantin valtamerellä. Pidän tätäkin tekniikkaa edelleen ihmeenä, vaikka uudet innovaatiot ryntäilevät jo kohti avaruuksia. Presidentti Stubb: kaksi eleganttia kumarrusta, Ruotsin suurlähettiläälle ja J.L. Runebergille. Poliittisen sanoman voi kehystää sydämellä ja sivistyksellä. Puhemies Halla-aho: erinomaisen tasapainoinen katsaus aikaamme. Silmäilemällä pitkiä artikkeleita ei oikein selviä, mistä edustajien tyytymättömyys häntä kohtaan kumpuaa. Luultavasti persoonaa kohtaan periaatteesta tunnetusta vastenmielisyydestä.

Tämmöinen Funchalin kylä on äkkiä tutkittu. Kauppoja, konsertteja ja paviljonkeja on paljon. Hauskassa ravintolassa tyttö värisyttää antaumuksella paikallisia Fadoja. Popsimme kuunnellessa paistia ja punaviiniä. Taksimatka hotelliin maksaa 7 euroa. Kolmen hengen kesken ei riitä edes jaettavaa. Savoy Palace on iso loistelias oleilutehdas, näin talvisesongin aikaan suurelta osin tyhjillään. Ahkerasti palvelevaa henkilökuntaa on pirusti. Kuinka mahtaa kannattaa? Kesällä varmaan sakki sakenee, harmaapäiset pantterit valtaavat areenat ja uima-altaat. Suomalaiset täälläkin voimissaan.

Yllättäen törmään Modernin Taiteen Museo MOMAan. Nimitys on liian komea pienelle parakille, joka kyllä näyttää kirkuvan roisia nykytaidetta seinien täydeltä. Iltaisin on auditoriossa elävää jazzia, lähistön Irkku-Pubissa sikäläistä soitantaa. Viihdytystä löytyy joka nurkalta, samoin Madeira-viiniä, mielestäni liian makeaa. Kuten koko elämänmuoto täällä joutilaitten paratiisissa.

Minua yritetään ponnekkaasti houkutella Vacation Clubin jäseneksi, mutta miksi sitoutua yhteen paikkaan ja pienillä eduilla ketjun kuljetettavaksi? Impulsiivinen matkailu voittaa sittenkin turvallisen rutiinin. Kaikilla mukavuuksilla pehmustettu lomailu vaikuttaa liian ylelliseltä ja tapahtumaköyhältä. Maailmaa pyörittää kiihtyvä markkinointi, itse heilahdin tänne kirjamessujen tarjouksesta. Kirja ei täälläkään vietää näkyvää juhlaa, mutta onneksi on omaa evästä ja clubin köykäisestä jännärikirjastosta löytyy täydennystä.

Lueskelin paikallisväriä kerätäkseni parikin Anu Patrakan dekkaria, jotka tosin tapahtuvat manner-Portugalissa. Melko näppäriä, helppotajuisia, riittävän informatiivisia. Mielestäni samaa selkokielistä tasoa kuin Satu Rämön islantilaisdekkarit, mutta eivät jostain syystä yllä samoihin myyntilukemiin. Nobel-kirjailija Saramago on liian raskasta historianravintoa täkäläiseen leutoon mielentilaan. Hänen tunnetut pornografiset keräelmänsä voisivat tosin pristää. Äänikirjojen ääretön valikoima on antelias lisä vähäunisiin öihin.

Onnittelut Pirkko Saisiolle kahdestakin palkinnosta! Pajtim Statovcin kanssa he ovat nyt kirkkaimmat kirjailijatähdet meillä. Odotellaan avautuvatko ulkomaiset markkinat kunnolla. Yhden hyvän vihjeen Saisio antoi: hän kirjoittaa ikään kuin salaa itseltään. Taidan käsittää mitä hän tarkoittaa. Jotain tuttua siinä on. Saatava vain luetuksi näidenkin paksut kirjat kunnolla loppuun.

Kohta viikko päättyy, ja se riittää hyvin tähän unteloon, kauniin levolliseen oleiluun. Kaunistahan täällä on, kukkia joka nurkalla, väriloisto jo turruttaa. En lähde luistelemaan levadoille, vaan tyydyn parvekkeen huikaisevaan merinäkymään ja uima-altaan vilpoiseen syleilyyn. Kuntosaliakin kokeilen varovasti. Varkain teen työtäkin aamuisin. Ihminen ei hellitä ennen kuin vallan lamaantuu. Maailmanpolitiikan melskeet tuntuvat kaukaisilta, mutta annas olla kun taas kotimaan kohtaan. Onko maailma yleensä enää mallillaan Trumpin ja Muskin ravistelujen jäljiltä?

8.2.2025

 

 

 

 

 

Hirmuinen aika Latviassa

Kun nuori Anna Zigure ilmestyi kirjallisuuden kääntäjänä Helsinkiin 1970-luvun lopulla, meillä ei tiedetty mitään Latviasta. Se oli valkoinen läiskä kartalla ja kuului Neuvostoliittoon. Oli suureksi osaksi Anna ansiota, että vähitellen tietoa tihkui. Perustettiin jopa Rozentals-seura suhteita hoitamaan ja pian Anna asettui Armfeltintien vanhaan lähetystöön maansa suurlähettiläänä Suomessa. Häkellyttävän nopea ja hieno kehitys.

Nyt on jo tullut paljon kirjallisuutta Latviasta, tietopuolista ja myös kaunokirjallista. Viimeisin lukemani on Maris Berzinsin (hitto kun en saa tähän kaikkia merkkejä nimiin näkyviin) romaani Lyijyn maku, ilmestynyt 2015 ja suomeksi viime syksynä Hilkka Koskelan suoraan alkukielestä kääntämänä.

Aihe on mitä synkin. Latvia elää kurimuksen aikoja vuosina 1939-1941. Ensin tulevat venäläiset ja sitten saksalaiset ja lopulta taas venäläiset. Tuttu kuvio koko Baltiasta. Miehittäjät eivät eroa paljon toisistaan, vain sikäli että toinen on pahempi toista. Toiset pakenevat maasta, toiset taistelevat kumpiakin vastaan ja toiset pysyvät hiljaa paikallaan. Berzinsin romaani kuvaa paikallaan pysyjiä, jotka kuitenkin tempautuvat mukaan taisteluihin.

Keskiössä on kaksi maalarinkisälliä kuin kansanlaulussa, mutta heidän olonsa ei kauan pysy huolettomana. Miten kuten he keinottelevat hengissä ja suojassa, keräävät ympärilleen tuttaviaan, suojelevat juutalaisia vainojen alkaessa, riskeeraavat yhtä ja toista, ovat solidaarisia ja urheita, omatkin sekaantuvat sortoon ja tuhoon – kunnes lopulta käy huonosti, oikein todella huonosti.

Merkillisesti Berzins, joka kuuluu olevan entinen virkamies, loihtii jotensakin hilpeän seikkailumielen romaanin alkupuolelle ja pitkään se säilyykin. Kysymys on selviytymisestä jokseenkin mahdottomissa oloissa. Syntyy romanssejakin. Ihmeen hyvällä onnella ja taidolla ihmiset selviävätkin, kunnes  musertuvat historian rattaisiin.

Miksi murheellista kirjaa on kuitenkin mukaansa tempaavaa lukea, johtuu henkilöiden positiivisesta luonteenlaadusta ja usein hauskasta vaikkakin hirtehisestä sanailusta. Hilkka Koskela on hyvin tavoittanut rennon puheenomaisen ilmaisun, joka varmaan vastaa alkukielistä laitosta. Kieli on ilmeikästä ja joskus tekisi mieli sanoa luvattoman ilomielistä. Hurja leikkaus, suoraan oopperajuhlasta tuhoamisleirille. Loppua on sitten karmeata lukea, mutta ei kirjaa voi kädestäkään laskea.

Tämän tyyppistä yhä avoimempaa ja julmempaa yksilötason historiaa on alkanut ilmestyä Baltiassa ja itäisen Euroopan sorretuissa entisissä satelliiteissa. Nyt ei enää vain todeta tapahtumien raakaa kulkua, vaan nyt ilmaantuvat yksilöiden kokemukset entistä tiheämmin kuvittamaan ja elävöittämään mustaa historiaa. Jaan Kross on jo  kauan kärjessä  avannut tätä totuuden puhumisen sarkaa Virossa. Berzinsin romaani palauttaa lisäksi mieleen pari vuotta sitten suomeksi ilmestyneen tsekkiteoksen, Alena Mornstinovan loistavan Hanan. Se on ehkä monikäänteisempi, ihmisuhteissaan syvempi, mutta yhtä todistusvoimainen ja lopussaan vähintään yhtä murskaava. Hirmuista sanoisi Paasikivi jos eläisi.

Näitähän tässä nyt kannattaa lukea, kun meidän turvallisuudestamme paljon puhutaan eikä se vaan näy vielä tämän kummemmin käytännön elämässä järkkyvän. On hyvä välillä katsoa, mitä kauheuksia muualla on eletty ja paraikaa sillä suunnalla ja muualla eletään. Huokaus ja hiljaisuus.

2.2.2025

Continue reading…