Olisin jäänyt pienessä flunssassa kämpille lepäilemään, mutta onneksi Aino tuli ja kiskaisi minut kävelylle Ullanlinnalle. Tuli melkein vanhat vaput mieleen. Monesti oli hilpeää menoa, nyt huomattavasti maltillisempaa. Ilahduttavan paljon oli silti ylioppilaita jalkeilla, vaikka sää ei suosinut.
Palattuani katsoin jälleen ihanan jäyhän ja tunteellisen vappuleffan Oi aika vanha kultainen! Matti Hällin romaania mukaellen. (Miksei käytetty alkuperäistä rytmikkäämpää nimeä Oi aika sä entinen?) Orvo Saarikiven elokuvassa on hienoja kulttuurihistoriallisia Helsinki -kuvia. Hälli muistetaan vanhan mukavan Anderssonin jutuista ja Hailuoto-trilogiasta. Myös pari dekkariaan muistan, varsinkin sen hupaisan Sopimatonta kuolla yliopistolla. Totta kuin mikä.
Myös katsoin vasta nyt vapun aattona koko KOM-teatterin komean juhlakonsertin ”Vapauden kaiho” vuodelta 2022. Väkevä oli siinä esittäjien lataus. Sytyttäviä, hienoja, muistorikkaita lauluja, todellista agitaatiota – ja niin väärästä aatteesta. Venäjä oli vasta hyökännyt Ukrainaan, kai se oman mustan reunuksensa loi konserttiin, Kansainvälisen solidaarisuuden aate oli kuopattu komunistimaissa, mutta läntisessä Euroopassa se nousi. Nyt ei enää tiedetä, kuka olisi kyllin solidaarinen ja auttaako lännen ohentunut tuki Ukrainaa edes tyydyttävään rauhaan.
Taistelulaulujen tuliseen konserttiin tuli kova vastaisku Hesarissa vapun päivänä. Veli-Pekka Leppänen jatkoi Anssi Sinnemäen Kanavassa virittämää teemaa taistolaisten itsepetoksesta ja auktorisoitujen elämäkertojen ongelmista. Niin helposti niissä kipeät asiat ohitetaan tai pehmennetään, kuten nyt Helena Ruuskan kirjoittamassa Aulikki Oksasen elämäkerrassa. Ruuska saa siinä sapiskaa sinänsä mukavasta, kodikkaasta kirjastaan, jossa tehdään sovitteleva hyppy syreenien tuleen. Etupäässä siinä kirjoitetan runoudesta ja proosasta, perhe-elämästä ja sen vaikeuksista. Politiikkaa ei voi kokonaan sivuuttaa, ja sen piikkipäärynät Ruuska hoitelee Sinnemäen ja Leppäsen mukaan vesittämällä ja kokonaan ohittamalla.
Anssi Sinnemäen kirjoitus Kanavassa (3/25) on erittäin vahva ja asiansa tunteva. Itse vanhana taistolaisena Sinnemäki tulittaa entistä aatesisarta tämän epärehellisyydestä, uhriutumisesta ja totuuden vääristelyistä. Kerrassaan kovaa tekstiä. Pahin on syytös vanhassa valheessa pitäytymisestä, katumattomuudesta ja hurskastelusta. Taistolaisen liikkeen esilaulaja on kuin Edith Piaf: en kadu mitään! Oksanen puolustaa syyttömyyttään ja kilpistyvää asennettaan vieläpä kerskuen, Sinnemäki toteaa. He olivat vain muka tietämättömiä, viattomia idealisteja, jotka uskoivat Kremlin armottomien politrukkien tuovan meille paremman maailman. Kuinka moni KOM-teatteri juhlassa laulanut oli edelleen sisimmässään samalla kannalla?
Leppänen kirjoittaa kahdenlaisista elämäkerroista, ja totta kai yhteistyössä kohteen kanssa tehdyt kirjat ovat osin tai kokonaan kohteen sanelemia. Helena Ruuska on kuitenkin kunniallinen tekijä, vaikka kiltti ja sinisilmäinen. Hän paljastaa kyllä pääkohtia Aulikin ja tämän miehen sekä toverien (M-L Mikkola!) vallankumouksellisesta intohimosta, mutta suojautuu sitten kohteen puolustavan panssarin taakse. Kirjoitin itse Oksas-elämäkerrasta myönteisesti ja ongelmat sivuuttaen, koska Helena on vanha ystävä, kollega ja viehättävä ihminen. Ei silloin käydä kovin kourin käsiksi poliittiseen problematiikkaan. Helena huokaisi itse jostakin kirjansa kritiikistä, että onneksi siinä ei takerruttu taistoilaissyndroomaan. Se oli taustalla väijyvä peikko, jonka kimppuun karskimmat miehet Sinnemki ja Leppänen nyt suoratulituksella hyökkäävät.
On jo aikakin, ajattelen. Ilma puhdistuu taas joltain kolkalta. Taistolainen liike on yhä pyhä lehmä, jonka merkitys joko kielletään tai sivuutetaan. Sen esitaistelijat ovat aina uskoneet olleensa oikealla asialla eivätkä ole harvaa poikkeusta lukuun ottamatta ryhtyneet rehelliseen itsekritiikkiin. Sellaista on pidetty heidän piirissään naurettavana porvarillisena syyttelynä ja perään huuteluna ellei peräti houreena. Ehkä sinipaitainen pino alkaa vähitellen, näin myöhään, avautua. Jotkut ovat jo alkua purkaneet.
Eihän taistoilaisuus ollutkaan mikään vaikutttava liike yhteiskunnassa, kannatus oli kansan keskuudessa vähäistä. Mutta tietty ylemmyys heidän joukoistaan aina paistoi, ja räikeä syrjimishalu vaikutti laajalti kulttuurielämään ja taitaa kulissien takana vaikuttaa vieläkin jatkuvissa toverisuhteissa, kuten KOMin juhlassa komeasti ilmoille kajahteli. Ei taistelu vielä ole takana, se etsii aina uusia uomia.
Leppänen keskittyy Hesarissa nimenomaan elämäkerralliseen ongelmaan, ja siitä onkin syytä ottaa opiksi. Olen tehnyt kaksi kirjaa elävästä kohteesta, yhden runoilijasta ja toisen näyttelijästä. Edellinen tuotti jälkikrapinoita kylliksi tai liikaa, jälkimmäinen jäykistyi elävän aineiston puutteeseen. Kallistun samaan päätelmään kuin Leppänen: paras kohde on se, joka makaa nurmen alla. Vasta silloin voi kirjoittaa täysin rehellisesti, jos pystyy ja rohkenee silloinkaan. Aina on omaisia ja perikuntaa kohteen kunniaa vartioimassa. Sanalla sanoen vaikea laji. Mutta hyvä kun uraa taas raivataan ja sudenkuopat merkitään. Ainakin yritetään ottaa opiksi.
3.5.2025