Panu Rajala

Kiitos hyvistä tarkennuksista. Aivan oikein: Pasi Nurminen kompuroi vasta vuoden 2011 MM-kisojen paluulennolla, ei suinkaan 1995, kuten jutustani olisi voinut käsittää. Asiaa se ei muuta. Jääkiekkoilijat ovat kovaa porukkaa ja kohentavat taas peliään, Slovenia sai päihinsä että raikui.

Mutta nyt euroviisut jyräävät kaiken muun hengen ja ruumiin toiminnan. Olen auttamatta minäkin hurahtanut KAJ-yhtyeen ihailijaksi. Vöyrin pojissa on aitoa ja rentoa huumorimeininkiä. Lisäksi saunan mainostaminen tekee terää, vaikka ruotsalaisten kiuaskiville meneekin. Ehkä oppivat sielläkin kunnolla saunomaan, muusta Euroopasta puhumattakaan.

Arja Saijonmaa on ollut hyvä saunasanoman saattaja, joten on paikallaan, että hänet viisussa mainitaan. Ei tainnut koskaan olla meidän eikä Ruotsinkaan euroviisuedustajana, mikä on väärin. Elämäni biisissä hän on vedellyt joitakin vanhoja viisuja, Rautavaaraakin, todella komeasti.

Täällä Kyrössä euroviisuihin suhtaudutaan melko maltillisesti. Tuskin rynnätään torille, vaikka Suomi saisi kaksoisvoiton. Naapurini Tauno sanoo sulkevansa telkkarin heti, kun Erika alkaa vääntelehtiä. Turhan ilmeisiä vaikutteita esityksessä onkin pornoklubien tankojumpasta. Sitä paitsi naiskorkeushyppääjillä näkyy peppua enemmänkin kuin Erikan taivutuksissa.

Siitä tuli mieleen Jälkihiki, joka taas ytimekkäästi analysoi lätkäkisojen tapahtumia. Taitaa tosiaan olla kuten Bubi Wallenius vakuutti, että lätkämestaruus 1995 oli historian ensimmäinen merkittävä joukkuevoitto Suomelle. Siihen  asti urotekoja tekivät yksilöurheilijat. Joukkupelaajien ja yleensä pelien suosio kertoo muutenkin kulttuurin ja myös kansallisen mentaliteetin muutoksesta.

Vähän tuolla perunamaata kunnostelin ja toukoja tutkiskelin. Huomenna voisin iskeä töihin. Marja-vainaan veli Artsi soitti ja ilmoitti muuttaneensa Törmälle, varma kesän merkki. Tauno oli vienyt hänelle heti puukuorman, jotta mökki lämpiäisi. Hyvä muuttosää auttaa lämmityksessä. Mikäs minun on ollessa, maalämpö hohkaa tasaisesti ja huolettomasti.

Olen nyt lukenut loppuun Antero Kaasalaisen muistelmateoksen toisen osan Aikuistunut evakkopoika. Iskevämmänkin nimen olisi Antero voinut sille laittaa. Kirja kertoo nimittäin pieniä eloisia väläyksiä Kyröskosken tehdaskylän elämästä 1960-luvulta tälle vuosituhannelle. Ajankuvauksena se on valaiseva, joskin aika varovainen. Paperitehtaan työn arjesta siinä on mukavia juttuja, Kyröskoski näyttäytyy ehjähenkisenä tehdaskylänä, missä kaikista pidettiin huolta ja läheiset suhteet vallitsivat. Ristiriitoja ei juuri ilmene, vaikka niitä varmasti olikin.

Kirjassa on samaa sanomaa kuin Matti Pitkon lausahduksissa äsken tv-ohjelmassa Raha-Suomi. Siinä Matti kuvaili nuoruutensa Valkeakoskea Vatikaanin tapaisena ”valtiona valtiossa”, jossa Juuso Waldenin isällinen hegemonia sääteli ihmisten elämää talojen värityksiä myöten. Yt-neuvotteluja ei tunnettu eikä väkeä irtisanottu. Jos tehdas meni huonosti, osa porukkaa pantiin siivoamaan.

Kaasalaisen kirjan mukaan Kyrollakin pantiin tuloksen heiketessä ylimääräistä väkeä vilttiketjuun odottamaan parempia aikoja. Jotakin askarreltavaa niille aina keksittiin. Mutta sitten kun alkoi mennä todella huonosti, tarvittiin jo kovempia otteita. Johtoon kutsuttiin Kai Matikainen, jonka tehtäväksi tuli nostaa kriisikuntoon vajonnut tehdas  jaloilleen. Anterokin pelkäsi jo työpaikkansa puolesta. Kovasta kuurista syntyi tulosta, Matikaisen terveys siinä taistelussa romuttui, mutta tehdas pyörii vieläkin, tosin kovasti ohentuneena.

Tulee suorastaan haikea olo, kun lukee Anteron kuvauksia kunnollisesta, vaatimattomasta elämänmenosta, jossa kaikki edistys, niin oman auton kuin tiskikoneen hankinta, lisäsi elämän onnea tavalla, joka nyt tuntuu etäiseltä ja miltei kadehdittavalta. Riipaisujakin Kaasalaisen perhepiiriin kuului, varsinkin tyttären parantumaton sairaus. Senkin yli mentiin iloisella elämänuskolla. Alkaa tuntua siltä, että Suomi oli maailman onnellisin kansa jo puoli vuosisataa sitten – ja varsinkin silloin.

Uskon että Anterokin on KAJ:n vankka kannattaja, niin hartaasti hän kuvailee itse tekemänsä savusaunan nautintoja. Minuakin Antero neuvoi, kun meille tehtiin tuota Voipaannokan savusaunaa, ja hyviä vihjeitä saan vieläkin alan mestarismieheltä.

Nyt ei auta muu kuin odottaa huomisiltaa, kerätä voimia valvomiseen, varata pientä evästä ja keskittyä niihin suurella melskeellä rummutettuihin viisuihin.  Vain pohjoismainen kaksoisvoitto kelpaa meille, mutta parasta varautua myös pettymyksiin. Piru niistä Euroopan äänestäjistä tietää. Muita suosikkejai ovat hätäisen katselun perusteella Ranska, Kreikka ja Israel (puhtaasti musiikillisesti). Saas nähdä kuinka käy, buuauksiakin kuullaan.

17.5.2025

Vähän pahastuin, kun Kari Enqvist Kulttuuriykkösen keskustelussa leimasi Suomen voittoisat maailmanmestarit örveltäviksi junteiksi. Heidän riemuvoitostaan on kulunut 30 vuotta, hyvin muistan silloiset tapahtumat. Jos maalivahti Pasi Nurminen kompastuikin lentokoneen rappusissa, ei sen perusteella voi koko joukkuetta mollata eikä varsinkaan koko lajia. Suuren uroteon pojat olivat tehneet. Jos he vähän kuohuviineissä olivatkin, niin so what. Juomansa ja riemunsa he täysin ansaitsivat.

Minulla on silloisista juhlista omakohtainen muistikuva. Pyynikin Kesäteatteri täytti samana keväänä 50 vuotta ja juhlat pidettiin Hotelli Rosendahlissa. Olin isäntänä johtokunnan puheenjohtajana. Samaan hotelliin rynnistivät kultaleijonat omalla juhlakiertueellaan. Saatoimme hauskasti yhdistää teatterin ja jääkiekon. Loikin muiden mukana tanssilattialla, kun juhlapytty kiersi mieheltä miehelle. Olen tanssinut MM-pokaali sylissäni!

Juttelimme lähemmin Raimo Summasen kanssa. Siinä on fiksu kaveri, osoittautui jopa lukumieheksi. Takaiskujakin hänellä on ollut sen jälkeen, mutta seuraan myötätunnolla vaiheitaan. Eivät jääkiekkoilijat ole keskimäärin mitään remeltäviä tolloja. Peli vaatii älyä, silmää ja äärimmäistä ruumiinhallintaa. Taktiset kuviot on huippuunsa kehitetty. Jos he ensimmäisen maailmanmestaruuden saavutettuaan repesivät,  se oli vain oikeus ja kohtuus.

Tietysti esikuvilla on vastuunsa nuorison edessä. Julkiset lipsahdukset pannaan ilkkuen merkille. Kun Kekkonen kompuroi lentokoneen portaissa, sitä ei kansalle näytetty. Niinkin voi menetellä. Yleensä urheilijat ovat voitonjuhlissaan käyttäytyneet hyvin, reteästi ja reilusti. Sulkeutunut kansanluonne purkautuu, hyvä niin. Hiihtäjillä ei ikävä kyllä ollut paljon ilon aiheita talven MM-kisoissa.

Eilinen matsi Itävaltaa vastaan ei lupaa suuria, vaikka voitto tulikin. Parhaimmillaan peli oli kuitenkin sähäkkää ja alussa tuloksellista. Siitä kun vain parantavat ja jaksavat loppuun saakka. Media yrittää parhaansa lannistaakseen kokematonta joukkuetta jo etukäteen, paras kun eivät lue juttuja. Antti Pennasen jännittyneelle tulikokeelle toivoo menestyksellistä laukeamista. Mestaruutta ei tosin voi joka kerralla havitella.

Hyökkäys Tolvanen vastaan Tolvanen Itävallan maalilla oli matsin huippukohtaus! Veljekset ottivat mittaa toisistaan eri maitten joukkueissa. Antero Mertaranta sen hyvin oivalsi selostuksessaan. Häntä saamme kai kuunnella viimeisiä kertoja. Selostajan valtteja ovat rautainen asiantuntemus, nopea havaintokyky ja konekiväärimäinen sanavalmius. Edeltäjiä alalla ovat Paavo Noponen ja Raimo Häyrinen, kaikki ylittämättömiä sanataitureita.

Jääkiekon valtikka kotimaan liigassa liukui itäiseen Suomeen. Nyt sinne tunkee jo TikTok ja mitä vielä. Kuopiolla on peliperinteitä Aulis Rytkösestä alkaen, mutta millä ihmeen kummalla savolaiset nyt kahmivat mestaruuksia niin futiksessa kuin lätkässä. Jopa Tampere päästi valtikan hanskoistaan. Eniten ihmetyttää Stadin joukkueiden alamäki. Mikä riivaa Klubia ja IFK:ta, ennen niin ylpeitä joukkueita. Sinänsä on terveellistä, että maakunta rynnistää. Keskusta nousee alhosta samalla rytinällä.

Median juhlaviikko alkaa, on lätkää ja euroviisuja. KAJ kahmii kaiken suosion, vaikka muut voittaisivat. Aitoa kansanomaista iloa on hauska katsella ja kuunnella. Erika vilauttaa takapuolta ja naisenergiaa. Kaikkea tulee katseltua vaikka ei aikoisi. Kirjallinen ystäväni ei seuraa urheilua eikä kevyttä musiikkia, ei omista talevisiota eikä muita taskukanavia. Voi, hän jää paitsi kansallisista iloista. Mitä hänelle jää? Lintujen laulu ja lehtien puhkeaminen. Oma liikunta. Parhaat kirjat. Viisaat ajatukset. Syvähenkinen elämä.  On sitä siinäkin.

10.5.2025

Olisin jäänyt pienessä flunssassa kämpille lepäilemään, mutta onneksi Aino tuli ja kiskaisi minut kävelylle Ullanlinnalle. Tuli melkein vanhat vaput mieleen. Monesti oli hilpeää menoa, nyt huomattavasti maltillisempaa. Ilahduttavan paljon oli silti ylioppilaita jalkeilla, vaikka sää ei suosinut.

Palattuani katsoin jälleen ihanan jäyhän ja tunteellisen vappuleffan Oi aika vanha kultainen! Matti Hällin romaania mukaellen. (Miksei käytetty alkuperäistä rytmikkäämpää nimeä Oi aika sä entinen?) Orvo Saarikiven elokuvassa on hienoja kulttuurihistoriallisia Helsinki -kuvia. Hälli muistetaan vanhan mukavan Anderssonin jutuista ja Hailuoto-trilogiasta. Myös pari dekkariaan muistan, varsinkin sen hupaisan Sopimatonta kuolla yliopistolla. Totta kuin mikä.

Myös katsoin vasta nyt vapun aattona koko KOM-teatterin komean juhlakonsertin ”Vapauden kaiho” vuodelta 2022. Väkevä oli siinä esittäjien lataus. Sytyttäviä, hienoja, muistorikkaita lauluja, todellista agitaatiota – ja niin väärästä aatteesta. Venäjä oli vasta hyökännyt Ukrainaan, kai se oman mustan reunuksensa loi konserttiin,  Kansainvälisen solidaarisuuden aate oli kuopattu komunistimaissa, mutta läntisessä Euroopassa se nousi. Nyt ei enää tiedetä, kuka olisi kyllin solidaarinen ja auttaako lännen ohentunut tuki Ukrainaa edes tyydyttävään rauhaan.

Taistelulaulujen tuliseen konserttiin tuli kova vastaisku Hesarissa vapun päivänä.  Veli-Pekka Leppänen jatkoi Anssi Sinnemäen Kanavassa virittämää teemaa taistolaisten itsepetoksesta ja auktorisoitujen elämäkertojen ongelmista. Niin helposti niissä kipeät asiat ohitetaan tai pehmennetään, kuten nyt Helena Ruuskan kirjoittamassa Aulikki Oksasen elämäkerrassa. Ruuska saa siinä sapiskaa sinänsä mukavasta, kodikkaasta kirjastaan, jossa tehdään sovitteleva hyppy syreenien tuleen. Etupäässä siinä kirjoitetan runoudesta ja proosasta, perhe-elämästä ja sen vaikeuksista. Politiikkaa ei voi kokonaan sivuuttaa, ja sen piikkipäärynät Ruuska hoitelee Sinnemäen ja Leppäsen mukaan vesittämällä ja kokonaan ohittamalla.

Anssi Sinnemäen kirjoitus Kanavassa (3/25) on erittäin vahva ja asiansa tunteva. Itse vanhana taistolaisena Sinnemäki tulittaa entistä aatesisarta tämän epärehellisyydestä, uhriutumisesta ja totuuden vääristelyistä. Kerrassaan kovaa tekstiä. Pahin on syytös vanhassa valheessa pitäytymisestä, katumattomuudesta ja hurskastelusta. Taistolaisen liikkeen esilaulaja on kuin Edith Piaf: en kadu mitään! Oksanen puolustaa syyttömyyttään ja kilpistyvää asennettaan vieläpä kerskuen, Sinnemäki toteaa. He olivat vain muka tietämättömiä, viattomia idealisteja, jotka uskoivat Kremlin armottomien politrukkien tuovan meille paremman maailman. Kuinka moni KOM-teatteri juhlassa laulanut oli edelleen sisimmässään samalla kannalla?

Leppänen kirjoittaa kahdenlaisista elämäkerroista, ja totta kai yhteistyössä kohteen kanssa tehdyt kirjat ovat osin tai kokonaan kohteen sanelemia. Helena Ruuska on kuitenkin kunniallinen tekijä, vaikka kiltti ja sinisilmäinen. Hän paljastaa kyllä pääkohtia Aulikin ja tämän miehen sekä  toverien (M-L Mikkola!) vallankumouksellisesta intohimosta, mutta suojautuu sitten kohteen puolustavan panssarin taakse. Kirjoitin itse Oksas-elämäkerrasta myönteisesti ja ongelmat sivuuttaen, koska Helena on vanha ystävä, kollega ja viehättävä ihminen. Ei silloin käydä kovin kourin käsiksi poliittiseen problematiikkaan. Helena huokaisi itse jostakin kirjansa kritiikistä, että onneksi siinä ei takerruttu taistolaissyndroomaan. Se oli taustalla väijyvä peikko, jonka kimppuun karskimmat miehet Sinnemki ja Leppänen nyt suoratulituksella hyökkäävät.

On  jo aikakin, ajattelen. Ilma puhdistuu taas joltain kolkalta. Taistolainen liike on yhä pyhä lehmä, jonka merkitys joko kielletään tai sivuutetaan. Sen esitaistelijat ovat aina uskoneet olleensa oikealla asialla eivätkä ole harvaa poikkeusta lukuun ottamatta ryhtyneet rehelliseen itsekritiikkiin. Sellaista on pidetty heidän piirissään naurettavana porvarillisena syyttelynä ja perään huuteluna ellei peräti houreena. Ehkä sinipaitainen pino alkaa vähitellen, näin myöhään, avautua. Jotkut ovat jo alkua purkaneet.

Eihän taistolaisuus ollutkaan mikään vaikutttava liike yhteiskunnassa, kannatus oli kansan keskuudessa vähäistä. Mutta tietty ylemmyys heidän joukoistaan aina paistoi, ja räikeä syrjimishalu  vaikutti laajalti kulttuurielämään ja taitaa kulissien takana vaikuttaa vieläkin jatkuvissa toverisuhteissa, kuten KOMin juhlassa komeasti ilmoille kajahteli. Ei taistelu vielä ole takana, se etsii aina uusia uomia.

Leppänen keskittyy Hesarissa nimenomaan elämäkerralliseen ongelmaan, ja siitä onkin syytä ottaa opiksi. Olen tehnyt kaksi kirjaa elävästä kohteesta, yhden runoilijasta ja toisen näyttelijästä. Edellinen tuotti jälkikrapinoita kylliksi tai liikaa, jälkimmäinen jäykistyi elävän aineiston puutteeseen. Kallistun samaan päätelmään kuin Leppänen: paras kohde on se, joka makaa nurmen alla. Vasta silloin voi kirjoittaa täysin rehellisesti, jos pystyy ja rohkenee silloinkaan. Aina on omaisia ja perikuntaa kohteen kunniaa vartioimassa. Sanalla sanoen vaikea laji. Mutta hyvä kun uraa taas raivataan ja sudenkuopat merkitään. Ainakin yritetään ottaa opiksi.

3.5.2025