Panu Rajala

Kysyin viime syksynä tavatessamme Teemu Keskisarjalta, kuinka hän nyt on parlamentissa viihtynyt. ”Odotetun huonosti”, hän vastasi. Sanoi hakevansa tarkoitusta tutkimustöistä, joita uskoi jatkavansa. No kuinkas nyt kun asema kohosi, tulee vaikutusvaltaa ja näkyvyyttä, paraneeko myös parlamentaarinen viihtyvyys?

Valinta varapuheenjohtajaksi oli hyvän masinoinnin tulos ja monelle yllätys. Teemun nostaminen kolmanneksi kärjeksi Riikka Purran ja Jani Mäkelän sivustalle oli puoluekokoukselta  rohkea ja ehkä hyvä veto. Teemu ei pysy pimennossa. Hänen räiskyvä kielenkäyttönsä voi kyllä karkotttaa osan kannattajista, mutta mielenkiinto lisääntyy.  Teemun väkeviä kirjoja on välillä hankala lukea koukertelevan kielen takia. Mielipiteitään hän ei pehmentele.

Keskisarja on yksinäinen ilmiö myös historiantutkimuksen piirissä. Hänen työmetodinsa hakee tehokkuudessa vertaistaan. Maailmalla käytetään kai paljonkin tutkimusavustajia, mutta meillä se on vielä poikkeuksellista. Tietysti professorit ovat aikojen sivu riistäneet assistenttiensa työvoimaa ja aikaa. Lisäksi Teemu myy kirjojaan kovalla kulkukaupalla pöydältä käteen. Jospa hän tuo jotakin myyntitekniikastaan myös politiikkaan.

Muistan Matti Klingen lausahduksen, kun hän oli kerran kuunnellut nuorta Teemu Keskisarjaa jossakin tilaisuudessa: ”Hyvin vaatimaton tapaus.” Eipä Klingekään aavistanut… Kieltämättä Keskisarja poikkesi jo ulkoisesti mahdollisimman kauas Klingen ihanteesta. Ei hän ole paljon välittänyt sliipata tyyliään eduskunnassakaan. Ilmeisesti peruskansa arvostaa koristelematonta kursailemattomuutta. Teemu ei ainakaan pelkää poiketa ruodusta – kunhan ei erkane liian kauas. Suorapuheinen töräyttelijä on pian puoluekentän kauhukakara.

Alexander Stubb on virtaviivaisuudessaan toisen äärilaidan politikko kuin Teemu Keskisarja, mutta en yllättyisi, jos Teemukin yrittäisi vielä vallata merkittäviä tehtäviä. Kukaan ei olisi uskonut Jussi Halla-ahosta 20 vuotta sitten, että hänelle kerran  suodaan tasavallan toiseksi korkein asema. Kuunnelmaversio Halla-ahon vaiheista on mielestäni liian siisti ja loivakäänteinen. Kiinnostusta se herätti siihen, mitä kulisseissa todella on tapahtunut.

Kun meillä on koko rykmentti korostuneen globaaleja vaikuttajia, jotka liikkuvat ja puhuvat lajalla alalla, tarvitaan joukkoon Keskisarjan kaltainen yksinäinen susi, ”supisuomalaisuuden” vankkumaton puolustaja. Kansalaiset putoavat helposti kärryiltä muutoksen pyörteistä, jolloin joku ankkuri on hyvä pitää kotimaan kamaralla tai edes Itämeressä. Keskisarjalle aukeaisi nyt uudenlainen vaikutusmahdollisuus, jos kaverin kantti kestää. On meillä ollut ennenkin tutkijota valtion johdossa Ståhlbergista ja Mannerheimista alkaen ja uudemmassa politiikassa J. Juhani Kortesalmen tai Jörn Donnerin kaltaisia kriivareita, mutta ei koskaan Keskisarjan tasoisia moniottelijoita. Toivottavasti Teemun sauhuava kynä ei uusissakaan käänteissä hyydy.

Kultaranta-keskustelut alkavat. Onkohan siellä ketään herättävää suorapuhujaa vai tyydytäänkö virallisen ulkopolitiikan tuttuihin koreografioihin? Globaali akseli on venähtänyt Baltiasta Afrikkaan, Thaimaahan ja Costa Ricaan – tämä lupaa hyvää, Kuullaan ainakin erilaista liturgiaa. Tuskin Stubb riemastuisi kotoisista veneen keikuttajista nyt kun on päässyt Norjan päministerin rinnalla maailman vaikuttajien eturiviin. Kultarannasta on lisäksi suora yhteys presidentti Trumpin henkilökohtaiseen puhelimeen. Kummisedän hahmo saattaa tavalla tai toisella kummitella keskustelijoiden selustassa.

16.6.2025

Heti kun muutin maalle, jouduin pirkanmaalaisen kulttuurin syövereihin. Kesäteatterit pyörivät täysillä, kaksi tärkeintä katsastin. Tapasin hienoja herroja Tiiliholvissa, kuuntelin kuoroja Tampere-talossa ja ihastelin Hildénin taidemuseon uusia ja vanhoja teoksia.

Yliopiston aikainen työtoveri, kamarineuvos Matti Parjanen kutsui kertomaan ns. laatujengille kirjoistani. Seurue on kuulemma Lasse Laatusen perustama, siitä nimi. Siellähän heitä oli, arvokkaita herroja sekä Matti Pitko. Muistelin mitä olen tullut kirjoittaneeksi ja höystin esitystä  kirjailijakaskuilla, joita Sillanpäästä, Viidasta ja Linnasta riittää. Tarjottiin maittava lounas ja yliopistoon liittyviä tarinoita. Kamari-Matti tunnusti kammoavansa nykymuotoista insinöörivetoista Tampereen yliopistoa. Emme panneet vastaan. Kuvassa vasemmalta Matti Heinänen, Matti Parjanen, PR, Jukka Rantala, Lasse Laatunen, Matti Pitko. Pekka Tuomola ja Tarmo Pukkila.

Erityisesti nousi esiin legendaarisen rehtorin Paavo Kolin jykevä hahmo. Sain Parjaselta hänen kirjoittamansa elämäkerran Mister Koli, oletteko kommunisti? (2020). Provokatiivinen nimi juontuu Kolin stipendiopinnoista Yhdysvalloissa Marshall Collegessa, jolloin hän tuli arvostelleeksi professorin liian kapeaa yhteiskunnallista näkemystä. Seurauksena hän joutui mcchartyismin mainingeilla FBI:n kuulusteluun, ja häntä uhkasi maasta karkotus. Suomesta pyydettiin lausunto, josta ilmeni, että  Kolin ryhmä oli 1941 tuhonnut parintuhannen puna-armeijalaisen pataljoonan Vienan Karjalassa. Kyselyt päättyivät siihen.

Muistimme samalla Erkki Auran kirjoittamaa ja ohjaamaa näytelmää Ilveilijöiden talo yliopiston teatterimontussa vuonna 2000. Ohjasin tuolloin Auran opintoja kohti väitöskirjaa, joka ei ikävä kyllä koskaan valmistunut. Näytelmän lähtökohtana oli rehtori Paavo Kolin varhain katkennut elämä, ja jotain samaa yliyrittämistä oli Aurassa kuin Kolissakin kerrotun perusteella. Aura pani minut näyttelemään William Shakespearea ylipitkään näytelmäänsä, ja kyllä siiitäkin hengissä selvittiin. Kolin kohtalo jäi minulle silloin auki, ja nyt voin tarkistaa monien asioiden kulkua Parjasen mainiosta kirjasta.

Erityisesti huvittaa Kolin opiskeluvaiheiden työantaja, Hollywoodin elokuvien puvustaja Orry-Kelly, jonka hovimestarina ja autonkuljettajana tuleva sosiologi ja rehtori sai toimia. Orry-Kelly suunnitteli mm. Marilyn Monroen tiukat mekot Piukoissa paikoissa. Sota, tiede ja draama yhdistyivät jännittävällä, lopulta kohtalokkaalla tavalla Paavo Kolin elämässä. Hänen kuolemansa arvoitusta Parjanen avaa riittävin viittein. Paras on Mauno Koiviston lausunto kaksisuuntaisen mielialahäiriön vaikutuksesta. Koli yritti niin vimmaisesti parantaa koko maailmaa, että voimat loppuivat.

Puhuttiinhan Tiiliholvissa paljosta muustakin. Yksi Kolin seuraajista rehtorina, Tarmo Pukkila, väläytteli myöhemmän ajan akateemisia näkymiä. En totisesti tunne mitään vetoa takaisin perin juurin muuttuneeseen laitokseen, jossa kaksi lastanikin entisinä aikoina opiskeli, poika tiedotusta ja tytär alaisuudessani teatteria. Ihme kyllä hän on siitä huolimatta menestynyt alalla.

Yliopiston vieressä Tampere-talossa pidettiin kuorojen katselmus, jonne oli riennettävä ennen kaikkea siksi, että Turun Aino-kuoro, jossa Salla laulaa, esiintyi. Oli hiton vaikea ajaa Tampereen läpi neljän ruuhkassa, kun rautatieaseman tunneli on blokissa ja yliopiston risteys matoi sentti kerrallaan. Jätin auton suruttomasti kielletylle paikalla ja ehdin kuin ehdinkin Aino-kuoron alkuun. Siellä istui perheen vahva edustus eturivissä jännittämässä.

Jotain jännää ja omaperäistä olikin esityksessä, varsinkin  kreikkalaista pantomiimia muistuttavassa alkunumerossa The Travelling Cirkus. Toinen oli kalevalainen rakkauslaulu ja kolmas loitsunomainen leikki. Ei tavanomaista kuorolaulua, johtajana Satu Luukkonen. Varmaan pääsi jatkoon. Kun kipaisin takaisin autolle, sen tuuulilasi kimmelsi puhtaana ilman sakkolappua!

Vielä on mainittava Sara Hildénin museon kokoelmat, joita toistaiseksi voi ihailla vanhoissa tiloissa Näsijärven rannassa. Museon uutta sijoituspaikkaa on veivattu sinne sun tänne, mutta tuskin koskaan löytyy tämän alkuperäisen veroista. Ennestään tutut maalaukset tekivät nytkin suurimman vaikutuksen Erik Enroth etunenässä, mutta uteliaana silmäilin myös uudenpaa pop-taidetta ja alakerran häkkyröitä. Liian harvoin tulee tässä temppelissä käydyksi.

Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että taidetta, laulua, teatteria ja tieteen muisteluksia on nyt ahmittu kylliksi tai melkein liikaa, joten laskeudutaanpa rauhallisesti kohti juhannusta  kaikenlaisen tarpeellisen kuten ruohonleikkuun ja savusaunan koelämmityksen merkeissä huhhei.

14.6.2025

Voin pitää itseäni Pyynikin Tuntemattoman sotilaan veteraanina. Astuin pyörivään katsomoon ensimmäisen kerran kesällä 1962 ja koin Edvin Laineen kuolemattoman jatkosodan kaikessa elävyydessään ja ryminässään. Sehän oli Laineen elokuvan live-versio, hyvin voimakas kokemus lukiolaispojalle, varsinkin tämä ihmeellinen pyörivä teatterilaitos, joka oli lajissaan uusi koko Euroopassa.

Toisen Tuntemattoman sovitin jo itse samalle näyttämölle kesällä 1997, Kalle Holmberg ohjasi väkevin kääntein, aggressiivisesti kuin hampaat irvessä varoen huolellisesti kaikkia isänmaallisia painotuksia. Laineen versiotahan moittiin radikaalilla 60-luvulla liian hauskaksi, olisi vaadittu enemmän sodanvastaisuutta. Veikko Sinisalo lähti jopa lätkimään Lahtisen roolista vastalauseena silloisen ohjauksen ja koko esityksen tyylille. Kalle tahtoi näyttää, että sota on raakaa ja siitä on leikki kaukana.

Nyt koitti sitten kolmas kerta. Päivä on tehnyt monta kierrosta, ja taas ollaan uudessa aatteellisessa ilmanalassa. Sota lähituntumassa Ukrainassa vaikuttaa ilman muuta esityksen välittymiseen ja myös sovitukseen ja ohjaukseen. Nyt ei enää kaihdeta patrioottisuutta, vaan soditaan ihan tosissaan kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta. Kesäteatteri tekee yhteistyötä Tammelehvän Perinneliiton kanssa, esitys alkaa oikean veteraanin Aimo Reinikaisen muistolla ja lopussa sama veteraani tuodaan näyttämölle. Aito kädenojennus tekee liikuttavan vaikutuksen.

Antti Mikkola on ottanut Pyynikillä ohjat käsiinsä ja näytti jo Pohjantähden tulkinnallaan, kuinka raikkaasti ja uskottavasti Linnaa voidaan vielä nykypäivänä esittää. Nyt on siitä jatkettu, otettu kapula käteen; 90-luvulla vedimme koko Koskelan perheen kaaren, kaikki Pohjantähden kolme osaa ja Tuntematon päälle. Nyt selvitään vähemmillä näytöksillä, mutta sama kaari tulee jotakuinkin täyteen. Voi sanoa, että 70-vuotista taivaltaan juhliva Pyynikki elää taas voimiensa parhaita päiviä.

Tässä kolmannessa sodassa minuun vaikutti eniten esityksen läpäisevä rehti ajatus: nyt kuvataan sodan ydintä, miesten saavutuksia, kestämistä ja kärsimyksiä silmästä silmään ilman mitään ylimääräisiä teatteritemppuja. Tutusti kajahtavia repliikkejä on taas hauska kuulla, mutta nyt niissä on jotenkin nuorekas, miltei poikamainen henki, huumori on tallella, vaikka se lopussa tukehtuu itkuna kurkkuun. Sodan häviössäkin on silti katkeran lohdullinen selviytymisen värinä. Tosin nämä sotilaat eivät enää ole ”aika velikultia”, Linnan loppulause on pyyhkäisty kai liian sovinnollisena.

Yhtenäisestä joukosta on vaikea ja turhaakin eritellä monia sotureita. Kantava hahmo on tällä kerralla pataljoonan komentaja, majuri Sarastie, jota Aimo Räsänen esittää isällisen vakuuttavasti. Hän toimii samalla kertojana ja tilannekatsauksen antajana. Hyvä ja selventävä ratkaisu, enää ei upseereita panna halvalla, kuten joissain tulkinnoissa. Myös Sarastien ja Rokan välinen mittely sotilaskurista on puolueettomasti kuvattu, vaikka katsojan (ja kirjailijankin) sympatia on aina Rokan puolella. Tommi Raitolehto on erinomainen, voimakas, puolensa pitävä pientilallinen Kannakselta, joka lähti mielellään sotaan valtaamaan kotitilaansa takaisin.

Kolmantena hahmona mieleen jää Paavo Kinnunen alikersantti Lahtisena: kunnon hämäläistä jurnutusta, oppositiomielialaa ja lopulta sankarillista uhrautumista. Kaiken tuon hän saa esiin lyhyissä kohtauksissaan. Monilla näyttelijöillä on varmasti ollut tekemistä maineikkaiden edeltjiäen jälkiä taivaltaessaan. Kaikki pitävät kutinsa, vaikka eivät aina kovin vahvasti joukosta erotukaan. Jo Holmbergin Pohjantähden ja Tuntemattoman  veteraani Jyrki Mänttäri urakoi nyt peräti kuudessa roolissa. Kaiketi ainoa, joka on ollut kaikissa mukana. Väkeä on muuten riittävästi, jotta sodan vaikutelma teatterinomaisesti toteutuu.

Suuri osuus onnistumiseen on myös Kimmo Sirénin pelkistetyllä lavastuksella, aluksi vähän oudoilla monttuhäkkyröillä, jotka kuitenkin toimivat yllättävän hyvin. Jaana Aron pukusuunnittelu on huolellista, ajan mukaista – eihän tässä aiheessa oikein varioidakaan voi. Eipä voi sovituskaan lähteä omille teilleen, Sami Keski-Vähälä poimii joutuisasti esiin tutut kohtaukset. Kiitos äänisuunnittelija Sami Silénille dokumentaarisista kuulokuvista, rintamareportteri Pekka Tiilikaisen autenttista ääntäkin kuullaan.

Tässä kesän esitys, jota voi suositella kaikille, erityisesti nuorelle polvelle, jolle se antaa varmaankin paljon mietittävää. Muistuupa mieleen LIFE-lehden reportteri, joka kävi katsomassa Laineen tulkinnan 60-luvulla. Hän ihmetteli, mikä on tämä kansa, joka istuu neljättä tuntia kovilla puupenkeillä sateessa ja tuulessa, nauraa ja taputtaa nähdessään, kuinka Neuvostoliitto voitti Suomen sodassa. Nyt ovat painopisteet parin piirun verran muuttuneet: nyt vakavoidutaan ajattelemaan, kuinka Suomen olisi käynyt, elleivät nämä miehet olisi maan puolesta taistelleet.

12.6.2025

Mikä on farssin tekniikka? Usein puhutaan ajoituksesta, mutta tarvitaan muutakin. Hirveä vauhti on valttia, mutta onko se välttämättömyys? Voihan farssissa olla sisältöäkin. Sehän voi jopa paljastaa kipeitä tulehduksia yhteiskunnastamme.

Näitä tulin miettineeksi, kun katselin Tampereen Komediateatterin ensi-iltaa, Michael Cooneyn railakasra farssia Ilmasta rahaa Panu Raipian ohjaamana. Siitä kesäteatterikausi taas alkaa. Komediateatterin avaukset ovat kuin Tampereen teatterikauden kevätjuhlia, ensi-iltoihin kerääntyvät ”kaikki”. Ilokseni saan edelleen kutsun, kun olen yhden menestysnäytelmän teatterille kirjoittanut. Ehkä uutta odotellaan?

Tämä Cooneyn farssi on sikäli poikkeuksellineni, että siihen on piilotettu pikkuisen asiaakin. Pääjehu, jota näyttelee Eppu Salminen todella pontevasti, keinottelee Kelalta tukirahoja erilaisin huijauksin. Hänen monitasoiset salailuyrityksensä käynnistävät hillittömän väärinkäsitysmylläkän, jonka vauhdissa pääasia tahtoo välillä hukkua. Mutta loppuun päästään silti äkillisessä rehellisyyden puuskassa.

Näytelmä on esitetty äskettäin Helsingin Kaupunginteatterissa ja viimeksi täällä Tampereen Komediassa vuonna 2004. Silloiset näyttelijät Pekka Autiovuori, Marjukka Halttunen, Heikki Nousiainen ja Eija Nousiainen olivat nyt katsomossa in corpore.  Ilmeisesti tämä juttu on edelleen ajattomasti pureva tukihuijausten paljastushurjastelu.

Eräs piirre pistää silmään. Aivan kuten Kyösti Niemelä tänään Hesarissa muistuttaa George Orwellin sanoin: farssit tekevät harvoin myönnytyksiä jättämällä pois seksuaaliset viittaukset. Yleensä näemme housujen putoilevan ja sängyn alta löytyy rakastajia, uskaliaista sanaleikeistä puhumattakaan. Tässä Cooneyn yhteiskuntakriittisessä mellakassa tällaiset loistavat miltei poissaolollaan aivan kuten Hesarissa arvioidussa P.G. Wodehousen teoksessa Psmith ratkaisee. Cooney nostaa nyt ydinmehun kiivaasta toiminnasta eikä alapäähuumorista. Hänen tämänkertainen farssinsa on enimmältä seksistä puhdas kuin vasta pesty sherrylasi jatkaakseni Orwellin/Niemelän kielikuvaa. Silti naurut raikuvat.

Joskus vain tulee mieleen, voisiko toimintafarssin silti rytmittää joillakin suvantokohdilla vai täytyykö täyden höyryn olla päällä koko ajan. Panu Raipia painaa kaasua alusta loppuun, ja hyvin näyttelijät pysyvät Salmisen johdolla kyydissä mukana. Suurin yllätys minulle oli Janne Katajan muhkean moni-ilmeinen suoritus. Hän harjoitteli osaa jo Helsingin Kaupunginteatterissa ja pääsee nyt täysillä loistamaan. Miehen pukeutuminen naiseksi on tosin farssien ikivanha traditio aina rintamakiertueista ja Piukoista paikoista alkaen.

Hauska oli huomata myös, että Hämeenkyrön kasvatti Maija Siljander on vaivihkaa varttunut salskeaksi näyttelijäksi, kun muistan hänet pikkulikasta alkaen. Tom Lindholm säilytti nyt kuminaamansa arvokkaasti peruslukemilla hautausurakoitsijan roolin edellyttämällä tavalla. Hurja on Heidi Kiviharjun viimeinen ilmaantuminen katolta näyttämölle. Kaikki pitävät kutinsa tässä villissä, mutta kurinalaisessa menossa. Kyllä viihdyimme.

Seuraavaksi vähän painokkaampi jysäys: kolmas Tuntematon Pyynikillä odottaa lähtömerkkiä uuteen rynnäkköön. Sitä ennen heleää helluntaita kaikille.

8.6.2025

Sotaa on käyty lähes kuusi vuotta eikä rauhaa näy. Ateena ja Sparta eivät saa selvää toisistaan. Spartalaisten taktiikkana on hävittää Ateenan ulkopuolista maaseutua, niin että viljelys käy mahdottomaksi ja elintarvikkeet loppuvat. Päälle tulee vielä ruttoepidemia. Miltei tämänpäiväistä tunnetuissa paikoissa.

Epätoivoisessa tilanteessa Dikaiopolis-niminen miekkonen päättää Ateenassa ryhtyä yksin rauhanneuvottelijaksi. Hänen tavoitteensa on solmia rauha edes Spartan ja oman perheensä välille, kun ateenalaisista ei ole apua. Hän sukkuloi suhteita sinne ja tänne, hänen individualistinen pyrkimyksensä näyttääkin etenevän, kunnes kaikki menee kirjaimellisesti perseelleen.

Pysyvä rauha oli yhtä mahdoton 430 vuotta ennen ajanlaskumme alkua kuin se on nyt 2025. Sota on sodittava loppuun ennen kuin rauha laskeutuu jos silloinkaan. Dikaiopolis on oman aikansa Ahtisaari, tosin ilman mitään valtuuksia.

Luen Aristofaneen huimaa näytelmää Akharnalaiset Vesa Vahtikarin suomennoksena. Verrattoman huvittavaa luettavaa! Dikaiopolis yrittää käännyttää kansankokousta puolelleen, mutta vastakaikua ei kuulu. Hän turvautuu mielikuvituksellisiin konsteihin. Saadakseen pontta palopuheilleen hän päättää esiintyä kerjäläisenä. Hän painelee lainaamaan asiaan sopivaa puvustusta itseltään Euripideeltä.

Tämä on jokseenkin yhtä hullu idea kuin jos Kari Hotakainen panisi näytelmänsä päähenkilön pummaamaan tarvikkeita Aleksis Kiveltä. Tosin Euripides oli näytelmän aikaan vielä elossa ja yrittää kaikin keinoin päästä eroon tunkeilijasta. Lopulta Dikaiopolis saa häneltä riistetyksi niin hataran rääsyn, että hänen falloksensa näkyy reiästä. Komeus herättää kokouksessa ansaitsemaansa huomiota, mutta näinkään hyvällä varustuksella neuvottelut eivät edisty.

Nyt on varoitettava Aristofaneen tulevia lukijoita. Hänen näytelmänsä ovat suorasukaisten suomennosten valossa pohjattoman riettaita. Vuoropuheet vilisevät rivoja viittauksia, kullit ja perseet kukkivat. Miehen tappi, seisomassa tai ei, on näköjään herättänyt katsojissa loputonta riemua. Samalla naissukua pannaan raskaasti halvalla, varsinkin ikääntyneitä viehätyksensä kadottaneita kaunottaria. Naisilla ei tietenkään ole kokouksessa sananvaltaa.

Heidän tehtävänsä on toisaalla. Loppukohtauksessa Dikaiopolis saapuu tapaamaan lähettiläitä ympärijuovuksissa tanssijattarien saattamana. Heidän tehtävänsä on pidellä hänen kullistaan.”Tarttukaa kiinni, rakkaat tanssijattaret!” Haavoittunut soturi Lamarkhos kannetaan näyttämöltä. Rauhanneuvottelija Dikaiopois poistuu viinileiliä heilutellen ja huutaen kuoron kanssa hurraata voittajille.

Sivistynyt aikamme voi kauhistella tällaista kielenkäyttöä. Kun koulussa opettelimme kreikkalaisia klassikoita, emme voineet kuvitella, millaista tyyylilajia tämänkin tyypin kuuluisat komediat edustavat. Aristofanes pilkkaa aikansa poliitikkoja aivan hervottomilla sutkauksilla. Hänen henkilönsä laukovat sellaisia herjauksia tunnetuista kansalaisista, että aikamme some ei pahimmillaan yllä lähellekään. Valitettavasti emme voi enää tunnistaa kaikkia satiirin vivahteita, vaikka suomentajien selitykset tarjoavat auliisti apuaan asiassa.

Kuten kirjan taustaesseistä todetaan, meidän aikamme me too -kampanjan tilkitsemät tajunnat saavat tervetullutta tuuletusta Aristofaneen härskissä käsittelyssä. Mikään ei näytä hänen teattterissaan olleen pyhää. Jumalat saavat kyytiä yhtä lailla kuin ilonaiset, vammaiset,  sairaat ja kaikenlaiset surkimukset maan päällä. Oliko näillä revittelyillä tervehdyttävä vaiko sairastuttava vaikutus ateenalaisiin katsojiin? Vaikea enää päätellä. Minkäänlaista sensuuria ei ainakaan tunnettu eikä hyvistä tavoista ollut kuultukaan. Kansanomaisina pakoputkina nämä räävittömät piereskelyt varmaankin hyvin toimivat.

Kustannusyhtiö Teoksen uljaan klassikkosarjan Aristofanes julkistettiin viikolla Tekstin talossa. Kuusi näytelmää on sumeilematta suomennettu, kääntäjinä kova joukko: Maarit Kaimio, Liisa Kaski, Tua Korhonen, Tommi Nupponen, Erkki Sironen ja mainittu Vesa Vahtikari. Kaikki ennen suomentamattomia näytelmiä, kaikki perinpohjaisesti esiteltyjä ja selitettyjä. Odotan vesi kielellä sellaisia tuttuavuuksia kuin Rauha, Naisten kansankokous ja Rikkaus. Tuntuvat jo otsikoiden perusteella hyvinkin ajankohtaisilta ravisteluilta.

Käyntini jälkeen luin, että Tekstin talo on taloudellisissa vaikeuksissa. Se vaikutti mutkattomalta kohtauspaikalta. On toivottava, että vaikeudet selviävät ja jatkossakin järjestetään yhtä innoittavia tapahtumia kuin tämän antiikin järkäleen (855 sivua) mainio esittely.

7.5.2025