Voin pitää itseäni Pyynikin Tuntemattoman sotilaan veteraanina. Astuin pyörivään katsomoon ensimmäisen kerran kesällä 1962 ja koin Edvin Laineen kuolemattoman jatkosodan kaikessa elävyydessään ja ryminässään. Sehän oli Laineen elokuvan live-versio, hyvin voimakas kokemus lukiolaispojalle, varsinkin tämä ihmeellinen pyörivä teatterilaitos, joka oli lajissaan uusi koko Euroopassa.
Toisen Tuntemattoman sovitin jo itse samalle näyttämölle kesällä 1997, Kalle Holmberg ohjasi väkevin kääntein, aggressiivisesti kuin hampaat irvessä varoen huolellisesti kaikkia isänmaallisia painotuksia. Laineen versiotahan moittiin radikaalilla 60-luvulla liian hauskaksi, olisi vaadittu enemmän sodanvastaisuutta. Veikko Sinisalo lähti jopa lätkimään Lahtisen roolista vastalauseena silloisen ohjauksen ja koko esityksen tyylille. Kalle tahtoi näyttää, että sota on raakaa ja siitä on leikki kaukana.
Nyt koitti sitten kolmas kerta. Päivä on tehnyt monta kierrosta, ja taas ollaan uudessa aatteellisessa ilmanalassa. Sota lähituntumassa Ukrainassa vaikuttaa ilman muuta esityksen välittymiseen ja myös sovitukseen ja ohjaukseen. Nyt ei enää kaihdeta patrioottisuutta, vaan soditaan ihan tosissaan kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta. Kesäteatteri tekee yhteistyötä Tammelehvän Perinneliiton kanssa, esitys alkaa oikean veteraanin Aimo Reinikaisen muistolla ja lopussa sama veteraani tuodaan näyttämölle. Aito kädenojennus tekee liikuttavan vaikutuksen.
Antti Mikkola on ottanut Pyynikillä ohjat käsiinsä ja näytti jo Pohjantähden tulkinnallaan, kuinka raikkaasti ja uskottavasti Linnaa voidaan vielä nykypäivänä esittää. Nyt on siitä jatkettu, otettu kapula käteen; 90-luvulla vedimme koko Koskelan perheen kaaren, kaikki Pohjantähden kolme osaa ja Tuntematon päälle. Nyt selvitään vähemmillä näytöksillä, mutta sama kaari tulee jotakuinkin täyteen. Voi sanoa, että 70-vuotista taivaltaan juhliva Pyynikki elää taas voimiensa parhaita päiviä.
Tässä kolmannessa sodassa minuun vaikutti eniten esityksen läpäisevä rehti ajatus: nyt kuvataan sodan ydintä, miesten saavutuksia, kestämistä ja kärsimyksiä silmästä silmään ilman mitään ylimääräisiä teatteritemppuja. Tutusti kajahtavia repliikkejä on taas hauska kuulla, mutta nyt niissä on jotenkin nuorekas, miltei poikamainen henki, huumori on tallella, vaikka se lopussa tukehtuu itkuna kurkkuun. Sodan häviössäkin on silti katkeran lohdullinen selviytymisen värinä. Tosin nämä sotilaat eivät enää ole ”aika velikultia”, Linnan loppulause on pyyhkäisty kai liian sovinnollisena.
Yhtenäisestä joukosta on vaikea ja turhaakin eritellä monia sotureita. Kantava hahmo on tällä kerralla pataljoonan komentaja, majuri Sarastie, jota Aimo Räsänen esittää isällisen vakuuttavasti. Hän toimii samalla kertojana ja tilannekatsauksen antajana. Hyvä ja selventävä ratkaisu, enää ei upseereita panna halvalla, kuten joissain tulkinnoissa. Myös Sarastien ja Rokan välinen mittely sotilaskurista on puolueettomasti kuvattu, vaikka katsojan (ja kirjailijankin) sympatia on aina Rokan puolella. Tommi Raitolehto on erinomainen, voimakas, puolensa pitävä pientilallinen Kannakselta, joka lähti mielellään sotaan valtaamaan kotitilaansa takaisin.
Kolmantena hahmona mieleen jää Paavo Kinnunen alikersantti Lahtisena: kunnon hämäläistä jurnutusta, oppositiomielialaa ja lopulta sankarillista uhrautumista. Kaiken tuon hän saa esiin lyhyissä kohtauksissaan. Monilla näyttelijöillä on varmasti ollut tekemistä maineikkaiden edeltjiäen jälkiä taivaltaessaan. Kaikki pitävät kutinsa, vaikka eivät aina kovin vahvasti joukosta erotukaan. Jo Holmbergin Pohjantähden ja Tuntemattoman veteraani Jyrki Mänttäri urakoi nyt peräti kuudessa roolissa. Kaiketi ainoa, joka on ollut kaikissa mukana. Väkeä on muuten riittävästi, jotta sodan vaikutelma teatterinomaisesti toteutuu.
Suuri osuus onnistumiseen on myös Kimmo Sirénin pelkistetyllä lavastuksella, aluksi vähän oudoilla monttuhäkkyröillä, jotka kuitenkin toimivat yllättävän hyvin. Jaana Aron pukusuunnittelu on huolellista, ajan mukaista – eihän tässä aiheessa oikein varioidakaan voi. Eipä voi sovituskaan lähteä omille teilleen, Sami Keski-Vähälä poimii joutuisasti esiin tutut kohtaukset. Kiitos äänisuunnittelija Sami Silénille dokumentaarisista kuulokuvista, rintamareportteri Pekka Tiilikaisen autenttista ääntäkin kuullaan.
Tässä kesän esitys, jota voi suositella kaikille, erityisesti nuorelle polvelle, jolle se antaa varmaankin paljon mietittävää. Muistuupa mieleen LIFE-lehden reportteri, joka kävi katsomassa Laineen tulkinnan 60-luvulla. Hän ihmetteli, mikä on tämä kansa, joka istuu neljättä tuntia kovilla puupenkeillä sateessa ja tuulessa, nauraa ja taputtaa nähdessään, kuinka Neuvostoliitto voitti Suomen sodassa. Nyt ovat painopisteet parin piirun verran muuttuneet: nyt vakavoidutaan ajattelemaan, kuinka Suomen olisi käynyt, elleivät nämä miehet olisi maan puolesta taistelleet.
12.6.2025