Panu Rajala

Helsinki on eksoottinen paikka kesähelteellä. Aivan kuin ulkomailla olisi. Tutut paikat näyttävät toisenlaisilta, ihmiset ovat itsevarmoja nautiskelijoita. Kun on vasta maalta turpsahtanut, vähän suorastaan arastuttaa liikkua täällä.

Eiran puisto on tunnetusti Helsingin kaunein puisto. Nyt sen kukkaloisto on rehevimmillään. Georg von Wrightin terassi miltei peittyy, siellä usein suoritin aamuvoimistelua. Nyt istuskelen lippakioskilla, joka on sekin ryöpsähtänyt uuteen elämään. Entinen tuolivarasto on nyt huippusuosittu kohtauspaikka, menu etelämaalainen. Olenko todella vanhassa kunnon Rööperissä?

Totta kai olen. Tuolla on Eiran tyylikäs sairaala, jos ruumis kaipaa hoitoa. Vastapäätä Agricolan kirkko, jossa sielu saa ylennystä. Tuolla Sepiksellä leikin jo viisivuotiaana, kentällä pelasin sadat kerrat futista. Tuossa Laivurin ja Tehtaankadun risteyksen komeassa talossa asuimme jonkin aikaa. Sitten muutimme Skattalle, mutta Rööperiin olen pysyvästi palannut. Paitsi nyt olen vain käväisemässä.

Kävely Eiran uimarantaan, jätskitöttterö, pulikoivia perheitä. Lasillinen Amalfin spritzia Carusellissa. Meri kimaltaa, purjeveneitä. Aurinko korkealla, Hernesaari kylpee valossa. Monet ennakkoluuloiset maalaiset väittävät Helsinkiä tylyksi ja ikäväksi kaupungiksi. Käyvät vain asemalla ja sen ympäristössä. Tulisivat edes hetkeksi istahtamaan tähän, juuri tähän näin.

Eilen saatoimme Töölön kirkossa hautaan liian varhain poistuneen taiteilijan Marjatta Hanhijoen. Muistotilaisuudessa Lallukassa pyysin Inari Krohnilta luvan lahjoittaa häneltä 43 vuotta sitten tilaamamme taulun Ylivakerin vanhasta puretusta rakennuksesta nykyiseen taloon, missä pidettiin viikko sitten kuudenkymmene hengen voimalla tilan 415-vuotisjuhla. Inari antoi mielihyvin luvan, sillä totta puhuen olin jo taulun juhlallisesti luovuttanut. Nyt se saa useampia silmäpareja ja uutta kestävää arvonantoa.

Tapasin älyniekat Kai Ekholmin ja Olli Alhon Café Aallossa aamiaisella. Kai tutkii suomalaisen intellektualismin historiaa ja nykytilaa. Yritin kehitellä hänelle joitakin johtolankoja. Täysiverinen kirjailija on harvoin intellektuelli, mutta jotkut ryhtyvät suuret teoksensa luotuaan valtakunnan viisaiksi ja jakavat lausuntojaan milloin mistäkin (Linna, Haavikko). Muitakin esimerkkejä löysimme, niistä Kai aikanaan raportoikoon. Tutkin iltamyöhällä hänen Donner-kirjaansa ja tapasin sivulta 30 hienon sensuellin valokuva. Antoisa kirja muutenkin.

Illalla vasta tutustuin ensi kerran tuohon Tehtaankadun uuteen Osteriaan. Sepäs onkin paikka! Nautin taivaallisen hyvän tonnarellin ja kylmää valkoviiniä, palvelu on iloisen rentoa ja ystävällistä. Viehkeitä helteen mukaisesti vähäpukeisia naisia terassi täynnä. Aurinko hellitti vielä vanhan makeistehtaan lomasta. Ihmellinen iltapala ihan kotinurkalla.

Nyt en voi enää kehua enempää. Vielä tänä iltana tapaan Eeva Lennonin Elitessä ja kuulen Lontoon kuulumisia ja vaikka mitä. Hänen sisarentyttärensä tulee tyhjään kämppääni elokuussa, toivottavasti viihtyy. Ympäristössä ei ainakaan ole vikaa, mitä olen tässä todistellut. Minä korjaan luuni takaksin landelle, missä kesä jatkuu, kesä.

26.7.2025 , Elina olisi eilen täyttänyt 82 vuotta, pohjaton haikeus.

Hyvin kodikas tapahtuma tämä Ikaalisten Puistofilosofia. Helteellä on viilentävää istuskella lehtevien lehmusten varjossa ja kuunnella, mitä viisailla on kerrottavana. Tällä kerralla oli teemana kansalaisyhteiskunta, josta helposti luiskahdetaan puhumaan politiikkaa.

Kaikkihan kannatamme demokratiaa eikä aiheesta erimielisyyttä syntynytkään. Tampereen yliopiston nuoret tutkijat todistivat kukin vuorollaan, kuinka tärkeä tämä demokratia on. Ja kuinka uhattukin se alkaa olla, jopa meillä Suomessa. Ei kai nyt suuremmin sentään.

Kuultu uhka olikin kevyintä sorttia. Kokenein parlamentaarikko Ben Z on pitänyt aluevaaleja vähän turhina. Liikaa vaaleja muutenkin. Ministeri Kaisa Juuso on puolestaan pitänyt ajatusta mielenkiintoisena ja tutkimisen arvoisena. Tässä kuulemma väijyy musta pilvi suomalaisen demokratian yllä! Nuori terävä tutkija (olikohan Anni Jäntti)  torui vakavasti näitä vaalien vähättelijöitä. Ei saisi sanoa vääriä mielipiteitä niin pyhästä asiasta kuin demokratiasta, vaikka toisaalta avoin keskustelu kuuluu – ainakin ennen kuului – demokratian ytimeen.

Meillä Helsingin puolessa olikin se etu, ettei tarvinnut aluevaaleja miettiä ollenkaan. Kavensiko se sitten pääkaupunkiseudun demokratiaa, en ole toistaiseksi huomannut. Mielessäni kiitän ex-pormestari Jan Vapaavuorta tästä helpottavasta etuoikeudesta.

Aina on mielestäni kiva kuulla poikkeavia puheenvuoroja.  Jos Pentti Linkola olisi voitu manata paikalle, hän olisi tokaissut, että demokratia on kaikkein viheliäisin hallintomuoto. Siinä tyhmät kansalaiset pääsevät enemmistövoimin toteuttamaan ahneimpia ja tuhoisimpia intohimojaan. Vain valistunut diktatuuri kelpaisi Linkolalle. Mutta kuka sen valistuneisuuden takaa? No tällaisia nyt ei kukaan enää tohdi puhella, ei ainakaan leppeänä päivänä lehmusten alla.

Kun sitten nurmelle astelivat Vappu ja Ilkka Taipale, havahduin: nyt ainakin rävähtää toisenlaista totuutta. Niin kuin tapahtuikin. Taipaleitten demokratia on suoraa toimintaa. Itseään säästelemättä he ovat huhkineet rauhan ja oikeudenmukaisuuden puolesta puoli vuosisataa. Mutta onko tullut tulosta? Kun katselee tämän päivän maailmaa, rauhan asia ei ole edistynyt, päinvastoin. Moni asia on silti kohentunut. Asunnottomien jätkien ei enää tarvitse viettää öitä kadulla ja lepakkoluolissa. Sotilaat saavat parempaa päivärahaa. Mitäs muuta? Kai terveydenhoidossakin on jotain hyvää saatu aikaan.

Ilkka Taipale luonnehtii itseään sinisilmäiseksi pasifistiksi. Kuinka sellainen voisi konkreettisesti estää tämän päivän sotia? Kari Enqvist arveli radiossa, että ainoa keino olisi kai mennä Moskovaan ja taputtaa Putinia olalle ja sanoa, että lopeta nyt hyvä mies se sotiminen siellä Ukrainassa. Olisiko tulosta? Miten päästä Putinin tai Netanjahun tai jopa Trumpin pään sisään?

Vappu ja Ilkka Taipaleen toiminta on silti ihailtavaa, he pitävät yhteyksiä maanalaisiin voimiin Venäjällä, tilkitsevät epäkohtia, suojaavat toisinajattelijoita ja koluavat vankiloita. Eivätkö he koskaan väsy? Eivät varmaan niin kauan kuin epäkohtia ja sortoa maailmassa riittää ja niitähän riittää. Arvokasta että käyvät meille kertomassa toimistaan, lääkäreinä he parantavat maailmaa niiltä osin kuin voivat. Joku voi ottaa jopa opikseen.

Päiväni Ikaalisissa päättyi heikosti. Kuulin yhden eponnisen ja toisen kelvottoman esityksen, minkä jälkeen oli luovuttava. Yksi puhuja luotti Rahkolan pihalla screenin ja visuaalisen jäsentelyn voimaan kirkkaassa auringonpaisteessa! Jos koskaan niin tällöin tekniikka ei ainakaan toimi. Toinen loilotti lehmusten alla kimeästi omia viisujaan ja puhui väliin sekavia. Ei, nyt kyllä riitti filosofia. Voivat olla hyvinkin oppineita, mutta esiintymistaito pitäisi testata.

Niin jäi seuraavana päivänä aikomani Kleopatran naisellinen valta kuulematta. Menin tyttärien tarjoamalle lounaalle rantaan ja keinahdin riippumattoon, katselin pilvetöntä taivasta. Nukutti. Hyvästi kaikki tämän maailman viisaudet.

19.7.2025

Tyrmistyin tosiaan, kun kuulin asiasta. Taiteilija Marjatta Hanhijoki on äkkiä kuollut.  Hänen poikansa Olli ilmoitti, joten totta se on.

Vastikäänhän istuin Marjatan mallina Lallukan kotoisassa atelieerissa ja otin tunnollisesti hänen neuvomiaan asentoja. Yritin saada silmiini hänen toivomaansa ilmettä ja suuntailin katsettani oikeaan suuntaan. Viimeinen kymmenes istuntomme pidettiin 4.6. Sen jälkeen Marjatta tunsi lievää väsymystä, minkä arveli johtuneen tästä maalausurakasta. Hän sanoi menevänsä sairaalaan tutkimuksiin.

Kun tavoitin hänet juhannuksen alla puhelimeen, hän sanoi kaiken olevan ok ja pääsevänsä pian kotiin. Kahta viikkoa myöhemmin tuli Ollin mykistävä viesti. Kuinka äkkiä ihminen voi kadota arvaamattomaan ilmanalaan.

Istuntomme olivat hauskoja, Marjatta puheli tapansa mukaan niitä näitä ja piti iloista virettä yllä. Kerran hän kävi autollaan Hämeenkyrössä viemässä töitään ripustettavaksi näyttelyyn. Parissa päivässä hän ajoi mennen tullen ja palasi täynnä työtarmoa.

Kun luin parvekkeella eilen hänen kuolinilmoituksensa, lähdin siltä istumalta pyöräilemään Frantsilan tilalle, missä näyttely on avattu. Sain ystävällisen vastaanoton ja katselin salissa suurikokoisia töitä, kaikissa taiteilijalle ominaista valoa, himmeän iloista väritystä ja tiettyä henkevää arvaamattomuutta. Yrttitilan puutarha hehkui upeita kukintoja, lähde solisi. Seisahtanut sinitaivainen hellepäivä. Istuin siinä yksin monta tovia ja mietin elämän katoovaisuuutta.

Tällaisen taiteilijakohtalon voi kohdata kerran myöhäisessä elämässään. Vaivaton ja valoisa oli lähtönsä. Kuin pilvi olisi purjehtinut ohi ja antanut valon taas tulvia. Kiitän antoisista istunnoista, jotka jäivät syvälle mieleeni.

Marjatta Hanhijoki oli kotoisin naapurikappelista Viljakkalasta. Helsingin Lallukassa hän asui ja piti residenssia myös Hailuodossa. Monta paikkaa ammottaa tyhjillään hänen jälkeensä. Mutta taulut jäivät, ja hänen spontaani naurunsa tuntuu helähtävän vieläkin ilmoille.

Omaa muotoani hänen kuvaamanaan en ole vielä nähnyt, mutta Olli lähetti siitä kuvan. Hyvältä näyttää. Taiteilija ehti sen juuri viimeistellä ja signeerata. Käytännön seikkoja on vielä edessä. Kesän lopulla saanen teoksen nähdäkseni ja esitelläkseni. Se jäi nyt Marjatan viimeiseksi työksi. Elämäni loppuun saakka hän jää seurakseni.

14.7.2025

Mikäs sen mukavampaa kuin lueskella jotakin viisasta, kun vettä ropisee peltikattoon. Siihen on ollut hyviä tilaisuuksia tänä kesänä.

Arvostan edelleen kunnon kirjan lukemista, mutta näin suvella myös äänikirjat tarjoavat helppoa seuraa. Valoisina öinä, jos uni ei tule, hyvän lukijan kertoilu viihdyttää ja tainnuttaa lopulta uneen. Ajastin vain päälle, jotta voi seuraavana yönä jatkaa.

Tähänastisten viikkojen huippukirja on kohdallani ollut Mihail Shishkinin esseekokoelma Viha ja kauneus (WSOY 2024). Sisältää kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta. Terävämpää ja henkevämpää nyky-Venäjän opasta en ole tavannut. Ansiona erityisesti se, että kirjoittaja etsii ja löytää nykyilmiöille pohjan Venäjän klassisesta kirjallisuudesta. Vladimir Putinin hallinnolle ja ajattelulle tämäkään kirja ei anna yhtään armoa.

On Shishkinin syy, että tästä uhkaa tulla venäläisten kirjallisuuden kesä. Luin uudelleen Dostojevskin Kirjoituksia kellarista, jonka olen merkintäni mukaan lukenut ensimmäisen kerran tammikuussa 1975. Kuinka se oli mahdollista? Viimeistelin silloin gradua ja valmistauduin kotimaisen kirjallisuuden lopputenttiin, johon Dosto ei mitenkään kuulunut. Näytelmääkin kohta kirjoitin, sitä Töllinmäen tohtoria, josta tuli nelivuotinen menestys Myllykoluun. Ilmeisesti Doston hullunvilli monologi antoi sopivaa syvyyttä ja pohjaääniä kiivaimpaan kirjoituskevääseeni. Miten vain, nyt sitä oli todella antoisaa kerrata.

Oli heti jatkettava Henri Troyat’n Dostojevski-elämäkertaan, joka on näemmä joskus jäänyt kohdaltani kesken. Monet kirjat jäävät kesken, kun on riennettävä uusiin aiheisiin. Tämän aion nyt selättää. Erinomainen elämkerta se onkin, dokumentin omainen ja etenee silti elävän romaanin tavoin. Dostojevskin osallisuus kapinahankkeeseen Nikolai I:n aikana, kuolemantuomio ja valeteloitus tekevät edelleen täräyttävän vaikutuksen. Sitten seurasi neljän vuoden pakkotyö Siperiassa ja raskas asepalvelus. Kaikkia kokemuksia Dosto piti lahjoina, elämänkokemus syveni ja rikastui. No totta vieköön. Kuinka helppoa onkaan nykyisten taiteilijoiden elontaival, vaikka apua ja tukea kipaavat valtiovallalta ja muilta. Eli onko sittenkin niin, että paras taide kirkastuu kovien kärsimysten kautta?

Vauhtini pysähtyi Muistelmiin kuolleesta talosta. Sen verran rankka opus se on, että piti ottaa paussi ja hengähtää välillä. Elämän karmeus voi ylittää nykymukavuuksiin tottuneena velttoilijan kestokyvyn. Joten saakoon Dosto-seikkailuni jatkoa vähän myöhemmällä ajalla. Sitten voin keskustella aiheesta Eija-Riitan kanssa, joka on tämän kristityn profeetan tunnustautunut tuntija.

Venäläiseen kesään kuului tietysti myös Tshehov ja tällä kertaa hänen laaja novellinsa ”Tuntemattoman tarina”, jonka tajusin täysin vasta nyt saatuani Shishkinilta olennaisia vihjeitä. Löytöjä voi tehdä aivan tutuistakin teoksista, kun ne odottelun jälkeen taas kypsinä putoavat käsiin. Tästä jäi nyt paljon muuta äsken luettua tai kuunneltua pois, mutta yritän palata niihin.

Miten nämä klassikkolöydöt liittyvät nyky-Venäjään ja Putiniin ja Ukrainan hirveään sotaan, se on itse kunkin luettava ja oivallettava Shishkinin esseistä. Mahdotonta edes pintapuolisesti referoida hänen analyysejaan, joissa on vihaa, vimmaa, syytöstä, mutta myös kauneuden janoa ja inhimillisyyden syvällistä ymmärrystä.

Viime illat on nimittäin vallannut naisten jalkapallo täydellä voimalla. Olen taas ihaillut, kuinka ihmeellisen hienosti naiset ovat oppineet futiksen salat. Suomessakin kehitys on edennyt harppauksin, mutta ei riittävän pitkin. Niin tiputtiin jatkosta, mutta ei se nyt elämää suurempi katastrofi ollut, kuten voisi luulla kaikista kyynelehtivistä kommenetista. Stereotyyppisesti naiset todella itkevät tappion hetkellä, miehet pourevat hammasta ja synkistelevät. Jännittävää katsoa jatkopelejä, joiden tasosta jo eilinen Espanjan ja Italian mittelö antoi hyviä viitteitä. Kumpikin maa on meitä monta taidetemppua edellä, ja niin oli kieltämättä vähän maltillisempi Sveitsikin, joka jatkopaikkansa ansaitsi.

12.7.2025

Jälkihien ykkösketju Wallenius-Kunnas-Kanerva uskaltaa olla myös eri mieltä asioista. Niinkin tärkeistä, onko oikein sanoa futis vai fudis. Joka tapauksessa Norja voitti, vaikka pelasi heikommin. Tyylipisteitä ei lasketa.

Sateen vuoksi Töllinmäki-päivä pidettiin Rauhamäessä. Komea muistorikas pirtti, jonka nykyinen omistaja, taiteilija, viulisti Mikael Härkänen luovuttaa tarvitessa anteliaasti seuran käyttöön. Eino Leino -palkittu Sirpa Kyyrönen luki herkkiä runojaan juhlapäivän kunniaksi ja Katariina Pylsy kohotti taas ”Hymnin tulelle” (kuvassa), joten velvoitteet on hoidettu.

Kauno Perkiömäen piti ohjelman mukaan kertoa FES-seuran syntyvaiheista, mutta omapäisenä miehenä hän puhuikin Rauhamäen ostoon ja myyntiin liittyneistä kiemuroista. Ei niistä selvää tullut vieläkään, vaikka Kaunolla oli paksu mappi materiaalia sylissään. Paljastui sentään skandaali: joskus 40 vuotta sitten on perustettu F.E. Sillanpään muistosäätiö, joka on kadonnut olemattomiin! Pääomaakin oli sata tonnia silloista rahaa. Osuuspankki ja kunta olivat asialla. Kukaan ei tiedä onko säätiötä enää olemassa ja mihin rahat ovat haihtuneet. Seuran pj Ponkiniemi oli neljä vuotta kunnan edustajana säätiössä, mutta ei saanut yhtään kutsua kokouksiin. Tässä olisi tutkivalla journalismilla työmaata: etsikää kadonnut säätiö!

Rauhamäestä olisi tullut vankka toimintakeskus FES-seuralle, ja joitakin vuosia siinä toimittiinkin. Unohtumattomia joulutilaisuuksia hirsiseinäisessä pirtissä vietettiin. Sitten into ja rahat loppuivat. Myös Sillanpään miehuusajan museo siitä olisi saatu, sellainenhan puuttuu. Saavutus-huvilasta ei koskaan sellaista tullut eikä tule. Tyydytään näihin tölleihin.

Yleensä yhdistysten juhlavuosina muistetaan onnistumisia, mutta Kauno valitsi raadollisen rehellisesti poskelleen menneet kommellukset. Sillanpää-Akatemiaakin hän yritti perustaa, mutta siitä syntyi yksi runopiiri Kansalaisopistoon. Jumala ei kiellä suuria suunnittelemasta.

Hiukan lohdutti lukea, että Romanian Constantassa Black Sea Housen johtaja Dorin Popescu on hänkin yrittänyt perustaa museota, ”Ovidiuksen taloa”. Tosin ei yhtään tiedetä missä maanpakolaisen runoilijan talo olisi sijainnut. Ei onnistunut sekään hanke. Sillanpään töllit ja talo sentään tiedetään ja osa säilynyt.

Eihän onnistunut edes Mika Waltarin kotimuseo Helsingissä. Ei meillä kunnon kirjailijamuseoita olekaan kuin Topeliuksen, Runebergin ja Kiven talot. 1800-luvulla oli vielä varaa ja tahtoa niitä perustaa. Kalle Päätalonkin omin käsin rakentama talo Messukylässä annettiin mennä. Taivalkosken Kallioniemi on toki säilytetty. Yleensä kai ajatellaan kuten vanha kustantaja tiivisti: kirjailijan muistomerkki on hänen teoksissaan.

Kaikissa muissa lähikaupungeissa kirjailijain museoita on vaikka kuinka: Tukholmassa on juuri avattu Strindbergin ja muden lisäksi Astrid Lindgrenin kotimuseo, Tallinnassa on Tammsaaren koti, Pietarissa pirusti museoita, joihin joskus taas pääsee käymään. Pariisista ja Lontoosta nyt puhumattakaan. Meillä ei Helsingissä eikä Tampereella ole yhtäkään.

Olin aikoinani Suomen Unesco-toimikunnassa ja todistin Pariisin Place de Fontenoyn kokouksessa, kuinka Nobel-kirjailija Pablo Nerudan kotitalon kunnostukseen Chileen myönnettiin aimo summa rahaa. Meinasin pyytää puheenvuoroa, että hei hei, meilläkin on yksi Nobel-kirjailija Suomessa ja hänen talonsa uhkaa kohta ränsistyä tuolla Hämeenkyrössä… Olisi ollut hauska nähdä reaktiot.

Mieltäni hellyttää nyt enemmän hääpäivän muisto, jolle Marjan kanssa sinetöimme kauniin päivämäärän 070707. Onnen päivä kerrassaan. Liittoa kesti valitettavasti vain 14 vuotta, mutta se oli elämäni tuotteliainta aikaa: 12 kirjaa, viisi näytelmää ja kaksi oopperalibrettoa plus muut puuhailut. Marjan lian varhaisesta kuolemasta on kulunut 4 vuotta.

Runon ja suven päivänä hän huolehti siitä, että lipun nostoa säesti aina jokin Leinon runo laulettuna. Intouduin kirjoittamaan jopa Leinon elämäkerran muun ohessa. Nyt kiskoin liput tankoon yksin tihkusateessa, mutta siellä se taas ylväänä liehui ja muisti entistä emäntäänsä.

070725

Publius Ovidius Naso (43 eKr – ?) oli huoleton veikko, jota kova kohtalo kolhi. Hänen aikansa ei hyväksynyt hänen elämäntapaansa. Runoilija Ovdiuksesta tuli maailmanhistorian ensimmäinen me too –kampanjan uhri.

Häntä eivät tosin ilmiantaneet naiset, vaan hänen oma runoutensa ja ehkä kateelliset ystävänsä. Hänet tuomisti ja karkotti maasta yksinvaltias keisari Augustus.  Tai ehkä sittenkin keisarin tytär Julia lähipiireineen, kuka tietää. Rooma kuhisi juoruja, kuten aina diktaattorin hallitessa. Mitä yksivakaisempi hallitus, sitä kiihkeämpi maanalainen elämä.

Rooman naiset saivat olla kiitollisia Ovidiukselle, joka opetti heille ja heitä liehitteleville miehille, kuinka naista on rakastettava. Ovidiuksen uraa uurtanut opaskirja Ars amatoria (Rakastamisen taito) ei ole vähääkään vaivaannuttavaa luettavaa, jos tajuaa sen kepeän ja hyväntahtoisen ironian.

Heikki Aittokoski kirjoitti mainion jutun (HS 30.6.) Ovidiuksesta, vaikka olenkin eri mieltä hänen tulkinnastaan. Runoilija ei ollut mielestäni elostelija, vaan pikemmin ilostelija, aito nautiskelija. Se hänen kohtalokseen koitui.  Hän oli elämäniloinen helkyttelijä, juristi, aloitteleva asianajaja, paheellista aikaansa syleilevä rakastaja, josta kasvoi Rooman syvällisin maailmanselittäjä.

Ovidiuksen Metamorphoseon (Muodonmuutoksia) on antiikin rikkain ja monivälkkeisin myyttien aarreaittta. Se on niin runsas paketti, että sen lukeminen on kohtalaisen vaativa urakka. Onneksi meillä on siitä oikea mitallinen suomennos, Alpo Röntyn jättisuoritus. Tarkkoine selityksineen se pitää lukijan reitillä ja avaa yhteyksiä eri suuntiin.

Jälkeentulijat, niin kirjailijat, säveltäjän kuin maalarit, ovat ammentaneet Ovidiuksen lähteestä lukemattomia luomuksia. Vergilius on jäyhä eepikko verrattuna Ovidiuksen kevytliikkeiseen oppineisuuteen. Historian ironiaa on sekin, että Ovidius on jäänyt jälkimaailman muistiin maallisen rakkauden opastajana. Hänen pääteostaan harva jaksaa enää kahlata. Vasta lemmenlyyrikkona hän kilauttaa vieläkin ihmiselon herkkiä kieliä.

Horatius oli maanläheinen epikurolainen, luonnon ilmiöiden ihastelija. Catullus kuin räävitön katupoika, Lesbiansa petollisuutta sydäntä särkevästi valitteleva aisankannattaja. Ovidiuksen lähin kaveri Propertius oli hänkin monomaanisesti yhteen naiseen kiinnittynyt runoilija, petetty ja raivoisa rakastaja. Vain Ovidius osasi iloisesti leikitellä, vaihdella naisia ja kokemuksia. Vasta kolmas vaimo tuotti hänelle tyvenen onnen ja antoi mahdollisuuden pitkäjänteiseen runoiluun.

Olen tutkinut Ovidiusta aika pitkään ja kehitellyt hänestä uutta tulkintaa, joka alkaa valmistua. Viimeksi sain tiukan mutta kannustavan lausunnon vanhalta luokkakaverilta Jorma Kaimiolta, joka on joltinenkin antiikin, entruskien ja Ovidiuksenkin tuntija. Hän kustansi urheasti mainitsemani Metamorfoosit (WSOY 1997) aikana, jolloin kustantaja vielä rohkeni heittäytyä tällaisiin tuottamattomiin urotekoihin.

Seppo Heikinheimon varhain suomentamassa ja selityksin varustamassa Ralastamisen taidossa (W6G 1965) on vain se vika, että proosamuoto väkisin latistaa Ovdiuksen runollista lentoa. Arvostelin sen aikanani Ylioppilaslehteen ja taisin jo silloin huomauttaa asiasta. Uusi laitos voisi olla tarpeen, jos kireä aikamme sellaista enää kaipaisikaan. Ovidiuksella tuskin olisi sijaa tämän ajan interseksualistien pöydillä. Vai jospa sittenkin, sopiva pakoputki se olisi.

No nyt on kyllä mainittava Teoksen julkaisemat klassikkonäytelmät, viimeksi Aristofaneen, jonka ronski kieli ja suorasukaisuus peittoavat lajissa kirkkaasti elegantin Ovidiuksen. Näytelmien suomentajiksi tarvittiin kuusi kääntäjää, kun taas mainitsemani Muodonmuutosten Rönty on sankarillinen yksintaistelija.

Augustuksen hyvä tarkoitus oli palauttaa avioliitto ja siveä elämä kunniaan Roomassa. Runoilijan maasta karkotus tuskin palveli tarkoitusta tehokkaasti. Saatiinpahan yksi häirikkö pois silmistä. Karkotus oli elämänikäinen ja kesti kymmenisen vuotta. Olihan se vähän toista kuin nykyiset ehdolliset tuomiot maanpetoksista. Keisari osoitti, että valtiaiden kanssa ei ole leikkimistä.

Liikuttavin Ovidiuksen runoelma on hänen Tomiin maanpaossa kirjoittamansa kuvielma siitä, kuinka hänen kirjansa Liber lähtee lentoon Mustanmeren rannalta Roomaan ja näkee talojen katot, vanhat paikat, tervehtii tuttuja, kertoo kuulumisia karkotuspaikassa kärvistelevältä runoilijalta, kaikkien tuntenmalta hauskalta veikolta. Sinne hän katosi, kuoli ja haudattiin tuntemattomaan paikkaan.

Tomiin, nykyisen Costantan, torin mahdikas muistopatsas uskottelee sijaitsevansa Ovidiuksen haudan paikalla, mutta paikallinen tietäjä vakuutti minulle viime syksynä, että siihen häntä ei ainakaan ole haudattu. Kukaan ei tiedä minne. Ehkä Mustan meren aaltoihin, joiden takaa hän joka päivä odotti pelastavan laivan saapuvan.

5.7.2025