Panu Rajala

Tyrmistyin tosiaan, kun kuulin asiasta. Taiteilija Marjatta Hanhijoki on äkkiä kuollut.  Hänen poikansa Olli ilmoitti, joten totta se on.

Vastikäänhän istuin Marjatan mallina Lallukan kotoisassa atelieerissa ja otin tunnollisesti hänen neuvomiaan asentoja. Yritin saada silmiini hänen toivomaansa ilmettä ja suuntailin katsettani oikeaan suuntaan. Viimeinen kymmenes istuntomme pidettiin 4.6. Sen jälkeen Marjatta tunsi lievää väsymystä, minkä arveli johtuneen tästä maalausurakasta. Hän sanoi menevänsä sairaalaan tutkimuksiin.

Kun tavoitin hänet juhannuksen alla puhelimeen, hän sanoi kaiken olevan ok ja pääsevänsä pian kotiin. Kahta viikkoa myöhemmin tuli Ollin mykistävä viesti. Kuinka äkkiä ihminen voi kadota arvaamattomaan ilmanalaan.

Istuntomme olivat hauskoja, Marjatta puheli tapansa mukaan niitä näitä ja piti iloista virettä yllä. Kerran hän kävi autollaan Hämeenkyrössä viemässä töitään ripustettavaksi näyttelyyn. Parissa päivässä hän ajoi mennen tullen ja palasi täynnä työtarmoa.

Kun luin parvekkeella eilen hänen kuolinilmoituksensa, lähdin siltä istumalta pyöräilemään Frantsilan tilalle, missä näyttely on avattu. Sain ystävällisen vastaanoton ja katselin salissa suurikokoisia töitä, kaikissa taiteilijalle ominaista valoa, himmeän iloista väritystä ja tiettyä henkevää arvaamattomuutta. Yrttitilan puutarha hehkui upeita kukintoja, lähde solisi. Seisahtanut sinitaivainen hellepäivä. Istuin siinä yksin monta tovia ja mietin elämän katoovaisuuutta.

Tällaisen taiteilijakohtalon voi kohdata kerran myöhäisessä elämässään. Vaivaton ja valoisa oli lähtönsä. Kuin pilvi olisi purjehtinut ohi ja antanut valon taas tulvia. Kiitän antoisista istunnoista, jotka jäivät syvälle mieleeni.

Marjatta Hanhijoki oli kotoisin naapurikappelista Viljakkalasta. Helsingin Lallukassa hän asui ja piti residenssia myös Hailuodossa. Monta paikkaa ammottaa tyhjillään hänen jälkeensä. Mutta taulut jäivät, ja hänen spontaani naurunsa tuntuu helähtävän vieläkin ilmoille.

Omaa muotoani hänen kuvaamanaan en ole vielä nähnyt, mutta Olli lähetti siitä kuvan. Hyvältä näyttää. Taiteilija ehti sen juuri viimeistellä ja signeerata. Käytännön seikkoja on vielä edessä. Kesän lopulla saanen teoksen nähdäkseni ja esitelläkseni. Se jäi nyt Marjatan viimeiseksi työksi. Elämäni loppuun saakka hän jää seurakseni.

14.7.2025

Mikäs sen mukavampaa kuin lueskella jotakin viisasta, kun vettä ropisee peltikattoon. Siihen on ollut hyviä tilaisuuksia tänä kesänä.

Arvostan edelleen kunnon kirjan lukemista, mutta näin suvella myös äänikirjat tarjoavat helppoa seuraa. Valoisina öinä, jos uni ei tule, hyvän lukijan kertoilu viihdyttää ja tainnuttaa lopulta uneen. Ajastin vain päälle, jotta voi seuraavana yönä jatkaa.

Tähänastisten viikkojen huippukirja on kohdallani ollut Mihail Shishkinin esseekokoelma Viha ja kauneus (WSOY 2024). Sisältää kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta. Terävämpää ja henkevämpää nyky-Venäjän opasta en ole tavannut. Ansiona erityisesti se, että kirjoittaja etsii ja löytää nykyilmiöille pohjan Venäjän klassisesta kirjallisuudesta. Vladimir Putinin hallinnolle ja ajattelulle tämäkään kirja ei anna yhtään armoa.

On Shishkinin syy, että tästä uhkaa tulla venäläisten kirjallisuuden kesä. Luin uudelleen Dostojevskin Kirjoituksia kellarista, jonka olen merkintäni mukaan lukenut ensimmäisen kerran tammikuussa 1975. Kuinka se oli mahdollista? Viimeistelin silloin gradua ja valmistauduin kotimaisen kirjallisuuden lopputenttiin, johon Dosto ei mitenkään kuulunut. Näytelmääkin kohta kirjoitin, sitä Töllinmäen tohtoria, josta tuli nelivuotinen menestys Myllykoluun. Ilmeisesti Doston hullunvilli monologi antoi sopivaa syvyyttä ja pohjaääniä kiivaimpaan kirjoituskevääseeni. Miten vain, nyt sitä oli todella antoisaa kerrata.

Oli heti jatkettava Henri Troyat’n Dostojevski-elämäkertaan, joka on näemmä joskus jäänyt kohdaltani kesken. Monet kirjat jäävät kesken, kun on riennettävä uusiin aiheisiin. Tämän aion nyt selättää. Erinomainen elämkerta se onkin, dokumentin omainen ja etenee silti elävän romaanin tavoin. Dostojevskin osallisuus kapinahankkeeseen Nikolai I:n aikana, kuolemantuomio ja valeteloitus tekevät edelleen täräyttävän vaikutuksen. Sitten seurasi neljän vuoden pakkotyö Siperiassa ja raskas asepalvelus. Kaikkia kokemuksia Dosto piti lahjoina, elämänkokemus syveni ja rikastui. No totta vieköön. Kuinka helppoa onkaan nykyisten taiteilijoiden elontaival, vaikka apua ja tukea kipaavat valtiovallalta ja muilta. Eli onko sittenkin niin, että paras taide kirkastuu kovien kärsimysten kautta?

Vauhtini pysähtyi Muistelmiin kuolleesta talosta. Sen verran rankka opus se on, että piti ottaa paussi ja hengähtää välillä. Elämän karmeus voi ylittää nykymukavuuksiin tottuneena velttoilijan kestokyvyn. Joten saakoon Dosto-seikkailuni jatkoa vähän myöhemmällä ajalla. Sitten voin keskustella aiheesta Eija-Riitan kanssa, joka on tämän kristityn profeetan tunnustautunut tuntija.

Venäläiseen kesään kuului tietysti myös Tshehov ja tällä kertaa hänen laaja novellinsa ”Tuntemattoman tarina”, jonka tajusin täysin vasta nyt saatuani Shishkinilta olennaisia vihjeitä. Löytöjä voi tehdä aivan tutuistakin teoksista, kun ne odottelun jälkeen taas kypsinä putoavat käsiin. Tästä jäi nyt paljon muuta äsken luettua tai kuunneltua pois, mutta yritän palata niihin.

Miten nämä klassikkolöydöt liittyvät nyky-Venäjään ja Putiniin ja Ukrainan hirveään sotaan, se on itse kunkin luettava ja oivallettava Shishkinin esseistä. Mahdotonta edes pintapuolisesti referoida hänen analyysejaan, joissa on vihaa, vimmaa, syytöstä, mutta myös kauneuden janoa ja inhimillisyyden syvällistä ymmärrystä.

Viime illat on nimittäin vallannut naisten jalkapallo täydellä voimalla. Olen taas ihaillut, kuinka ihmeellisen hienosti naiset ovat oppineet futiksen salat. Suomessakin kehitys on edennyt harppauksin, mutta ei riittävän pitkin. Niin tiputtiin jatkosta, mutta ei se nyt elämää suurempi katastrofi ollut, kuten voisi luulla kaikista kyynelehtivistä kommenetista. Stereotyyppisesti naiset todella itkevät tappion hetkellä, miehet pourevat hammasta ja synkistelevät. Jännittävää katsoa jatkopelejä, joiden tasosta jo eilinen Espanjan ja Italian mittelö antoi hyviä viitteitä. Kumpikin maa on meitä monta taidetemppua edellä, ja niin oli kieltämättä vähän maltillisempi Sveitsikin, joka jatkopaikkansa ansaitsi.

12.7.2025

Jälkihien ykkösketju Wallenius-Kunnas-Kanerva uskaltaa olla myös eri mieltä asioista. Niinkin tärkeistä, onko oikein sanoa futis vai fudis. Joka tapauksessa Norja voitti, vaikka pelasi heikommin. Tyylipisteitä ei lasketa.

Sateen vuoksi Töllinmäki-päivä pidettiin Rauhamäessä. Komea muistorikas pirtti, jonka nykyinen omistaja, taiteilija, viulisti Mikael Härkänen luovuttaa tarvitessa anteliaasti seuran käyttöön. Eino Leino -palkittu Sirpa Kyyrönen luki herkkiä runojaan juhlapäivän kunniaksi ja Katariina Pylsy kohotti taas ”Hymnin tulelle” (kuvassa), joten velvoitteet on hoidettu.

Kauno Perkiömäen piti ohjelman mukaan kertoa FES-seuran syntyvaiheista, mutta omapäisenä miehenä hän puhuikin Rauhamäen ostoon ja myyntiin liittyneistä kiemuroista. Ei niistä selvää tullut vieläkään, vaikka Kaunolla oli paksu mappi materiaalia sylissään. Paljastui sentään skandaali: joskus 40 vuotta sitten on perustettu F.E. Sillanpään muistosäätiö, joka on kadonnut olemattomiin! Pääomaakin oli sata tonnia silloista rahaa. Osuuspankki ja kunta olivat asialla. Kukaan ei tiedä onko säätiötä enää olemassa ja mihin rahat ovat haihtuneet. Seuran pj Ponkiniemi oli neljä vuotta kunnan edustajana säätiössä, mutta ei saanut yhtään kutsua kokouksiin. Tässä olisi tutkivalla journalismilla työmaata: etsikää kadonnut säätiö!

Rauhamäestä olisi tullut vankka toimintakeskus FES-seuralle, ja joitakin vuosia siinä toimittiinkin. Unohtumattomia joulutilaisuuksia hirsiseinäisessä pirtissä vietettiin. Sitten into ja rahat loppuivat. Myös Sillanpään miehuusajan museo siitä olisi saatu, sellainenhan puuttuu. Saavutus-huvilasta ei koskaan sellaista tullut eikä tule. Tyydytään näihin tölleihin.

Yleensä yhdistysten juhlavuosina muistetaan onnistumisia, mutta Kauno valitsi raadollisen rehellisesti poskelleen menneet kommellukset. Sillanpää-Akatemiaakin hän yritti perustaa, mutta siitä syntyi yksi runopiiri Kansalaisopistoon. Jumala ei kiellä suuria suunnittelemasta.

Hiukan lohdutti lukea, että Romanian Constantassa Black Sea Housen johtaja Dorin Popescu on hänkin yrittänyt perustaa museota, ”Ovidiuksen taloa”. Tosin ei yhtään tiedetä missä maanpakolaisen runoilijan talo olisi sijainnut. Ei onnistunut sekään hanke. Sillanpään töllit ja talo sentään tiedetään ja osa säilynyt.

Eihän onnistunut edes Mika Waltarin kotimuseo Helsingissä. Ei meillä kunnon kirjailijamuseoita olekaan kuin Topeliuksen, Runebergin ja Kiven talot. 1800-luvulla oli vielä varaa ja tahtoa niitä perustaa. Kalle Päätalonkin omin käsin rakentama talo Messukylässä annettiin mennä. Taivalkosken Kallioniemi on toki säilytetty. Yleensä kai ajatellaan kuten vanha kustantaja tiivisti: kirjailijan muistomerkki on hänen teoksissaan.

Kaikissa muissa lähikaupungeissa kirjailijain museoita on vaikka kuinka: Tukholmassa on juuri avattu Strindbergin ja muden lisäksi Astrid Lindgrenin kotimuseo, Tallinnassa on Tammsaaren koti, Pietarissa pirusti museoita, joihin joskus taas pääsee käymään. Pariisista ja Lontoosta nyt puhumattakaan. Meillä ei Helsingissä eikä Tampereella ole yhtäkään.

Olin aikoinani Suomen Unesco-toimikunnassa ja todistin Pariisin Place de Fontenoyn kokouksessa, kuinka Nobel-kirjailija Pablo Nerudan kotitalon kunnostukseen Chileen myönnettiin aimo summa rahaa. Meinasin pyytää puheenvuoroa, että hei hei, meilläkin on yksi Nobel-kirjailija Suomessa ja hänen talonsa uhkaa kohta ränsistyä tuolla Hämeenkyrössä… Olisi ollut hauska nähdä reaktiot.

Mieltäni hellyttää nyt enemmän hääpäivän muisto, jolle Marjan kanssa sinetöimme kauniin päivämäärän 070707. Onnen päivä kerrassaan. Liittoa kesti valitettavasti vain 14 vuotta, mutta se oli elämäni tuotteliainta aikaa: 12 kirjaa, viisi näytelmää ja kaksi oopperalibrettoa plus muut puuhailut. Marjan lian varhaisesta kuolemasta on kulunut 4 vuotta.

Runon ja suven päivänä hän huolehti siitä, että lipun nostoa säesti aina jokin Leinon runo laulettuna. Intouduin kirjoittamaan jopa Leinon elämäkerran muun ohessa. Nyt kiskoin liput tankoon yksin tihkusateessa, mutta siellä se taas ylväänä liehui ja muisti entistä emäntäänsä.

070725

Publius Ovidius Naso (43 eKr – ?) oli huoleton veikko, jota kova kohtalo kolhi. Hänen aikansa ei hyväksynyt hänen elämäntapaansa. Runoilija Ovdiuksesta tuli maailmanhistorian ensimmäinen me too –kampanjan uhri.

Häntä eivät tosin ilmiantaneet naiset, vaan hänen oma runoutensa ja ehkä kateelliset ystävänsä. Hänet tuomisti ja karkotti maasta yksinvaltias keisari Augustus.  Tai ehkä sittenkin keisarin tytär Julia lähipiireineen, kuka tietää. Rooma kuhisi juoruja, kuten aina diktaattorin hallitessa. Mitä yksivakaisempi hallitus, sitä kiihkeämpi maanalainen elämä.

Rooman naiset saivat olla kiitollisia Ovidiukselle, joka opetti heille ja heitä liehitteleville miehille, kuinka naista on rakastettava. Ovidiuksen uraa uurtanut opaskirja Ars amatoria (Rakastamisen taito) ei ole vähääkään vaivaannuttavaa luettavaa, jos tajuaa sen kepeän ja hyväntahtoisen ironian.

Heikki Aittokoski kirjoitti mainion jutun (HS 30.6.) Ovidiuksesta, vaikka olenkin eri mieltä hänen tulkinnastaan. Runoilija ei ollut mielestäni elostelija, vaan pikemmin ilostelija, aito nautiskelija. Se hänen kohtalokseen koitui.  Hän oli elämäniloinen helkyttelijä, juristi, aloitteleva asianajaja, paheellista aikaansa syleilevä rakastaja, josta kasvoi Rooman syvällisin maailmanselittäjä.

Ovidiuksen Metamorphoseon (Muodonmuutoksia) on antiikin rikkain ja monivälkkeisin myyttien aarreaittta. Se on niin runsas paketti, että sen lukeminen on kohtalaisen vaativa urakka. Onneksi meillä on siitä oikea mitallinen suomennos, Alpo Röntyn jättisuoritus. Tarkkoine selityksineen se pitää lukijan reitillä ja avaa yhteyksiä eri suuntiin.

Jälkeentulijat, niin kirjailijat, säveltäjän kuin maalarit, ovat ammentaneet Ovidiuksen lähteestä lukemattomia luomuksia. Vergilius on jäyhä eepikko verrattuna Ovidiuksen kevytliikkeiseen oppineisuuteen. Historian ironiaa on sekin, että Ovidius on jäänyt jälkimaailman muistiin maallisen rakkauden opastajana. Hänen pääteostaan harva jaksaa enää kahlata. Vasta lemmenlyyrikkona hän kilauttaa vieläkin ihmiselon herkkiä kieliä.

Horatius oli maanläheinen epikurolainen, luonnon ilmiöiden ihastelija. Catullus kuin räävitön katupoika, Lesbiansa petollisuutta sydäntä särkevästi valitteleva aisankannattaja. Ovidiuksen lähin kaveri Propertius oli hänkin monomaanisesti yhteen naiseen kiinnittynyt runoilija, petetty ja raivoisa rakastaja. Vain Ovidius osasi iloisesti leikitellä, vaihdella naisia ja kokemuksia. Vasta kolmas vaimo tuotti hänelle tyvenen onnen ja antoi mahdollisuuden pitkäjänteiseen runoiluun.

Olen tutkinut Ovidiusta aika pitkään ja kehitellyt hänestä uutta tulkintaa, joka alkaa valmistua. Viimeksi sain tiukan mutta kannustavan lausunnon vanhalta luokkakaverilta Jorma Kaimiolta, joka on joltinenkin antiikin, entruskien ja Ovidiuksenkin tuntija. Hän kustansi urheasti mainitsemani Metamorfoosit (WSOY 1997) aikana, jolloin kustantaja vielä rohkeni heittäytyä tällaisiin tuottamattomiin urotekoihin.

Seppo Heikinheimon varhain suomentamassa ja selityksin varustamassa Ralastamisen taidossa (W6G 1965) on vain se vika, että proosamuoto väkisin latistaa Ovdiuksen runollista lentoa. Arvostelin sen aikanani Ylioppilaslehteen ja taisin jo silloin huomauttaa asiasta. Uusi laitos voisi olla tarpeen, jos kireä aikamme sellaista enää kaipaisikaan. Ovidiuksella tuskin olisi sijaa tämän ajan interseksualistien pöydillä. Vai jospa sittenkin, sopiva pakoputki se olisi.

No nyt on kyllä mainittava Teoksen julkaisemat klassikkonäytelmät, viimeksi Aristofaneen, jonka ronski kieli ja suorasukaisuus peittoavat lajissa kirkkaasti elegantin Ovidiuksen. Näytelmien suomentajiksi tarvittiin kuusi kääntäjää, kun taas mainitsemani Muodonmuutosten Rönty on sankarillinen yksintaistelija.

Augustuksen hyvä tarkoitus oli palauttaa avioliitto ja siveä elämä kunniaan Roomassa. Runoilijan maasta karkotus tuskin palveli tarkoitusta tehokkaasti. Saatiinpahan yksi häirikkö pois silmistä. Karkotus oli elämänikäinen ja kesti kymmenisen vuotta. Olihan se vähän toista kuin nykyiset ehdolliset tuomiot maanpetoksista. Keisari osoitti, että valtiaiden kanssa ei ole leikkimistä.

Liikuttavin Ovidiuksen runoelma on hänen Tomiin maanpaossa kirjoittamansa kuvielma siitä, kuinka hänen kirjansa Liber lähtee lentoon Mustanmeren rannalta Roomaan ja näkee talojen katot, vanhat paikat, tervehtii tuttuja, kertoo kuulumisia karkotuspaikassa kärvistelevältä runoilijalta, kaikkien tuntenmalta hauskalta veikolta. Sinne hän katosi, kuoli ja haudattiin tuntemattomaan paikkaan.

Tomiin, nykyisen Costantan, torin mahdikas muistopatsas uskottelee sijaitsevansa Ovidiuksen haudan paikalla, mutta paikallinen tietäjä vakuutti minulle viime syksynä, että siihen häntä ei ainakaan ole haudattu. Kukaan ei tiedä minne. Ehkä Mustan meren aaltoihin, joiden takaa hän joka päivä odotti pelastavan laivan saapuvan.

5.7.2025