Jälkihien ykkösketju Wallenius-Kunnas-Kanerva uskaltaa olla myös eri mieltä asioista. Niinkin tärkeistä, onko oikein sanoa futis vai fudis. Joka tapauksessa Norja voitti, vaikka pelasi heikommin. Tyylipisteitä ei lasketa.
Sateen vuoksi Töllinmäki-päivä pidettiin Rauhamäessä. Komea muistorikas pirtti, jonka nykyinen omistaja, taiteilija, viulisti Mikael Härkänen luovuttaa tarvitessa anteliaasti seuran käyttöön. Eino Leino -palkittu Sirpa Kyyrönen luki herkkiä runojaan juhlapäivän kunniaksi ja Katariina Pylsy kohotti taas ”Hymnin tulelle” (kuvassa), joten velvoitteet on hoidettu.
Kauno Perkiömäen piti ohjelman mukaan kertoa FES-seuran syntyvaiheista, mutta omapäisenä miehenä hän puhuikin Rauhamäen ostoon ja myyntiin liittyneistä kiemuroista. Ei niistä selvää tullut vieläkään, vaikka Kaunolla oli paksu mappi materiaalia sylissään. Paljastui sentään skandaali: joskus 40 vuotta sitten on perustettu F.E. Sillanpään muistosäätiö, joka on kadonnut olemattomiin! Pääomaakin oli sata tonnia silloista rahaa. Osuuspankki ja kunta olivat asialla. Kukaan ei tiedä onko säätiötä enää olemassa ja mihin rahat ovat haihtuneet. Seuran pj Ponkiniemi oli neljä vuotta kunnan edustajana säätiössä, mutta ei saanut yhtään kutsua kokouksiin. Tässä olisi tutkivalla journalismilla työmaata: etsikää kadonnut säätiö!
Rauhamäestä olisi tullut vankka toimintakeskus FES-seuralle, ja joitakin vuosia siinä toimittiinkin. Unohtumattomia joulutilaisuuksia hirsiseinäisessä pirtissä vietettiin. Sitten into ja rahat loppuivat. Myös Sillanpään miehuusajan museo siitä olisi saatu, sellainenhan puuttuu. Saavutus-huvilasta ei koskaan sellaista tullut eikä tule. Tyydytään näihin tölleihin.
Yleensä yhdistysten juhlavuosina muistetaan onnistumisia, mutta Kauno valitsi raadollisen rehellisesti poskelleen menneet kommellukset. Sillanpää-Akatemiaakin hän yritti perustaa, mutta siitä syntyi yksi runopiiri Kansalaisopistoon. Jumala ei kiellä suuria suunnittelemasta.
Hiukan lohdutti lukea, että Romanian Constantassa Black Sea Housen johtaja Dorin Popescu on hänkin yrittänyt perustaa museota, ”Ovidiuksen taloa”. Tosin ei yhtään tiedetä missä maanpakolaisen runoilijan talo olisi sijainnut. Ei onnistunut sekään hanke. Sillanpään töllit ja talo sentään tiedetään ja osa säilynyt.
Eihän onnistunut edes Mika Waltarin kotimuseo Helsingissä. Ei meillä kunnon kirjailijamuseoita olekaan kuin Topeliuksen, Runebergin ja Kiven talot. 1800-luvulla oli vielä varaa ja tahtoa niitä perustaa. Kalle Päätalonkin omin käsin rakentama talo Messukylässä annettiin mennä. Taivalkosken Kallioniemi on toki säilytetty. Yleensä kai ajatellaan kuten vanha kustantaja tiivisti: kirjailijan muistomerkki on hänen teoksissaan.
Kaikissa muissa lähikaupungeissa kirjailijain museoita on vaikka kuinka: Tukholmassa on juuri avattu Strindbergin ja muden lisäksi Astrid Lindgrenin kotimuseo, Tallinnassa on Tammsaaren koti, Pietarissa pirusti museoita, joihin joskus taas pääsee käymään. Pariisista ja Lontoosta nyt puhumattakaan. Meillä ei Helsingissä eikä Tampereella ole yhtäkään.
Olin aikoinani Suomen Unesco-toimikunnassa ja todistin Pariisin Place de Fontenoyn kokouksessa, kuinka Nobel-kirjailija Pablo Nerudan kotitalon kunnostukseen Chileen myönnettiin aimo summa rahaa. Meinasin pyytää puheenvuoroa, että hei hei, meilläkin on yksi Nobel-kirjailija Suomessa ja hänen talonsa uhkaa kohta ränsistyä tuolla Hämeenkyrössä… Olisi ollut hauska nähdä reaktiot.
Mieltäni hellyttää nyt enemmän hääpäivän muisto, jolle Marjan kanssa sinetöimme kauniin päivämäärän 070707. Onnen päivä kerrassaan. Liittoa kesti valitettavasti vain 14 vuotta, mutta se oli elämäni tuotteliainta aikaa: 12 kirjaa, viisi näytelmää ja kaksi oopperalibrettoa plus muut puuhailut. Marjan lian varhaisesta kuolemasta on kulunut 4 vuotta.
Runon ja suven päivänä hän huolehti siitä, että lipun nostoa säesti aina jokin Leinon runo laulettuna. Intouduin kirjoittamaan jopa Leinon elämäkerran muun ohessa. Nyt kiskoin liput tankoon yksin tihkusateessa, mutta siellä se taas ylväänä liehui ja muisti entistä emäntäänsä.
070725