Panu Rajala

Siinä Jälkihiki valui taas oikeaan, että Suomi-Ruotsi yleisurheilussa on hieno ja harvinainen insituutio huolimatta eilisestä murskatappiosta. Se kannattaa säilyttää seuraavatkin sata vuotta. Mutta ei voinut olla murehtimatta, kun serkkuni kanssa muistelimme nuoruutemme kuumia maaotteluita yli  60 vuota sitten. Ei tule enää sellaista katharsista kuin oli Voitto Hellstenin tuoma voitto pitkän viestin ankkuriosuudella.

Silti iloitsimme joistakin valopilkuista. Onhan komeaa, kun vantterat jentat paiskaavat moukaria ennätyslukemiin ja suomalaiset osaavat taas juosta pikamatkoja, vaikka ei millään pitempiä. Mikähän siinäkin on, kun ei kulje niin ei kulje. Vielä muistimme Eero Tuomaalan ja Ilmari Taipaleen aikoja ja sitten tuivat jo Lasse Virenin ja Pekka Vasalan uljaat vuodet. Nyt kaikki mennyttä. Voiko keihäässäkään sanoa, että heittäjät ovat heräämässä, jos yksi onnistuu kohtalaisesti.

Mutta urheilussa on tunnetusti se hyvä puoli, että karvaista pettymyksistä huomion voi nopeasti siirtää iloisempiin asioihin. Niin teen nytkin. Onhan takana sentään maailmanpolitiikan kuuma viikko, jossa Suomi komeili taitavan presidenttinsä ansiosta miltei keskeisellä paikalla. Kun vain saisivat rauhanomaisia ratkaisuja aikaan, ellei kestäviä niin edes väliaikaisia hengähdystaukoja, sillä raskasta on seurata uutisia jatkuvista sotatoimista ja tappotöistä. Analysoikoot paremmat asiantuntijat lisää rauhanponnisteluista, tuntuu että nyt tai ei koskaan.

Viikolla risteilin Helsingissä erilaisissa kohteissa, joista mieluisin oli Siltaan syyskauden avaus Lauttasaaren poliisitalolla. Ne ovat siitä sympaattiset pippalot, että mukaan kutsutaan kirjallisen elämän varttuneempaakin väkeä, ja näin kohtaamisissa on syvyyttä. Oli ilo tavata potkästä aikaa vanhoja opiskelukavereita, Salokanteleen Jussia ja Anjaa, Paula ja Pekka Pesosta ja Lassilan Perttiäkin ehdin onnitella uudesta romaanista, joka tulee Teoksen puolelta. Jussi kertoi Viron toisen itsenäisyyspäivän tuoreista tunnelmista. Martti Anhavalle raportoin helteisen kesän Dostojevski-elämyksiäni ja palautetta tuli lujasti. Tilaisuuden isäntä Touko kiitteli vielä alkukesän Hämeenkyrön keikkaansa muutamien kaveriensa kanssa. Iltani kruunasi Jaakko Tapanisen tarjoama paluukyyti suoraan Rööperin kulmille.

Tästäkö nyt syyssesonki alkaa. Uteliaana jo silmäilen kustantajien luetteloita ja teatterien ensi-iltoja. Vielä palasin tänne maakylän rauhaan, aika sateista ja viileää on jo. Talomme täyttää 100 vuotta, sitä tässä yritämme laitella juhlakuntoon. Aino teki tehoiskun ja keräsi samalla mittavan sieni- ja marjasaaliin varmoilta paikoilta.

Yksi hauska yllätys vielä Helsingissä. Tuula keksi idean ja menimme Musiikkitaloon katsomaan Sibelius-Akatemian nousevien laulajakykyjen ”näyttämötyön harjoitusperiodia” Vad fruktar jag? eli (O)range of existence. Vaativa juttu,  jossa globaalia aurinkokeskeistä palloamme syleiltiin appelsiineja heittelemällä. Kyse ei kuitenkaan ollut siitä Prokofjevin ”Rakkaudesta kolmeen appelsiiniin”, vaan ihan nuorten omasta luomuksesta. Ajatusta siinä oli, vaikka kaikkea emme käsittäneet. Oopperatasoisesti kuitenkin lauloivat ja muuten hauskasti  ilakoivat. Sulattelimme elämystä pitkästä aikaa Bottalla, missä pahin ruuhka helpotti, kun Ultra Bra aloitti vuorostaan Stadikalla. Me pysyimme Bottan muistorikkaassa salongissa.

Tässä nyt alkumaisteja vilkastuvasta syyskaudesta. Ensin mietiskelen omaa vanhenemistani täällä taloni rauhassa, sille ei nyt voi mitään. Kun kesän mittaan olen jonkun verran hyötyliikkunut, kunto on ainakin kohentunut viime talvesta. Voin ottaa nöyrästi uuden vuosikymmenen vastaan, mitä se sitten mukanaan tuokin.

25.8.2025

Aloitin musiikillisesti korkeaviritteisen iltapäivän Viiskulmassa säveltäjä Uljas Pulkkiksen viisikymppisillä. Mukavan kodikas juhlatilaisuus. Puhelin Uljaksen opettajan Tapani Länsiön kanssa  ja muistorikkaista Ilmajoen tunelmista kuulin basso-baritoni Rolf Bromanilta, joka vetäisi Isoviha-oopperassa Pietari Suuren roolin. Uljaksen kanssa oli edelleen syytä harmitella, että yhteinen Raatteen tie –oopperamme tyssäsi vain yhteen esitykseen toki alkuperäisillä paikoilla; odotamme sen ylösnousemusta.

Säveltäjän puoliso Anna mainitsikin oopperan ruumiinpesuaarian mielestään liikuttavimmaksi miehensä töistä; kyyneleittä sitä ei voi kuunnella, hän sanoi hienossa puheessaan päivänsankarille. Jotenka kuultakoon se vielä joskus laajemmallekin yleisölle! Sinkoilkoon Uljaksen työhuoneelta tuosta Tehtaankadun takaa ikkunani alta yhä upeampia uusia sävellyksiä maailmalle.

Lähdin juhlapaikalta keskittymään illan koetokseen. Musiikin ala tulisi vähän vaihtumaan, mutta taso pysyisi taatusti korkeana. Sittten mentiin kohti olympiastadionia. Niin kävi kohdallani, että spontaanisti päätin sittenkin osallistua tähän kansanjuhlaan. Olin jo varannut hyvän keinutuolipaikan television ääreltä, mutta suoran lähetyksen peruuntuminen muutti ohjelman. Olihan tämä kansallinen katharsis koettava paikan päällä.

Sydän vähän pampahtaen lähestyin nuoruuteni urheilupyhättöä. Miten monet kerrat tänne olen vaeltanut rinta odotuksesta väristen, aina alkaen olympiakisoista 1952 isän ja äidin käsipuolessa. Punapaitaisen Satupekan voitto maratonilla oli urheiluhulluuteni alkulaukaus.

Ihmeen joustavasti nämä sinänsä monimutkaiset lippusysteemit mahdollistavat nykyisin suurenkin kansanjoukon valuttamisen kentälle. Sujahdin sujuvasti keskelle  nuorempaa ikäjoukkoa ja nautin jo Komiat-yhtyeen lämmittelyosuudesta. Hyvin valittu yhtye, reipas ja iloinen ja juuri Katrin henkinen.

Itse päätähti ei päässyt edes salaa livahtamaan näyttämön takatiloihin ilman että hänet jo aplodein bongattiin. Kättä heilautti ja pian ilmaantui kirkkaisiin valoihin. Olihan tuo pömpeli nyt sitten Pohjoismaiden mahtavin vai kuinka se oli. Mutta eipä pieni laulaja sinne hukkunut, päinvastoin hän ikään kuin kutisti mssiivisen tilan kupeilleen ja antoi raikua. Miten väärässä olinkaan, kun epäilin mega-areenan sopivuutta hänen herkälle ilmaisulleen. Ei mitään huolta, koko viisikymmentuhantinen yleisö lauloi ja joi hänen huuliltaan.

En totisesti kadu tätä kokemusta. Jotakin yhteen sulautuvaa, jakamatonta hurmosta oli ilmassa. Katri oli loistavassa vireessä ja voitti pienen alkujännityksen ja kiskaisi kaikki mukaansa. Tutut laulut resonoivat kunkin kuulijan omiin muistoihin ja loivat kuusikymmenvuotisen kaarisillan minunkin nuoruudestani tähän hetkeen. Muistin kuinka kuulin puhelinlankojen laulavan ensi kerran laivan kannella, kun palasin Ruotsista maatyö- ja liftausmatkalta 1964. Heinäladoissa olin toden totta muutamaan otteeseen majoittunut. Uusi raikas ääni tuntui laulava suoraan minulle.

Iltani huipensi vierelläni seissyt daami kutsumalla minut tanssimaan auringonsillan säteisiin. Nuorruin parikymmentä vuotta ja elin uudelleen myös yhteiset aikamme Katrin kanssa, kaikki nuo ”Tule luo” ja ”Vie minut” helähdyket, jotka silloin soivat vaikka siellä Kaustisen suurella kansanmusiikkiareenalla. Se on edelleen sykähdyttävin muistoni Katrin laulutaiteena saralta, mutta kyllä tämä stadionin juhlarevitys taisi viedä siitäkin voiton. Suurenmoista oli, ei voi muuta sanoa. Ilta oli tyylikkäästi ohjattu vailla liiallista maireutta, ja sen päätti kauniisti viestinvaihto nuorten laulajien kanssa.

Toistan, en totisesti kadu tätä elämystä. Kun Katri lauloi nyt viimeisen kerran ”Anna mulle tähtitaivas” ja lohdullisen sanomansa ”Mun sydämeni tänne jää, kun aika on mun mennä pois…” – on myönnettävä, että näinkin karskin kuulijan silmä kyyneltyi. Oi niitä aikoja, oi elon katoovaisuutta!

Kotimatkalla täpötäydessä raitsikassa rymistelin Viiskulmaan ja poikkesin kellon alle olutkapakkaan liennyttelemään pakahduttavia tunnelmia. Ilta oli pidätellyt sadetta laulajan kunniaksi, nyt vasta antoi pisaroiden valua. Voiko yhden kolpakon ja yhden shotin aikana koko elämä kulkea filminauhana silmien editse? Kyllä voi, ainakin paras ja myös kipein osa siitä. Kiitos Katri vielä kerran kaikesta.

17.8.2025

Nyt katseemme kääntyvät Alaskan Anchorageniin ja Helsingin Olympiastadionille. Edellisessä yritetään ratkoa sitkeää sotaa, jälkimmäisellä areenalla juhlitaan ainutlaatuista laulutähteyttä. Alaskan istunnosta tuskin tulee mitään suotuisaa tulosta, Stadikan riemujuhlan menestys sen sijaan on varma. Oikeaan aikaan areenalta poistuva perii voiton, kun taas rauhanneuvottelijat joutuvat hinkkaamaan tulosta hamaan ikuisuuteen.

Rauhaa on yritetty eri vaiheissa, eri puolilla maailmaa vuosituhannet. Joskus se on onnistunut, mutta aniharvoin kestävästi. Vanhat roomalaiset hankkivat rauhan rankalla sotimisella. Kovasta soturista voi tulla rauhan ruhtinas, kuten Octavianuksesta kehkeytyi keisari Augustus. Meidän ikäpolvemme on Suomessa saanut elää pitkän 80-vuotisen rauhanajan, joka toivottavasti jatkuu. Sitä varten tässä varustaudutaan.

Yleisempi kehitys on valitettavan päinvastainen. Mika Waltari sen jo todisti viimeisimmän sotamme päättyessä. Kun lääkäri Sinuhe toimii Horemhebin rauhanneuvottelijana Egyptin ja Syyrian konfliktissa runsaat 1300 vuotta ennen ajanlaskumme alkua, hän sai aikaan sopimuksen Amorin kuninkaan Azirun kanssa. ”Mutta sekä Aziru että minä tiesimme sydämessämme, että sopimus, jonka olimme solmineet kestämään ikuisesta ikuiseen, ei ollut edes sen saven arvoinen, mihin se oli kirjoitettu, vaan hän teki rauhan, koska hänen oli pakko tehdä rauha, ja Egypti teki rauhan, koska faraso Ekhnaton tahtoi niin.”

Ettei vain presidenttien Trumpin ja Putinin kohtaamisessa olisi kysymys vähän samantapaisesta asetelmasta. He esittävät haluavansa rauhaa, vaikka kumpikin tietää, että ainakaan kestävää rauhaa he eivät voi saada aikaan. Edellinen haluaisi, mutta ei pysty, ja jälkimmäinen kyllä pystyisi, mutta ei halua. Pääasia että näytellään maailmalle hyväntahtoisia naamoja.

Alustava neuvottelu on sikälikin hullunkurinen, että se on jo etukäteen tuomittu kaikissa medioissa. Kun katselin kotimaisia kanavia ja CNN:n ja BBC:n kommentteja sekä joitain saksalaisia aaltoja, kaikilla sama sanoma: Putin on julistettu voittajaksi ennen kuin miehet edes istahtavat saman pöydn ääreen. Trump on tuomittu pehmeäksi, haihattelevaksi ja ulkopoliittisesti kokemattomaksi neuvottelijaksi, jolla ei ole mahdollisuuksia kovan luokan kyynistä tiedustelumiestä vastaan. Kuin nyrkkejään innokkaasti heilutteleva Chaplin vastassaan harjaantunut mestarijudoka.

Tätä nyt kuitenkin seuraamme henkeämme pidätellen. Onhan maailmanrauha aina muutaman tv-illan arvoinen. Ja voihan olla, että sieltä joku polku raottuu kohti viriäviä toiveita ainakin aselevosta. Pessimistit ovat asettaneet odotukset niin matalalle, että eivät ainakaan voi pettyä.

Nyt jos koskaan tarvitaan Katri Helenan kaltaista voimanlähdettä tuomaan valoa ja iloa ihmisille. Laulaja lopettaa uransa mahdollisimman komeasti ja täysissä voimissa moniin muihin verraten. Miten kävi Olavi Virran, miten Laila Kinnusen, miten nyt Jari Sillanpäänkin uhkaa käydä. Valtavalla itsekurilla ja kestävyydellään Katri kukistaa kirkkaasti kaikki.

Ainut mitä epäilen: onko mega-areena sittenkään hänen luontevin näyttämönsä? Parhaimmillaan hän on aina saanut läheisen kontaktin suoraan kuulijaan. Hukkuuko herkkä kosketus mahtipontisiin puitteisiin? Mutta voi olla, että hän yllättää ja päihittää valovoimallaan stadionin massiiviset kaarteet ja jopa povatun myrskysään.  Huomenna se nähdään. Suuren juhlansa hän on joka tapauksessa ansainnut, joten sydämelliset onnentoivotukset jo edeltä, Katri kulta!

15.8.2025

Vaikuttavin museo, missä olen käynyt, on Hiroshiman ydintuhon museo (Peace Memorial). Missään ei yleisö kulje niin hiljaisena ja keskittyneenä. En nyt ole kaikkia maailman museoita valitettavasti nähnyt, mutta uskon, että Hiroshima kestää vertailun minkä kanssa tahansa. Se antaa myös enemmän ajattelemista kuin  mikään muistopaikka.

Sen takia tuntuu niin hirvittävältä ja vastuuttomalta, että maailman johtajat ovat tässä alkaneet heitellä ja uhkailla ydinaseilla ikään kiuin ne olisivat vain joku lisäpunnus käytävässä maailmanmittelössä. Pelotearvo on kieltämättä suuri, mutta käyttöön on toivottavasti vielä muutaman iäisyyden matka. Sitten kaikki onkin sitä myöten selvää.

Pommi putosi Hirodshimaan ja Nagasakiin kolme viikkoa ennen kuin minä synnyin. Sekin panee ajattelemaan. Kuinka kaamean turvattomassa maailmassa vanhempani silti rohkenivat – ja tuhannet muut – ryhtyä lapsentekoon. Ja tähän saakka on selvitty. Ei huono saavutus. Täyttä rauhan aikaa olen saanut elää nämä 80 vuotta, vaikka maailma ympärillä on liekehtinyt.

On tietysti vähän sopimatonta liittää suomalainen näyttelijä maailmankatastrofin yhteyteen, mutta ehkä ei sittenkään. Jarno Hiillospori oli hänkin sodan lapsia, syntyi juuri talvisodan alla marraskuussa 1939. Isä Gunnar Hiilloskorpi kuoli välirauhan aikana 1941 aivokalvontulehdukseen vain 33-vuotiaana. Jarno kuuluu isättömien sotapolven lapsiin, sieltä hän saattoi silti nousta mainioksi humoristiksi, jonka tunnemme. Oli hänellä vakaviakin rooleja, mutta koominen osumatarkkuus oli hänen vahvuutensa. Jarno kuoli nyt 85-vuotiaana.

Kerran Viulunsoittaja katolla -esityksessä 60-luvulla (Kurt Nuotion ohjaus) hän oli se toope kosija, joka heitti repliikkinsä sellaisella desperadolla totisuudella, että miltei putosin Vanhan ylioppilastalon tuolilta. Myös muistamme hänet Elmo-kuunnelmien mainiona sanatykkinä, selostajana, joka muistutti Paavo Noposta parhaimmillaan. Samoin hän jäi mieleen posteljoonina elouvassa Kaasua, komisario Palmu. 

Minulla on omakin yhteistyömuisto Jarnon kanssa. Hän ohjasi Pyyniin kesäteatteriin Tauno Yliruusin Kesäillan valssin 1992 – ”parhaimmillaan raikasta kesäteatteria”, kuten Jukka Kajava arvioi. Se oli ensimmäinen kesä, jolloin toimin Pyynikin johtokunnan puheenjohtajana. Tapaus tietysti jännitti. Kajava kiitti erityisesti näyttelijöiden hyväntuulista energiaa, joka  varmasti suurelta osin siirtyi heihin ohjaajan persoonan kautta. Jarnon kanssa oli mukavaa ja vaivatonta toimia, ja näytelmä keräsikin kunnialliset 50 000 katsojaa. Se oli hyvä startti omalle kaudelleni, jota kesti 10 vuotta,

Keskustelimme jonkin veran hänen isästään Gunnar Hiilloskorvesta, joka on jäänyt mieleen Nyrki Tapiovaaran elokuvasta Miehen tie. Sehän perustui Sillanpään vahvaan romaaniin ja kuuluu filmatisointien kärkeen. Hiilloskorpi esitti Ahrolan Paavoa miehekkään vähäeleisesti, hänellä oli ilmaisevat elokuvalliset kasvot, vaikka replikointi oli aika karua. Hänestä olisi varmaan tullut isompikin tähti, ellei sairaus olisi katkaissut elämää kohtuuttoman aikaisin. Mutta Jarno jatkoi monessa teatterissa ja elokuvassa. Kelpo ura, kiitos siitä.

7.8.2025

Taitaa olla niin kuin Kristiina Törnudd oikaisee: varsinainen Mattilan kauppa on ollut se hänen asumansa isompi pirtti joen rannassa eikä tämä kuvan osoittama, jossa galleria nyt toimii. Interiööri esittää vanhaa kauppaa. Mutta jotenkin nämä toisiinsa liittyvät. Oliko vastapäätä sitten se leipurin liike, josta Pietiskä soittaa Siljalle piianpaikan Rantooseen Nuorena nukkuneessa. Ikiuskollinen Eeva Numminen siinä asui pitkään. Hän se varsinainen Sillanpään tuntija oli, kuului nuorisoon, joka 30-luvulla vieraili usein Saavutuksessa. Eeva teki gradunsa Sillanpään kielestä ja toimi äidinkielen opettajana Hämeenkyrön yhteiskoulussa iät ja ajat. Silloin kyllä Sillanpäätä paukutettiin koulussa riittämiin.

Jack Witikan ohjamassa Siljassa on hauska kohtaus, jossa Pietiskä (Emmi Jurkka) soittaa professorille (Aku Korhonen) ja suosittelee leipuriin poikennutta Siljaa palvelukseen tämän näpsän ulkonäön perusteella. Romaanissa vesimatkan kuvaus vanhasta kirkonkylästä Rantooseen (Saavutukseen) on Siljan onnellisimpia.

Vanha kirkonkylä on jäänyt idyllisesti valtatien varjoon, ja sinne täytyy varta vasten poiketa, jos niin tahtoo. Parempi poiketa jalan tai pyörällä, sillä Kristiina suojelee tiukasti kotirauhaansa. Muutenkin miljöö on suojelemisen arvoinen, tuntuu kuin siirtyisi hetkeksi 30-luvulle. Kun vanha silta murtui sisävesilaivan kapteeni erehdyksen vuoksi, alue on säästynyt melko ehjänä. Uusi kevyen liikenteen silta olisi paikallaan, mutta kukaan ei ole ryhtynyt toimeen.

Tällaisia mietin sunnuntaiaamuna, kun Hesari oli taas pahasti myöhässä. Postin jakelua on muutettu, kai ne ajavat meidät pakosta vain nettilehtien lukijoiksi. Mutta kiitoskin kuuluu postille: viime viikolla raskas kirjapaketti oli tuotu eteiseen ja lehdet myös. Mutta Taunon kanssa kyllä kipuilemme sitä, että vanha joka-aamuinen lehdenhakumatkamme on muuttunut puolenpäivän jakoon omaan postilaatikkoon. Ja viikonloppuisin lehti tulee koska huvittaa. Mites Hesarin Kuukausiliitteessä lapsi määritteli vanha miehen: sellainen joka lukee lehteä. Haluaa lukea edelleen.

Siinä odotellessa sainkin korvaavaa luettavaa. Jussi Niinenmaa hurautti pihaan ja toi uuden kirjansa Viha, vaino pois. Polttavaan aiheeseen on iskenyt Jussi, vihasta ja vainosta kuulemme uutisia joka herran päivä. Siinä ei puututa suoraan ajankohtaisiin aiheisiin, vaan luotaillaan yleisempiä syitä ihmisten vihanpidolle. Jykeviä ajatuksia, vaikka tuskin ne maailman menoon vaikuttavat. Aina kannattaa yrittää, pisarakin voi aiheuttaa aaltoliikettä. Jussin sotahistoriallisiin mietteisiin minulla olisi muutama vastaväite, mutta säästän ne tuonnemmas näin leppoisana pyhäpäivänä. Kirjan on kustantanut Elias Krohnin luotsaama Kulttuurivihkot.

Nimittäin ryhdyin sitten katsomaan Kalevan kisoja, joihin uppouduinkin tuntikausiksi. Vanhana yleisurheilun harrastajana on aina hauska seurata, missä nyt mennään. Nuori korkeushyppääjä Ella Mikkola ilahdutti kerrassaan, samoin 800 metrillä vanha valta kukistui, vaikka voittaja hylättiin. Moukaria nuo riuskat muijat paiskovat pirun kauas, mutta keihäs ei tahdo miehiltä enää lentää. Mikä siinäkin on, että joku kuningaslaji äkkiä kuihtuu kuten talvella mäkihyppy. Ihailen Ylen selostajia, jotka jaksavat innostua tosissaan niistäkin kamppailuista, joissa tulostaso nyt on aika vaatimatonta luokkaa. Aina kannattaa innnostaa.

Urheilua riittää, kohta nuorten EM Tampereella ja sitten yleiset MM-kisat Tokiossa, joten levätään nyt hetki ennen uusia koitoksia.

3.8.2025

En ole liiemmälti kesäteattereita kierrellyt, mutta nyt oli mentävä Nokialle katsomaan suurta suosikkia. Vanha kaveri Tapio Parkkinen on kirjoittanut näytelmän kaimansa Rautavaaran elämästä. Sehän on mennyt jo yhden kesän täysille katsomoille ja tämä on uusinta.

Olipa hyvä, kun kävimme. Sininen uni on leppoisa, liikoja yrittämätön laulunäytelmä ja semmoisena täysosuma. Siitä tuli hyvä mieli, sanoi seuralaiseni Heidi. Niinpä tulikin. Tapio Rautavaaran elämä ja ura ovat aina kertausten arvoisia. Hyvin ainutlaatuinen onnen poika hän oli, olympiavoittaja, laulutähti ja elokuvanäyttelijä. Vielä jousiammunnan joukkuemaailmanmestari, mikä näytelmästä jäi pois.

Jari Välimäki esittää pääroolia erittäin luontevasti, tapaa oikeat äänenpainot ja silmäykset ja laulaa hienosti Tapsan lauluja, ihan oikean reissumiehen tyyliin. Olen nähnyt monta Rautavaaraa näyttämöllä ja kaikki hämmäsytyttävän hyviä: Esa Keskitalo oli aivan kopio, Tommi Korpela läpimurtoroolissaan salskea nuorukainen ja Tapio Liinoja elokuvassa hyvinkin esikuvan veroinen. Ynnä monia muita. ”Tapiolla oli jatkajissakin hyvä onni”, sanoi Liisa aikoinaan.

Aika kova saavutus on esittää Lontoon olympialaiset Nokian kesänäyttämöllä, mutta sekin sujuu. Näytelmä ei yritä mitään uutta tulkintaa Tapsan elämästä, mutta hänen köyhä lähtökohtansa ja työväen urheiluliikkeen taustansa tulevat vahvasti esiin. Jonkin kirpeämmän kohdan olisin kaivannut mukaan, mutta tässä mennään loivan onnellisesti loppuun saakka. Koko laulava sakki eläytyy iloisesti sankarin vaiheisiin. Vielä menee viikon, kannattaa kiirehtiä katsomaan.

Sitten on lähempänä toinen taidetapaus, Minni Huusarin vahva  näyttely täällä Uskelan Galleriassa. Vanha ja välillä hylättykin taidetila toimii mainiosti tässä kuten Pertti Nykäsen muistonäytelyssä viime kesänä. Hämeenkyrössä on hyvin niukasti ripustuspaikkoja eikä kunta niistä kanna liikaa huolta. Niinpä käytetään mitä voidaan. Samassa Mattilan kaupassa toimi 1910-luvulla Hämeenkyrön Sanomien toimitus, ja sinne Sillanpää pyöräili viemään Vt. Sarven pakinoitaan Hillun talosta Heinijärveltä. Siis varsinainen kulttuurihistorian keskittymä. Mitä kodikkain miljöö puhuttelevalle taiteelle.

Siellä sain ihailla Minnin töitä ensin Annukka Raipalan esitteleminä ja tänään taitelijan itsensä tulkitsemina. Suuria, voimakkaan värisiä maalauksia ja kollaaseja, erilaisin symbolein ja merkein varustettuja arvoituksia, joita onnistuneesti ratkoimme. On japanilaista kalligrafiaa, myyttisiä eteläamerikkalaisia hallitsijoita, eri vuodenaikoja, hauskoja kulkusia ja suden silmiä, joita toisten kävijöiden kanssa laskeskelimme. Rikas ja täyttä luomisvoimaa todistava näyttely!

Yritimme määritellä Minnin taiteen suuntaan tai kokoavaa nimitystä, mutta se on mahdotonta. Niin omaperäisiin suuntiin harottavat teokset. On surrealismia, semiotiikkaa ja symbolismia. Päädyn omalta osaltani yhteiseen määritelmää: näyttely edustaa tyylipuhtainta ”minnialismia”. Se on jyrkästi pidettävä erillään perinteisestä minimalismista, sillä työt ovat isoja ja puhuttelevia, maailmoihin kurottavia. Näyttelyn teema on ahneuden vastustaminen. Se on ainoa tie pelastukseen ja elämän jatkumiseen pallollamme.

Näyttely on avoinna aina loppuviikosta iltapäivisin 17.8. saakka. Käykää katsomassa ja ihmettelemässä!

2.8.2025