Vaikuttavin museo, missä olen käynyt, on Hiroshiman ydintuhon museo (Peace Memorial). Missään ei yleisö kulje niin hiljaisena ja keskittyneenä. En nyt ole kaikkia maailman museoita valitettavasti nähnyt, mutta uskon, että Hiroshima kestää vertailun minkä kanssa tahansa. Se antaa myös enemmän ajattelemista kuin mikään muistopaikka.
Sen takia tuntuu niin hirvittävältä ja vastuuttomalta, että maailman johtajat ovat tässä alkaneet heitellä ja uhkailla ydinaseilla ikään kiuin ne olisivat vain joku lisäpunnus käytävässä maailmanmittelössä. Pelotearvo on kieltämättä suuri, mutta käyttöön on toivottavasti vielä muutaman iäisyyden matka. Sitten kaikki onkin sitä myöten selvää.
Pommi putosi Hirodshimaan ja Nagasakiin kolme viikkoa ennen kuin minä synnyin. Sekin panee ajattelemaan. Kuinka kaamean turvattomassa maailmassa vanhempani silti rohkenivat – ja tuhannet muut – ryhtyä lapsentekoon. Ja tähän saakka on selvitty. Ei huono saavutus. Täyttä rauhan aikaa olen saanut elää nämä 80 vuotta, vaikka maailma ympärillä on liekehtinyt.
On tietysti vähän sopimatonta liittää suomalainen näyttelijä maailmankatastrofin yhteyteen, mutta ehkä ei sittenkään. Jarno Hiillospori oli hänkin sodan lapsia, syntyi juuri talvisodan alla marraskuussa 1939. Isä Gunnar Hiilloskorpi kuoli välirauhan aikana 1941 aivokalvontulehdukseen vain 33-vuotiaana. Jarno kuuluu isättömien sotapolven lapsiin, sieltä hän saattoi silti nousta mainioksi humoristiksi, jonka tunnemme. Oli hänellä vakaviakin rooleja, mutta koominen osumatarkkuus oli hänen vahvuutensa. Jarno kuoli nyt 85-vuotiaana.
Kerran Viulunsoittaja katolla -esityksessä 60-luvulla (Kurt Nuotion ohjaus) hän oli se toope kosija, joka heitti repliikkinsä sellaisella desperadolla totisuudella, että miltei putosin Vanhan ylioppilastalon tuolilta. Myös muistamme hänet Elmo-kuunnelmien mainiona sanatykkinä, selostajana, joka muistutti Paavo Noposta parhaimmillaan. Samoin hän jäi mieleen posteljoonina elouvassa Kaasua, komisario Palmu.
Minulla on omakin yhteistyömuisto Jarnon kanssa. Hän ohjasi Pyyniin kesäteatteriin Tauno Yliruusin Kesäillan valssin 1992 – ”parhaimmillaan raikasta kesäteatteria”, kuten Jukka Kajava arvioi. Se oli ensimmäinen kesä, jolloin toimin Pyynikin johtokunnan puheenjohtajana. Tapaus tietysti jännitti. Kajava kiitti erityisesti näyttelijöiden hyväntuulista energiaa, joka varmasti suurelta osin siirtyi heihin ohjaajan persoonan kautta. Jarnon kanssa oli mukavaa ja vaivatonta toimia, ja näytelmä keräsikin kunnialliset 50 000 katsojaa. Se oli hyvä startti omalle kaudelleni, jota kesti 10 vuotta,
Keskustelimme jonkin veran hänen isästään Gunnar Hiilloskorvesta, joka on jäänyt mieleen Nyrki Tapiovaaran elokuvasta Miehen tie. Sehän perustui Sillanpään vahvaan romaaniin ja kuuluu filmatisointien kärkeen. Hiilloskorpi esitti Ahrolan Paavoa miehekkään vähäeleisesti, hänellä oli ilmaisevat elokuvalliset kasvot, vaikka replikointi oli aika karua. Hänestä olisi varmaan tullut isompikin tähti, ellei sairaus olisi katkaissut elämää kohtuuttoman aikaisin. Mutta Jarno jatkoi monessa teatterissa ja elokuvassa. Kelpo ura, kiitos siitä.
7.8.2025