Siinä Jälkihiki valui taas oikeaan, että Suomi-Ruotsi yleisurheilussa on hieno ja harvinainen insituutio huolimatta eilisestä murskatappiosta. Se kannattaa säilyttää seuraavatkin sata vuotta. Mutta ei voinut olla murehtimatta, kun serkkuni kanssa muistelimme nuoruutemme kuumia maaotteluita yli 60 vuota sitten. Ei tule enää sellaista katharsista kuin oli Voitto Hellstenin tuoma voitto pitkän viestin ankkuriosuudella.
Silti iloitsimme joistakin valopilkuista. Onhan komeaa, kun vantterat jentat paiskaavat moukaria ennätyslukemiin ja suomalaiset osaavat taas juosta pikamatkoja, vaikka ei millään pitempiä. Mikähän siinäkin on, kun ei kulje niin ei kulje. Vielä muistimme Eero Tuomaalan ja Ilmari Taipaleen aikoja ja sitten tuivat jo Lasse Virenin ja Pekka Vasalan uljaat vuodet. Nyt kaikki mennyttä. Voiko keihäässäkään sanoa, että heittäjät ovat heräämässä, jos yksi onnistuu kohtalaisesti.
Mutta urheilussa on tunnetusti se hyvä puoli, että karvaista pettymyksistä huomion voi nopeasti siirtää iloisempiin asioihin. Niin teen nytkin. Onhan takana sentään maailmanpolitiikan kuuma viikko, jossa Suomi komeili taitavan presidenttinsä ansiosta miltei keskeisellä paikalla. Kun vain saisivat rauhanomaisia ratkaisuja aikaan, ellei kestäviä niin edes väliaikaisia hengähdystaukoja, sillä raskasta on seurata uutisia jatkuvista sotatoimista ja tappotöistä. Analysoikoot paremmat asiantuntijat lisää rauhanponnisteluista, tuntuu että nyt tai ei koskaan.
Viikolla risteilin Helsingissä erilaisissa kohteissa, joista mieluisin oli Siltaan syyskauden avaus Lauttasaaren poliisitalolla. Ne ovat siitä sympaattiset pippalot, että mukaan kutsutaan kirjallisen elämän varttuneempaakin väkeä, ja näin kohtaamisissa on syvyyttä. Oli ilo tavata potkästä aikaa vanhoja opiskelukavereita, Salokanteleen Jussia ja Anjaa, Paula ja Pekka Pesosta ja Lassilan Perttiäkin ehdin onnitella uudesta romaanista, joka tulee Teoksen puolelta. Jussi kertoi Viron toisen itsenäisyyspäivän tuoreista tunnelmista. Martti Anhavalle raportoin helteisen kesän Dostojevski-elämyksiäni ja palautetta tuli lujasti. Tilaisuuden isäntä Touko kiitteli vielä alkukesän Hämeenkyrön keikkaansa muutamien kaveriensa kanssa. Iltani kruunasi Jaakko Tapanisen tarjoama paluukyyti suoraan Rööperin kulmille.
Tästäkö nyt syyssesonki alkaa. Uteliaana jo silmäilen kustantajien luetteloita ja teatterien ensi-iltoja. Vielä palasin tänne maakylän rauhaan, aika sateista ja viileää on jo. Talomme täyttää 100 vuotta, sitä tässä yritämme laitella juhlakuntoon. Aino teki tehoiskun ja keräsi samalla mittavan sieni- ja marjasaaliin varmoilta paikoilta.
Yksi hauska yllätys vielä Helsingissä. Tuula keksi idean ja menimme Musiikkitaloon katsomaan Sibelius-Akatemian nousevien laulajakykyjen ”näyttämötyön harjoitusperiodia” Vad fruktar jag? eli (O)range of existence. Vaativa juttu, jossa globaalia aurinkokeskeistä palloamme syleiltiin appelsiineja heittelemällä. Kyse ei kuitenkaan ollut siitä Prokofjevin ”Rakkaudesta kolmeen appelsiiniin”, vaan ihan nuorten omasta luomuksesta. Ajatusta siinä oli, vaikka kaikkea emme käsittäneet. Oopperatasoisesti kuitenkin lauloivat ja muuten hauskasti ilakoivat. Sulattelimme elämystä pitkästä aikaa Bottalla, missä pahin ruuhka helpotti, kun Ultra Bra aloitti vuorostaan Stadikalla. Me pysyimme Bottan muistorikkaassa salongissa.
Tässä nyt alkumaisteja vilkastuvasta syyskaudesta. Ensin mietiskelen omaa vanhenemistani täällä taloni rauhassa, sille ei nyt voi mitään. Kun kesän mittaan olen jonkun verran hyötyliikkunut, kunto on ainakin kohentunut viime talvesta. Voin ottaa nöyrästi uuden vuosikymmenen vastaan, mitä se sitten mukanaan tuokin.
25.8.2025