Panu Rajala

Continue reading…

Muistamme Väinö Linnan romaanista kohtauksen, jossa Koskelan Jussi käy anomassa rovastilta armoa kuolemaan tuomittujen poikiensa puolesta. Jussin hätä on niin pakahduttava, että hän tuskin saa sanaa suustaan, vaan pyörittelee tuskassaan hattuaan. Kotimatkalla hän purkaa pettymystä lähes tajuttomana.

Miten tämä ilmennetään nyt Kansallisteatterin versiossa? Vanha torppari itkee ja inisee rovastin edessä ja heittäytyy lopulta hakekasaan piehtaroimaan. En ollut uskoa silmiäni. Harvoin tulkinta pääsee näin kauas alkuperäisestä lähtökohdastaan.

Lauri Maijala on tunnustautunut emotionaaliseksi ohjaajaksi. Se näkyy kautta linjan hänen otteestaan Linnan Pohjantähteen. Tunteet ilmistaan suuresti, karjuen ja karauttaen pitkin näyttämöä. Tietysti teatteri vaatii kaiken suurentamista, muta vähempikin riittäisi.

Eikö ole niin, että tunne pitäisi mieluiten siirtää kohtauksesta katsojan tajuntaan eikä antaa näyttelijöiden esittää ne eteen, parkuen ja vaikertaen. Joskus olen kuullut jopa sääntönä, että näyttelijän ei pidä itse itkeä näyttämöllä, vaan saada muilla keinoin katsojat kohtalostaan kyynelehtimään.

Tällaisesta ei enää piitata. Jotkut henkilövalinnat uudessa Pohjantähdessä oudoksuttavat. Kovasta kommunisti Hellbergistä on tehty hysteerisenä rääkyvä muija! Osuvasti on onneksi esitetty räätäli Halme. Samoin Salpakarit ovat eläviä ihmisiä, erityisesti Ellen, josta olisi helppoa tehdä pelkkä karrikatyyri.

Akseli Koskela on salskea punasankari, hänen loukattu yrmeytensä muuttuu kovin äkkiä taisteluraivoksi. Elina on kursailematon pussaileva nykysuttura. Kuvaako Linna kertaakaan hänen suutelevan Akselia? Ja mikä ihmeen mesikämmen surmaa paronin? Venäjän karhuko?

Mutta on myös hyviä kohtauksia. Laurilan Alman ja Koskelan Akustin omalaatuien rakkaustarina koskettaa oikeasti. Kunpa esitys olisi antanut joillekin muille kohtauksille yhtä paljon tilaa hengittää. Mutta kolmen paksun romaanin läpijuoksu salpaa useimmilta henkilöiltä hengen. Jyrkät tyylinmuutokset osien välillä  viimeistään karkottavat orgaanisen kasvun heidän väliltään ja vaiheistaan.

Onko ylipäänsä järkeä yrittää ahmaista näin isoa lohkaretta samana iltana? Teatterimaratonista tulee kuriositeetti, vaikka se on tässä puserrettu pienimmilleen. Motivoivaa elämää tirisee väistämättä yli laitojen tien oheen. Jotkut henkilöitään karakterisoivat herkkukohtaukset on karsittu, kuten Akselin kosinta. Maijala ei ilmeisesti ole huumorimiehiä, vaan arvostaa enemmän rajua räiskettä ja koleaa komiikkaa.

Tuntuu sitä paitsi siltä, että Linnan romaania ei ole luettu kovin tarkasti eikä kuunneltu kyllin herkällä korvalla. Enemmän on laskettu, että kohtaukset kulkevat suoraviivaisesti ilman suvantoja tai kuoppia. Ihmiset edustavat enemmän tyyppejään kuin luonteitaan. Pahin ahtauma on tyylitellyssä viimeisessä näytöksessä, jossa talvisota näyttää Mänstälän kapinan suoralta jatkumolta.

Mutta kaikkia alkuteoksen karheita ja järkyttäviä aiheita ei mikään dramatisointi pysty litistämään. Tässäkin versiossa on jäljellä paljon ravistavaa ja liikuttavaa, kunhan vauhti edes hetkeksi taukoaa. Teatterin tapa on ylipäänsä ylikorostaa tehoja ja ohittaa vivahteita. Näin katsojia keiltämättä viihdytetään.

Näkemistäni Pohjantähdistä Kalle Holmbergin ohjaus Pyynikillä 1993-96 johtaa edelleen väkevässä realismissaan.Toisena on Antti Mikkolan raikas ja nuorekas näkemys romaanista samalla näyttämällä kolmisen vuotta sitten. Lauri Maijalan Pohjantähti Kansallisteatterissa ansaitsee kunniakkaan pronssitilan. Sinänsä on arvokasta, että helsinkiläisetkin näkevät nyt sovituksen ja pääsevät sitä vapaasti arvioimaan.

24.9.2025

Heti aamuyöllä alkoi kaduttaa eilinen kiivailuni. Mitä järkeä on huolehtia jostakin Sillanpään lukemisesta nykymaailman melskeissä? Lauantain seminaari Hämeenkyrössä lähti sitä paitsi väärinkäsityksestä. Kun esitin vuosikokouksessa teemaa ”Voiko Sillanpäätä lukea?”, tarkoitin että aiheesta keskusteltaisiin ihan aikuisten oikeasti. Nuorten kirjoituskilpailuun olisin jättänyt aiheen vapaaksi. Aivan kohtuutonta on lyödä nuoria herkkiä ihmisiä päähän jollakin vanhalla klassikolla, jota eivät millään ilveellä suostu avaamaan.

Samalla mietin sukupolvien eroja. Hämeenkyröläinen talon tytär Elina Ylivakeri opiskeli 60-luvulla teologiaa Helsingissä ja luki koti-ikäväänsä Satakuntatalossa nimenomaan Sillanpäätä. Minuun Hurskas kurjuus jysähti täydellä voimalla lukioluokilla ja kirjoitin siitä ylipitkän kotiaineen. Molemmat saimme Elinan kanssa toisistamme riippumatta Taatan omistuksella varustetun Nuorena nukkuneen suoraan mestarin kädestä. Taatusti luimme sen. Aika oli eri, mutta olimmeko myös etuoikeutettuja tai vähän epänormaaleja nuoria?

Pyydän kuitenkin anteeksi puheenvuorojani eilen ja toissapäivänä. On hienoa, että kunniakas F. E. Sillanpään Seura edelleen toimii ja jatkaa puolivuosisataisia perinteitään. Kaikean lisäksi tekivät onnittelukäynnin tänne Viehätykseen syntymäpäivänäni. Keskustelimme silloin Sakari Sillanpään ja Marja Lepolan kanssa muun muassa Saavutuksen tilanteesta, ja selvää on, että siitä ei ikinä saada kirjailijan aikuisiän museota. Hyvä kun nämä nykyiset töllit edes säilyvät yleisölle avoinna. Myllykolun tilanne on kriisiytymässä, viime kesänäkään ei kuulemma enää ollut museolla hoitajaa eikä säännöllistä avoinnapitoa.

Joten on täällä seuralla työmaata, vaikka se ei Myllykolua hoidakaan. Asia tulee kuitenkin esille tänä syksynä, arvelen. Synkimmt tiedot kertovat, että kunta suunnittelee Myllykolun myymistä päästäkseen eroon koko riesasta. Se olisi pitkän kehityksen johdonmukainen ja surkuhupaisa mahalasku. Ainoan Nobel-kirjailijan syntymäkodista luopuminen merkitsisi sitä, että kulttuurikunta myisi sielunsa kylmille markkinavoimile.

Kun kiitin ja onnitttelin puheenjohtaja Vilho Ponkiniemeä lauantain hienosta juhlasta, hän viittasi seuran virittävän parhaillaan kiintoisia yhteistyösuhteita  koululaitoksen kanssa. Toivotin onnea ja menestystä, nuorissa on sentään tulevaisuus. Kun toimin kymmenen vuotta Suomalaisen Klubin valtakunnallisen kirjoituskilpailun raadin puheenjohtajana, sain huomata, kuinka huiman korkeatasoisia esseitä lukiolaiset kirjoittavat jopa kirjallisuudesta, kun oikein innostuvat. Ei siis heitetä kirvestä kaivoon, lukutaito ja kirjallinen ilmaisu eivät ole vielä maasta kokonaan kadonneet.

22.9.2025

Posketon viikko takana. Juhlimisella ei ole mitään rajaa. Mistä päästä aloittaisin.

Ensin Artsi (Norha) ylsi kannoilleni ja sai 80 täyteen. Vastaanotto pidettiin Törmällä, mistä siirryttiin naapuriin Soinilaan. Melkein parikymmentä meitä oli koolla. Tyylikkäät juhlat vietiin läpi perinteisen kaavan mukaan: alkumaljojen jälkeen tarinaa talon omalaatuisesta historiasta, sitten herkullinen kala-ateria pitkässä pöydässä. Vilkasta keskustelua daamini Heta Maria Apajalahden kanssa teatterin tutkimuksesta. Paljon yhteisiä tuttuja! Ja sitten pirusti yhteislaulua ja muuta mutustelua. Jatkoille painelimme vielä monien muistojen Törmälle. Syysyön säkkipimeässsä selvisin taksilla kotiin, sillä Salla kielsi pyöräilyn nautittujen maljojen jälkeen. Muhkea päivä; olisipa vain Marja saanut olla mukana veljensä bileissä.

No jaa, eipä aikaakaan, kun Stadiin päästyäni Sauli Tiilikainen piti matinean Suomalaisella Klubilla. Komeasti veteli taas poika aarioita, Jukka Nykänen säesti. Ja eikö nostata minua pystyyn ja omisti parikin laulua syntymäpäivälleni vielä jälkikäteen hitto soikoon. ”Ma elän” ja ”I did it my way”. Hyviä valintoja sinänsä. Olikin alunperin tarkoitus, että Sauli olisi tullut synttäreilleni Hämeenkyröön ja olisi pantu vaikka kilpalaulanta pystyyn Esa Ruuttusen kanssa: edellinen olisi tulkinnut Sillanpäätä, jälkimmäinen Kiantoa. Mutta ymmärsin  hyvin, että laulajat varjelivat herkkää instrumenttiaan, kun kuulivat virustilanteestani.

Enkä saanut juhlia poikki vieläkään. Perjantaina oli vuorossa Mika Waltari -seuran 25-vuotisjuhla ensin SKS:n juhlasalissa ja illalla tietysti Elitessä. Ja jälleen sain seistä ja ottaa vastaan laulua ja aplodeja ja lahjoja enemmän kuin jouluaattona. Kiitos vain, lämmitää mieltä vieläkin. Lisäksi oli ihan kunnon ohjelmaa. Kokoelmapäällikkö Katri Kivilaakso esitteli SKS:n toimintaa ja puheenjohtaja Juha Salo haastatteli meitä entisiä puheenjohtajia Päivi Istalaa ja minua. Jenni Haukio esitti kustantajan WSOY:n tervehdyksen ja kääntäjät Takako Servo ja Markéta Hejkalová kertoivat töistään. Takako on kääntänyt Sinuhen äskettäin japaniksi ja sanoi, että olisi harkinnut toisenkin kerran, jos olisi tiennyt kuinka kova urakka se oli. Minna Silver kertoi arkeologisista tutkimuksistaan, nyt koskien Raamattua ja Jerikoa. Komeasti lauloi Hari Saksala välillä Waltarin runoihin sävellettyjä lauluja.

Laskimme kukat sihteerin Sirkku Lindholmin kätösen välityksellä Mikan patsaalle. Kuvassa vas. Sirkku, pj Juha Salo ja Päivi, runonlausuja. Sitten painelimme Eliten suojiin ryypylle ja nauttimaan anteliasta illallista. Harri Saksalan kanssa olemme saman Sepänkadun kasvatteja ja muistelimme kadun puutalojen aikaista menneisyyttä. Niitähän oli vielä 50-luvulla Harrin ja minun kotitalojen välissä. Sepänpuisto on suureksi iloksemme säilynyt entisellään eikä siihen tehty mitään modernia jääpallo- tai pikaluistelustadionia, kuten aikanaan uhkailtiin. Heilautimme Elitessä Krokotiilinpyrstöt naamoihin, ja Tauno Palon kermainen sipulipihvi upposi kitusiini sekä muut tarjoukset. Saattelin Markétan raitsikalla hotellilleen ja kävelimme loppumatkan lehtevän puiston halki ihmeen lempeässä syysillassa. Vieläkin Markéta kiitteli, että nostin osaltani Parnasson kritiikillä hänen suojattinsa Alena Mornstajnován erinomaisen romaanin Hana suomennettuna kohtalaiseen myyntimenestykseen.

No tällaista. Mutta kun olen paitsi Mika Waltari -seuran myös F. E. Sillanpään Seuran perustaja- ja kunniajäsen, juhlintaa oli jatkettava vielä seuravanakin päivänä lauantaina. Kunnianarvoisa seura täytttää jo 50 vuotta. Ajelin Hämeenkyröön aamuvarhain edellisillasta hiukan toivuttuani. Samanlainen oli ohjelma: ensin seminaari ja sitten illallinen vanhassa pikkupappilassa Nuuttilassa. Olin itse ehdottanut seminaarin teemaksi ”Voiko Sillanpäätä lukea?” – yhtenä pontimena Hannu Mäkelän lausahdus, että Sillanpää on ”lukukelvoton”. (Itse hän on toimittanut tämän kelvottomia novelleja Otavaan.) Ajattelin että tästä saataisiin sähäkkä keskustelu. Vielä mitä, aihe lässähti jokseenkin kokoon. Lopputulema: voi kyllä lukea, mutta ei kannata, ainakaan enemmistön mielestä.

Tottahan on, että Hämeenkyrössä ei juuri kukaan lue Sillanpäätä, ei edes uteliaisuudesta. Kysymys oli osoitettu myös yläastelaisten kirjoituskilpailun teemaksi, ja tuloksen voi arvata. Nuoret tuntuivat kammoksuvan jo ajatusta jonkun pitkäpiimäisen kirjailijan teokseen tarttumisesta. Edes selailu ei kiinnostanut, on niin paljon muuta skrollattavaa. Sinänsä näppärät palkitut kirjoitukset eivät lisänneet uskoa kirjallisen taiteen tulevaisuuteen. Sama ilmeni seitsemän vuotta sitten pidetyssä seminaarissa:  silloinkin panelistit etupäässä todistivat, miksi eivät ole koskaan lukeneet Sillanpäätä. Biologi Jussi Viitala oli tällä kertaa muita paremmin kartalla, hän sentään käsitti mistä Sillanpää kirjoittaa, vaikka lukemisesta on aikaa. Eipä edes  juontaja Silja Sillanpääkään tavoittaut kosketusta siihen syvälliseen ilmiökokonaisuuteen, jota hänen nimensä edustaa. Onkohan Hämeenkyrö ainoa kunta, jossa järjestetään keskusteluja kirjailijasta, jonka teoksia kukaan ei halua lukea.

Kun nyt kaksi kirjailijayhdistystä juhli peräkkäisinä päivinä (nimihenkilöiden syntymäpäivät sattuvat samalle viikolle, Sillanpää kukitettiin jo tiistaina), saattoi havaita merkittävän eron niiden välillä.  Waltari-seurassa jäsenet ovat aidosti kiinnostuneita nimihenkilön teoksista ja niistä esitelmöidän ja keskustellaan. FES-seurassa riittää, että pidetään kylttiä pystyssä ja posoillaan ”Sillanpään Hämeenkyrössä”. Epäilen ettei F. E. Sillanpään lukiossakaan juuri viriä halua tutustua koulun nimikyltin ajatuksiin ja elämään. Sama koskee kai monia muitakin vastaavia yhdistyksiä, kyltti on helpompi kuin elävä kirjailija. On kai hyvä, että edes  nimeä pidetän esillä, jokuhan voi vielä vaikka kiinnostua sisällöistä.

Illallsilla Nuuttilassa ensimmäinen puheenjohtaja Matti Huusari kertoi juhlapuheessaan seuran perustamisesta ja sen alkuajoista. Minä muistelin vähän lisää. Suuren innostuksen vallassa silloin lähdettiin raivaamaan uudenlaista kulttuurielämää uinuvaan Hämeenkyröön. Meitä oli kuusi etupäässä pitäjään muualta muuttanutta, Pirkko Pitko (silloin Ojala, alkuaan Raipala) ainoana kantakyröläisenä. Hyvin innoittavaa aluksi olikin, kaikenlaista saatiin aikaan, huipennuksena Sillanpään 100-vuotisjuhlat, jotka ulottuivat kautta valtakunnan ja maan rajojen yli. Minä kävin esitelmöimässä kahdeksassa maassa, Lontoossa pidettin  juhlaseminaarikin. Hämeenkyrössä vieraili tutkijoita, kirjailijoita ja kääntäjiä, taitelijoita ja filmareita toimittajista puhumattakaan. Tuntui että koko pitäjä kuhisi liikettä ja tapahtumia. No nyt on sitten rauhoituttu ja käperrytty lähinnä sisäänpäin, entiset hommat hoidetaan kuten Töllinmäki ja patsaan lakitus, muuten vallitsee hiljaisuus. Nämä  50-vuotisjuhlat oli silti ihan kivat, kiitos niistä, ainakin meillä avecini Mailan kanssa oli hauskaa Pitkojen ja perustajien Matin ja Kaunon pöydässä.

Jaakko Hietikko lauloi reippaita kansanlauluja Terje Kukkin säestyksellä. Reetta Koski lahjoitti seuralle maalaamansa muotokuvan 30-luvun muhkeinta vaihettaan elävästä Sillanpäästä. Nobel-palkinnon odotus heijastuu siinä hänen tuskaisista silmistään. Palkintojen pitkää monivaiheista  taustaa tutkimme aikoinamme seuran Helsingin kokouksissa mm. Kustaa Vilkunan, Jarl Hellemanin ja Jukka Petäjän kanssa. Näistä kertoilin, nythän Helsingin toiminta on lakastunut kokonaan. Kannustin elvyttämään.

Parasta kirjailijan kunnioitamista on silti hänen teostensa lukeminen. Sopii uskoa ja toivoa, että se joskus vielä toteutuu hyvässä Hämeenkyrössäkin.

PS  Ohjaaja Tapio Parkkinen soitti juuri Tampereelta ja kertoi lukeneensa sattumalta Elokuun. Yleensä hän ei ole Sillanpäätä lukenut eikä ole siitä ennen innostunut, mutta tämä vei kuulemma heti mukanaan. Tapsa sanoi ihailleensa, kuinka kauniisti lauseet liittyivät yhteen ja liukuivat tunnelmasta toiseen. Tästä pitäen hän on sanojensa mukaan vannoutunut Sillanpään kannattaja. Tällaistakin voi tapahtua.

21.9.2025

Viimein vielä muistoja juhlista, osia kavalkadista. Näitä nyt sulattelen ja kertailen. Valokuvat Eero Pylsy.

Siinähän vieraita alkaa kerääntyä 100-vuotiaan Viehätyksen pihaan. Ja Katariina on saanut pöydän koreeksi.

Pöydän kimppuun hyökätään. Eeva-Liisa ja Sina vuorossa, taustalla toivorikas poikani Vilho.

Samaan aikaan duo Maila Böhm ja Juha Arpola viihdytti.

Sain ihanat daamit pöytääni, Eeva-Liisa, Tiian ja Sinan.

Runot kajahtavat, matinea päsee vauhtiin. Tiian tulkinta P. Mustapäästä.

Muotokuvan paljastus, Marjatta Hanhijoen viimeinen teos.

Joka herätti hyvin monenlaisia mietteitä. Onhan se varttuneen taiteilijan oma näkemys mallistaan. Arvioimassa Kauno Perkiömäki, Kari Järvelin, Sina. Oikealla alhaalla Arto Norha, joka pariua viikkoa myöhemmin saavutti saman ikäpylvään 80.

Kahvilla nähtyä sulattelemassa. etualalla velhekset Tauno ja Mauno Ylivakeri, taustalla Terttu Vatka ja Matti Huusari.

Ainakin tunnistan itseni tutkimassa Sinuhea, työasento tyypillinen. Näin juhlat jatkuivat ja ihmeen kaupalla ne saatiin pidetyksi ja vältetyksi uhkakuvat, virus ja kaatosade, jotka yhteisvoimin yrittivät tuhota tilaisuuden.

Tapahtui 31.8.2025

Juhlan toinen päähenkilö Villa Viehätys (100 v) ja uutuuttaan hohtava parveke.

Anneli Kannon ja Heini Tolan näytelmä Jotuni Kansallisen Pienellä on myönteinen yllätys. Joku olisi voinut odottaa Huojuvan talon toisintoa, kuvausta saatanallisen miehen ja enkelimäisen naisen taistelusta. Sitä ei tullut. Tuli kohtuullisen tasapuolinen ja informatiivinen kuvaus ailahtelevan taiteilijan avioliitosta pedanttisen tiedemiehen kanssa. Näytelmän nimi voisi hyvin olla tuo otsikkoon laittamani.

Sari Puumalaisen esittämä Jotuni on ennen nähtyjä räiskyvämpi, tunnetilasta toiseen suistuva nainen, jolle kirjailijan kutsumus on kaikkea muuta alistava johtoaate. Hänen mielenterveytesä horjuu, mustasukkaisuus ottaa välillä ylivallan. Tauti etenee ajoittain paranoian partaalle. Näin ollen ei ole ihme, että omaan työhönsä uppoutunut ja aiheettomasti syytetty aviomies välillä hermostuu, menettää malttinsa ja huitaisee vaimoa korville niin että hänen kuulonsa vioittuu. Näinhän kävi Mika Waltarillekin, tosin vaimonsa käsittelyssä.

Ilahduin siitä, että kunnon kirjallisuudentutkija V. Tarkiainen on näytelmässä oikeamielisesti tulkittu. Hänestä ei ole tehty miespaholaista, vaan perheessään piinattu ja syrjitty syntipukki. Antti Pääkkönen kuivan asiallisena, järkiperäisenä ja järkähtämättömänä tyyppinä on aivan oikea tulkitsija. Tarkiainen oli syvältä maalta lähtöisin, joten hänen sivistyskotipyrkimyksensä ja säätytahtonsa tarjoavat näytelmälle sopivan satiirisen kohteen. Savosta eli Kuopiosta oli Jotunikin, heidän oli yhdessä kamppailtava päästäkseen Helsingin kulttuurivaloissa eturiviin.

Mikä lopultakin oli salamyhkäisen liiton epäsointuisen tragedian syvin syy? Ensin Irmeli Niemi ja sitten Kari Tarkiainen ovat elämkerroissaan selvitelleet asiaa kaiketi niin pitkälle kuin se vallitsevien tietojen valossa on mahdollista. Varsinkin Tarkiaisen tutkivaan vilpittömyyteen on syytä luottaa, vaikka hän on tavallaan asianosainen, mutta ottaa viileästi tarkkailevaa etäisyyttä isovanhempiensa liiton ongelmiin. Pääsyy välien rikkoutumiseen kallistuu sittenkin Jotunin ja hänen poikiensa puoleen. Nämä tätä taistelua ylläpitivät ja veivät katkeraan loppuun saakka. Poikien Jukan ja Tutun osuus on näytelmässä iskevän hauskasti esitetty, samoin väläys palvelustyttöä.

Tarkiaisen miltei tragikoominen ongelma oli tietysti se, että hän alun alkaen ihaili ja suorastaan palvoi vaimoaan kirjailijana ja naisenakin. Muistan jo kirjallisuuden laitokselta, kuinka Tarkiaisen kritiikeille naureskeltiin: kuinka häpeämättömästi hän aina julkisesti ylisti vaimonsa teoksia. Hän myös raivasi tietä ja näkyvyyttä Jotunille, ei vähiten juuri Kansallisteatterissa. Siellä myös tapahtui se pahin haaksirikko Tohvelisankarin rouvan kohdalla. Sehän nolasi molemmat ja myös teatterin, ja seuraukset olivat karvaimmat Tarkiaiselle: hänet potkittiin vaimonsa tuottaman skandaalin jälkeen Kansallisteatterin johtokunnasta ja dramaturgin paikalta. Kaupungilla häntä pilkattiin näytelmän tohvelisankarina.

Onhan näissä kylliksi draaman aineksia, vaikka aiheet ovat tuttuja. Mitään kovin uutta tulkintaa Kanto ja Tola eivät yritäkään. Oma ansionsa on valistuksella ja klassikon tutuksi tekemisellä. Näytelmän alkupuoli juoksee joutuisasti ja mainitsee ohivilkaisten Jotunin varhaistuotannon teoksia. Näytelmiin paneudutaan enemmän. Huojuvan talon käsittely sähköistää esityksen, mutta ei silti kovin kuumenna. Pettymys korventaa kirjailijaa ja hänen suojelijaansa. Jälkipuolisko venyy vähän likilaskuiseksi ja selitteleväksi.

Eräs asia jää askarruttamaan. Kun Tarkiainen teki tarkat muistiinpanot vaimonsa mielenliikkeistä ja lausahduksista ja luki kaikki tämän käsikirjoitukset (Huojuvaa taloa lukuunottamatta) ja varmasti keskusteli kirjailijan kanssa niistä – kuinka paljon hän itse asiassa vaikutti vaimonsa Maria Jotunin teoksiin? Tarkiainen sai kodin tasanteelta lähtituntumasta seurata klassikoiksi nousevien teosten syntyä, mutta ei hän tutkinut Jotunia, vaan Kiveä ja Cervantesia. Ilmeisesti Jotuni oli sittenkin liian läheinen, liian kuumottava. Monet puolisoiden kirjeet kertovat hyvinkin hellistä ja lempeistä, jopa innostavista väleistä. Miten paljon Tarkiainen oppineena ja kokeneena dramaturgina vaikutti Maijan näytelmiin? Kuinka itsenäinen ja itsepäinen kirjoittaja Jotuni oli? Tämä on vielä tutkimaton asia niin paljon kuin Jotunista onkin kirjoitettu – mutta tuskin tähän puoleen kovin eksaktia ja luotettavaa tietoa on saatavillakaan?

11.9.2025

Ensinnä on kiitettävä kaikkia ylipursuavia onnitteluja, joita olen saanut vastaanottaa kuluneiden parin viikon aikana. En millään pysty kittämään henkilökohtaisesti kaikkia, vaikka hyvää yritystä on. Totta kai myötätunto lämmittää ja antaa uskoa tulevaisuuteen.

Toiseksi kiitän kohtaloa ja geenejäni siitä, että sentään näinkin kohtuullisessa kunnossa saan täyttää korkeat vuosikymmenet. Kunnon hoitaminen on tosin viime aikoina jäänyt leväperälle, mutta ehkä nuoruuden urheiluharrastus on rakentanut kyllin kantavan peruskunnon. Joka tapauksessa on uudelleen ryhdistäydyttävä liikuntaan ja kaikkinaiseen kuntoiluun ennen kuin on liian myöhäistä.

Minunhan piti laittaa näkyviin joitakin kuvia äskeisistä 180-vuotisjuhlista (talo plus minä), mutta en millään saanut sähköpostiin singahtaneita hienoja kuvia siirtymään nettiin. Ehkä hyvä niin. Muita reittejä kuvia näkyy sinne ilmaantuneen. Kuvien siirtely nykyisellä tekniikalla on ylipäänsä tuskastuttavaa. Ne katoavat jonnekin tai ovat ylisuuria vallitsevaan systeemiin eikä pienentäminen tunnu pitävän, jolloin hermo jo pettää. Lapseni joka tapauksessa ovat tyytyväisiä, etten kaikkia ripottele näkyville.

Toista oli tosiaan ennen Marjan aikana, joka kuvasi ahkerasti kunnon kameralla kaikki tapahtumamme, teetti paperikuvat ja liimasi ja tekstitti fiksusti kansioihin, jotka täyttävät kokonaisen hyllyseinän. Niissä muistot kulkevat täsmällisesti dokumentoituina eivätkä katoa eikä kukaan valita ylisuurista kuvista, joita ne eivät olekaan. Vanhat hyvät ajat… Tuskin saan itse aikaan mitään vastaavaa.

Kulunut viikko on sujunut  lepäillen. Pari vierasta, jotka eivät päässeet juhliin, olen ilokseni ottanut vastaan täällä Sepänkadulla ja syöttänyt heille Katariinan herkullista voileipäkakkua, jota jäi sen verran yli. Mukavaa on tointua rauhassa äkäisestä viruksesta, seurailla Kesisarjan herättämän klabaliikin kaameita laineita, muistella menneitä kohokohtia ja lueskella lehtiä ja uusia kirjoja, joista kohtapuoliin lisää kommenttia.

No katsotaan nyt stten, tuleeko yhtään kuvaa näkösälle… Ei vieläkään mitään. Nyt ailahteleva ja omapäinen postilaatikkoni ilmoittaa jo olevansa vioittunut eikä sitä voida tukea! Pitäköön hyvänänsä. Yksi avustajani asuu maalla, toinen on Turussa ja läheisin eli tyttäreni opintomatkalla Lontoossa. Yksin täällä yksiskelen, minkäs teet. Tohtisinko häiritä jotakuta näin lauantaina ja ottaa team-yhteyden? Ehkä näihinkin vielä palataan.

Nyt vain käsivarret kyynärpäitä myöten ristiin kiitollisuudesta ja katse jonnekin eteenpäin – vai joko alaviistoon? Ei vielä!

6.9.2025

Ensin en aikonut viettää mitään syntymäpäiviä. Olen täällä jo riittävästi juhlinut. Sitten muistin, että rakas huvilamme Villa Viehätys täyttää tänä syksynä 100 vuotta! Olihan sinä aihetta juhlaan enemmänkin kuin isännän pienemmissä pyöreissä.

Kaikki ennusmerkit sojottivat kohti fiaskoa. Sain vihaisen viruksen juuri syntymäpäivänäni. Ääni tuli kuin maan alta. Vettä roikui taivaan täydeltä. Ja ihan kohta meidän piti ottaa  vastaan kymmeniä vieraita suurella vaivalla kunnostettuun huvilaamme.

Mitä tehdä? Peruutetaanko kokonaan? Päätettiin paniikin välttämiseksi siirtää juhlaa päivällä lauantaista sunnuntaille. Ja katso: kun oikein lepäsin ja keskityin, ääni alkoi vähän palautua. Saatiin nopealla soittokieroksella ihmeen monet vieraat sopeuttamaan aikataulunsa muutokseen. Sadekin oheni sopivasti sunnuntaiaamun mittaan, joten voiton puolella oltiin.

Kun muusikkomme Maila Böhm  ja Juha Arppola heläyttivät alkusoiton uusitulta parvekkeelta, tunnelma oli jo kuin kesäisenä päivänä. Piano ja viulu virittivät meidät kansanlaululliseen juhlamieleen kuin taikaiskusta. Tulomaljat kallisteltiin pihanurmella.

Vieraitakin alkoi urheasti tulla huolimatta yhä tummina riippuvista pilvistä. Nelisenkymmentä lähintä naapuria ja sukulaista uskalsimme kutsua, jos heidät lievästi survoen saatiin taloon mahtumaan.  Ylivakerin ja Norhan perheet olivat vahvasti edustettuna. Joidenkin helsinkiläisten ystävien oli valitettavasti ollut pakko peruuttaa tulonsa, tartuntavaarakin leijui ilmassa, mutta toiset reippaasti tulivat. Kuohumaljojen jälkeen  kahvi jo lämmiti sisällä ja erityisesti Katariinan loihtimat herkulliset Brita- ja voileipäkakut. Mahtavia luomuksia. Tilaisuus oli jo pelastettu.

Pystyin yllättävän toimivalla äänellä kertomaan talon historiasta, joka on synkkä tarina sisänsä. Amerikansuomalainen Jalasjärveltä lähtenyt Samuel Saari tämän alkujaan perheelleen rakennutti, mutta joutui pulavuosina 1930-luvun alussa palaamaan katkerin mielin rapakon aakse. Olen siitä kirjoittanutkin yhteen Otavan tsenäisyysaiheiseen kokoomateokseen 1987.  Tämä on kauttaaltaan betoniin valettu talo, lämmin talvella ja viileä kesällä. Eronomaisesti kirjallisiin töihin soveltuva rauhan tyyssija.

Ostimme tämän vuonna 1980 Elinan kanssa ja muutimme huimapäisesti maalle. Minulle stadin kundina kaikki oli alkuun outoa, mutta Elinan kotitalo, lasten mummula oli lähellä. Muistelin kuinka paljon saimme apua asumiseen Ylivakereilta, horjumattomalta tukipylväältä Taunolta, pojaltaan Laurilta ja aiemmin jo Leeni-mummulta ja Topi-papalta. Ei talolla ole oikein siunausta ollut, kuten mummu sanoikin; kaksi vaimoani olen täältä saattanut hautaan.

Halusin muistaa myös niitä, jotka ovat eri aikoina vaikuttaneet rapistuneen talon kohennukseen ja kuntoon, kuten nyt viimeksi Järvelin et Poika rakensivat uuden parvekkeen lahonneen tilanne. Alkuperäisen suunnitellut Matti Huusari oli mukana juhlassa tulosta tarkistamassa. Kulttuuripromottori Kauno Perkiömäki oli kehittänyt pihapensaikkoon äänenvahvistuslaitteen, joka auttoi puhetilannetta.  Sain häneltä tutun kultturipalkeen, joka olemme välillämme kierrättäneet  jo vuosikymmeniä. Sillä vielä liekkiä puhallamme, jos vain tulisi sopivia hankkeita.

Sisällä jatkui Mailan ja Juhan kamarisoitanta, kuulimme kauniita operettisäveliä ja välillä tuntui kuin istuisimme keskieurooppalaisessa kahvilassa. Ihmeesti lähes kaikki saivat istumapaikan. Katariina liehui Niclis apunaan ehtymättömästi tarjoilunsa kanssa, kunnes näyttelijät päästettiin irti. Sirkeät tyttöystäväni Eeva-Liisa Haimelin, Sina Kujansuu ja Tiia Louste esittivät kukin runojaan kauniin leikkimielisinä tulkintoina. L. Onervaa, Aaro Hellaakoskea, Katri Valaa, Helvi Juvosta ja P. Mustapäätä parhaasta päästä. Ylentyvä ilo nostatti rintaa.

Ja sen jälkeen rohjettiin jo fanfaarin saattelemana repäistä esirippu erään muotokuvan yltä ja esitellä juhlakalu taiteilija Marjatta Hanhijoen ilmentämänä. Ihailua, kritiikkiä ja mielipiteitä siltä väliltä kuultiin. Enpä paljasta liikaa. Marjatan henkiystävä Mirja Airas kävi teosta ihailemassa jo edellisenä päivänä Markun kanssa ja antoi painavan lausunon. Kokoan ne myöhemmin yhteen. Kyseessä on taiteilija Hanhijoen viimeinen teos, joka valmistui vain muutama viikko ennen taiteilijan kuolemaa; historiallinen muistomerkki sinänsä.

Iltapäivä jatkui edelleen wieniläisen keveissä tunnelmissa. Annoin itselleni luvan kerrankin nauttia näistä onnen ja tyydytyksen hetkistä. Juhlat menivt paremmin kuin ikinä uskalsimme suurakan tehneen Ainon kanssa toivoa. Kaikki lapsenikin tulivat, lisäksi Alma Turun teatteripiireistä  ja Vilho keikalta Saksasta. Harvinainen yhteishetki vanhassa kodissa Viehätyksessä.

Tällaista on täyttää 80, ei yhtään hullumpaa. Elämä ei ole ihan vielä päättynyt. Tuntuu kuin jotakin häämöttäisi vielä edessä päin. Mutta nyt ei kiirehditä, nyt hetki hengähdetään.

31.8.2025

PS Yritän, mikä on vaikeaa, kehitellä joitain saamiani kuvia tähän jatkoksi kunhan kerkiän…