Ensinnä on kiitettävä kaikkia ylipursuavia onnitteluja, joita olen saanut vastaanottaa kuluneiden parin viikon aikana. En millään pysty kittämään henkilökohtaisesti kaikkia, vaikka hyvää yritystä on. Totta kai myötätunto lämmittää ja antaa uskoa tulevaisuuteen.

Toiseksi kiitän kohtaloa ja geenejäni siitä, että sentään näinkin kohtuullisessa kunnossa saan täyttää korkeat vuosikymmenet. Kunnon hoitaminen on tosin viime aikoina jäänyt leväperälle, mutta ehkä nuoruuden urheiluharrastus on rakentanut kyllin kantavan peruskunnon. Joka tapauksessa on uudelleen ryhdistäydyttävä liikuntaan ja kaikkinaiseen kuntoiluun ennen kuin on liian myöhäistä.

Minunhan piti laittaa näkyviin joitakin kuvia äskeisistä 180-vuotisjuhlista (talo plus minä), mutta en millään saanut sähköpostiin singahtaneita hienoja kuvia siirtymään nettiin. Ehkä hyvä niin. Muita reittejä kuvia näkyy sinne ilmaantuneen. Kuvien siirtely nykyisellä tekniikalla on ylipäänsä tuskastuttavaa. Ne katoavat jonnekin tai ovat ylisuuria vallitsevaan systeemiin eikä pienentäminen tunnu pitävän, jolloin hermo jo pettää. Lapseni joka tapauksessa ovat tyytyväisiä, etten kaikkia ripottele näkyville.

Toista oli tosiaan ennen Marjan aikana, joka kuvasi ahkerasti kunnon kameralla kaikki tapahtumamme, teetti paperikuvat ja liimasi ja tekstitti fiksusti kansioihin, jotka täyttävät kokonaisen hyllyseinän. Niissä muistot kulkevat täsmällisesti dokumentoituina eivätkä katoa eikä kukaan valita ylisuurista kuvista, joita ne eivät olekaan. Vanhat hyvät ajat… Tuskin saan itse aikaan mitään vastaavaa.

Kulunut viikko on sujunut  lepäillen. Pari vierasta, jotka eivät päässeet juhliin, olen ilokseni ottanut vastaan täällä Sepänkadulla ja syöttänyt heille Katariinan herkullista voileipäkakkua, jota jäi sen verran yli. Mukavaa on tointua rauhassa äkäisestä viruksesta, seurailla Kesisarjan herättämän klabaliikin kaameita laineita, muistella menneitä kohokohtia ja lueskella lehtiä ja uusia kirjoja, joista kohtapuoliin lisää kommenttia.

No katsotaan nyt stten, tuleeko yhtään kuvaa näkösälle… Ei vieläkään mitään. Nyt ailahteleva ja omapäinen postilaatikkoni ilmoittaa jo olevansa vioittunut eikä sitä voida tukea! Pitäköön hyvänänsä. Yksi avustajani asuu maalla, toinen on Turussa ja läheisin eli tyttäreni opintomatkalla Lontoossa. Yksin täällä yksiskelen, minkäs teet. Tohtisinko häiritä jotakuta näin lauantaina ja ottaa team-yhteyden? Ehkä näihinkin vielä palataan.

Nyt vain käsivarret kyynärpäitä myöten ristiin kiitollisuudesta ja katse jonnekin eteenpäin – vai joko alaviistoon? Ei vielä!

6.9.2025