Posketon viikko takana. Juhlimisella ei ole mitään rajaa. Mistä päästä aloittaisin.

Ensin Artsi (Norha) ylsi kannoilleni ja sai 80 täyteen. Vastaanotto pidettiin Törmällä, mistä siirryttiin naapuriin Soinilaan. Melkein parikymmentä meitä oli koolla. Tyylikkäät juhlat vietiin läpi perinteisen kaavan mukaan: alkumaljojen jälkeen tarinaa talon omalaatuisesta historiasta, sitten herkullinen kala-ateria pitkässä pöydässä. Vilkasta keskustelua daamini Heta Maria Apajalahden kanssa teatterin tutkimuksesta. Paljon yhteisiä tuttuja! Ja sitten pirusti yhteislaulua ja muuta mutustelua. Jatkoille painelimme vielä monien muistojen Törmälle. Syysyön säkkipimeässsä selvisin taksilla kotiin, sillä Salla kielsi pyöräilyn nautittujen maljojen jälkeen. Muhkea päivä; olisipa vain Marja saanut olla mukana veljensä bileissä.

No jaa, eipä aikaakaan, kun Stadiin päästyäni Sauli Tiilikainen piti matinean Suomalaisella Klubilla. Komeasti veteli taas poika aarioita, Jukka Nykänen säesti. Ja eikö nostata minua pystyyn ja omisti parikin laulua syntymäpäivälleni vielä jälkikäteen hitto soikoon. ”Ma elän” ja ”I did it my way”. Hyviä valintoja sinänsä. Olikin alunperin tarkoitus, että Sauli olisi tullut synttäreilleni Hämeenkyröön ja olisi pantu vaikka kilpalaulanta pystyyn Esa Ruuttusen kanssa: edellinen olisi tulkinnut Sillanpäätä, jälkimmäinen Kiantoa. Mutta ymmärsin  hyvin, että laulajat varjelivat herkkää instrumenttiaan, kun kuulivat virustilanteestani.

Enkä saanut juhlia poikki vieläkään. Perjantaina oli vuorossa Mika Waltari -seuran 25-vuotisjuhla ensin SKS:n juhlasalissa ja illalla tietysti Elitessä. Ja jälleen sain seistä ja ottaa vastaan laulua ja aplodeja ja lahjoja enemmän kuin jouluaattona. Kiitos vain, lämmitää mieltä vieläkin. Lisäksi oli ihan kunnon ohjelmaa. Kokoelmapäällikkö Katri Kivilaakso esitteli SKS:n toimintaa ja puheenjohtaja Juha Salo haastatteli meitä entisiä puheenjohtajia Päivi Istalaa ja minua. Jenni Haukio esitti kustantajan WSOY:n tervehdyksen ja kääntäjät Takako Servo ja Markéta Hejkalová kertoivat töistään. Takako on kääntänyt Sinuhen äskettäin japaniksi ja sanoi, että olisi harkinnut toisenkin kerran, jos olisi tiennyt kuinka kova urakka se oli. Minna Silver kertoi arkeologisista tutkimuksistaan, nyt koskien Raamattua ja Jerikoa. Komeasti lauloi Hari Saksala välillä Waltarin runoihin sävellettyjä lauluja.

Laskimme kukat sihteerin Sirkku Lindholmin kätösen välityksellä Mikan patsaalle. Kuvassa vas. Sirkku, pj Juha Salo ja Päivi, runonlausuja. Sitten painelimme Eliten suojiin ryypylle ja nauttimaan anteliasta illallista. Harri Saksalan kanssa olemme saman Sepänkadun kasvatteja ja muistelimme kadun puutalojen aikaista menneisyyttä. Niitähän oli vielä 50-luvulla Harrin ja minun kotitalojen välissä. Sepänpuisto on suureksi iloksemme säilynyt entisellään eikä siihen tehty mitään modernia jääpallo- tai pikaluistelustadionia, kuten aikanaan uhkailtiin. Heilautimme Elitessä Krokotiilinpyrstöt naamoihin, ja Tauno Palon kermainen sipulipihvi upposi kitusiini sekä muut tarjoukset. Saattelin Markétan raitsikalla hotellilleen ja kävelimme loppumatkan lehtevän puiston halki ihmeen lempeässä syysillassa. Vieläkin Markéta kiitteli, että nostin osaltani Parnasson kritiikillä hänen suojattinsa Alena Mornstajnován erinomaisen romaanin Hana suomennettuna kohtalaiseen myyntimenestykseen.

No tällaista. Mutta kun olen paitsi Mika Waltari -seuran myös F. E. Sillanpään Seuran perustaja- ja kunniajäsen, juhlintaa oli jatkettava vielä seuravanakin päivänä lauantaina. Kunnianarvoisa seura täytttää jo 50 vuotta. Ajelin Hämeenkyröön aamuvarhain edellisillasta hiukan toivuttuani. Samanlainen oli ohjelma: ensin seminaari ja sitten illallinen vanhassa pikkupappilassa Nuuttilassa. Olin itse ehdottanut seminaarin teemaksi ”Voiko Sillanpäätä lukea?” – yhtenä pontimena Hannu Mäkelän lausahdus, että Sillanpää on ”lukukelvoton”. (Itse hän on toimittanut tämän kelvottomia novelleja Otavaan.) Ajattelin että tästä saataisiin sähäkkä keskustelu. Vielä mitä, aihe lässähti jokseenkin kokoon. Lopputulema: voi kyllä lukea, mutta ei kannata, ainakaan enemmistön mielestä.

Tottahan on, että Hämeenkyrössä ei juuri kukaan lue Sillanpäätä, ei edes uteliaisuudesta. Kysymys oli osoitettu myös yläastelaisten kirjoituskilpailun teemaksi, ja tuloksen voi arvata. Nuoret tuntuivat kammoksuvan jo ajatusta jonkun pitkäpiimäisen kirjailijan teokseen tarttumisesta. Edes selailu ei kiinnostanut, on niin paljon muuta skrollattavaa. Sinänsä näppärät palkitut kirjoitukset eivät lisänneet uskoa kirjallisen taiteen tulevaisuuteen. Sama ilmeni seitsemän vuotta sitten pidetyssä seminaarissa:  silloinkin panelistit etupäässä todistivat, miksi eivät ole koskaan lukeneet Sillanpäätä. Biologi Jussi Viitala oli tällä kertaa muita paremmin kartalla, hän sentään käsitti mistä Sillanpää kirjoittaa, vaikka lukemisesta on aikaa. Eipä edes  juontaja Silja Sillanpääkään tavoittaut kosketusta siihen syvälliseen ilmiökokonaisuuteen, jota hänen nimensä edustaa. Onkohan Hämeenkyrö ainoa kunta, jossa järjestetään keskusteluja kirjailijasta, jonka teoksia kukaan ei halua lukea.

Kun nyt kaksi kirjailijayhdistystä juhli peräkkäisinä päivinä (nimihenkilöiden syntymäpäivät sattuvat samalle viikolle, Sillanpää kukitettiin jo tiistaina), saattoi havaita merkittävän eron niiden välillä.  Waltari-seurassa jäsenet ovat aidosti kiinnostuneita nimihenkilön teoksista ja niistä esitelmöidän ja keskustellaan. FES-seurassa riittää, että pidetään kylttiä pystyssä ja posoillaan ”Sillanpään Hämeenkyrössä”. Epäilen ettei F. E. Sillanpään lukiossakaan juuri viriä halua tutustua koulun nimikyltin ajatuksiin ja elämään. Sama koskee kai monia muitakin vastaavia yhdistyksiä, kyltti on helpompi kuin elävä kirjailija. On kai hyvä, että edes  nimeä pidetän esillä, jokuhan voi vielä vaikka kiinnostua sisällöistä.

Illallsilla Nuuttilassa ensimmäinen puheenjohtaja Matti Huusari kertoi juhlapuheessaan seuran perustamisesta ja sen alkuajoista. Minä muistelin vähän lisää. Suuren innostuksen vallassa silloin lähdettiin raivaamaan uudenlaista kulttuurielämää uinuvaan Hämeenkyröön. Meitä oli kuusi etupäässä pitäjään muualta muuttanutta, Pirkko Pitko (silloin Ojala, alkuaan Raipala) ainoana kantakyröläisenä. Hyvin innoittavaa aluksi olikin, kaikenlaista saatiin aikaan, huipennuksena Sillanpään 100-vuotisjuhlat, jotka ulottuivat kautta valtakunnan ja maan rajojen yli. Minä kävin esitelmöimässä kahdeksassa maassa, Lontoossa pidettin  juhlaseminaarikin. Hämeenkyrössä vieraili tutkijoita, kirjailijoita ja kääntäjiä, taitelijoita ja filmareita toimittajista puhumattakaan. Tuntui että koko pitäjä kuhisi liikettä ja tapahtumia. No nyt on sitten rauhoituttu ja käperrytty lähinnä sisäänpäin, entiset hommat hoidetaan kuten Töllinmäki ja patsaan lakitus, muuten vallitsee hiljaisuus. Nämä  50-vuotisjuhlat oli silti ihan kivat, kiitos niistä, ainakin meillä avecini Mailan kanssa oli hauskaa Pitkojen ja perustajien Matin ja Kaunon pöydässä.

Jaakko Hietikko lauloi reippaita kansanlauluja Terje Kukkin säestyksellä. Reetta Koski lahjoitti seuralle maalaamansa muotokuvan 30-luvun muhkeinta vaihettaan elävästä Sillanpäästä. Nobel-palkinnon odotus heijastuu siinä hänen tuskaisista silmistään. Palkintojen pitkää monivaiheista  taustaa tutkimme aikoinamme seuran Helsingin kokouksissa mm. Kustaa Vilkunan, Jarl Hellemanin ja Jukka Petäjän kanssa. Näistä kertoilin, nythän Helsingin toiminta on lakastunut kokonaan. Kannustin elvyttämään.

Parasta kirjailijan kunnioitamista on silti hänen teostensa lukeminen. Sopii uskoa ja toivoa, että se joskus vielä toteutuu hyvässä Hämeenkyrössäkin.

PS  Ohjaaja Tapio Parkkinen soitti juuri Tampereelta ja kertoi lukeneensa sattumalta Elokuun. Yleensä hän ei ole Sillanpäätä lukenut eikä ole siitä ennen innostunut, mutta tämä vei kuulemma heti mukanaan. Tapsa sanoi ihailleensa, kuinka kauniisti lauseet liittyivät yhteen ja liukuivat tunnelmasta toiseen. Tästä pitäen hän on sanojensa mukaan vannoutunut Sillanpään kannattaja. Tällaistakin voi tapahtua.

21.9.2025