Panu Rajala

Päälöytöni on Maimu Bergin novellikokoelma Stalin Tallinnassa, koonnut ja suomentanut Heidi Iivari, kustantaja Enostone.

On heti tunnustettava, että olen puolueellinen lukija. Olen ihaillut Maimua jo kauan. Kun vierailin Suomen kulttuuri-instituutissa Tallinnassa, Maimu loi heti lempeän turvallisen ilmapiirin. Hän opasti ja huolehti. Esitelmät menivät yleensä hyvin.

Vasta myöhemmin oivalsin, että olemme Maimun kanssa astraalikaksoset. Olemme syntyneet samana vuonna ja samana päivänä. En enää ihmettele lämmintä suhdettamme. Kirjailijana olen tutustunut Maimuun hitaammin kuin ihmisenä. Joitakin olen aiemmin lukenut.

Maimun teos Minä rakastin venäläistä oli aikamoinen jytky ilmestyessään viroksi 1994 ja suomeksi 1998. Nyt Ukrainan sodan varjossa se jysäyttäisi vielä enemmän. Virolaisten ja venäläisten suhteet saavat siinä suorasukaista valaisua. Pieni rakkausromaani suurissa kehyksissä.

Nyt luen hänen äskettäin suomennettua novellikokoelmaansa. Siinä on eriaikaisia juttuja, eläviä ja myös epätasaisia. Niminovelli on aika mainio. Siinä Stalin saa päähänpiston Kremlin yöllisissä juomingeissa. Mennään kaikki äkkiyllättäen Tallinnaan! Esikunta ei voi vastustaa, kun johtaja käskee. Niin lähtee koko sakki Malenkov, Molotov, Hrushtshev, Berija ja keitä kaikkia kolkuttelemaan yöjunalla Tallinnaan.

Heillä ei ole määränpäähän mitään asiaa, ei myöskään valmisteltua ohjelmaa. Stalin päättää, että lähdetään saman tien takaisin, Tallinna on harmaa ja ruma kaupunki, ei mitään nähtävää. Poiketaan sentään Estonia-teatterin aulaan töllistelemään. Kaikkien käsketään ottaa lakit päästä hyvään virolaiseen tapaan. Stalin ei tottele. Tulee kaunis ballerina, joka huomaa erheen, ei tunnista johtajaa, vaan käskee tämän  heti riisua lakkinsa. Siihen loppui ballerinan ura.

Maimu toteaa, että ballerina oli hänen äitinsä. Tarinan todenperäisyydestä hän ei ole ihan varma. Stalin ei kai koskaan käynyt Tallinnassa. Hän luopui myös ideastaan lisätä S-kirjain kaupungin nimen eteen. Mutta juttu on hyvä, oli totta tai ei.

Tosijutun Maimu kertoi Viron lähetystön vastaanotolla, missä juhlittiin hänen 80-vuotispäiväänsä. Hän kertoi kuinka hänen koulutoverinsa oli 50-luvulla nähnyt Suomen. Hän oli kiivennyt Tallinnan korkeimmalle mäelle ja tuijottanut niin kauan horisonttiin, että Suomi alkoi häämöttää. Maimu toisti tempun, kipesi mäelle ja hänkin näki Suomen. Se oli virolaistytöille kaukaisen paratiisin kaltainen näky.

Sittemmin Maimu Berg on käynyt Suomessa usein ja oli nytkin messuilla haastateltavana, kuten myös Carolina Pihelgas ja Urmas Vadi. Jälkimmäisen romaani Kuun toinen puoli, jossa kerrotaan tavallisten ihmisten epätavallisia tarinoita Virossa 1980- ja 1990 -luvuilla, alkoi kovasti kiinnostaa.  Kun he katselivat televisiosta suomalaisten elämää, me saamme nyt kirjoista lukea heidän elämästään.

Viro, Venäjä, sota ymmärrettävästi painottuivat messujen kirjoissa. Kohtasin kaksi hervotonta juttua, joissa ne eivät näkyneet. Kari Hotakaisen Kirjamessut –näytelmästä nähtiin paikan päällä näytteitä. Kirjailijan kauhu haastatteluja kohtaa tuli elävänä näkyviin. Ei se kuitenkaan mennyt ihan päin helvettiä. Tosin Hotakainen toivoi mieluummin olevansa juuri nyt Pakilan Teboilissa kuin messuilla ison yleisön edessä. Hänen näytelmähenkilönsä kirjaa luonnehdittiin haastattelussa muodikkaaksi autofiktioksi. Haastattelijan mielestä se on niin sähköinen, että voisi jopa puhua sähköautofiktiosta.

Irtonaisinta huulenheittoa kuultiin Laura Malmivaaralta ja Antti Heikkiseltä. He ovat kehittäneet uuden lajin, audiodraamallisen dialogin. Se tarkoittanee. että kaksi henkilöä puhuu suoraan tallenteelle mitä päähän pälkähtää, ja siitä koostuu leikattuna jonkunlaista dialogia. Tekijöillä ainakin oli kertoman mukaan hauskaa sitä tehdessä, miksei sitten kuulijoillakin. Sopinee kokeilla automatkoilla. Otsikkokin velvoittaa: Pelkkää hyvää. 

Tähän mahtui nyt niukasti löytöjä. Olihan niitä enemmänkin. Kirjoja pitää mieluiten lukea, mutta messuilla kuulee ainakin minkälaisia nyt on julkistu. Messuilla tehtiin yleisöennätys, oli hirveä vilske. Sitten vaan yölamppu palamaan, kynttilä hehkumaan ja lasi punaviiniä lähituntumaan. Johan alkaa teksti sytyttää elämyksiä.

27.10.2025

Siinä poikani Vilho jännittää Ilveksen matsia Tammelan uudella jalkapallostadionilla. Pääsinpä hänen johdattamanaan tutustumaan komeaan areenaan viimein minäkin. Miellyttävä ja nostalginen kokemus. Kuinka monet mestaruussarjan matsit ja maaottelutkin aikoinani katselin Helsingin Olympiastadionilla. Itse pelasin Pallokentällä ja Väinämöisen kentällä, viimeksi Kyröskosken urheilukentällä.

Ilves pelasi Turun Interiä vastaan ja johti rankkarilla 1-0 vielä 10 minuuttia ennen loppua. Sitten turkulaiset tekaisivat peräjälkeen kaksi onnekasta maalia ja voittivat 2-1. Pettymys se meille oli, varsinkin pojalleni, joka on vankka Ilveksen kannattaja. Mestaruus karkasi nyt monen pisteen päähän, KuPs näyttää menevän menojaan. Vähän vaisusti Ilves pelasi, ei voi mitään.

Muttta parasta olikin istua hienolla stadionilla syksyisessä iltapäivän auringossa ja nauttia tunnelmasta. Ilveksen päätykatsomo mölisi ja löi rumpua, joten me muut kannattajat saatoimme ottaa rauhallisemmin. Mitään erityistä voitonhurmaa ei turkulaisissakaan näkynyt. Tampereella otetaan ottelut tyynen viileästi, mitään huliganismin oireitakaan ei ilmennyt.

Nautimme ennen matsia hyvät kalat ja lihapullat Kalevan Hertassa, joka näytti olevan tilava ja rento jalkapalloruokala. Sitten ajelin Kyröön hienon auringonlaskun veristäessä taivaanrantaa. Nyt voin tehdä hommia täällä tämän viikon, on yhtä ja toista toimitettavaakin.

Huvittavaa oli muuten huomata, kuinka silmiin pistävän ja korvin kuultavan erilaista on yleisön koostumus futismatsissa ja runoillassa. Kävin perjantaina kuulemassa Heli Laaksosen murrerunoja Kanneltalossa hyvästä syystä. Heli nimittäin soitti taannoin ja kertoi, että hänen tuleva kirjansa ja runoiltansa on nimeltään Ilonhilaaja. Kun minä olen julkaissut samannimisen romaanin, Heli kysyi korrektisti lupaa käyttää nimeä. Vastapalvelukseksi hän pisti minulle lipun esitykseensä.

Miten innostuneita kannattajia hänellä onkaan. Yleisö nauroi ja taputti puolitoista tuntia estyksen läpi kaikelle, mitä Heli suustaan heläytti. Vieressäni istuva rouva oikein hyrisi riemusta. Ei ihan minun lyriikkaani, mutta kyllä näin hersyvästi iloa hilaavilla runoilla on tehtävänsä. Lavastus ja puvustuskin olivat riemunkirjavia. Yrmy ja ronski futiskatsomo on kuin toisesta kansasta veistetty. Kiitos ja onnea Helille ja iloa edelleen.

Toinenkin yritys on lainannut minulta otsikon. Kuljemme nyt vaaleanpunainen rusetti rinnassa ja kampanjoimme terveyttä Päin elämää! Julkaisin 701-ivuiset muistelmani pari vuotta sitten samalla nimellä. Lupaa ei kylläkään kysytty. Hyvä otsikko antakoon kampanjalle uutta voimaa.

20.10.2025

Onerva Sandbacka oli Lapin tyttö, kotoisin Kemijärveltä. Sieltä hän oli kulkeutunut Poriin opiskelemaan markkinointia ja tavannut serkkuni Osmon, jonka kanssa elivät yhdessä Kyröskoskella puoli vuosisataa. Aika usein heillä poikkkeilin ja tapasin Osmoa myös paikallisessa krouvissa Sarvessa, joka nyt viettää viimeisä päiviään. Siinä menee seudun ylivoimaisesti paras ruokapaikka.

Herkkiä akvarelleja ja öljytöitäkin Onerva taiteili, meidänkin Viehätyksen seinille lahjoitti muutamia. Siunaus ja muistotílaisuus oli kauniisti Lapin henkeen soinnutettu. Leinon ”Lapin kesän” kanttori lauloi Mäntyrinteen kappelissa ja Lehtokujalla tarjottiin poronkäristystä, leipäjuustoa ja hilloja. Viimeisen kerran taisin nyt Kaiskon tontilla käydä, missä usein vierailtiin kesäisin tai jouluina 50-luvulta alkaen. Siellä urheiltiin serkkujen kanssa, hiihdettiin, laskettiin hyppyristä  Turkimusojan mäessä ja seivästä hypättiin vainiolla, työnnettiin kuulaa ja pelattiin sulkista.

Tapasin muistotilaisuudessa mm. Sirpa Myllymäen, Leena Päätalon pikkusiskon. Kallesta tietysti puhuttiin ja pahoiteltiin taas kerran sitä, että Kirvestien muistorikas, kirjoissa moneen kertaan kuvattu ja Kallen omin käsin rakentama talo ei sitten säilynyt minkäänlaisena museona. Nyt se näyttää ulkoisestikin kovin muuttuneen. Meillä ei sivistys- eikä kai varallisuustasokaan riitä enää kirjailijamuseoiden ylläpitoon (muistissa Waltarin kotimuseon kohtalo).

Oli kevyt mieli palata Helsinkiin, kun saimme poikani Vilhon kanssa laitetuksi paikat talven kestävään kuntoon, veneet vedetyksi maihin ja räystäät putsatuiksi, puut heitelyksi liiteriin kuivumaan  ja vedet saunasta kaadetuiksi ynnä muuta.

Täällä stadissa osallistuin Rosebudin kirjakaupassa keskusteluun Waltarin Sinuhe egypitläisestä – tai niin kuvittelin, mutta etupäässä puhuttiin niitä näitä Waltarista. Jani Saxellin kanssa saimme sentään nostetuksi esiin Kaptahin muhkean suurliikemieshahmon, selviytymisen mestarin. Paljon muutakin olisi rikkaassa romaanissa nostettavissa, onhan siinä koko Lähi-Idän sotanäyttämö jokseenkin sama kuin näinä päivinä, jolloin jonkinlaiseen rauhaan taas yritetään  päästä.

Kun Syyrian sodassa faraon rauhantunnustelija Sinuhe ja Amorin kuningas Aziru pitkän neuvottelun jälkeen solmivat rauhan, edellinen epäilee, että sopimus ei ole edes sen saven arvoinen, johon se on kaiverretu. Nyt on vain toivottava, että 3300 vuotta myöhemmin presidentti Trumpin ja pääministeriu Netanjahun sopimus kestäisi hiukan paremmin. Hamasin pahaenteisiä otteita on jo näkyvillä.

Tätä naputellessani on päällä Politiikkaradio, jossa taas karahtaa korvaan englannin kielen viljely. Amerikkalaisessa tv-ohjelmassa on kuulemma puhunut Late night host, ei tietenkään mikään myöhäisillan juontaja. Donald Trump saa taas huutia koska ei osoittanut riittävästi myötätuntoa Charlie Kirkin murhan johdosta (kävi kyllä haujataisissa). Läksyttää sitten mediaa. Meidän eduskuntamme puhemies rinnastuu ohjelmassa Trumpiin, ”koska diktaattori ei kestä oman toimintansa näyttämistä”. Jussi Halla-aho (diktattori?) on haastanut toimittajan oikeuteen, ei suinkaan toimintansa näyttämisen vuoksi, vaan koska häntä on nimitelty fasistiksi. Minkälainen ”toiminnan” esittely voisi herjauksen todentaa? Paljon hauskoja kysymyksiä ehditään sivuta pienessä radio-ohjelmassa.

16.10.2025

Mitä kaikkea yhteen torstaihin mahtuu. Toivoa monenlaista. Presidentti Trump kohentaa mainettaan raketin tavoin. Ensimmäisen kerran kymmeniin vuosiin jonkinlainen rauha voi näyttää mahdolliselta Lähi-Idässä. Viimeksi Jimmy Carter ja Bill Clinton olivat vuorollaan asialla, mutta rauha luhistui.  Kuinka käynee tällä kerralla. Aselepo on ensimmäinen askel, panttivankien palautus toinen. Rauhan Nobel taitaa silti odottaa vielä uusia näyttöjä.

Joka tapauksessa uutiset ovat kerrankin lohdullista luettavaa. Samaan aikaan meidän poikamme matkailevat Washingtoniin ja solmivat mittavat paketin jäänmurtajista. Kyllä oli ilmeet messeviä ja hyvästä syystä. Joko haukuttu Trump aletaan nähdä Isä Aurinkoisena, kuten tv:n aamukeskustelussa äsken todettiin. Viimeksi presidentti ja pääministeri kävivät yhdessä Moskovassa vuonna 1955 ja hankkivat Porkkalan takaisin, muisti Timo Haapala.

Suomalaismenestyksen kruunasi futisvoitto Liettuasta illalla. Tällaisellakin voi olla symbolista merkitystä, kun isänmaata kammetaan ylös henkisestä alhosta. Jäänmurtajadiili tuo duunia ja rahaa ja mainetta, joiden merkitystä ei voi vielä oikein mitatakaan. Nostin lipun salkoon; pitäisi sanoa jotakin myös Aleksis Kivestä, mutta sanon myöhemmin. Kivi hukkuu nyt kaikkiin suuriin tapahtumiin,

Kolmas kruunu päivässä oli kirjallisuuden Nobelin ojennus Lázló Krasznahorkaille. Unkarilaisen kirjailijan palkitsemisessa on se riski, että Viktor Orbán tempaa siitä sulan hattuunsa, vaikka kirjailija on poliittisesti toista maata. Itäisessä Unkarin kylässä hän yhtäkaikki asustaa. Itse palkintotilaisuus oli kumman ponneton, siitä puuttui vanha juhlavuus ja jännitys. Ihmiset lörpöttelivät ja sellusivat sinne tänne, palkittu esiteltiin mumisten kahdella kielellä. Ennakkoveikkauksiakin näkyi vähänlaisesti. Ei kai Nobel ole menettämässä arvoaan?

Kun täällä maalla vietän yksityistä syyslomaa, kurvasin paikalliseen kirjastoon ja kas: siellä oli heti puoli neljältä Nobel-palkitun molemmat suomennokset hyvin esiin nostettuna.  Sieppasin Saatanatangon ja tutkin sitä illalla. Pitkiä tiheitä virkkeitä, kappalejakokin on tuntematon. Mutta jotenkin tekstierämaa lähtee imemään mukaansa kuin vaivihkaa. Hylätyn maatilan tyypit alkavat elää, tosin hitaasti ja jähmeästi. Mutta vähän tulee vaikutelma, että konstikkaat lauseet sisäsulkeineen on tarkoituksella tehty vaivalloisiksi, ehkä sitten lopulla palkitseviksi. Katsotaan kun pääsen kirjassa edemmäs.

Tiistaina ajelin Raumalle esitelmöimään niin ikään Nobel-aiheesta, nimittäin siitä ainoasta, joka koskaan on Suomeen tippunut. F. E. Sillanpään palkinnon taustoista ja perusteista olen kirjoittanut ja puhunut lukuisia kertoja, eikä aihe näy tulevan vanhaksi vieläkään. En silti usko, että olen yhtään pystynyt horjuttamaan yleistä myyttistä käsitystä, että palkinto tuli vain rohkaisuna talvisotaan suistuvalle kansalle 1939. Sillanpäähän oli kestoehdokas 30-luvun alusta saakka, Katso lisää julkaisemastani elämäkerrasta, joka ilmestyi kolmiosaisen jälkeen yksissä kansissa (SKS 2015).

Rauman tilaisuudessa tapasin pari tuttua kirjailijaa, Tapio Koivukarin ja Tapio Niemen. Edellinen on onnekseen pelastautunut kirkolliseen virkaan, mutta jatkaa kuulemma kirjallista toimintaansa. Jälkimmäisen kanssa teimme yhdessä näytelmän Kuubalainen serenadi Rauman teatteriin 2013, johtaja Kirsi-Kaisa Sinisalo sen ohjasi hyvällä menestyksellä. Olemme Niemen kanssa molemmat menettäneet puolisomme, jotka silloin olivat innolla mukana ensi-illassa. Mutta me pojat jatketaan vaan, Tapio murrejuttujensa esittämistä ja minä näitä omiani. Seurakunnan kirjallisen aamupäivän veti vanha tuttu kappalainen Jukka Purhonen, joka muistutti, että vierailin näissä jo viidettä kertaa, puhunut Waltarista, Linnasta, Jylhästä, kenestä vielä, ehkä Leinosta tai Paavolaisesta – aina on yleisöä riittänyt.

Nyt on vaihteeksi kaunis keltalehtinen syyspäivä, aurinko hymyilee sateiden tauottua. Joitain syystöitä on vielä tehtävä, vedettävä veneet maihin ja semmoista. Lauantaina hyvästelemme Mäntyrinteen kappelissa serkkuni leskeni Onerva Sandbackan, herkän taiteilijan, pohjoisen tyttären. Syksy on kuoleman aikaa, siten rauhoittavaa. Käännymme sisäänpäin, viihdymme työhuoneissa. Illat pimenevät. Kohta palaan stadin katuvaloihin.

10.10.2025

Synttärit saatiin sikäli loppuun, että nyt on sukulaisetkin kahvitettu täällä Helsingissä. Hauska oli tavata erittäin elinvoimaisia serkkuja, jotka yksinäiselle pojalle olivat sisarusten asemassa. Suvun vanhin Jukka vetelee kohti ysivitosta ja tuli metrolla Espoosta ja käveli Kampista meille. Ihmetteli vaan, kuinka Helsinki on muuttunut eikä vanha metrolippukaan enää kelvannut. Virkeätä joukkoa, yritän ponnistella heidän jäljissään. Nuorta polveakin oli kiva kuunnella. Riitan pojanpojat kuin italialaisia filmitähtiä, Ullan tytär onkin Italiassa naimisissa.

Muistelmistani jäi sukutarinoit pois, kun kustantajan mielestä kirjassa vilisi jo liikaa serkkuja. Munkkiniemessä, meillä ja Hämeenkyrössä heitä tapailin. Vielä on tarinoita, joihin voin palata. Kuvassa vasemmalta: Riitan tytär Laura, serkut Kaija, Ulla, Jukka, minä, Riitta ja pojanpoikansa Joonas.

Tiistaina lounaalla kustantajan Tero Norkolan kanssa, ja sopimus syntyi. Kirjoitan kirjaa Sinuhen syntyvaiheista, samalla esitän nykylukijan tulkinnan 80 vuotta vanhasta romaanista, joka on monilta osin kuin tämänpäiväisten uutisten lävitse kirjoitettu. Tero maalaili näkymiä tietokirjojen tilanteesta, eivätkä ne kovin ruusuisilta kuulostaneet. Kirjoitetaan nyt kuitenkin niin kauan kuin kirjoja vielä julkaistaan eikä kirjan kuolema ole lähelläkän.

Innostuin samana iltana heti kirjoittamaan, niin että unohdin mennä Waltari-seuran kiintoisaan tilaisuuteen. Tuula Karjalainen sielä kertoi kuulemma hersyvästi Waltarin suhteesta kuvataiteisiin ja muustakin. Tunnen aiheen, silti olisin voinut oppia jotain uutta ja tavata ainakin tuttuja. Harmillinen mutta ymmärrettävä laiminlyönti.

Keskiviikkona muistin hyvin mennä Tuulan kanssa (synttärilahja) Kapsäkki-teatteriin, missä Helena Juntunen hupaili oopperauransa kohokohtien kustannuksella. Harva on laulanut läpi muistelmansa, mutta näin Helena teki. Ripaus itseironiaa, annos narsismia, reilu satsi hauskaa laulantaa. Kari-Pekka Toivosen tehtävänä oli esittää torveloa kenttävirkailijaa, joka ei oopperasta digannut. Ilta kävi myös valistavasta oppitunnista: mitä oikeastaan on oopperataide, ongelmia, ikäviä ohjaajia ja  alkoholiakaan unohtamatta. Kevyttä kyytiä, mutta kyllä viihdyimme; Helenahan on suorapuheinen, railakka ja ihana. Iiro Rantala joukkoineen musisoi, lajit jatsista aarioihin.

Eeva-Liisa kiskaisi minut vielä samaan Kapsäkkiin tarkistamaan, kuinka hänen Sylvi-tätiään ja varsinkin miestään taas pilkattiin. Kauhea olikin Sylvin raihnas hahmo, ja Urho tietysti kekkaloi neukkujen ylimpänä ystävänä. Vähän helppoja maaleja nämä jo ovat. Uskaltaisiko kukaan tehdä todella terävän satiirin taistolaisten haltiokkaan aatteellisesta neuvostoihailusta. Erään yllytyksen sain itsekin: kuinka taistolainen teatteriryhmä vierailee Petroskoissa ja ylistää hölmistyneille alkuasukkaille, kuinka ihanaa on elämä Neuvostoliitossa. Hyvä aihe mutta suuritöinen. Kuka tarttuu?

Reetta Ristimäen mehevä Lotto-leidi pelasti paljon Kekkos-kabareeta, ja oli siinä jokunen hauska väläys. Tekstiä oli laatinut Sirpa Kähkönen, joka ei ole ennen paljon komediaa kokeillut. Satiiri ei elä loistoaikoja, vaikka aiheita riittäisi. Kohteet ovat joko liian itsestään selviä tai niitä ympäröi korrekti itsesensuuri. Silmitön huutelu sosiaalimediassa peittoaa älykkään kritiikin.

Käyn myös neuvotteluja Esa Ruuttusen ja Risto Vähäsarjan kanssa Vaalaan tehtävästä oopperasta, aiheena ensimmäinen suomenkielinen naislyyrikko Isa Asp. Sitä pohtimassa istuimme torstaina Ateneumin kahvilassa, ja samalla selvitin Klimtin ja Gallen-Kallelan ja kumppanien dekadenttis-kansallismielisen näyttelyn. Komea ja hiukan sekava, erisuuntaisilla aineksilla kuormattu, Hbl piti suorastaan provinsiaalisena. Riittäisi sulateltavaa toiseenkin kertaan.

Siinä aiheita riittämiin yhteen viikkoon. Samalla kirjoitustyö hiljalleen lämpenee nuivahkon kauden jälkeen. Vielä tästä noustaan, sanoi akka kaivon pohjalla.

3.10.2025