Synttärit saatiin sikäli loppuun, että nyt on sukulaisetkin kahvitettu täällä Helsingissä. Hauska oli tavata erittäin elinvoimaisia serkkuja, jotka yksinäiselle pojalle olivat sisarusten asemassa. Suvun vanhin Jukka vetelee kohti ysivitosta ja tuli metrolla Espoosta ja käveli Kampista meille. Ihmetteli vaan, kuinka Helsinki on muuttunut eikä vanha metrolippukaan enää kelvannut. Virkeätä joukkoa, yritän ponnistella heidän jäljissään. Nuorta polveakin oli kiva kuunnella. Riitan pojanpojat kuin italialaisia filmitähtiä, Ullan tytär onkin Italiassa naimisissa.
Muistelmistani jäi sukutarinoit pois, kun kustantajan mielestä kirjassa vilisi jo liikaa serkkuja. Munkkiniemessä, meillä ja Hämeenkyrössä heitä tapailin. Vielä on tarinoita, joihin voin palata. Kuvassa vasemmalta: Riitan tytär Laura, serkut Kaija, Ulla, Jukka, minä, Riitta ja pojanpoikansa Joonas.
Tiistaina lounaalla kustantajan Tero Norkolan kanssa, ja sopimus syntyi. Kirjoitan kirjaa Sinuhen syntyvaiheista, samalla esitän nykylukijan tulkinnan 80 vuotta vanhasta romaanista, joka on monilta osin kuin tämänpäiväisten uutisten lävitse kirjoitettu. Tero maalaili näkymiä tietokirjojen tilanteesta, eivätkä ne kovin ruusuisilta kuulostaneet. Kirjoitetaan nyt kuitenkin niin kauan kuin kirjoja vielä julkaistaan eikä kirjan kuolema ole lähelläkän.
Innostuin samana iltana heti kirjoittamaan, niin että unohdin mennä Waltari-seuran kiintoisaan tilaisuuteen. Tuula Karjalainen sielä kertoi kuulemma hersyvästi Waltarin suhteesta kuvataiteisiin ja muustakin. Tunnen aiheen, silti olisin voinut oppia jotain uutta ja tavata ainakin tuttuja. Harmillinen mutta ymmärrettävä laiminlyönti.
Keskiviikkona muistin hyvin mennä Tuulan kanssa (synttärilahja) Kapsäkki-teatteriin, missä Helena Juntunen hupaili oopperauransa kohokohtien kustannuksella. Harva on laulanut läpi muistelmansa, mutta näin Helena teki. Ripaus itseironiaa, annos narsismia, reilu satsi hauskaa laulantaa. Kari-Pekka Toivosen tehtävänä oli esittää torveloa kenttävirkailijaa, joka ei oopperasta digannut. Ilta kävi myös valistavasta oppitunnista: mitä oikeastaan on oopperataide, ongelmia, ikäviä ohjaajia ja alkoholiakaan unohtamatta. Kevyttä kyytiä, mutta kyllä viihdyimme; Helenahan on suorapuheinen, railakka ja ihana. Iiro Rantala joukkoineen musisoi, lajit jatsista aarioihin.
Eeva-Liisa kiskaisi minut vielä samaan Kapsäkkiin tarkistamaan, kuinka hänen Sylvi-tätiään ja varsinkin miestään taas pilkattiin. Kauhea olikin Sylvin raihnas hahmo, ja Urho tietysti kekkaloi neukkujen ylimpänä ystävänä. Vähän helppoja maaleja nämä jo ovat. Uskaltaisiko kukaan tehdä todella terävän satiirin taistolaisten haltiokkaan aatteellisesta neuvostoihailusta. Erään yllytyksen sain itsekin: kuinka taistolainen teatteriryhmä vierailee Petroskoissa ja ylistää hölmistyneille alkuasukkaille, kuinka ihanaa on elämä Neuvostoliitossa. Hyvä aihe mutta suuritöinen. Kuka tarttuu?
Reetta Ristimäen mehevä Lotto-leidi pelasti paljon Kekkos-kabareeta, ja oli siinä jokunen hauska väläys. Tekstiä oli laatinut Sirpa Kähkönen, joka ei ole ennen paljon komediaa kokeillut. Satiiri ei elä loistoaikoja, vaikka aiheita riittäisi. Kohteet ovat joko liian itsestään selviä tai niitä ympäröi korrekti itsesensuuri. Silmitön huutelu sosiaalimediassa peittoaa älykkään kritiikin.
Käyn myös neuvotteluja Esa Ruuttusen ja Risto Vähäsarjan kanssa Vaalaan tehtävästä oopperasta, aiheena ensimmäinen suomenkielinen naislyyrikko Isa Asp. Sitä pohtimassa istuimme torstaina Ateneumin kahvilassa, ja samalla selvitin Klimtin ja Gallen-Kallelan ja kumppanien dekadenttis-kansallismielisen näyttelyn. Komea ja hiukan sekava, erisuuntaisilla aineksilla kuormattu, Hbl piti suorastaan provinsiaalisena. Riittäisi sulateltavaa toiseenkin kertaan.
Siinä aiheita riittämiin yhteen viikkoon. Samalla kirjoitustyö hiljalleen lämpenee nuivahkon kauden jälkeen. Vielä tästä noustaan, sanoi akka kaivon pohjalla.
3.10.2025